Part 38

Madame melkein kadehti tätä murhetta, vaikka hän hyvin tiesi, että hänellä ei ollut mitään kadehtimisen syytä ja että de Guiche rakasti häntä yhtä suuresti kuin Bragelonne la Vallièreä.

Raoul yllätti Henrietten katseen.

"Oi, anteeksi, anteeksi!" virkkoi hän. "Tiedän, että minun pitäisi paremmin hillitä itseäni seistessäni teidän edessänne, Madame. Mutta älköön Herra, maan ja taivaan Jumala, koskaan iskekö teitä niin kovin kuin minua tällä hetkellä on lyöty! Sillä te olette nainen, ettekä varmaankaan voisi kestää sellaista murhetta. Suokaa minulle anteeksi, olen vain vähäpätöinen ritari, kun te kuulutte niiden onnellisten, kaikkivoipain, valittujen heimoon..."

"Herra de Bragelonne", vastasi Henriette, "sellainen sydän kuin teidän ansaitsee kuningattaren sydämen huomion ja huolenpidon. Olen ystävänne, monsieur, enkä ole tahtonut, että petollisuus myrkyttäisi ja pilkka tahraisi kaiken elämänne. Minä olen kaikkia niin sanottuja ystäviänne rohkeampana (teen poikkeuksen herra de Guichen suhteen) toimittanut teidät takaisin Lontoosta. Minä olen hankkinut teille tuskalliset, mutta parantumisellenne välttämättömät todistukset, jos olette uljas rakastaja ettekä mikään kyynelehtivä Amadis. Älkää kiittäkö minua, pikemminkin säälikää, ja palvelkaa kuningasta yhtä hyvin kuin ennen."

Raoul hymyili katkerasti.

"Ah, se on totta", sanoi hän, "minä unohdin, että kuningas on herrani."

"On kysymyksessä vapautenne, henkenne!" Raoulin kirkas ja läpitunkeva katse osoitti Henriettelle, että hänen viimeinen perustelunsa ei ollut niitä, jotka vaikuttaisivat tähän nuoreen mieheen. "Olkaa varuillanne, herra de Bragelonne", täydensi hän; "sillä ellette punnitsisi kaikkia tekojanne, nostaisitte suuttumuksen raivon ruhtinaassa, joka helposti kiivastuu järjen ääntä kuulemattomaksi. Syöksisitte murheeseen kaikki ystävänne ja omaisenne. Taipukaa, alistukaa, parantukaa."

"Kiitos, Madame", sanoi Raoul. "Pidän teidän korkeutenne antamaa neuvoa arvossa ja koetan sitä noudattaa. Mutta vielä sana, pyydän."

"Puhukaa."

"Olisiko varomatonta kysyä teiltä, miten olette saanut ilmi näiden portaiden, laskuluukun, muotokuvan salaisuudet?"

"Aivan yksinkertaisella tavalla. Voidakseni valvoa taloani minulla on omat avaimet seuranaisteni huoneisiin. Minusta tuntui omituiselta, että la Vallière niin usein sulkeutui kammioonsa; samoin kummastutti minua de Saint-Aignanin asunnon muutto, ja ihmettelin myöskin, että kuningas niin säännöllisesti kävi joka päivä tapaamassa kreiviä, niin suuri suosikki kuin tämä olikin. Sanalla sanoen minusta oli merkillistä, että tätä kaikkea tapahtui teidän poissaollessanne ja että hovin tavat olivat muuttuneet. En tahdo, että kuningas pitää minua pilanaan, en tahdo olla hänen lemmenvehkeittensä väliverhona. Nyyhkyttelevän la Vallièren jälkeen tulisi nauravan Montalaisin, laulavan Tonnay-Charenten vuoro. Sellainen ei ole arvoni mukaista. Karkoitin ystävyyteni aiheuttaman arkailun, keksin salaisuuden... Haavoitan tunteitanne mutta vielä kerran, suokaa minulle anteeksi, minulla oli velvollisuus täytettävänä. Se on nyt tehty, olen varoittanut. On puhkeamassa myrsky, -- etsikää suojaa."

"Kuitenkin teette jonkun johtopäätöksen, Madame", vastasi Bragelonne lujasti; "sillä te ette edellytä, että sanaa hiiskumatta alistun häpeään ja petokseen, jotka minua kohtaavat."

