Part 40

Fouquet jätti sitten hyvästi Ludvig XIV:lle, kun oli muutamin sanoin kosketeltu eräiden virka-asiain järjestelyä. Hän tajusi, että Colbert jäisi kuninkaan luo, että hänestä puhuttaisiin ja että kumpikaan ei häntä säästäisi. Tyydytys antaa viimeinen, hirvittävä isku viholliselleen näytti hänestä korvaukselta kaikesta siitä, mitä hänet saatettaisiin kärsimään.

Kosketettuaan jo ovea hän siis pyörähti kerkeästi takaisin, kääntyen kuninkaaseen päin.

"Anteeksi, sire, anteeksi!" sanoi hän.

"Anteeksi mikä, monsieur?" virkkoi ruhtinas säveästi.

"Vakava virhe, jonka huomaamattani tein."

"Virhe, tekö tehnyt virheen? Ah, herra Fouquet, täytyneehän minun suoda teille anteeksi! Mitä tai ketä vastaan olette rikkonut?"

"Kaikkea sopivaisuutta vastaan, sire. Unohdin ilmoittaa teidän majesteetillenne hyvin tärkeän seikan."

"Minkä?"

Colbertia puistatti. Hän aavisti ilmiantoa. Hänen käytöksensä oli paljastunut. Sana Fouquetilta vain, varmasti esitetty todistus, niin Ludvig XIV:n nuorekkaan suoramielisyyden edessä haihtuisi Colbertin kaikki suosio. Hän vapisi pelosta, että sellainen uhkarohkea isku kukistaisi hänen suurenmoisten hankkeittensa telineet, ja tosiaankin tämä isku oli niin mukava antaa, että mainio pelaaja Aramis ei olisi sitä lyönyt laimin.

"Sire", virkkoi Fouquet huolettomasti, "koska olette suvainnut antaa minulle anteeksi, teen tunnustukseni kevein sydämin: tänä aamuna myin yhden viroistani."

"Yhden viroistanne!" huudahti kuningas. "Minkä sitten?"

Colbert kävi kalmankalpeaksi.

"Sen, sire, joka minulle antoi ison kauhtanan ja ankaran muodon: yliprokuraattorin viran."

Kuningas ei voinut pidättää huudahdustaan ja katsahti Colbertiin. Otsa hikeä valuen tämä tunsi olevansa pyörtymäisillään.

"Kelle myitte viran, herra Fouquet?" kysyi kuningas.

Colbert nojasi uuninreunusta vasten.

"Eräälle parlamenttineuvokselle, sire, nimeltään Vanel."

"Vanel?"

"Herra intendentti Colbertin ystäviä", lisäsi Fouquet verrattoman välinpitämättömästi, sellaisin unohduksen ja tietämättömyyden ilmein, joita maalari, näyttelijä ja runoilija turhaan yrittäisivät tavata siveltimellä, eleellä tai kynällä. Lopetettuaan, murskattuaan Colbertin tämän ylemmyytensä painolla yli-intendentti kumarsi jälleen kuninkaalle ja lähti puolittain saavuttaneena kostonsa hallitsijan hämmästyksellä ja suosikin nöyryytyksellä.

"Onko mahdollista?" virkahti kuningas itsekseen Fouquetin poistuttua. "Onko hän myynyt tuon viran?"

"On, sire", vastasi Colbert merkitsevällä äänenpainolla.

"Hän on hullu!" uskalsi kuningas huomauttaa.

Tällä kertaa Colbert ei vastannut; hän oli aavistanut herransa ajatuksen. Tämä ajatuskin kosti hänen puolestaan. Hänen vihaansa yhtyi valtiaan kateus; hänen kukistamissuunnitelmaansa liittyi kuninkaan epäsuosion uhka.

Colbert oivalsi, että tästedes ei hänen vihamielisyytensä mahtavaa rahaministeriä kohtaan enää tapaisi vastustelua kuninkaan taholta. Fouquetin ensimmäistä virhettä, jota voitaisiin käyttää tekosyynä, seuraisi nopeasti hänen rangaistuksensa. Fouquet oli heittänyt pois parhaan aseensa, kilpailijan kostonhalu korjasi sen käytettäväkseen.

