Part 36

Vanel katseli piispaa suurin silmin. Hän ei ollut odottanut siltä taholta kannatusta. Fouquetkin pysähtyi piispaa kuuntelemaan.

"Niinpä", jatkoi Aramis, "herra Vanel on myynyt puolisolleen kuuluvan maatilan, ostaakseen virkanne, monseigneur. No, se on lopullinen liiketoimi, ja sellaista puolentoista miljoonan juttua ei voi peräännyttää melkoisitta tappioitta, suuritta hankaluuksitta."

"Niin juuri", vahvisti Vanel, jonka sydämen sopukasta Aramiin leimuava katse riuhtaisi totuuden.

"Hankaluuksitta", jatkoi Aramis, "jotka muodostuvat kulungeiksi, ja rahamenot on aina ensin otettava lukuun tällaisessa sovittelussa."

"Niin, niin", myönteli Fouquet, joka alkoi ymmärtää ystävän tarkoituksen.

Vanel jäi mykäksi, hänkin oli käsittänyt. Aramis huomasi tämän kylmyyden ja pidättyväisyyden.

-- Kas vain, -- tuumi hän itsekseen, -- olet varovainen, rumilas, kunnes saat kuulla summan. Mutta ei hätää, lähetänpä sinulle sellaisen kolikkotulvan, että tupehdut.

"Tarjoankin herra Vanelille hyvityksenä satatuhatta êcua", ehdotti Fouquet jalomielisyydessään.

Sievä summa. Ruhtinaskin olisi tyytynyt moisiin kaupanpurkajaisiin. Satatuhatta écua olisi siihen aikaan riittänyt kuninkaan tyttären myötäjäisiksi.

Vanel ei hievahtanut.

-- Aika veijari, -- ajatteli piispa. -- Hänelle täytyy pulittaa pyöreä puoli miljoonaa. -- Ja hän antoi merkin Fouquetille.

"Teidän kulunne näkyvät nousevan enempään, hyvä herra Vanel", sanoi yli-intendentti. "No, enhän voi tällaisessa asiassa tinkiä. Niin, te olette tietenkin myynyt tuon maa-alueen liian halvasta. Tosiaan, missä olikaan järkeni? Kirjoitankin teille viidensadantuhannen livren maksuosoituksen, ja sittenkin jään teille kaikesta sydämestäni kiitollisuuden velkaan."

Vanel ei osoittanut mitään ilon tai ahnehtimisen merkkejä. Hänen kasvonsa jäivät järkähtämättömiksi, ainoakaan lihas ei niissä värähtänyt.

Aramis loi rahaministeriin epätoivoisen katseen. Sitten hän astui Vanelin luo, tarttuen mahtaville miehille ominaisella tuttavallisella liikkeellä hänen nuttunsa kaulukseen.

"Herra Vanel", hän sanoi, "te ette ajattele vaivojanne, ette rahojen sijoitusta, ette maatilanne myyntiä; teidän mielessänne liikkuu jotakin korkeampaa. Minä käsitän sen. Pankaa merkille sanani!"

"Kyllä, monseigneur."

Ja onneton alkoi vapista; kirkkoruhtinaan silmien tuli poltti häntä.

"Sentähden tarjoan teille korvausta yli-intendentin puolesta, -- en kolmeasataatuhatta livreä, enkä viittäsataatuhatta, vaan miljoonan. Miljoonan, kuuletteko?"

Ja hän ravisti miestä hermostuneesti.

"Miljoonan!" toisti Vanel aivan kalpeana. "Miljoonan, -- se edustaa nykyisen korkokannan mukaan kuudenkymmenenkuudentuhannen livren vuosituloa."

"Noh, monsieur", sanoi Fouquet, "tuota ei käy hylkääminen. Vastatkaa siis; suostutteko?"

"Mahdotonta..." jupisi Vanel.

Aramis puristi huulensa yhteen, ja jotakin valkean pilven kaltaista valahti hänen kasvoilleen, näyttäen uhkaavan ukkosta. Hän ei päästänyt Vanelia irti.

