Part 31

"Oh, jos olisin tahtonut tehdä pahaa enkä hyvää", vastasi rouva de Chevreuse, "niin sen sijaan että pyytäisin veljeskunnan suurmestarilta tai herra Fouquetilta niitä viittäsataatuhatta livreä, jotka tarvitsen..."

"Viisisataatuhatta livreä!"

"Ei enempää. Onko se mielestänne paljon? Sen verran vähänkin menee Dampierren kuntoonsaamiseen."

"Kai sitten, madame."

"Olin sanomassa, että minä tähän pyyntöön tyytymättä olisin voinut mennä tapaamaan entistä ystävätärtäni leskikuningatarta; hänen puolisovainajansa kirjeet olisivat kelvanneet suosituksekseni, ja sitten minun olisi sopinut huomauttaa: 'Madame, tahtoisin saada kunnian vastaanottaa teidän majesteettinne Dampierressä; sallikaa minun laittaa kartanoni kuntoon.'"

Aramis ei vastannut sanaakaan.

"No", kysyi herttuatar, "mitä ajattelette?"

"Hiukan yhteenlaskua", sanoi Aramis.

"Ja herra Fouquet ryhtyy sitten vähentämään, minun yrittäessäni vielä kertolaskua. Me olemme hyviä laskeskelijoita ja voimme kyllä saada yhteisen tuleman."

"Suotteko minulle miettimisaikaa?" esitti Aramis.

"Ei, tällaisessahan asiassa on meikäläisten kesken heti päästävä ratkaisuun: kyllä tai ei."

-- Tuo on tyhjää mahtailua, -- ajatteli piispa; -- on mahdotonta, että Itävallan Anna ottaisi kuunnellakseen tuollaista naista.

"No niin?" tiukkasi herttuatar.

"Minua ihmetyttäisi suuresti, madame, jos herra Fouquetilla olisi tällähaavaa käytettävissään sellainen summa."

"Ei siitä sitten sen enempää", lausui herttuatar; "Dampierre korjautukoon miten vain käy laatuun."

"Ette varmaankaan ota raskaalta kannalta tätä vastusta?"

"En, minä kyllä suoriudun."

"Niin, kaiketi kuningatar tekee hyväksenne sen, mihin yli-intendentti ei kykene", oli piispa arvelevinaan.

"Hoo, tottahan toki... Teidän mielestänne ei kenties olisi mukavaa minun puhua yli-intendentille suoranaisesti niistä kirjeistä?"

"Siinä menetelkää miten mielitte, herttuatar. Herra Fouquet tuntisi itsensä syylliseksi tai syyttömäksi; mutta minun luullakseni hän edellisessä tapauksessa olisi liian ylpeä sitä tunnustamaan, ja viattomana hän taasen peräti julmistuisi sellaisesta uhkauksesta."

"Te järkeilette aina erinomaisesti", sanoi herttuatar nousten.

"Aiotte siis tehdä kuningattarelle ilmiannon herra Fouquetista?" virkkoi Aramis.

"Ilmiannon?... Hui, se on ruma sana. En ryhdy ilmiantajaksi, rakas ystävä; kyllähän te tunnette politiikkaa siksi hyvin, että tiedätte, millä tavoin tällainen asema järjestyy: minä vain asetun rahaministeriä vastaan."

"Niin oikein."

"Ja puoluesodassa -- ase kuin ase."

"Tietenkin."

"Kerran päästyäni jälleen sovintoon leskikuningattaren kanssa minä voin olla vaarallinen."

"Siihen teillä on oikeus."

"Minä käytänkin sitä, hyvä ystävä."

"Ettehän liene tietämätön siitä, että herra Fouquet on mitä parhaimmissa väleissä Espanjan kuninkaan kanssa, herttuatar?"

"Saattaapa olla."

"Jos käytte taisteluun häntä vastaan, kuten sanotte, ryhtyy kai hänkin toimiin teidän suhteenne."

"Ah, minkäpä sille voi!"