Kuningas kutsui Colbertin Vauxin juhliin. Tämä kumarsi kuin mies, joka on varma itsestään; hän otti vastaan kutsun kuin tehdäkseen palveluksen.

Ludvig oli kutsuluetteloa laatiessaan ehtinyt de Saint-Aignanin nimeen, kun päivystävä kamarijunkkari ilmoittikin kreivin.

Colbert vetäysi viisaasti pois kuninkaallisen lemmenairuen saapuessa.

196.

Kilpailijat rakkaudessa.

De Saint-Aignan oli lähtenyt Ludvig XIV:n luota tuskin kaksi tuntia sitten. Mutta rakkautensa ensi kuumeessa täytyi kuninkaan edes puhua la Vallièresta, milloin tämä ei ollut hänen silmiensä edessä. Ja ainoa henkilö, jolle hän saattoi huoletta haastaa, oli de Saint-Aignan, joten tämä teikari oli käynyt hänelle välttämättömäksi.

"Ah, sinäkö siinä, kreivi?" huudahti hän tulijan nähdessään, kaksin verroin hyvillään suosikin ilmestymisestä, kun hänen ei enää tarvinnut katsella Colbertia, jonka nyreät kasvot aina saivat hänet alakuloiselle tuulelle. "Sepä hyvä! Hauska nähdä sinua. Tulethan kai matkalle?"

"Matkalle, sire?" kysyi de Saint-Aignan. "Mille matkalle?"

"Nauttimaan herra yli-intendentin meille järjestämästä juhlakaudesta Vauxissa. Ai, de Saint-Aignan, näet kerrankin juhlat, joiden rinnalla meidän huvittelumme Fontainebleaussa on vain lasten leikkiä!"

"Vauxissa? Yli-intendentti toimittaa teidän majesteetillenne juhlat Vauxissa, eikö muuta?"

"Eikö muuta! Kelpaako sinun muka sitä väheksyä! Tiedätkö, sinä ylimieliseksi tekeytyvä, että kun kuulet herra Fouquetin vastaanottavan minut Vauxissa sunnuntaista viikon päähän, ihmiset ihan henkensä kaupalla tavoittelevat pääsyä näihin juhliin? Sanon sinulle siis toistamiseen: sinä tulet mukaan, de Saint-Aignan."

"Kyllä, ellen siihen mennessä ole lähtenyt pitemmälle ja vähemmän hupaiselle retkelle."

"Minne?"

"Manan majoille, sire."

"Hui!" virkahti Ludvig XIV nauraen.

"Ei, puhun vakavasti, sire", sanoi de Saint-Aignan. "Minut on kutsuttu ja vieläpä sellaisella tavalla, etten juuri tiedä, miten siitä voisi kieltäytyä."

"En ymmärrä sinua, ystäväni. Sinulla tosin on runollisia taipumuksia, mutta älä sentään noin hämärän suurelliseksi heittäydy."

"No niin, jos teidän majesteettinne suvaitsee minua kuunnella, en koettele kauemmin kuninkaani kärsivällisyyttä."

"Selitä vainkin."

"Tunteeko kuningas parooni du Vallonin?"

"Kyllä, _pardieu!_ Isävainajani uskollinen palvelija, ja hän on myös oiva pöytäkumppani, _ma foi!_ Sillä kaiketi puhut hänestä, joka oli kanssamme päivällisillä Fontainebleaussa?"

"Aivan. Mutta teidän majesteettinne unohti lisätä hänen ansioluetteloonsa: rivakka ihmisten teurastaja."

"Mitä! Herra du Vallon tahtoo surmata sinut?"

"Tai surmauttaa, ja se on aivan samaa."

"Jopa nyt!"

"Älkää naurako, sire; minä puhun silkkaa totta."

"Ja sinä sanot, että hän tahtoo toimittaa sinut hengiltä?"