"Te menettelette siinä suhteessa miten hyväksi näette, herra Raoul. Älkää vain ilmaisko lähdettä, mistä olette kuullut totuuden. Ainoastaan tätä teiltä pyydän, ainoastaan tätä vaadin palkkana teille tekemästäni palveluksesta."

"Älkää pelätkö, Madame", virkkoi Bragelonne katkerasti.

"Olen itse lahjonut lukkosepän, jonka apua rakastavaiset olivat käyttäneet. Te olette varsin hyvin voinut tehdä samoin, eikö niin?"

"Niin, Madame. Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei anna minulle mitään muuta ohjetta, ei aseta muuta ehtoa kuu että minä en ilmaise teitä?"

"En muuta."

"Pyydänkin siis saada viivähtää täällä vielä hetkisen."

"Yksiksennekö?"

"Oh, ei, Madame. Sillä ei ole väliä; voin toimittaa tehtäväni teidän nähtenne. Pyydän teiltä minuutin aikaa kirjoittaakseni sanasen jollekulle."

"Se on uhkarohkeata, herra de Bragelonne. Varokaa!"

"Kukaan ei voi tietää, että teidän kuninkaallinen korkeutenne on suvainnut opastaa minut tänne. Piirränkin kirjeeseen muuten nimeni."

"Olkaa hyvä, monsieur."

Raoul oli jo vetänyt esille muistikirjansa ja nopeasti kyhännyt tyhjälle lehdelle seuraavat sanat:

'Herra kreivi! Älkää ihmetelkö, että löydätte tämän nimikirjoituksellani varustetun paperin ennen kuin eräs ystäväni, jonka pian lähetän luoksenne, saa kunnian selittää teille käyntini tarkoituksen.

_Raoul de Bragelonne_.'

Hän kääri paperiliuskan kokoon, pisti sen rakastavaisten huoneeseen johtavan oven avaimenreikään, ja varmistauduttuaan, että paperi de Saint-Aignanin palatessa ei voinut jäädä tältä näkemättä, saapui prinsessan luo, joka jo oli ehtinyt portaitten yläpäähän.

Ulkona käytävässä he erosivat. Raoul oli kiittävinään hänen korkeuttaan, Henriette surkutteli tai oli kaikesta sydämestään surkuttelevinaan onnetonta, jonka hän juuri oli tuominnut niin kauheaan rangaistukseen.

"Oi", virkahti hän nähdessään tämän poistuvan kalpeana ja verestävin silmin, "oi, jos olisin sen tiennyt, niin olisin salannut totuuden tuolta poikapoloiselta!"

193.

Portoksen menettelytapa.

Tähän pitkään kertomukseen sijoittamiemme henkilöiden moninaisuudesta johtuu, että kukin heistä pääsee esiintymään vain vuoronsa jälkeen, sikäli kuin juoni ehdottomasti vaatii. Siksipä ei lukijoillamme ole ollut tilaisuutta tavata Portos-ystäväämme sen jälkeen kun hän palasi Fontainebleausta.

Kuninkaan osoittaman suosiollisuuden kunnia ei ollut ollenkaan muuttanut arvoisan aatelismiehen tyyntä ja sydämellistä luonnetta. Hän vain kulki pää pystymmässä kuin tavallista, ja jotakin suurenmoisen ylvästä ilmeni hänen ryhdissään siitä asti kun hänelle oli suotu armo aterioida kuninkaan pöydässä. Hänen majesteettinsa ruokasali oli tehonnut Portokseen eräällä erityisellä tavalla. Bracieuxin ja Pierrefondsin herra muisteli mielellään, että noilla merkillisillä päivällisillä monilukuiset palvelijat ja joukko upseereja vieraiden takana antoivat aterialle loistoa ja täyttivät juhlallisesti huoneen. Portos päätti suoda herra Moustonille jonkunlaisen virka-aseman, järjestää muunkin väkensä arvoasteittain ja hankkia saattueekseen oman upseerikunnan, mikä ei ollut tavatonta suurille päälliköille, koskapa edellisellä vuosisadalla sellaista komeutta kannattivat herrat de Tréville de Schomberg ja de la Vieuville, puhumattakaan kardinaali de Richelieusta, Condén prinssistä ja sotamarski de Bouillon-Turennesta. Miksipä ei hän, kuninkaan ja Fouquetin ystävä, parooni, sotainsinööri ynnä muuta, nauttisi kaikista suuren varallisuuden ja huomattavien ansioitten tuottamista viehätyksistä?

