Part 41

"Jos teidän majesteettinne vaatiessanne viivytystä varakreivin avioliitolle vain halusi poistaa tieltä neiti de la Vallièren kihlatun..."

"Monsieur, monsieur!"

"Sitä nimittäin olen kuullut kaikkialla sanottavan, sire. Kaikkialla puhutaan teidän majesteettinne rakastumisesta neiti de la Vallièreen."

Kuningas repi hansikkaansa, joita hän jotakin tehdäkseen oli muutaman minuutin ajan pureskellut.

"Onnettomia ne", huudahti hän, "jotka puuttuvat minun asioihini! Minä olen tehnyt päätökseni, minä murskaan kaikki esteet."

"Mitkä esteet?" tiedusti Atos.

Kuningas pysähtyi kuin pillastunut hevonen, jonka suupieltä kuolannet raatelevat.

"Minä rakastan neiti de la Vallièrea", lausui hän sitten äkkiä yhtä ylevästi kuin kiivaastikin.

"Mutta", keskeytti Atos, "se ei estä teidän majesteettianne naittamasta neiti de la Vallièrea herra de Bragelonnelle. Uhraus on kuninkaan arvoinen ja herra de Bragelonne, joka jo on palveluksillaan kunnostautunut ja jota voi pitää uljaana miehenä, ansaitsee sen. Täten siis kuningas uhratessaan rakkautensa osoittaa samalla kertaa jalomielisyyttä, kiitollisuutta ja hyvää valtioviisautta."

"Neiti de la Vallière", sanoi kuningas jämeästi, "ei rakasta herra de Bragelonnea."

"Kuningas tietää sen?" kysyi Atos, luoden häneen syvän katseen.

"Minä tiedän sen."

"Sitten olette tiennyt sen vain vähän aikaa. Sillä jos teidän majesteettinne olisi tiennyt sen ensi kertaa pyytäessäni, olisitte vaivautunut sen minulle sanomaan."

"Vain vähän aikaa."

Atos oli hetkisen vaiti.

"Sitten en laisinkaan käsitä", virkkoi hän, "että kuningas lähetti herra de Bragelonnen Lontooseen. Tuo karkoitus kummastuttaa hyvällä syyllä niitä, joille kuninkaan kunnia on kallis."

"Kuka puhuu kuninkaan kunniasta, herra de la Fère?"

"Kuninkaan kunnia, sire, on koko hänen aatelistonsa kunnia. Kun kuningas loukkaa jotakuta aatelismiehistään eli siis tuottaa haittaa hänen kunnialleen, kärsii hänen oma kunniansa sen kolauksen."

"Herra de la Fère!"

"Sire, lähetittekö Bragelonnen varakreivin Lontooseen ennen kuin tulitte neiti de la Vallièren rakastajaksi, vai jälkeenkö?"

Ärtyneenä, varsinkin kun tunsi itseänsä hallittavan, kuningas tahtoi kädenliikkeellä viitata Atokselle hyvästi.

"Sire, sanon teille kaikki", vastasi kreivi. "Minä en lähde täältä saamatta teidän majesteetiltanne tyydytystä tai hankkimatta sitä itse. Lähden tyytyväisenä, jos olette minulle todistanut olevanne oikeassa; tyytyväisenä, jos olen teille todistanut, että olette väärässä. Oi, te kyllä kuuntelette minua. Olen vanha, ja sydämeni sykkii kaikelle, mitä kuningaskunnassa on todella suurta ja todella voimakasta. Olen aatelismies, joka olen vuodattanut vertani isänne ja teidän edestänne, koskaan pyytämättä mitään teiltä, yhtä vähän kuin isältännekään. En ole tehnyt vääryyttä kellekään tässä maailmassa ja olen toimittanut tunnustettavia palveluksia kuninkaille. Te varmasti kuuntelette minua! Tulin vaatimaan teitä tilille erään palvelijanne kunniasta, palvelijanne, jota olette loukannut valheella tai jonka te heikkoudesta olette pettänyt. Tiedän ärsyttäväni teidän majesteettianne; mutta tosiasiat surmaavat meidät. Tiedän teidän miettivän millä rangaistuksella kostaisitte suorapuheisuuteni; mutta tiedän myöskin, mitä rangaistusta anon teille Jumalalta, kertoessani Hänelle teidän petollisuutenne ja poikani onnettomuuden."