"Se on tällä hetkellä sen arvoisan herrasmiehen aikomus."

"Ole huoletta, minä puolustan sinua, jos hän on väärässä."

"Ah, siihen kuuluu 'jos'!"

"Tietysti. No, vastaa nyt kuin olisi kysymys jostakusta toisesta, Saint-Aignan-poloiseni. Onko hän väärässä vai oikeassa?"

"Teidän majesteettinne saa kohta päättää."

"Mitä olet hänelle tehnyt?"

"Oh, en hänelle mitään; mutta näyttää siltä, että olen tehnyt jotakin eräälle hänen ystävälleen."

"Jokseenkin samaa. Ja kuuluuko hänen ystävänsä niihin kuuluihin neljään?"

"Ei, yksi niistä neljästä urhosta on hänen isänsä, siinä kaikki."

"Mitä olet pojalle tehnyt? Annahan kuulua."

"_Dame!_ Olen auttanut jotakuta ryöstämään häneltä mielitietyn."

"Ja sinä tunnustat sen?"

"Täytyy tunnustaa, kun se on totta."

"Siinä tapauksessa olet väärässä."

"Ah, olenko väärässä?"

"Olet, ja totisesti, jos hän tappaa sinut..."

"Noh?"

"Niin hän tekee oikein."

"Ah, se on siis mielipiteenne, sire?"

"Pidätkö menetelmää huonona?"

"Pidän sitä ripeänä."

"Nopea oikeus on hyvää oikeutta, oli esi-isäni Henrik IV:n tapana sanoa."

"Kirjoittakoon siis kuningas nopeasti armahduksen vastustajalleni, joka odottelee Minimes-kentällä surmatakseen minut!"

"Hänen nimensä ja pergamentti."

"Sire, teidän majesteettinne pöydällä on pergamentin palanen, ja hänen nimensä taasen..."

"Hänen nimensä taasen?"

"On Bragelonnen varakreivi, sire."

"Bragelonnen varakreivi?" huudahti kuningas, jonka leikkisyys vaihtui mitä suurimmaksi hämmästykseksi.

Hetkisen vaitiolon jälkeen, jollaikaa hän pyyhki otsaltaan valuvaa hikeä, hän jupisi:

"Bragelonne!"

"Niin vain, sire", virkkoi de Saint-Aignan.

"Bragelonne, joka oli kihloissa...?"

"Oi, hyvä Jumala, niin! Bragelonne, joka oli kihloissa..."

"Mutta hänhän oli Lontoossa!"

"Kyllä, mutta voin vakuuttaa, sire, että hän ei enää ole siellä."

"Vaan Pariisissa?"

"Minimesissä, odotellen minua, kuten minulla oli kunnia teidän majesteetillenne sanoa."

"Ja tietää kaikki?"

"Ja vielä paljon muutakin! Ehkä kuningas tahtoo nähdä tämän kirjeen, jonka hän on minulle toimittanut..."

Ja de Saint-Aignan veti taskustaan lukijoillemme tutun lappusen.

"Kun teidän majesteettinne on lukenut nuo rivit, saan kunnian selittää, miten paperi tuli käsiini."

Kuningas luki kirjeen kiihtyneenä.

"Niin?" kysyi hän sitten heti.

"No, teidän majesteettinne tuntee erään taiteellisesti taotun lukon, jolla suljetaan eräs mustapuinen ovi, ja tietää, että se ovi eroittaa erään huoneen eräästä sinivalkoisesta pyhätöstä."

"Tietysti, se on Louisen kammio."

"Niin, sire. No, sen lukon reiästä minä tämän kirjeen löysin. Kuka sen on sinne pannut? Herra de Bragelonne vai paholainenko? Mutta kun kirje tuoksuu ambralta eikä tulikiveltä, päätän lähettäjäksi varakreivin."

Ludvig painoi päänsä alas ja näytti vaipuneen surullisiin mietteisiin. Ehkä hänen sydämessään tällä hetkellä tuntui jotakin katumuksen tapaista.

"Oi", virkkoi hän, "se salaisuus on tullut ilmi!"