Aramis, jonka tiedämme paljon seurustelleen herra Fouquetin kanssa, jätti hänet usein yksikseen, ja d'Artagnankaan ei virkatoimiensa tähden päässyt paljon seurustelemaan hänen kanssaan, Portos oli omasta puolestaan jo hiukan kyllästynyt Trüchenin ja Planchetin rattoon, ja niinpä hän yllätti itsensä haaveilemasta, tietämättä siihen varsinaista syytä. Mutta jos joku olisi häneltä kysynyt: "puuttuuko sinulta mitään, Portos?" olisi hän epäilemättä vastannut myöntävästi. Syödessään kerran päivällistä asunnossaan, joissa tilaisuuksissa Portos koetti muistella yksityiskohtia kuninkaan päivällisistä, -- puolittain iloisena hyvän viinin vaikutuksesta, puolittain suruissaan kunnianhimoisten tuumiensa painosta, -- oli Portos vaipumassa alkavaan ruokalepoon, kun hänen kamaripalvelijansa tuli ilmoittamaan, että herra de Bragelonne halusi häntä puhutella.

Portos astui viereiseen saliin, tavaten siellä nuoren ystävän siinä mielentilassa, jossa tiedämme hänen olleen.

Raoul tuli kättelemään Portosta, joka ihmetellen hänen vakavuuttaan tarjosi hänelle tuolin.

"Rakas herra du Vallon", virkkoi Raoul, "minun on pyydettävä teiltä palvelusta."

"Se sattuu mainiosti, nuori ystäväni", vastasi Portos, "minulle on lähetetty kahdeksantuhatta livreä tänä aamuna Pierrefondsista. Jos siis olet rahan tarpeessa..."

"Ei, ei rahasta ole kysymys. Kiitos, oivallinen ystäväni."

"Sitä pahempi! Olen aina kuullut sanottavan, että se on harvinaisin palvelus, mutta helpoin täyttää. Tuo lause on kiinnittänyt huomiotani; toistelen mielelläni lauseita, jotka herättävät minussa mielenkiintoa."

"Sydämenne on yhtä hyvä kuin järkenne on terve."

"Olet kovin ystävällinen. Kai syöt päivällistä?"

"On, minun ei ole nälkä."

"Häh! Mikä inhoittava maa se Englanti onkaan!"

"Eipä sentään, mutta..."

"Näetkös, ellei siellä saisi oivallista kalaa ja mainiota lihaa, ei oleskelua siellä voisi sietää."

"Niin... Minä tulin..."

"Minä kuuntelen. Salli minun vain virkistää itseäni. Pariisissa syödään suolaista. Uh!"

Ja Portos käski tuoda pullon samppanjaa. Täytettyään sitten Raoulin lasin ennen omaansa hän kulautti aimo siemauksen ja sanoi tyytyväisenä:

"Tarvitsin tämän kuunnellakseni sinua tarkkaavasti. Nyt olen kokonaan käytettävänäsi. Mitä pyydät, rakas Raoul? Mitä haluat?"

"Lausukaa minulle mielipiteenne kiistakysymyksistä, hyvä ystäväni."

"Mielipiteeni?... Ka, selitäppä ajatustasi vähän tarkemmin", vastasi Portos hieroen otsaansa.

"Tarkoitan: oletteko avulias, kun sattuu rettelöitä hyvien ystävienne ja vieraiden henkilöiden kesken?"

"Oh, enhän minä koskaan paljoksu vaivojani sellaisissa palveluksissa."

"Hyvä! Mutta mitä silloin teette?"

"Ystävieni joutuessa kiistaan on minulla erityinen periaate."

"Millainen?"

"Että menetetty aika on korvaamaton ja että asian voi parhaiten järjestää, kun vielä ollaan kuumentuneina selkkauksesta."

"Ah, niinkö! Se on teidän periaatteenne?"

"Ehdottomasti. Kiistan jälkeen toimitankin siis riitapuolet hetimiten saapuville."

"Niinkö?"

"Käsität, että tällä tavoin täytyy asian välttämättömästi järjestyä kuntoon, mutkistumatta."

"Luulisin", virkkoi Raoul kummastuneena, "että näin menetellen täytyisi riidan päinvastoin..."

"Ei sinne päinkään. Ajattelehan, että minulla on elämässäni ollut noin satakahdeksankymmentä tai satayhdeksänkymmentä säännöllistä kaksintaistelua, lukuunottamatta satunnaisia miekkailueriä ja yhteentörmäyksiä."