Kuningas käveli pitkin askelin huoneessaan, käsi povella, pää jäykästi pystyssä, leimuavin silmin.

"Monsieur", huudahti hän äkkiä, "jos olisin kuningas teille, olisitte jo saanut rangaistuksenne. Mutta minä olen vain ihminen, ja minulla on oikeus tämän maan päällä rakastaa niitä, jotka rakastavat minua -- harvinainen onni!"

"Teillä ei ole sitä oikeutta ihmisenä enempää kuin kuninkaanakaan. Jos olisitte tahtonut menetellä rehellisesti, olisi teidän pitänyt ajoissa ilmoittaa asiasta herra se Bragelonnelle, sen sijaan että lähetitte hänet maanpakoon."

"Luulenpa tosiaan väitteleväni!" keskeytti Ludvig XIV sillä majesteettisuudella, jonka vain hän kykeni niin merkillisesti antamaan katseelleen ja äänelleen.

"Minä toivoin saavani teiltä vastauksen", sanoi kreivi.

"Saatte pian tietää vastaukseni, monsieur."

"Te tiedätte nyt ajatukseni", huomautti kreivi.

"Unohditte puhuvanne kuninkaalle, monsieur; se on rikos!"

"Te unohditte, että olette tärvellyt kahden ihmisen elämän; se on kuolemansynti, sire!"

"Poistukaa jo!"

"En ennen kuin olen sanonut teille: Ludvig XIII:n poika, aloitatte hallituskautenne huonosti, aloittaessanne sen naisenryöstöllä ja vilpillisyydellä! Sukuni ja minä irtaudumme kaikesta siitä hartaasta rakkaudesta ja kunnioituksesta teitä kohtaan, jonka olin pojallani vannottanut Saint-Denisin hautaholvissa jalojen esi-isienne tomun ääressä. Teistä on tullut vihollisemme, sire, emmekä tästälähtein ole tekemisissä muuta kuin Jumalan, ainoan herramme kanssa. Muistakaa se!"

"Uhkaatteko te?"

"Oi, en!" vastasi Atos surumielisesti. "Sydämessäni ei ole uhkamielisyyttä enempää kuin pelkoakaan. Jumala, josta teille puhun, sire, kuulee sanani. Hän tietää, että kruununne kunnian ja koskemattomuuden edestä vielä nytkin vuodattaisin kaiken sen veren, joka kahdenkymmenen vuoden kansallis- ja ulkomaisissa sodissa on minulle säästynyt. Voin siis teille vakuuttaa, etten uhkaa kuningasta enempää kuin ihmistäkään. Mutta sanon teille: menetätte kaksi palvelijaa, kuoletettuanne isän sydämestä uskon ja pojan sydämestä rakkauden. Toinen ei enää usko kuninkaan sanaan eikä toinen ihmisten vilpittömyyteen ja naisen puhtauteen. Toiselta on kunnioitus ja toiselta tottelevaisuus kuollut. Hyvästi!"

Tämän sanottuaan Atos taittoi miekkansa polvellaan, asetti sen molemmat päät verkalleen lattialle, ja tervehtien raivosta ja häpeästä tukehtuvaa kuningasta lähti huoneesta.

Hervottomana nojautuen pöytäänsä vasten Ludvig toipui vasta parin minuutin kuluttua, nousten silloin äkkiä soittamaan kiihkeästi kelloa.

"Kutsukaa herra d'Artagnan!" lausui hän säikähtyneelle ovenvartijalle.

198.

Myrskyn jälkeen.