"Sire, teen kyllä parhaani, jotta salaisuus kuolee siihen rintaan, joka sen kätkee", sanoi de Saint-Aignan aivan espanjalaislaatuisen urheasti. Ja hän liikahti ovea kohti, mutta kuningas viittasi hänet pysähtymään.

"Mihin nyt?" kysyi Ludvig.

"No, sinne, missä minua odotetaan, sire."

"Mitä varten?"

"Taistelemaan tietenkin."

"Taistelemaan?" huudahti kuningas. "Hetkinen, jos suvaitset, kreivi!"

De Saint-Aignan ravisti päätänsä kuin uppiniskainen lapsi, jota tahdotaan estää hyppäämästä kaivoon tai leikkimästä veitsellä.

"Mutta kuitenkin, sire..." virkahti hän.

"Ensiksikään", sanoi kuningas, "en ole selvillä asiasta."

"Oh, mitä siihen tulee, suvaitkoon teidän majesteettinne kysellä", vastasi de Saint-Aignan, "niin kyllä selitän."

"Kuka on sinulle sanonut, että herra de Bragelonne on tunkeutunut mainittuun huoneeseen?"

"Tämä kirjelappu, jonka löysin avaimenreiästä, kuten minulla oli kunnia teidän majesteetillenne ilmoittaa."

"Kuka on sinulle sanonut, että hän itse on sen sinne pannut?"

"Kuka muu olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen tekoon?"

"Olet oikeassa. Millä tavoin hän oli tunkeutunut asuntoosi?"

"Se on peräti pulmallinen juttu, kaikki ovet kun olivat suljetut ja avaimet lakeijani Basquen taskussa."

"No, sitten on lakeijasi lahjottu."

"Mahdotonta, sire."

"Miksi mahdotonta?"

"Siksi, että jos hänet olisi lahjottu, ei poikarukkaa olisi saatettu turmioon selvästi ilmaisemalla hänen toimineen kätyrinä. Sillä häntä olisi voitu myöhemminkin tarvita."

"Oikein. Nyt olisi vain yksi otaksuma jäljellä."

"Saa nähdä, sire, onko se otaksuma sama, joka on juolahtanut minun mieleeni?"

"Ajattelin, että hän on tullut portaista."

"Kah, sire, se tuntuu minusta enemmän kuin luultavalta."

"Sittenkin on välttämätöntä, että joku on myynyt laskuoven salaisuuden."

"Myynyt tai luovuttanut."

"Miksi se eroitus?"

"Siksi, sire, että jotkut henkilöt, ollen kavaltajan palkkion yläpuolella, antavat eivätkä myy."

"Mitä tarkoitat?"

"Oi, sire, teidän majesteettinne on kyllin terävä asian arvaamiseen, säästääksenne minut hankalasta paljastuksesta."

"Olet oikeassa -- Madame!"

"Ah!" äännähti de Saint-Aignan.

"Madame, joka on käynyt levottomaksi muutostasi."

"Madame, jolla on hovineitojensa huoneiden avaimet ja joka on kyllin voimakas ilmaisemaan, mitä ei kukaan muu paitsi teidän majesteettinne ja hän voisi kertoa."

"Ja sinä uskot kälyni liittyneen Bragelonneen?"

"Hm, hm, sire..."

"Menneen niin pitkälle, että on ilmaissut hänelle kaikki nuo yksityiskohdat?"

"Kenties pitemmällekin."

"Pitemmällekin!... Puhu."

"Kenties hän on saattanutkin varakreiviä."

"Minne? Alas huoneisiisiko?"

"Pidättekö asiaa mahdottomana, sire?"

"Ooh!"

"Kuulkaa. Kuningas tietää, rakastaako Madame hajuvesiä?"

"Kyllä hän pitää niistä, sen tavan on hän oppinut äidiltäni."

"Varsinkin rautayrtin tuoksusta?"

"Mieluimmin."

"No niin, asuntoni tuoksuu rautayrtiltä."

Kuningas jäi miettiväiseksi.