"Olette ostanut viran puolestatoista miljoonasta livrestä, eikö niin? No hyvä, teille maksetaan nuo puolitoista miljoonaa livreä. Silloin olette voittanut viisitoistasataatuhatta käymällä täällä herra Fouquetille kättä lyömässä. Kunniaa ja hyötyä samalla kertaa, herra Vanel."

"Minä en voi", vastasi Vanel koleasti.

"Vai niin!" lausui Aramis, joka oli niin tiukasti kouraissut miehen takkia, että hänen päästäessään kätensä irti Vanel horjahti sysäyksestä taaksepäin. "Vai niin! Näkee kyllin selvästi, mitä varten olette tänne tullut."

"Niin, sen näkee", säesti Fouquet.

"Mutta..." virkahti Vanel yrittäen suoristaa ryhtiään näiden kunnian miesten heikkouden edessä.

"Heittiö korottaa äänensä, luulen!" virkkoi Aramis valtiaan sävyyn.

"Heittiö?" kertasi Vanel.

"Roisto, aioin sanoa", paransi Aramis tyyntyneenä. "No, esittäkää nyt joutuin tätä myyntiä koskeva asiakirjanne, monsieur. Teillä on se varmaan taskussanne aivan valmiina, kuten salamurhaajalla on pistooli tai tikari hihaan kätkettynä."

Vanel nurkui.

"Riittää!" huusi Fouquet. "Asiakirja tänne!"

Vanel kopeloi vapisevin käsin taskuaan. Hän veti sieltä lompakkonsa, josta putosi paperi, sillaikaa kun hän tarjosi toisen Fouquetille.

Aramis hyökkäsi sieppaamaan arkin, sillä hän oli tuntenut käsialan.

"Anteeksi, se on kauppasopimuksen konsepti", ehätti Vanel huomauttamaan.

"Sen hyvin näen", vastasi Aramis, ja hänen hymynsä oli purevampi kuin ruoskan isku, "ja ihmeekseni huomaan sen olevan herra Colbertin käsialaa. Tässä, monseigneur, katsokaa."

Hän ojensi luonnoksen Fouquetille, joka heti totesi asian. Täynnä raappeita, jälkeenpäin lisättyjä sanoja, oli tämä reunoiltaan mustunut paperi elävä todistus Colbertin salavehkeistä, paljastaen kaikki uhrille.

"No?" mutisi Fouquet.

Nolostunut Vanel näkyi etsivän koloa, mihin hautautua.

"Niin", lausui Aramis, "ellei nimenne olisi Fouquet, ellei vihollisenne nimi olisi Colbert, ellei teillä olisi edessänne muita kuin tuo kurja hylky, niin sanoisin: kieltäytykää... tällainen todistus tekee tyhjäksi kaikki lupaukset. Mutta ne luulisivat teidän pelkäävän ja kavahtaisivat teitä vähemmän. Kas niin, monseigneur."

Hän antoi ystävälleen kynän. "Kirjoittakaa alle", kehoitti hän.

Fouquet puristi Aramiksen kättä, mutta asiakirjan sijasta hän näyttikin aikovan piirtää nimensä piispan esittämään konseptiin.

"Ei, ei siihen paperiin", sanoi Aramis vilkkaasti, "vaan tuohon. Toinen on liian kallisarvoinen siitä luopuaksenne."

"Oh, eipä niin", vastasi Fouquet, "minä asetan nimeni herra Colbertin alkuperäiseen sepitelmään ja lisään: 'tunnustettu omakätiseksi'."

Hän kirjoitti.

"Tässä, herra Vanel", sanoi hän sitten. Vanel otti paperin, antoi maksun ja aikoi livistää.

"Hetkinen!" pidätti Aramis. "Oletteko aivan varma, että summa on oikein? Se on tarkistettava, herra Vanel, varsinkin kun se on herra Colbertin suoritus naiselle. Ah, se arvoisa herra ei ole yhtä runsaskätinen kuin herra Fouquet."