Epäilemättä lukijamme ovat jo ihmetelleet, miten Atos niin parahiksi saapui kuninkaan luo, kun eivät ole hänestä kuulleet pitkään aikaan. Koska tehtävämme romaaninkirjoittajana ennen kaikkea on kytkeä tapaukset toisiinsa melkein kohtalokkaalla johdonmukaisuudella, on meillä kyllä vastaus heti valmiina.

Uskollisena kunniakysymysten järjestäjänä oli Portos Palais-Royalista lähdettyään mennyt tapaamaan Raoulia Minimesin luo Vincennesin metsikköön ja kertonut hänelle pienimpiä yksityiskohtia myöten haastelunsa Saint-Aignanin kanssa, mainiten lopuksi, että kuninkaan kutsu suosikille arvattavasti aiheuttaisi vain hetkellisen viivähdyksen, joten kreivi kuninkaan luota päästyään kiirehtisi Raoulin lähettämää haastetta noudattamaan.

Mutta vähemmän herkkäuskoisena kuin iäkäs ystävänsä oli Raoul Portoksen kertomuksesta päättänyt, että jos de Saint-Aignan meni kuninkaan luo, kertoisi hän tälle kaikki. Ja jos de Saint-Aignan kertoisi asian kuninkaalle, kieltäisi kuningas häntä saapumasta miekkailupaikalle. Tämän mietiskelynsä johdosta oli hän siis jättänyt Portoksen kentälle odottelemaan sen tuskin luultavan tapauksen varalta, että de Saint-Aignan tulisi sinne. Vielä oli hän kieltänyt Portosta viipymästä niityllä tuntia tai puoltatoista pitempään. Mutta sen ehdotuksen oli parooni jyrkästi hylännyt, päinvastoin asettuen sinne kuin olisi tahtonut aivan juurtua Minimesin kentälle ja vaatien Raoulilta lupauksen palata isänsä luota omaan kotiinsa, jotta Portoksen lakeija tietäisi, mistä häntä etsiä, jos herra de Saint-Aignan ilmestyisi.

Bragelonne oli lähtenyt Vincennesistä ja rientänyt suoraa päätä Atoksen luo, joka jo toista vuorokautta oleskeli Pariisissa.

D'Artagnan oli kirjeellä ilmoittanut kreiville Raoulin palanneen Englannista. Tämän näkeminen ei siis tullut isälle varsinaisena yllätyksenä, ja ojennettuaan hänelle kätensä ja syleiltyään häntä kreivi viittasi häntä istumaan.

"Tiedän, että tulet luokseni niinkuin tullaan ystävän luo, varakreivi, kun itketään ja kärsitään. Sano minulle, mikä sinut tänne tuo?"

Nuori mies kumarsi ja aloitti kertomuksensa. Useankin kerran tukahduttivat kyyneleet hänen äänensä, ja kurkkuun pidätetty itku keskeytti puheen. Kuitenkin hän selitti loppuun asti.

Luultavasti Atos jo tunsi, miten asian laita oli, koska tiedämme d'Artagnanin hänelle kirjoittaneen; mutta tahtoen loppuun asti säilyttää luonteensa melkein yli-inhimillisen tyyneyden ja huolestumattomuuden vastasi hän:

"Raoul, minä en usko mitään noista huhuista. En usko mitään siitä, jota pelkäät. Kyllähän luottamusta ansaitsevat henkilöt ovat tuosta lemmenseikkailusta jo minullekin kertoneet, mutta sielussani ja omassatunnossani pidän mahdottomana, että kuningas olisi häpäissyt aatelismiestä. Menen siis takuuseen kuninkaasta ja lähden etsimään sinulle todistusta sanoihini!"

Huojuen kuin juopunut omin silmin näkemänsä ja järkkymättömän luottamuksensa välillä mieheen, joka ei koskaan ollut valehdellut, Raoul kumarsi ja tyytyi vastaamaan:

"Menkää siis, kreivi; minä odotan."