"Se on kaunis luku", sanoi Raoul vastoin tahtoaankin hymyillen.

"No, ei se mitään; minä olen niin suopea!... D'Artagnan laskee kaksintaistelunsa sadoissa. Totta onkin, että hän on kova ja pureva, sitä olen hänelle usein sanonut."

"Te siis", jatkoi Raoul, "tavallisesti sovittelette kiistat, joita ystävänne uskovat huostaanne?"

"Ei ole ainoatakaan tapausta, missä en lopuksi olisi onnistunut saamaan juttua sovitetuksi", sanoi Portos niin säyseästi ja luottavaisesti, että se sai Raoulin hypähtämään.

"Mutta", virkkoi tämä, "onko sellainen sovittelu edes kunniallista?"

"Oh, siitä vastaan. Ja siksipä selitänkin sinulle toisen periaatteeni. Niin pian kun ystäväni on uskonut asiansa minulle, menettelen seuraavasti: lähden siinä tuokiossa tapaamaan hänen vastustajaansa, varustaen itseni kohteliaisuudella ja kylmäverisyydellä, joita sellaisissa tilaisuuksissa ehdottomasti tarvitaan."

"Siksi kai", huomautti Raoul katkerasti, "te saattekin tuollaiset kunniakysymykset järjestymään niin nopeasti ja varmasti?"

"Arvatenkin. Menen siis vastustajan luo ja sanon hänelle: 'Monsieur, teidän täytyy käsittää, kuinka suuresti olette loukannut ystävääni.'"

Raoul rypisti kulmiaan.

"Toismaan, varsin useinkin", pitkitti Portos, "ystävääni ei ole ollenkaan loukattu, vieläpä hän on itse ensimmäisenä solvaissut. Arvostele siitä, haastelenko taitavasti." Ja Portos räjähti nauruun.

-- Totisesti, -- ajatteli Raoul tämän hilpeyden jyristeessä, -- totisesti minulla on huono onni. De Guiche jäähdyttelee minua, d'Artagnan ilvehtii minulle, Portos on pehmeä kuin villa; kukaan ei tahdo _ratkaista_ asiaa minun tavallani. Ja minä kun käännyin Portoksen puoleen löytääkseni miekan, enkä mitään järkeilyä!... Minua vainoaa kova onni!

Portos tyyntyi ja jatkoi:

"Olen siis heti ensi lauseella vahvistanut vastustajan olevan väärässä."

"Miten kukin käsittää", virkkoi Raoul hajamielisesti.

"Eipä niinkään, se on varmaa. Olen saanut hänet asetetuksi kierolle puolelle, ja juuri tästä lähtökohdasta käytän kaiken kohteliaisuuteni, ajaakseni tuumani onnelliseen päätökseen. Lähestyn siis herttaisesti hymyillen, ja tarttuen vastustajan käteen..."

"Oh!" äännähti Raoul kärsimättömästi.

"'Monsieur', sanon hänelle, 'nyt kun tiedätte loukanneenne, ei asian korjautumista tarvitse epäilläkään. Ystäväni ja teidän välillänne tulee tästedes kysymykseen vain sievin menettelytapa. Tehtävänäni on siis antaa teille ystäväni miekan mitta.'"

"Häh?" havahtui Raoul.

"Maltahan!... 'Ystäväni miekan mitta. Minulla on hevonen portilla; ystäväni odottaa kärsimättömästi siinä ja siinä paikassa teidän mieluisaa saapumistanne. Vien teidät mukanani, matkalla noudamme todistajanne, asia järjestyy sillä kuntoon...'"

"Ja", virkkoi Raoul kiukusta kalpeana, "te solmitte sovinnon kohtauspaikalla?"

"Mitä hittoa?" ähmistyi Portos. "Sovinnon? Miksi sen tekisin?"

"Sanoittehan, että asia järjestyy sillä kuntoon..."

"Epäilemättä, koska ystäväni odottaa."

"No, vaikka hän odottaakin..."

"Hänhän odottaa norjistaakseen sääriänsä. Vastustaja sensijaan on vielä aivan jäykkä ratsastuksesta. He käyvät heti asentoon, ja ystäväni tappaa vastustajansa. Siinä se."

"Ah. tappaako!" huudahti Raoul.