Ja tavaillen maksuosoituksen jokaista sanaa Aramis vuodatti pisara pisaralta kaiken äkänsä ja halveksumisensa tuohon viheliäiseen olentoon, joka sai usean minuutin ajan kärsiä tätä rangaistusta. Sitten hänet lähetettiin pois, eipä edes ääneen lausutuin sanoin, vaan kädenviittauksella, niinkuin lakeija käsketään tiehensä.

Vanelin mentyä ministeri ja kirkkoruhtinas katselivat hetkisen äänettömänä toisiaan.

"No", virkkoi Aramis katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, "mihin vertaatte ihmistä, joka joutuneena taistelemaan haarniskoitua, aseistettua, vimmaista vihollista vastaan riisuu itsensä alastomaksi, viskaa pois aseensa ja lähettää vastustajalleen hempeitä suudelmia? Vilpittömyys, herra Fouquet on ase, johon konnat usein vetoavat kunnon ihmisiä vastaan, onnistuenkin siinä. Kunnon ihmisten pitäisi siis myös käyttää juonta lurjuksia vastaan. Näkisitte, kuinka voimakkaita he olisivat, silti pysyen kunniallisina."

"Heidän sanottaisiin silloin menetelleen lurjusten tavoin", vastasi Fouquet.

"Ei ollenkaan; sellaista sanottaisiin rehtiyden leikiksi, Mutta koska nyt olette suoriutunut tuosta Vanelista, koska olette hylännyt ilon musertaa hänet sananne peräytyksellä, koska olette antanut itseänne vastaan käytettäväksi ainoan aseen, joka voi meidät saattaa turmioon..."

"Oi, ystäväni", lausui Fouquet murheellisesti, "te muistutatte filosofista opettajaa, josta la Fontaine meille tuonnoin kertoi... Hän näkee lapsen hukkumassa veteen ja pitää sille kolmiosaisen esitelmän."

Aramis hymyili.

"Filosofi kyllä, opettaja kyllä; hukkuva lapsikin tässä on, mutta se lapsi pelastetaan, kuten saatte nähdä. Ja puhukaammekin heti asioista."

Fouquet katseli häntä kummastuneena.

"Ettekö te minulle hiljakkoin uskonut suunnittelevanne jotakin juhlaa, jonka aiotte panna toimeen Vauxissa?"

"Oh", virkkoi Fouquet, "se oli siihen hyvään aikaan!"

"Juhlaa, johon kuningas luullakseni oli itse kutsuttanut itsensä?"

"Ei, hyvä piispa, vaan juhlaa, johon herra Colbert oli neuvonut kuningasta kutsuttautumaan."

"Ah niin, koska se oli liian kallis hanke voidaksenne selviytyä siitä turmaan joutumatta."

"Niin. Entiseen hyvään aikaan, kuten teille sanoin, oli ylpeytenäni näytellä vihamiehilleni apulähteitteni runsautta. Pidin kunnia-asiana lyödä heidät hämmästyksellä, loihtimalla miljoonia sieltä, missä he aavistelivat vain vararikkoa. Mutta tänään on minun tehtävä tiliä valtion, kuninkaan ja itseni kanssa. Tänään minusta tulee kitsastelija; aion näyttää maailmalle, että osaan käytellä ropoja kuin ennen rahasäkkejä, ja huomisesta lähtien, myytyäni ajopelini, pantattuani upeat taloni, lopetettuani suuret menoni..."

"Huomisesta lähtien", keskeytti Aramis tyynesti, "te, rakas ystäväni, valmistelette herkeämättä tuota Vauxin juhlaa, jota on kerran mainittava kauniin aikanne uljaimpien uhkeuksien joukossa."

"Te olette hullu, hyvä chevalier."

"Minäkö? Älkää ajatelkokaan sellaista."

"Mitä! Tiedättekö, kuinka paljon kaikkein vaatimattominkin juhla Vauxissa maksaisi? Neljä, viisi miljoonaa."

"En puhu teille kaikkein vaatimattomimmasta juhlasta, hyvä yli-intendentti."