Ja hän istui pää molempiin käsiinsä kätkettynä. Atos pukeutui ja läksi. Tästä käynnistä kuninkaan luona olemme lukijoillemme juuri kertoneet; he ovat nähneet kreivin astuvan hänen majesteettinsa huoneeseen ja poistuvan sieltä.

Kun hän palasi kotiinsa kalpeana ja synkkänä, istui Raoul vielä epätoivoisessa asennossaan. Kuullessaan ovien avautuvan ja isänsä askelten lähenevän nuori mies kuitenkin kohotti päätänsä.

Atos oli kalpea, avopäin ja vakavan näköinen; hän jätti päällysnuttunsa ja hattunsa lakeijalle, viittasi tätä poistumaan ja istahti Raoulin luo.

"No, monsieur", kysyi nuori mies keikahduttaen surumielisesti päänsä alas, "oletteko nyt vakuuttunut?"

"Olen, Raoul; kuningas rakastaa neiti de la Vallièrea."

"Hän siis myöntää sen?" huudahti Raoul.

"Ehdottomasti", virkkoi Atos.

"Entä Louise?"

"Häntä en nähnyt."

"Mutta kuningas puhui hänestä teille? Mitä hän sanoi?"

"Että tyttö rakastaa häntä."

"Oi, nyt näette, nyt näette, monsieur!"

Ja nuori mies teki epätoivoisen liikkeen.

"Raoul!", jatkoi kreivi, "saat uskoa, että sanoin kuninkaalle kaikki, minkä itse olisit sanonut, ja mielestäni lausuin sen sopivasti, vaikka lujin sanoin."

"Ja mitä te sanoitte, monsieur?"

"Sanoin, Raoul, että kaikki oli lopussa hänen ja meidän välillämme ja että sinä et enää puuttuisi hänen palvelukseensa; sanoin, että itsekin tästälähtein asetun hänestä eroon. Nyt minun on enää saatava selville vain yksi seikka."

"Mikä niin, monsieur?"

"Oletko tehnyt päätöksesi."

"Päätökseni? Missä suhteessa?"

"Rakkauden ja..."

"Puhukaa, monsieur!"

"Ja koston osalta. Sillä pelkään, että tuumit kostoa."

"Oi, monsieur, rakkauden... ehkä joskus myöhemmin onnistun riuhtaisemaan rinnastani. Jumalan ja teidän viisaitten kehoitustenne avulla uskon siihen kykeneväni. Kostoa en ole uneksinut muuta kuin häijyn ajatuksen valtaamana; sillä enhän minä olisi voinut oikealle rikolliselle kostaa. Olen siis luopunut kostonhankkeesta."

"Et niin ollen enää ajattele etsiä riitaa herra de Saint-Aignanin kanssa?"

"En, monsieur. Haaste on annettu; jos herra de Saint-Aignan ottaa sen vastaan, niin pysyn siinä. Mutta ellei hän noudata sitä, jääköön asia sikseen."

"Ja de la Vallière?"

"Ettehän toki ole vakavasti pitänyt mahdollisena, että aikoisin kostaa naiselle", vastasi Raoul niin surumielisesti hymyillen, että se pulpahdutti kyyneleen silmäripsien reunaan tälle miehelle, joka niin usein oli kumartunut omien ja muiden murheitten yli.

Hän ojensi Raoulille kätensä, johon tämä kiihkeästi tarttui.

"Siis, kreivi, pidätte aivan varmana, että onnettomuus on korjaamaton?" kysyi nuori mies.

Atos ravisti vuorostaan päätänsä.

"Lapsiparka!" kuiskasi hän.

"Te luulette minun vielä toivovan", virkkoi Raoul, "ja surkuttelette minua. Oh, minulle on vain niin hirveän tuskallista, näettekös, ansionsa mukaan halveksia häntä, jota olen niin suuresti rakastanut. Jospa olisin jotakin häntä vastaan rikkonut, niin olisin onnellinen ja antaisin hänelle anteeksi."