"Mutta", virkahti hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "miksi Madame liittoutuisi Bragelonnen kanssa minua vastaan?"

Nämä sanat lausuessaan, joihin de Saint-Aignan olisi helposti voinut vastata sanoilla: "naisen mustasukkaisuutta", kuningas tunnusteli ystävänsä sydämen sisintä, nähdäkseen oliko tämä päässyt selville hänen kuherteluistaan kälynsä kanssa. Mutta de Saint-Aignan ei ollut mikään keskinkertainen hovimies. Hän ei kevytmielisesti puuttunut perhesalaisuuksiin, hän oli kyllin paljon seurustellut runotarten kanssa, muistaakseen Ovidius Naso-paran,[21] jonka silmät saivat vuodattaa kovin paljon kyyneliä rikoksensa sovittamiseksi, kun olivat nähneet jotakin meille tietymätöntä Augustuksen hovissa. Hän siis taitavasti sivuutti Madamen salaisuuden. Mutta osoitettuaan teräväpäisyyttä todistelemalla, että Madame oli tullut Bragelonnen kera hänen asuntoonsa, hän viehättyi toki sikäli myötäämään itserakkaudelle, että yritti esittää edes muunlaisen uskottavan selityksen.

"Miksikö?" toisti de Saint-Aignan. "Unohtaako teidän majesteettinne siis, että kreivi de Guiche on Bragelonnen varakreivin likeinen ystävä?"

"En käsitä, mitä yhteyttä sillä olisi tämän kanssa", vastasi kuningas.

"Ah, anteeksi, sire!" virkkoi de Saint-Aignan. "Minä vain luulin, että herra de Guiche oli Madamenkin hyvä ystävä."

"Olet oikeassa", myönsi kuningas; "ei ole tarvis etsiä enempää, isku on tullut siltä taholta."

"Ja eikö kuningas ole sitä mieltä, että se isku on torjuttava toisella?"

"Kyllä, mutta ei sellaisella kuin Vincennesin metsässä jaellaan", arveli kuningas.

"Teidän majesteettinne unohtaa", sanoi de Saint-Aignan, "että minä olen aatelismies ja että olen saanut haasteen."

"Tämä asia ei koske sinua."

"Mutta minua Minimesissä jo toista tuntia odotetaan, sire, -- minua, joka esiinnyn syyllisenä ja joudun häväistyksi, ellen noudata kutsua."

"Aatelismiehen ensimmäinen velvollisuus on kuuliaisuus kuninkaalleen."

"Sire..."

"Minä käsken sinun jäädä!"

"Sire..."

"Tottele."

"Niinkuin teidän majesteettinne tahtoo, sire."

"Sitäpaitsi kaipaan selvyyttä tähän asiaan; tahdon tietää, kuinka on uskallettu tehdä minusta niin rohkeata pilaa, että on tunkeuduttu rakkauteni suloisimpaan pyhättöön. Niitä, jotka ovat sen tehneet, de Saint-Aignan, ei ole sinun asiasi rangaista, sillä he eivät ole koskeneet sinun kunniaasi, vaan minun."

"Rukoilen, että teidän majesteettinne ei antaisi vihanne langeta herra de Bragelonneen, joka ehkäkin on menetellyt varomattomasti, mutta ei kunnottomasti."

"Riittää! Minä osaan eroittaa oikean väärästä vihani ylimmilläänkin ollessa. Ja ennen kaikkea, ei sanaakaan tästä Madamelle!"

"Mutta miten menetellä herra de Bragelonnen suhteen, sire? Hän alkaa tietenkin etsiä minua, ja..."

"Minä puhun tai lähetän sanoman hänelle ennen iltaa."

"Vielä kerran, sire, rukoilen teitä, olkaa suopea."

"Olen kyllin kauan ollut suopea, kreivi", sanoi Ludvig XIV rypistäen kulmiaan. "On aika osoittaa eräille henkilöille, että minä olen isäntä talossani."