"Hänelläkin on siihen oikeus, vai mitä?"

"Tietysti."

"Ja ollen läheisissä tekemisissä Espanjan kanssa hän varmaankin käyttää tätä ystävyyttä aseenansa."

"Tahdotte sanoa, että hän pääsee yhteistoimintaan jesuiittien suurmestarin kanssa, hyvä Aramis."

"Niin voi sattua, herttuatar."

"Ja että minulta silloin lakkautetaan eläkkeeni siltä taholta."

"Pahoin pelkään sitä."

"Täytyy lohduttautua. Oh, mitä pelkäämistä rouva de Chevreusella onkaan Richelieun jälkeen, frondelaisliikkeen yli eläneenä, maanpakonsa kestettyään?"

"Neljänkymmenenkahdeksantuhannen livren eläke sentään!..."

"Niin, onhan se rahaa."

"Ja lisäksi tiedätte, että puoluesodassa isketään vihollisen ystäviinkin."

"Ah, te tarkoitatte, että se ulottuu Laicques-parkaankin?"

"Sitä on jokseenkin mahdoton välttää, herttuatar."

"No, hänen vuosirahansa on vain kaksitoistatuhatta livreä."

"Niin; mutta Espanjan kuninkaalla on vaikutusvaltaa, jotta hän herra Fouquetin neuvosta saattaa toimittaa herra Laicquesin telkien taakse."

"Siitä ei minulla ole suurtakaan pelkoa, hyvä ystävä, sillä Itävallan Annan kanssa sovintoon päästyäni minä kyllä saisin Ranskan vaatimaan Laicquesin vapauttamista."

"Ehkä kyllä. Mutta teillä on muuta pelättävää."

"Mitä siis?" kysyi herttuatar teeskennellyn pelokkaasti.

"Te tiedätte, että kun on kerran liittynyt veljeskuntaan, siitä ei pääse hevillä eroon. Sen asioissa tietoon saadut salaisuudet ovat arkaluontoisia, paljastajalleen turmiollisia."

Herttuatar mietti tovin.

"Tuo on vakavampaa", myönsi hän sitten; "tahdon vielä ajatella."

Ja pimeässäkin Aramis tunsi ystävättärensä katseen koettavan tunkeutua hänen sydämeensä hehkuvana kuin kuumennettu rauta.

"Tehkäämme hiukan tiliä", sanoi Aramis, ollen varuillaan sujauttaen kätensä ihokkaan alle, missä hänellä oli tikari piiloitettuna. "Eläkkeenne lakkauttaminen ja Laicquesin vuosirahan lopettaminen merkitsee teille kuudenkymmenentuhannen livren tappiota. Koetan keksiä, mitä voitte saada sille vastapainoksi."

"Viisisataatuhatta livreä kuningattarelta."

"Sitä ette voi ottaa lukuun varmana eränä."

"Tiedän keinon, jolla saan sen häneltä varmasti", virkahti herttuatar ajattelemattaan.

Chevalier heristi korviaan. Tämä vastustajan hairahdus sai hänen älykkyytensä asettumaan niin varuilleen, että toinen siten menetti saavuttamansa edun, piispan käyttäessä tuota lähtökohtaa tärkeiden johtopäätösten tekemiseen.

"Jos olettaisinkin, että saatte nuo rahat", huomautti hän, "niin menetätte kuitenkin kaksin verroin, koska puolen miljoonan korot vastaavat vain puolta kuudenkymmenentuhannen livren taatusta eläkkeestä."

"Ei, se tulojen vähennys on vain ihan tilapäinen, kestäen ainoastaan sen aikaa kun herra Fouquet on ministerinä; arvioitsen hänen valtakautensa vielä korkeintaan pariksi kuukaudeksi."

"Vai niin!" äännähti Aramis.

"Olen avomielinen, kuten näette."

"Kiitän teitä, herttuatar; mutta väärin silti oletatte, että veljeskunta herra Fouquetin jouduttua epäsuosioon alkaisi jälleen suorittaa teille eläkettänne."