Atos katsahti surullisena poikaansa. Nuo Raoulin lausumat muutamat sanat näkyivät kirvonneen hänen omasta sydämestään.

Tällä hetkellä lakeija ilmoitti d'Artagnanin. Se nimi kajahti hyvin erilaiselta Atoksen ja Raoulin korvissa.

Muskettisoturi astui huoneeseen, epämääräinen hymy huulillaan. Raoul seisoi liikkumatta, Atos astui ystäväänsä kohden, ja hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, joka ei jäänyt Bragelonnelta huomaamatta. D'Artagnan vastasi Atokselle vain silmäniskulla; sitten hän mennen Raoulin luo tarttui tämän käteen.

"Ka", virkkoi hän, puhuen samalla kertaa sekä isälle että pojalle, "lasta lohduttelemassa, näen mä?"

"Ja sinä, joka aina olet niin hyvä", sanoi Atos, "tulet tässä vaikeassa tehtävässä avukseni."

Näin lausuessaan Atos puristi molemmin käsin d'Artagnanin kättä. Raoul luuli huomaavansa, että tähän puristukseen sisältyi jotakin erityistä, mitä sanat eivät ilmaisseet.

"Niin", vastasi muskettisoturi, sipaisten vapaalla kädellään viiksiänsä, "niin, minä tulin myös..."

"Olkaa tervetullut, chevalier, ei tuomanne lohdutuksen vaan itsenne tähden. Minä olen lohdutettu."

Ja Raoul yritti hymyillä, mutta se myhäily oli murheellisempaa kuin mikään kyynel, minkä d'Artagnan eläissään oli nähnyt vuotavan.

"Hyvä on!" virkkoi d'Artagnan.

"Mutta", jatkoi Raoul, "te saavuitte juuri kun herra kreivi oli kertomaisillaan minulle yksityiskohtia käynnistään kuninkaan luona. Sallinette hänen jatkaa?"

Ja nuoren miehen silmät näkyivät tahtovan katsoa muskettisoturin sydämen pohjaan.

"Käynnistään kuninkaan luona?" virkkoi d'Artagnan niin luontevasti, ettei ollut mahdollista epäillä hänen kummastustaan. "Oletko ollut kuninkaan puheilla, Atos?"

Atos hymyili.

"Olen", sanoi Atos, "olen haastatellut häntä."

"Ah, ettekö tosiaan tiennyt, että kreivi oli käynyt hänen majesteettinsa luona?" kysyi Raoul puolittain rauhoittuneena.

"_Ma foi_, en! En ollenkaan."

"No, sitten olen levollisempi", sanoi Raoul.

"Miksikä levollisempi?" kysyi Atos.

"Monsieur", ilmaisi Raoul, "suokaa anteeksi, mutta tuntien ystävyyden, jolla minua kunnioitatte, pelkäsin teidän voineen hiukan liian kiivaasti esittää hänen majesteetilleen minun murheeni ja oman närkästyksenne, niin että kuningas..."

"Että kuningas mitä?" toisti d'Artagnan. "Kah, päätähän lauseesi, Raoul."

"Pyydän vieläkin anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi Raoul. "Myönnän hetkisen pelänneeni, että te ette saapunutkaan tänne herra d'Artagnanina, vaan muskettisoturien kapteenina."

"Sinä olet hupsu, Raoul-rukkani", huudahti d'Artagnan, mutta hänen naurunräjähdyksessään olisi tarkka huomioiden tekijä saattanut kaivata suurempaa avonaisuutta.

"Sitä parempi!" virkkoi Raoul.

"Niin, hupsu, ja tiedätkö, mihin sinua neuvon?"

"Puhukaa, monsieur, -- teidän suustanne tullen täytyy neuvon olla hyvä."

"No niin, neuvon sinua etsimään hiukan lepoa, kun olet rasittunut matkastasi, käynnistäsi Guichen, Madamen ja Portoksen luona ja lisäksi Vincennesin ratsastusretkestä. Mene maata, nuku kaksitoista tuntia, ja kun heräät, niin laukkauta kelpo hevonen uuvuksiin."