"Mutta kun juhla pidettäisiin kuninkaalle", jatkoi Fouquet, "niin minulta kuluisi kymmenen tai kaksitoista miljoonaa."

"Te kulutatte kaksikymmentä miljoonaa, jos tarvitaan", virkkoi Aramis kylmäverisesti.

"Mistä ne otan?" huudahti Fouquet.

"Se on minun asiani, herra yli-intendentti, älkääkä olko hetkeäkään levoton. Rahat ovat käytettävissänne ennemmin kuin olette saanut juhlaohjelmanne valmiiksi."

"Chevalier, chevalier!" huudahti Fouquet huimausta tuntien; "mihin te minut viette?"

"Sen kuilun toiselle puolelle, johon olitte putoamassa", vastasi Vannesin piispa. "Tarttukaa vain minun viittaani; älkää pelätkö."

"Kunpa olisitte sen sanonut minulle aikaisemmin, Aramis! Oli päivä, jolloin olisitte voinut pelastaa minut yhdellä miljoonalla."

"Sen sijaan että tänään... sen sijaan että tänään antaisin kaksikymmentä", sanoi prelaatti. "No, ei väliä!... Syy on yksinkertainen, ystäväni. Sinä päivänä, josta puhutte, minulla ei ollut sitä tarvittavaa miljoonaa saatavissani. Tänään hankin helposti ne kaksikymmentä."

"Jumala kuulkoon teitä ja pelastakoon minut!"

Aramis alkoi hymyillä omituiseen tapaansa.

"Jumala kuulee minua aina", vakuutti hän. "Ehkä se johtuu siitä, että rukoilen hyvin äänekkäästi."

"Minä jättäydyn kokonaan teidän haltuunne", kuiskasi Fouquet.

"Oh, minä en käsitä asiaa niin. Minähän juuri olen kokonaan teidän palveluksessanne. Ja te, joka olette mitä henkevin ja nerokkain mies, järjestätte juhlat pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Minä vain..."

"Vain?" virkkoi Fouquet, joka oli oppinut tuntemaan välilauseitten arvon.

"Niin, jättäessäni teille yksityiskohtien keksimisen minä otan osalleni toimeenpanon valvomisen."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että tekisitte minusta siksi ajaksi ylihovimestarin, ylitarkastajan, jonkunlaisen _factotumin_, joka toimii sekä vartiopäällikkönä että taloudenhoitajana. Minä järjestän ihmiset liikkeelle ja hoidan kaikkia avaimia. Te annatte kylläkin käskyjänne, mutta minulle. Ne kulkevat minun suuni kautta perille, käsitättehän?"

"En, en, minä en käsitä."

"Mutta suostutte?"

"_Pardieu_, kyllä, ystäväni!"

"Muuta ei tarvita. Kiitos vain, ja laatikaa kutsuluettelonne."

"Ja keitä minä kutsun?"

"Kaikki!"

189.

Tekijän mielestä on aika palata Bragelonnen varakreiviin.

Lukijamme ovat nähneet tässä kertomuksessa uuden ja edellisen sukupolven seikkailujen kehittyvän rinnakkain.

Viimemainittuun ryhmään kuuluville muinaisen kunnian heijastus, tämän maailman tuskallisten kokemusten muisto. Heillepä myöskin sydämet valtaava rauha, joka sallii veren turtua kirvelleiden, mutta jo arvettuneiden haavojen ympärille.

Edellisille itserakkauden ja rakkauden taistelut, karvaat murheet ja kielin kertomattomat riemut: elämä muistojen asemesta.

Jos kertomuksemme sivukohtauksissa joku välimuotokin on esiintynyt lukijan nähtäväksi, johtuu se tuolta kaksinaiselta värilautaselta kumpuavista vivahdusrikkaista muunteluista, kun kahden kuvauksen sattuessa vieretysten nämä sekoittuvat toisiinsa, yhdistäen vakavan ja keveän sävynsä. Toisen liikutukset löytävät leponsa toisen liikutusten kuohussa. Järkevästi haasteltuaan vanhusten kanssa mielellään karkeloi yltiöpäisen nuorison parissa.