"_Pardieu_!" vakuutti Portos. "Otanko minä koskaan ystävikseni sellaisia, jotka antavat surmata itsensä? Minulla on satayksi ystävää, ja niiden etupäässä ovat arvoisa isäsi, Aramis ja d'Artagnan, kaikki virkeinä elossa tietääkseni!"

"Oi, rakas parooni", huudahti Raoul, ilonsa ylenpalttisuudessa lentäen Portoksen kaulaan.

"Hyväksyt siis menettelytapani?" kysyi jättiläinen.

"Hyväksyn sen niin täydellisesti, että turvaudun siihen vielä tänään, viivyttelemättä, heti paikalla. Te olette mies jota etsin."

"Hyvä, olen valmis. Sinä tahdot taistella?"

"Ehdottomasti."

"Varsin luonnollista... Kenen kanssa?"

"Herra de Saint-Aignanin."

"Tunnen hänet... herttainen poika, joka oli hyvin kohtelias minulle sinä päivänä, kun minulla oli kunnia aterioida kuninkaan pöydässä. Hänelle olisin kaikin mokomin vastavuoroon kohtelias, vaikka se ei kuuluisi tapoihinikaan. Kas vain, hän on siis loukannut sinua?"

"Kuolettavasti."

"Hitto! Voin siis sanoa kuolettavasti?"

"Enemmänkin, jos tahdotte."

"Tämähän käy hyvin."

"Näin on kai asia sitten järjestyksessä?" sanoi Raoul hymyillen.

"Selvä on... Missä odotat häntä?"

"Ah, anteeksi, tämä on hiukan arkaluontoista. Herra de Saint-Aignan on kuninkaan suuri suosikki."

"Niin olen kuullut sanottavan."

"Ja jos minä tapan hänet?"

"Varmasti tapat. Mutta oma asiasi on ryhtyä varokeinoihin sen johdosta. Nykyään se tosin ei olekaan vaikeata; jos olisit elänyt meidän aikanamme, olisi ollut toista."

"Rakas ystävä, ette käsittänyt tarkoitustani. Minä tahdoin sanoa, että kun herra de Saint-Aignan on kuninkaan ystävä, on vaikeampi ryhtyä toimeen, kuningas kun voisi ennakolta saada vihiä..."

"Eikä saa! Tunnethan menettelytapani! 'Monsieur, olette loukannut ystävääni, ja...'"

"Niin, sen tiedän."

"Ja sitten: 'Monsieur, hevonen on portilla.' Minä tuon hänet siis mukanani ennen kuin hän ehtii ketään puhutella."

"Jos hän antaa noin vain tuoda itseään?"

"_Pardieu_, senpä haluaisin nähdä! Hän olisi ensimmäinen. Kyllähän nykyajan nuoret miehet tosin... mutta, pyh, minä tuon hänet väkisin, ellei muu auta!"

Ja sanojensa tehostukseksi Portos nosti Raoulin tuolilta ilmaan.

"Hyvä on", sanoi nuori mies nauraen. "On enää jäljellä vain kysymyksen esittäminen herra de Saint-Aignanille."

"Minkä kysymyksen?"

"Riitakysymyksen."

"No, mutta sehän mielestäni on jo selvillä."

"Ei, hyvä herra du Vallon, meidän -- nykyajan miesten, kuten sanotte -- tapoihin kuuluu selittää loukkaantumisen perusteet."

"Uuden järjestelmänne mukaan, niin. No, kerro siis juttusi..."

"Tuota..."

"Lempo, mokomaa jahkailua! Ennen vanhaan ei meidän koskaan tarvinnut sommitella selityksiä. Tapeltiin, koska jouduttiin tappeluun. Minä puolestani en tiedä parempaa syytä."

"Olette oikeassa, ystäväni."

"Mutta annahan siis kuulla ne perusteesi."

"Kävisi liian pitkäksi kertoa kaikkea. Mutta kun on kuitenkin esitettävä jotakin nimenomaista..."

"Niin, niin, lempo soikoon, sen uudenaikaisen menetelmän mukaan."

"Koska, sanon, on vedottava erityisiin seikkoihin ja asia silti toiselta puolen on laatuaan hankala ja vaatii ehdotonta salassapysymistä..."

"Ohoh!"

"Niin huomauttakaakin ainoastaan -- hän kyllä ymmärtää -- hänen loukanneen minua ensiksikin asuntoaan muuttamalla."

"Muuttamalla?... Hyvä", virkkoi Portos alkaen laskea sormillaan. "Sitten?"