Ja vetäen hänet luokseen hän syleili varakreiviä kuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa. Atos teki samaten, mutta isän suudelma näkyi olevan vieläkin hellempi ja puristus voimakkaampi kuin ystävän oli ollut.

Nuori mies katsahti toistamiseen näihin kahteen mieheen, pinnistäen kaikki sielunvoimansa päästäkseen heidän ajatustensa perille. Mutta hänen katseensa tylpistyi muskettisoturin hymyileviin kasvoihin ja kreivi de la Fèren tyyneen ja leppeään muotoon.

"Ja mihin menet, Raoul?" kysyi viimemainittu nähdessään Bragelonnen tekevän lähtöä.

"Kotiini, monsieur", vastasi tämä vienolla ja surullisella äänellä.

"Sieltä sinut siis tapaa, varakreivi, jos sinulle on jotakin ilmoitettavaa?"

"Niin, monsieur. Arveletteko, että sattuisi jotakin minulle ilmoitettavaa?"

"Mistäpä sen tietää!"

"Niin, uusia lohdun sanomia", virkkoi d'Artagnan, työntäen Raoulia säveästi ovea kohti.

Nähdessään tällaisen huolettomuuden ystävysten jokaisessa eleessä Raoul läksi kreivin luota ilman muita huolia kuin oman murheensa tunne.

"Jumala olkoon ylistetty!" lausui hän itsekseen. "Saan siis kiinnittää ajatukseni vain omaan kohtalooni."

Ja kääriytyen viittaansa sillä tavoin, että se kätki vastaantulijoilta hänen masentuneet kasvonsa, astui hän ulos palatakseen omaan asuntoonsa, kuten oli Portokselle luvannut.

Ystävykset olivat katselleet poistuvaa nuorta miestä säälinsekaisin tuntein. Mutta kumpainenkin oli ilmaissut mielialansa eri tavalla.

"Raoul-parka!" oli Atos huoahtaen virkkanut.

"Raoul-parka!" oli d'Artagnan sanonut olkapäitään kohauttaen.

199.

Heu, miser![22]

"Raoul-parka!" oli Atos virkkanut. "Raoul-parka!" oli d'Artagnan hymähtänyt. Koska nämä kaksi niin lujaluontoista miestä häntä säälittelivät, täytyi Raoulin tosiaan olla hyvin onneton.

Ja kun hän jätettyään pelottoman ystävän ja lempeän isän oli joutunut yksikseen ja muisti kuninkaan tunnustaman hellyyden, joka häneltä riisti rakkaimman, tunsi hän sydämensä pakahtuvan, kuten jokainen meistä on tuntenut ensimmäisen unelman särkyessä, ensi lemmen pettäessä.

-- Oi, valitteli hän, -- kaikki on siis mennyttä! Ei enää mitään elämässä! Ei mitään odotettavaa, ei mitään toivottavaa! Niin sanoi minulle Guiche, niin sanoi isäni, niin sanoi herra d'Artagnan. Kaikki tässä maailmassa on vain houretta! Kymmenen vuotta tavoittamani tulevaisuus oli unta! Sydäntemme liitto oli haavetta! Pelkän rakkauden ja onnen elämä oli tyhjää!

-- Hupsu, joka näin julkisesti haaveilen ystävieni ja vihollisteni nähden, jotta edellisten mieli mustuu kärsimyksistäni ja jälkimmäiset nauravat murheilleni!... Täten onnettomuuteni tulee julkiseksi häpeäkseni, yleiseksi juorujen aiheeksi, ja huomenna minua ivaten osoitetaan sormella!

Ja vaikka Raoul oli isälleen ja d'Artagnanille luvannut tyyntyä, lausui hän muutamia synkkiä uhkauksen sanoja sielussaan.