Ja emmekö siis, milloin kertomuksemme langat eivät tiukasti liitä lopettamaamme lukua alkavaan, tarkistaisi työtämme suuremmalla huolella kuin itse Ruysdael käytti siirtyessään kevätmaiseman käsittelystä kuvaamaan syystaivasta? Kehoitamme lukijaa tekemään samaten ja johtamaan mieleensä Raoul de Bragelonnen siinä kohdassa, mihin hän viime kuvauksessamme jäi.

Huumaantuneena, säikähtyneenä, epätoivoissaan tai pikemmin järjiltään tuskastuneena, tahdottomana, ilman päämäärää, hän pakeni kohtauksesta, jonka lopun oli nähnyt la Vallièren huoneessa. Kuningas, Montalais, Louise, tuo huone, tuo omituinen poissulkeminen, -- Louisen murhe, Montalaisin pelästys, kuninkaan suuttumus, kaikki ennusti hänelle onnettomuutta. Mutta minkälaista?

Lähteneenä Lontoosta sentähden, että häntä oli varoitettu vaarasta, näki hän heti ensi askeleella sen varoituksen aiheelliseksi. Eikö se ollut kylliksi rakastajalle? Kyllä tosiaankin, mutta se ei riittänyt jalolle sydämelle, joka ylpeästi tahtoi viimeiseen asti luottaa yhtäläiseen vilpittömyyteen kuin hänen omanakin elämänohjeenaan oli.

Raoul ei kuitenkaan etsinyt selityksiä sieltä, mistä mustasukkaiset tai vähemmän ujot rakastajat olisivat kiirehtineet sitä tavoittamaan. Hän ei mennyt sanomaan armaalleen: "Louise, etkö sinä enää rakasta minua? Louise, rakastatko toista?" Rohkeana miehenä, yhtä hyvänä ystävänä kuin uskollisena rakastajanakin, tarkoin sanansa pitävänä ja uskoen muiden sanaan Raoul ajatteli: -- De Guiche on kirjoittanut minulle varoittaakseen, de Guiche tietää jotakin; menen kysymään de Guichelta, mitä hän tietää, ja sanomaan hänelle, mitä olen nähnyt.

Matka sinne ei ollut pitkä. De Guiche, joka pari päivää sitten oli tuotu Fontainebleausta Pariisiin, alkoi toipua vammoistaan ja käveli jo hiukan kamarissaan.

Hän huudahti ilosta nähdessään Raoulin astuvan sisään pitkällisen poissaolon jälkeen. Raoul huudahti tuskasta nähdessään de Guichen niin kalpeana, laihtuneena ja surullisena. Kaksi sanaa ja liike, jolla potilas torjui Raoulin käsivarren riittivät viimemainitulle ilmaisemaan totuuden.

"Niin sitä käy!" virkkoi Raoul istahtaen ystävänsä viereen; "rakastetaan ja kuollaan!"

"Ei, ei vainkaan kuolla", vastasi de Guiche hymyillen, "koskapa olen ylhäällä ja syleilen sinua."

"Oh, minä ymmärrän kyllä."

"Ja minäkin ymmärrän sinut. Sinä uskottelet itsellesi, että olen onneton, Raoul?"

"Valitettavasti!"

"Ei; minä olen onnellisin ihminen maan päällä! Kärsin ruumiillisesti, mutta en sydämessäni, en sielussani. Jospa tietäisit!... Oi, minä olen äärettömän onnellinen!"

"No, sitä parempi!" vastasi Raoul. "Hyvä on, jos sitä vain kestää."

"Se on jo päättynyt; mutta minulle on siitä kylliksi kuolemaani asti, Raoul."

"Sinulle; en sitä epäile. Mutta hänelle..."

"Kuulehan, ystävä, minä rakastan häntä... koska. Mutta sinä et kuuntele."

"Anteeksi."

"Sinä olet mietteissäsi?"

"Niin kyllä. Ensiksikin sinun terveytesi..."

"Ei se ole aiheena."

"Rakas ystäväni, tekisit mielestäni väärin, jos sinä ottaisit kuulustellaksesi minulta."