"Rakennuttamalla uuteen asuntoonsa laskuluukun."

"Käsitän", sanoi Portos; "laskuluukun. Saakeli, se on vakavaa! Sen arvaa, että sinun on täytynyt siitä raivostua. Että se veitikka laitattaakin laskuluukkuja sinulta kysymättä! Laskuluukkuja, jumaliste!... Minulla ei ole sellaisia, ellen ota lukuun vankiluolaa Bracieuxissa!"

"Voitte lisätä", jatkoi Raoul, "että olen saanut syvää loukkaantumisen aihetta myöskin muotokuvasta, jonka herra de Saint-Aignan hyvin tietää."

"Kah, vieläkö muotokuvakin?... Mitä, -- asunnon muutto, laskuluukku ja muotokuva! Mutta, ystäväni", sanoi Portos, "yksikin noista valituksen aiheista riittäisi nostamaan koko Ranskan ja Espanjan ritariston kiistakannalle, ja se ei merkitse vähää."

"Olette siis mielestänne nyt kylliksi evästetty, hyvä ystävä?"

"Mainiosti. Otan nyt mukaani varahevosen. Valitse kohtauspaikkasi ja odotellessasi harjoittele hyökkäysasentoja perinpohjin norjistuaksesi. Siten pääset parhaimmillesi."

"Kiitos! Odotan Vincennesin metsässä Minimesin luona."

"Se sopii... Mistä herra de Saint-Aignanin voi tavata?"

"Kuninkaan palatsista."

Portos soitti isoa kelloa. Hänen palvelijansa saapui.

"Juhlapukuni", virkkoi hän tälle; "hevoseni ja talutusratsu."

Palvelija kumarsi ja poistui.

"Tietääkö isäsi tästä?" kysyi Portos.

"Ei, minä kirjoitan hänelle."

"Entä d'Artagnan?"

"Ei d'Artagnankaan. Hän on niin varovainen ja olisi estänyt minut."

"D'Artagnan on sentään hyvin neuvokas mies", sanoi Portos kummastellen rehdissä vaatimattomuudessaan, että oli ajateltu häntä, vaikka d'Artagnan oli olemassa.

"Rakas herra du Vallon", vastasi Raoul, "älkää kyselkö enempää, pyydän hartaasti. Olen sanonut kaikki, mitä minulla oli sanottavaa. Odotan vain toimintaa, ja odotan sitä ankarana ja ratkaisevana, jollaiseksi te osaatte sen valmistaa. Siksi teidät valitsinkin."

"Kyllä otan tuottaakseni sinulle tyydytystä", takasi Portos.

"Ja muistakaa, rakas ystävä, että paitsi meitä älköön kukaan saako tietää tästä ottelusta."

"Oh, sellaiset tapaukset huomataan aina", vastasi Portos, "kun metsästä löytyy hengetön ruumis. Ah, ystäväni, lupaan kaikkea, paitsi ruumiin salaamista. Raato viruu paikallaan ja nähdään, sitä ei käy auttaminen. Periaatteeni mukaan en hautaa. Se haiskahtaa salamurhalta. Jotakinhan pitää vaarantaa, kuten normandialainen sanoo."

"Rakas, rohkea ystäväni, työhön!"

"Luota minuun", vakuutti jättiläinen, tyhjentäen pullonsa sillävälin kun lakeija levitti erään huonekalun päälle upean hoviasun pitseineen.

Raoul puolestaan poistui, tuumien itsekseen salaisen ilon vallassa:

-- Haa, uskoton kuningas, kavala kuningas! En voi sinua tavoittaa enkä tahdokaan, koska kuninkaat ovat pyhiä persoonia; mutta rikostoverisi, liehittelijäsi, edustajasi, se kunnoton joutuu sovittamaan rikoksesi! Minä surmaan hänet, sijaisesi, ja senjälkeen ajattelemme Louisea!

194.

Muutto, laskuluukku ja muotokuva.

Hyvin mielissään tällaisesta virkistävästä tehtävästä Portos säästi puoli tuntia ajasta, jonka hän tavallisesti käytti juhla-asuun laittautuessaan.

Miehenä, joka oli tullut kosketuksiin suuren maailman kanssa, oli hän aluksi lähettänyt lakeijan tiedustamaan, oliko herra de Saint-Aignan kotona. Tällä oli vastattu, että kreivi de Saint-Aignan oli saanut kunnian seurata kuningasta Saint-Germainiin, niinkuin koko hovikin, mutta saapuisi kohdakkoin takaisin. Sen kuullessaan Portos kiirehti de Saint-Aignanin asuntoon ja tuli perille juuri kun kreivi oli vedättänyt saappaat jalastaan.