Tuskin oli kuningas lausunut nämä sanat, jotka ilmaisivat uuden närkästyksen vain yhtyvän aikaisemman muistoon, kun kamarijunkkari näyttäytyi kynnyksellä.

"Mitä nyt?" kysyi kuningas; "miksi tullaan kutsumatta?"

"Sire", vastasi upseeri, "teidän majesteettinne on kertakaikkiaan antanut minulle määräyksen päästää kreivi de la Fère esille joka kerta kun hänellä on teidän majesteetillenne asiaa."

"Siis?"

"Herra kreivi de la Fère odottaa puheillepääsyä."

Kuningas ja de Saint-Aignan vaihtoivat nämä sanat kuullessaan katseen, joka sisälsi enemmän levottomuutta kuin kummastusta. Ludvig epäröitsi hetkisen. Mutta tehden melkein heti päätöksensä hän sanoi:

"Mene, de Saint-Aignan, mene Louisen luo ilmoittamaan hänelle, mitä meitä vastaan hankitaan. Muista sanoa hänelle, että Madame jälleen aloittaa vainoamisensa ja että hän on pannut liikkeelle henkilöitä, jotka olisivat menetelleet viisaammin pysyessään syrjässä."

"Sire..."

"Jos Louise säikähtyy", jatkoi kuningas, "rauhoita häntä. Sano hänelle, että kuninkaan rakkaus on lävistämätön kilpi. Jos hän, kuten aavistelen, jo tietää kaikki tai on jo puolestaan saanut kärsiä jonkun hyökkäyksen, vakuuta hänelle", lisäsi Ludvig vihasta ja kuumeesta väristen, "vakuuta hänelle että tällä kertaa en tyydy häntä puolustamaan, vaan kostan hänen tähtensä, ja niin ankarasti, että tästälähtein ei kukaan enää uskalla silmiänsäkään kohottaa häneen!"

"Onko siinä kaikki, sire?"

"Kaikki. Mene nopeasti ja pysy uskollisena, sinä, joka elät tämän helvetin keskellä ilman minua houkuttelevan paratiisin toivoa."

De Saint-Aignan vannoi mitä kiihkeimmin uskollisuuttaan. Tarttuen kuninkaan käteen ja suudellen sitä hän lähti säteilevänä huoneesta.

197.

Kuningas ja aateli.

Ludvig reipastausi ottamaan herra de la Fèren vastaan kirkkain kasvoin. Hän kyllä arvasi, että kreivi ei tullut sattumalta. Hän aavisti hämärästi tämän käynnin tärkeyden, ja Atoksen kaltaiselle miehelle, niin etevälle ja arvossapidetylle henkilölle, ei saanut ensi näkemällä esiintyä mitään ikävästi vaikuttavaa. Kun nuori kuningas oli vakuuttautunut näennäisestä tyyneydestään, käski hän ohjata kreivin sisälle.

Parin minuutin kuluttua saapui Atos kuninkaan eteen juhlapuvussa kaikkine kunniamerkkeineen, joita vain hänellä oli oikeus käyttää Ranskan hovissa, ja hänen muotonsa oli niin vakava ja arvokas, että kuningas ensi silmäyksellä saattoi todeta aavistustensa osuneen oikeaan.

Ludvig astahti kreiviä kohti ja ojensi hänelle hymyillen kätensä, jonka yli tämä kunnioittavasti kumartui.

"Herra kreivi de la Fère", virkkoi kuningas nopeasti, "olette täällä niin harvinainen vieras, että minulle on erittäin hauska tavata teidät."

Atos vastasi kumartaen:

"Soisin kyllä, että minulla olisi onni aina oleskella teidän majesteettinne luona."

Tuo vastaus, siinä äänilajissa lausuttuna, merkitsi ilmeisesti: -- Soisin kuuluvani kuninkaan neuvonantajiin, säästääkseni hänet tekemästä virheitä.

Kuningas tunsi sen, ja päättäen tämän miehen edessä säilyttää mielentyyneyden edut arvoasemansa etujen mukana sanoi hän:

"Minä näen, että teillä on jotakin sydämellänne."