Ja "sinä"-sanan korostamisesta ilmeni ystävälle täydellisesti, minkälaatuinen ja kuinka vaikeasti parannettava hänen tautinsa oli.

"Tuon sanot, Raoul, sen johdosta, mitä sinulle kirjoitin."

"Niin... Haluaisin haastella siitä, sitten kun olet kertonut minulle omat riemusi ja tuskasi."

"Hyvä veikkoseni, puhukaamme sinusta, juuri sinusta, aivan heti!"

"Kiitos! Minulla on kiire... olen kuin liekeissä... saavuin tänne Lontoosta puolta lyhyemmässä ajassa kuin valtion kuriirit siihen matkaan tavallisesti käyttävät. No, mitä sinä tahdoit?"

"Enpä mitään muuta, ystäväni, kuin saada sinut tulemaan."

"Tässä olen."

"Sitten on hyvä."

"On siinä kai muutakin?"

"_Ma foi_, ei!"

"De Guiche!"

"Kautta kunniani!"

"Et ole väkivaltaisesti riuhtaissut minua toiveistani, et ole pannut minua kuninkaan epäsuosiolle alttiiksi kehoittamalla palaamaan vastoin hänen määräyksiään, etkäpä ole herättänyt sydämessäni mustasukkaisuuden käärmettä sanoaksesi minulle: 'Hyvä on, nuku vain rauhallisesti!'"

"Minä en sano: 'nuku rauhassa', Raoul; mutta ymmärrä minua oikein, minä en voi enkä tahdo sanoa muuta."

"Oi, ystäväni, keneksi minua luulet?"

"Kuinka niin?"

"Jos tiedät, niin miksi salaat? Jos et tiedä, miksi varoitit minua?"

"Se on totta, tein väärin. Oh, minä kadun sitä, näetkös, Raoul. On helppo kirjoittaa ystävälle: 'tule!' Mutta nähdä se ystävä silmäinsä edessä, tuntea hänen värisevänä, huoltavana odottavan sanaa, jota ei uskalla hänelle lausua..."

"Uskalla vain! Minulla on rohkeutta, ellei sinulla olisikaan!" huudahti Raoul epätoivoissaan.

"Voi, nyt olet kohtuuton ja unohdat puhuvasi poloisen potilaan kanssa... joka on puolet sinun sydäntäsi... No, tyynnyhän toki! Minä sanoin sinulle: 'tule!' Sinä olet tullut. Älä pyydä enempää onnettomalta de Guichelta."

"Sinä kehoitit minua tulemaan, toivoen minun joutuvan näkemään jotakin, eikö niin?"

"Mutta..."

"Älä epäröi! Minä olen nähnyt."

"Ah!..." äännähti de Guiche.

"Tai ainakin luulin..."

"Kas niin, sinä epäilet. Mutta jos jo epäilet, ystäväparka, niin mitä onkaan enää minulla tehtävänä?"

"Minä näin la Vallièren hämmennyksissään... Montalaisin säikähtyneenä... kuninkaan..."

"Kuninkaan?"

"Niin... Sinä käännät pääsi pois... Vaara on siellä, onnettomuus uhkaa sieltä. Kuningashan on siihen syynä?"

"En sano mitään."

"Oi, näin sinä sanot tuhatkertaisesti enemmän! Tosiasioita, taivaan tähden, tosiasioita, rukoilen! Ystäväni, ainoa ystäväni, puhu! Sydämeni on lävistetty, verta vuotava; minä kuolen tuskaan!..."

"Jos niin on asia, rakas Raoul", vastasi de Guiche, "niin rauhoitat omantuntoni, ja minä puhun varmana siitä, etten sano muuta kuin lohdutusta siihen epätoivoon verraten, jonka vallassa näen sinun olevan."

"Minä kuuntelen, minä kuuntelen..."

"No", virkkoi kreivi de Guiche, "voin sinulle sanoa, minkä kuulisit ensimmäisen vastaantulijan suusta."

"Ensimmäisen vastaantulijan! Siitä jo puhutaan?" huudan Raoul.