-- Ja kuitenkin, -- jatkoi hän, -- jos nimeni olisi de Wardes ja jos minulla samalla kertaa olisi herra d'Artagnanin joustavuus ja tarmo, niin hymyhuulin saisin naiset uskomaan, että tuo petturi, jota olen rakkaudellani kunnioittanut, ei jätä minulle mitään kaihoa, -- että ainoastaan pahoittelen, kun hänen uskollisuudenteeskentelynsä eksytti minua. Jotkut ilveilijät mairittelisivat kuningasta minun kustannuksellani, mutta minä asettuisin väijymään irvihampaiden tielle, rangaisten heistä muutamia. Minua pelättäisiin, ja kaadettuani kolmannen lurjuksen jalkojeni juureen naiset jumaloitsisivat minua.

-- Niin, täten olisi minun meneteltävä, eikä itse la Fèren kreivi minua siitä moittisi. Eikö hänkin ole nuoruudessaan kokenut samaa kuin minä nyt saan kokea? Eikö hän ole korvannut rakkautta päihtymyksellä? Usein on hän minulle siitä kertonut. Miksen minäkin korvaisi rakkautta nautintojen huumeella? Hän oli kärsinyt yhtä paljon kuin minä kärsin, kenties enemmän! Toisen ihmisen elämäkerta on siis samanlainen kuin toisenkin, lyhyempi tai pitempi murhenäytelmä, enemmän tai vähemmän surullinen koettelemus! Koko ihmiskunnan ääni on vain yksi ainoa pitkä valitushuuto.

-- Mutta mitä merkitsevät toisten tuskat sille, joka kärsii? Lieventääkö toisen rintaan isketty vamma ammottavaa haavaa omassamme? Tyrehdyttääkö vieressämme valuva veri oman veremme vuotamasta? Vähentääkö maailman tuska oman sydämemme polttavaa kivistystä? Ei, jokainen kärsii omasta edestään, jokainen kamppailee oman murheensa kanssa, itkee omia kyyneliään.

-- Ja mitä onkaan elämäni tähän asti ollut? Kylmä ja hedelmätön tanner, jolla aina olen taistellut muiden puolesta, en koskaan itseni. Milloin kuninkaan edestä, milloin naisen tähden. Kuningas on minut pettänyt, nainen hylännyt. Voi minua onnetonta... Naiset! Enkö siis voisi antaa kaikkien naisten sovittaa yhden tekemää rikosta? Mitä siihen tarvittaisiin?... Olla ilman sydäntä tai unohtaa sellaisen saaneensa; olla luja heikkojakin kohtaan, puristaa herkeämättä, vaikka tunteekin uhrin nykertyvän. Mitä sen saavuttamiseksi vaaditaan? Nuoruutta, kauneutta, voimaa, urheutta, rikkautta. Minulla on tai on oleva kaikki tuo.

-- Entä kunnia? Mitä on kunnia? Opinkappale, jonka kukin käsittää omalla tavallaan. Isäni usein sanoi miinalle: 'Kunnia on se arvonanto, jota olemme velvolliset muille ja ennen kaikkea itsellemme osoittamaan.' Mutta de Guiche, Manicamp ja varsinkin de Saint-Aignan sanoisivat: 'Kunnia on kuninkaansa halujen ja mielitekojen palvelemista.' kunnia on helppoa ja tuottavaa. Sellaisen kunniantunnon avulla voin säilyttää paikkani hovissa, tulla kuninkaan kamariherraksi, saada uljaan rykmentin komennettavakseni, kunnia kohottaa minut vielä herttuaksi ja pääriksi.

-- Tahra, jonka tuo nainen on minuun painanut, murhe, jolla hän on särkenyt lapsuudenystävänsä Raoulin sydämen, ei koske vähääkään herra de Bragelonnea, hyvää upseeria, uljasta kapteenia; hän niittää kunnian laakereita ensimmäisessä ottelussa, ja hänestä tulee sata kertaa enemmän kuin neiti de la Vallière kuninkaan jalkavaimona tänään on. Sillä kuningas ei nai neiti de la Vallièrea, ja mitä julkisemmin Ludvig hänet julistaa rakastajattarekseen, sitä paksummaksi kutoo sen häpeän otsarivan, jonka hän viskaa seppeleeksi hänen ohimoilleen. Ja samassa määrässä kuin häntä halveksitaan, kuten itse häntä halveksin, saan minä kerskailla.