"En olisi muutoin sallinut itselleni vapautta saapua teidän majesteettinne luo."

"Puhukaa avoimesti, monsieur; olen kovin halukas tyydyttämään teitä."

Kuningas istahti.

"Olen varma", vastasi Atos rahtusen liikuttuneella äänellä, "että teidän majesteettinne antaa minulle täyden tyydytyksen."

"Ah", virkkoi kuningas hiukan ylväästi, "tulette esittämään jonkun valituksen?"

"Se ei ole valitus", vastasi Atos, "paitsi jos teidän majesteettinne... Mutta suokaa minun aloittaa alusta, sire."

"Minä odotan."

"Kuningas muistaa, että herra de Buckinghamin lähdön aikaan minulla oli kunnia puhutella teidän majesteettianne."

"Niin, jokseenkin siihen aikaan... muistan kyllä. Mutta keskustelun aiheen... sen olen unohtanut."

Atos säpsähti.

"Minulla on kunnia muistuttaa siitä kuninkaalleni", virkkoi hän. "Oli kysymys eräästä teidän majesteetillenne silloin esittämästäni pyynnöstä, ja se koski avioliittoa, jonka herra de Bragelonne halusi solmia neiti de la Vallièren kanssa."

-- Nyt siihen tullaan, -- ajatteli kuningas. "Jo muistankin", hän sanoi ääneen.

"Sillä kertaa", jatkoi Atos, "kuningas oli niin hyvä ja jalomielinen minua ja herra de Bragelonnea kohtaan, että ainoakaan teidän majesteettinne lausumista sanoista ei ole haihtunut mielestäni."

"Ja...?" virkahti Ludvig.

"Mutta pyytäessäni herra de Bragelonnelle neiti de la Vallièren kättä teidän majesteettinne kuitenkin vastasi kieltävästi."

"Se on totta", myönsi Ludvig kuivasti.

"Esittäen syyksi", kiirehti Atos lisäämään, "että morsiamelta puuttui yhteiskunnallista asemaa."

Ludvig ponnistausi kuunnellakseen kärsivällisesti.

"Että", pitkitti Atos, "häneltä puuttui varallisuutta."

Kuningas vaipui syvemmälle nojatuoliinsa.

"Että hän oli jokseenkin halpasyntyinen."

Uusi kärsimättömyyden merkki kuninkailta.

"Ja että hän ei ollut kauniskaan", lisäsi Atos vielä säälimättä.

Tämä viimeinen rakastajan sydämen lävistävä nuoli sai kuninkaan kimmahtamaan.

"Monsieur", lausui hän, "onpa teillä perin hyvä muisti!"

"Muistini on aina tarkka, kun saan suureksi kunniakseni puhutella kuningasta", vastasi kreivi hätääntymättä.

"No, sanoin siis tuon kaiken!"

"Ja siitä kiitän teidän majesteettianne suuresti, koska sananne, sire, todistivat hyvin imartelevaa huolenpitoa herra de Bragelonnesta."

"Te johdatte mieleeni myöskin", huomautti kuningas painokkaasti, "että olitte hyvin haluton tuohon avioliittoon?"

"Se on totta, sire."

"Ja että teitte pyyntönne vastahakoisesti?"

"Niin, teidän majesteettinne."

"Vieläpä muistan, sillä minun muistini on melkein yhtä hyvä kuin teidän, niin, muistan teidän lausuneen, että te ette uskonut neiti de la Vallièren oikein rakastavan herra de Bragelonnea. Ettekö nimenomaan sanonut niin?"

Atos tunsi iskun, mutta hän ei peräytynyt.

"Sire", sanoi hän, "pyydän teidän majesteetiltanne vieläkin anteeksi, mutta siinä asiassa on muutamia kohtia, jotka käyvät ymmärrettäviksi vasta loppuselvityksessä."

"No, millainen se loppuselvitys on?"

"Teidän majesteettinne oli sanonut siirtävänne avioliiton tuonnemmaksi herra de Bragelonnen etua silmälläpitäen."

Kuningas oli vaiti.