"Ennen kuin sanot: 'siitä puhutaan', ystäväni, ota sentään huomioon, mistä kaikesta voidaan saada puheenaihetta. On totisesti vain kysymys pohjaltaan perin viattomista asioista, ehkä kävelyretkestä..."

"Ah, huvikävelystä kuninkaan kanssa?"

"Niinhän tietenkin, kuninkaan kanssa. On kai kuningas hyvin usein ollut kävelyllä naisten keralla, eikä siitä silti..."

"Et olisi kirjoittanut minulle, toistan vieläkin, jos se kävely olisi ollut aivan luonnollinen."

"Tiedän kyllä, että kuninkaalle olisi paremmin sopinut sen myrskyn aikana etsiä suojaa kuin seisoa avopäin la Vallièren edessä; mutta..."

"Mutta...!"

"Kuningas on niin kohtelias!"

"Oi, de Guiche, de Guiche, sinä surmaat minut!"

"Vaietkaamme siis."

"Ei, jatka. Sitten on seurannut toisia kävelyjä?"

"Ei, -- tuota noin, kyllä; olihan se seikkailu tammen alla. Sitäkö tarkoitat? En siitä tiedä mitään."

Raoul nousi. De Guiche yritti heikkoudestaan huolimatta tehdä samoin.

"Katsos", virkkoi hän, "en lisää enää sanaakaan. Olen puhunut liikaa, tai liian vähän. Toiset antavat sinulle tietoja, jos tahtovat tai voivat. Minun tehtäväni oli sinua varoittaa, ja sen olen tehnyt. Valvo nyt itse asioitasi."

"Kyselläkö? Ah, et ole ystäväni, kun minulle sellaista neuvot", sanoi nuori mies epätoivosta murtuneena. "Ensimmäinen, jolta kysyisin, olisi ehkä ilkimys tai hölmö. Edellinen valehtelisi kiusatakseen minua, jälkimmäinen tekisi vieläkin pahempaa. Voi, de Guiche, de Guiche, ennen kuin kahta tuntia olisi kulunut, olisin kuullut kymmenen valhetta ja joutunut kymmeneen kaksintaisteluun! Pelasta minut! Eikö ole parasta tietää onnettomuutensa?"

"Mutta minä en tiedä mitään, sanon! Makasin haavoittuneena, kuumeessa; olin menettänyt tajuntani, eikä minulla tuosta kaikesta ole muistissani jäljellä kuin hämärä heijastus. Mutta, _pardieu_, etsimme etäältä, vaikka oikea mies on kättemme ulottuvissa! Eikö d'Artagnan ole ystäväsi?"

"Hei, se on totta, se on totta!"...

"Mene siis hänen luokseen. Hän valaisee sinulle silmiesi ärtymättä."

Lakeija astui sisään.

"Mikä on?" kysyi de Guiche.

"Herra kreiviä odotetaan posliinihuoneeseen."

"Hyvä. Sallitko, rakas Raoul? Tunnen itseni ihan ylpeäksi siitä, että nyt kykenen taas kävelemään!"

"Tarjoisin sinulle käsivarteni, de Guiche, ellen aavistaisi, että odottaja on nainen."

"Luulen niin", myönsi de Guiche hymyillen, ja hän jätti Raoulin.

Tämä pysyi liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena, muserrettuna kuin kaivosmies, jonka päälle holvi on luhistunut. Hän on haavoittunut, hänen verensä vuotaa, hänen ajatuksensa keskeytyy, hän yrittää toipua ja pelastaa järkensä avulla henkeään. Muutama minuutti riitti Raoulille hänen haihduttaakseen näiden kahden paljastuksen aiheuttaman huimauksen. Hän oli jo saanut ajatustensa langoista kiinni, kun hän äkkiä luuli oven läpi eroittavansa Montalaisin äänen posliinihuoneesta.