Huvimatka oli ollut ihana. Yhä rakastuneempana, yhä onnellisempana kuningas osoittautui herttaiseksi kaikille; hän esiintyi jumalallisen armollisena, kuten sen ajan runoilijat sanoivat. Muistamme, että herra de Saint-Aignanissa oli runoilijan vikaa, ja hän oli mielestään osoittanut sitä kyllin huomattavissa tilaisuuksissa, jotta häneltä ei tätä nimitystä kiellettäisi. Väsymättömänä loppusointujen sommittelijana hän oli kaiken matkaa siroitellut nelisäkeistöjä, kuusisäkeistöjä ja madrigaleja ensiksi kuninkaalle ja sitten la Vallièrelle. Ludviginkin runosuoni oli pulpahdellut; hän oli tekaissut distikonin. La Vallière taasen oli rakastuneiden naisten tapaan kyhännyt kaksi sonettia. Näemme siis, että Apollo oli tänään korjannut hyvänlaisen saaliin.

Pariisiin palattuaan de Saint-Aignan -- ennakolta tietäen, että hänen runojaan levitettäisiin -- ryhtyikin vielä hiukan hiomaan niiden ulkoasua ja viimeistelemään sisältöä. Senvuoksi hän hellän isän tavoin, joka on hankkeissa laskea lapsensa maailmalle, kyseli itseltään, pitäisikö yleisö näitä hänen mielikuvituksensa luomuksia sattuvina, virheettöminä ja viehättävinä. Keventääkseen siinä kohden sydäntänsä herra de Saint-Aignan siis kertasi itsekseen madrigalia, jonka hän oli muististaan esittänyt kuninkaalle ja luvannut kotiin palattuaan antaa hänelle kirjoitettuna:

Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina, mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen; miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen, kun ne ilkkuu, veitikat, niin varman voitokkaina?

Tämä lemmenliverrys oli varsin sievä, mutta se ei tuntunut de Saint-Aignanista täydelliseltä, kun hän suullisesta lausunnasta oli sen siirtänyt paperille. Monet olivat pitäneet sitä hurmaavana, tekijä ensimmäisenä; mutta uudestaan tarkastellessaan ei hän enää ollut siihen yhtä ihastunut. Istuen pöytänsä ääressä sääret ristissä de Saint-Aignan siis toisteli korvallistaan raapien:

"Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina...

"Oh", mutisi hän, "tuo kyllä on moitteeton. Lisäisinpä vielä, että se hiukan muistuttaa Ronsardia tai Malherbeä juuri mielikseni. Valitettavasti ei toisen säkeen laita ole sama. Hyvällä syyllä sanotaan, että ensimmäinen rivi on helpoin sepittää."

Ja hän jatkoi:

"Mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen...

"Hm, ajatus muka kuiskii sydämeen! Miksei sydän yhtä hyvin ajatuksiin? Minä puolestani en siinä näe mitään estettä. Miten hitossa olen nämä kaksi säepuoliskoa juuri näin päin kiekannut? Kolmas toki on hyvä:

"miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen...

"vaikka loppusointu ei olekaan täyteläinen... ja _ikeeseen_ on lyhyellä tavullaan runojalan nousussa... _Ma foi_, abbé Boyer, joka on suuri runoilija, on murhenäytelmässään _Oropaste eli Valheellinen Tonaxare_ käyttänyt ihan samaa daktyliä, siitä puhumattakaan, että herra Corneille ei sitä arastele _Sophonisbe_-tragediassaan. Menköön siis _ikeeseen_. Niin, mutta säe on nenäkäs. Muistan kuninkaan juuri siinä kohdassa purreen kynttänsä. Tosiaankin, siinä ikäänkuin sanotaan neiti de la Vallièrelle: 'Mistä johtuu, että olet minut loihtinut?' Olisi tainnut olla parempi sanoa:

"Kiitos taivaan tuomiosta niiden ikeeseen.

"_Tuomiosta!_ Kas siinä vasta kohteliaisuus! Kuningas tuomittuna la Vallièrelle... Ei!"

Hän yritti:

"Mutta taivas tuntuu tämän kaiken säätäneen...