-- Ah, olimme kulkeneet yhdessä, hän ja minä, ensimmäisen, kauneimman kolmanneksen elämäämme, käyneet käsi kädessä nuoruuden ihanaa, kukitettua polkua, ja nyt me saavumme tienhaaraan, missä hän eroaa minusta, ja lähdemme kumpikin eri suuntaan, etääntyen yhä loitommaksi toisistamme. Ja saavuttaakseni matkani pään, oi Herra, olen yksinäni, toivotonna, menehtyneenä! Voi minua onnetonta!...

Raoul oli ehtinyt näin pitkälle synkissä mietteissään, kun hänen jalkansa koski koneellisesti hänen asuntonsa kynnystä. Hän oli saapunut tänne näkemättä katuja, joita kulki, tietämättä, miten oli osannut perille. Hän työnnälsi ovea, alkaen nousta portaita.

Kuten useimmissa asumuksissa siihen aikaan oli porraskäytävä pimeä ja välitasanteet hämäriä. Raoulin asuntoon oli noustava yksi askelmajakso. Hän pysähtyi soittamaan. Olivain tuli vastaan, ottaen hänen käsistään miekan ja päällysviitan. Raoul avasi itse eteisestä pieneen saliin johtavan oven. Huone oli nuoren miehen asunnoksi varsin rikkaasti sisustettu ja täynnä kukkia, joita Olivain herransa maun tuntien oli kiirehtinyt hänelle hankkimaan siitä välittämättä, kiinnittäisikö tämä siihen huomiotaan vai eikö.

Salissa oli la Vallièren muotokuva, jonka tyttö itse oli piirtänyt ja antanut Raoulille. Tämä tummalla damastilla päällystetyn suuren leposohvan yläpuolelle ripustettu kuva oli ensimmäinen esine, jota kohden Raoul suuntasi askeleensa, ensimmäinen esine, johon hän loi katseensa. Raoul muuten noudattikin tässä vanhaa tottumustaan; aina hänen kotiin tullessaan tämä kuva ennen muita veti hänen silmänsä puoleensa. Nyt, kuten aina, hän meni suoraan muotokuvan luo ja nostaen polvensa leposohvalle pysähtyi sitä surumielisesti katselemaan.

Hänen käsivartensa olivat ristissä rinnalla, pää hieman koholla, katse tyyni ja verhottu, suupielet katkerassa hymyssä. Hän silmäili jumaloitua kuvaa. Sitten kaikki äskeiset mietteet muistuivat hänen mieleensä, kaikki hänen kärsimyksensä kouristivat hänen sydäntään, ja pitkän tuskantovin jälkeen hän äännähti kolmannen kerran: "Voi minua onnetonta!"

Tuskin oli hän nämä sanat lausunut, kun kuuli huokauksen ja voihkaisun takanaan.

Nopeasti kääntyen hän huomasi huoneen nurkkaan kumartuneena seisomassa hunnutetun naisen, jonka hän sisään astuessaan oli kätkenyt avaamansa oven taakse, eikä sittemmin selin seisten ollut häntä havainnut.

Hän astui naista kohden, jonka läsnäoloa ei kukaan ollut ilmoittanut, tervehtiäkseen ja tiedustaakseen vieraan asiaa. Mutta yhtäkkiä alaspainunut pää kohosi, sivulle heitetty linnikko paljasti kasvot, ja hän näki edessään valkoisen, murheellisen olennon.

Raoul peräytyi kuin aaveen edestä.

"Louise!" huudahti hän niin epätoivoisesti, ettei luulisi ihmisäänen sellaista parahdusta soinnuttavan sydämen kaikkien säikeitten katkeamatta.

200.

Viimeinen isku.