-- Hän! -- huudahti Raoul mietteissään. -- Niin, se on hänen äänensä. Kah, siinäpä nainen, joka voisi sanoa minulle totuuden. Mutta kyselenkö häneltä täällä? Hänhän kätkeytyykin minulta; tulee varmaankin Madamen asioissa... Minä käyn häntä kotonaan tapaamassa. Hän selittää minulle säikähdyksensä, pakonsa, sen kömpelön tavan, jolla minut häädettiin. Hän kertoo minulle kaiken tuon... sitten kun herra d'Artagnan, joka tietää kaikki, on vahvistanut sydäntäni. Madame... keimailijatar... No niin, keimailijatar, mutta hyvinä hetkinään hän rakastaa. Keimailevana hän on oikullinen kuin kuolema ja elämä, mutta hän saa de Guichen kiittämään itseään onnellisimmaksi ihmiseksi. Se mies ainakin kävelee ruusuilla. Lähdetään!

Hän poistui kreivin asunnosta, ja nuhdellen itseään, että oli puhunut de Guichelle vain omista asioistaan, hän saapui d'Artagnanin luo.

190.

Bragelonne jatkaa tiedustuksiaan.

Kapteeni oli palvelustoimessaan; hänellä oli vartioviikkonsa. Vaipuneena nahkaiseen nojatuoliin, kannus lattiaan iskettynä, miekka säärten välissä, hän viiksiään kierrellen luki suurta kirjetukkua.

D'Artagnan murahti ilosta nähdessään ystävänsä pojan.

"Raoul, poikaseni", sanoi hän, "miten onkaan kuningas tullut kutsuneeksi sinut takaisin?"

Nämä sanat kuulostivat pahalta nuoren miehen korvaan; hän vastasi istahtaessaan:

"Totisesti en tiedä mitään siitä! Tiedän vain, että olen tullut."

"Hm!" äännähti d'Artagnan, kääntäen kirjeet kokoon ja luoden merkitsevän silmäyksen puhujaan. "Mitä sanotkaan, poikaseni? Ettäkö kuningas ei ole sinua kutsunut takaisin ja kumminkin olet täällä? En tuota oikein ymmärrä."

Raoul oli jo kalpea, hän kieritteli hattuaan väkinäisin ilmein.

"Millaista naamaa sinä näytätkään, lempo soikoon, -- ja mitä hautajaiskeskustelua onkaan haastelusi!" huudahti kapteeni. "Englannissako sellaista oppii? _Mordioux_, olen minäkin ollut Englannissa ja palannut sieltä virkkuna kuin peipponen, Hellitähän kielesi kantimia!"

"Minulla on liian paljon sanottavaa."

"Ahaa! Miten isäsi jakselee?"

"Suokaa anteeksi, rakas ystävä; aioin kysyä sitä teiltä."

D'Artagnan jännitti katseensa kahta terävämmäksi, tuon katseen, jolta mikään salaisuus ei jäänyt kätköön.

"Sinulla on huolia?" virkkoi hän.

"_Pardieu_, sen te hyvin tiedätte, herra d'Artagnan."

"Minäkö?"

"Niin juuri. No, älkää nyt tekeytykö kummastuneeksi."

"En tekeydy kummastuneeksi, ystäväni."

"Hyvä kapteeni, tiedän varsin hyvin, että löisitte minut sekä älykkyydessä että voimain mittelyssä. Tällä hetkellä, näettekös, olen hölmö, olen pieni itikka. Minulla ei ole aivoja eikä käsivartta, mutta älkää halveksiko minua; auttakaa minua. Sanalla sanoen, olen luoduista kurjin."

"Ohhoh, miksi niin?" kysyi d'Artagnan, riisuen vyönsä hellyttäen hymyilyään.

"Siksi että neiti de la Vallière pettää minua."

D'Artagnanin kasvoissa ei näkynyt mitään ilmeen muutosta.

"Pettää sinua, pettää sinua! Onpa siinä suuria sanoja. Kuka ne sinulle on opettanut?"

"Kaikki ihmiset."

"Oh, jos kaikki ovat sitä sanoneet, täytyy asiassa olla jotakin perää. Ei savua ilman tulta. Se on hupsua, mutta niin on asia."