"Nyttemmin herra de Bragelonne on niin onneton, että hän ei kauemmin voi olla pyytämättä teidän majesteettinne ratkaisua."

Kuningas kalpeni. Atos katseli häntä kiinteästi.

"Ja mitä... tahtoo... herra de Bragelonne?" kysyi kuningas epäröiden.

"Juuri samaa, mitä minä tulin kuninkaalta anomaan viime puhuttelussani: teidän majesteettinne suostumusta hänen avioliittoonsa."

Kuningas ei puhunut mitään.

"Mainitut esteet ovat tasaantuneet tieltämme", jatkoi Atos. "Varaton, halpasyntyinen ja kauneudeltaan vajava neiti de la Vallière on sittenkin ainoa sopiva morsian herra de Bragelonnelle, koska varakreivi kaikesta sydämestään rakastaa häntä."

Kuningas puristi käsiään yhteen.

"Epäröitseekö kuningas?" kysyi kreivi menettämättä rahtuakaan lujuudestaan enempää kuin kohteliaisuudestansakaan.

"Minä en epäröi... minä epään", vastasi kuningas.

Atos mietti hetkisen.

"Minulla oli kunnia huomauttaa kuninkaalle", virkkoi hän säveästi, "että mitkään vastukset eivät ole ehkäisseet herra de Bragelonnen tunteita ja että hänen päätöksensä näyttää horjumattomalta."

"On olemassa minun tahtoni; kaiketi se on este?"

"Vakavin kaikista", vastasi Atos.

"No niin!"

"Sallittakoon meidän nöyrimmästi tiedustaa teidän majesteetiltanne syytä tähän epäykseen."

"Syytä?... Kysymys?" huudahti kuningas.

"Pyyntö, sire."

Kuningas nojasi molemmilla nyrkeillään pöytään.

"Te olette vieraantunut hovitavoista, herra de la Fère", sanoi hän äkäisellä äänellä. "Hovissa ei kysellä kuninkaalta."

"Se on totta, sire; mutta ellei kysellä, johdutaan oletuksiin."

"Oletuksiin! Mitä se merkitsee?"

"Alamainen tulee selvyyttä kaivatessaan melkein aina epäilleeksi hallitsijan avomielisyyden puutetta..."

"Monsieur!"

"Ja hänen uskollinen luottamuksensa alkaa horjua", jatkoi Atos pelottomasti.

"Luullakseni erehdytte", sanoi kuningas, jolle kävi vaikeaksi hillitä suuttumustaan.

"Sire, minun käy pakolliseksi tavoittaa muualta, mitä luulin teidän majesteetiltanne saavani. Teidän vastauksenne sijasta minun täytyy itse keksiä selitys."

Kuningas nousi.

"Herra kreivi", virkkoi hän, "olen suonut teille kaiken vapaan aikani."

Tämä oli hyvästijättö.

"Sire", vastasi kreivi, "en ole ehtinyt sanoa kuninkaalle, mitä minulla oli lausuttavaa, ja minä näen teidän majesteettianne niin harvoin, että minun on käytettävä tilaisuutta."

"Te olitte otaksumissa; nyt olette siirtymässä loukkauksiin."

"Oi, sire, minäkö loukkaisin kuningastani? En koskaan! Olen kaiken ikäni kannattanut sitä vakaumusta, että kuninkaat ovat muita ihmisiä ylempänä, eivät ainoastaan arvoltaan ja voimaltaan, vaan myöskin sydämen jaloudessa ja henkisissä avuissa. En sallisi itselleni koskaan uskottaa, että kuninkaani, joka on antanut minulle sanansa, siihen sanaan kätkisi jonkun sivutarkoituksen."

"Mitä se merkitsee? Minkä sivutarkoituksen?"

"Selitän ajatukseni", sanoi Atos kylmästi. "Jos teidän majesteetillanne, evätessänne herra de Bragelonnelta neiti de la Vallièren käden, oli muuta mielessä kuin varakreivin onni..."

"Näette hyvin, monsieur, että loukkaatte minua."