"Tiedän keinon veljeskunnan suostuttamiseen, kuten saan leskikuningattarenkin anteliaaksi."

"Sittenpä meidän kaikkien täytyykin laskea alas lippumme teidän edessänne, herttuatar. Teille voitto, teille riemu! Rukoilen teitä vain olemaan armollinen kymbaalien ja pasuunain kuuluttaessa valtiuttanne!"

"Miten on mahdollista", aloitti herttuatar jälleen, piispan ivallisuudesta välittämättä, "että te säikähdätte vaivaista viidensadantuhannen livren summaa, kun teiltä -- tahdoin sanoa ystävältänne, anteeksi: suojelijaltanne -- siten säästettäisiin puoluetaistelun suuret hankaluudet?"

"Sen sanon teille nyt suoraan, herttuatar: tuon puolen miljoonan jälkeen vaatisi herra de Laicques osuuttansa, tietenkin toiset viisisataatuhatta, ja teidän kahden jälkeen tulisi vuoro lapsillenne, auttamillenne omaisille, köyhillenne, ties keille kaikille. Mutta parista pahastakaan kirjeestä ei kannata maksaa kolmea tai neljää miljoonaa. Hyväinen aika, herttuatar, kuningattaren timanttikoristeet olivat toki enemmän arvoiset kuin nuo Mazarinin allekirjoittamat lappuset, ja mitenkään ne eivät tulleet maksamaan neljättäosaakaan siitä summasta, joka meiltä soluisi tähän juttuun."

"Niin kai, niin kai; mutta kauppias määrää tavaralle oman hintansa, ja ostajan asia on hankkia se tai jättää silleen."

"No, aivan totta puhuen, herttuatar, ilmoitan teille lopultakin sen syyn, minkätähden en osta kirjeitänne: ne ovat väärennettyjä."

"Jopa nyt!"

"Siitä ei ole epäilemistäkään, sillä olisihan tosiaan liian merkillistä, että kun juuri Mazarin aiheutti välienne rikkoutumisen kuningattaren kanssa, te kuitenkin olisitte ollut likeisissä suhteissa kardinaaliin. Tuo tuntuisi siltä kuin olisitte teeskennellyt kuningattaren edessä, -- ja siinä tulisi aavistelleeksi intohimoa ja... totisesti en tahdo virkkaa sen enempää."

"Sanokaa vain."

"Ja antaumusta."

"Saattaa niin olla; mutta kyllä kirjeiden sisältö vain on oikea."

"Vakuutan teille, herttuatar, että te ette voi käyttää niitä kuningattaren luona."

"Oh, voin käyttää kaikkia perusteita hänen luonansa, mikä vain on tarvis."

-- No, räkätä vain, hohkanärhi! -- ajatteli Aramis; -- sihise, kyy!

Mutta herttuatar oli puhunut kyllikseen ja teki lähtöä.

Aramis toimitti hänelle vielä nöyryytyksen -- koston toisen tukalasta juonimisesta. Hän soitti kelloa. Salonkiin ilmestyi heti valoa, ja haarakynttiläin luodessa hohteensa herttuattaren kuihtuneille kasvoille piispa kohdisti pitkän ivallisen katseen noihin kalventuneihin ja painuneihin poskiin, kiillottomiin silmiin ja yhteenpuristuneihin huuliin, jotka eivät kyenneet salaamaan mustuneita ja harvalukuisia hampaita. Itse hän ojensi sirosti esiin suorat ja jäntevät säärensä, nosti ylevän päänsä pystyyn ja hymyili näyttääkseen hampaitaan, joilla vielä oli valossa jonkun verran hohtoa. Elähtänyt keimailijatar tunsi pilkallisen maailmanmiehen piston; juuri hänen vieressään oli iso kuvastin, jossa hänen huolellisesti salailtu raihnaisuutensa kävi ilmeiseksi vastakohdan tehostamana.

Huojuvin askelin ja hätäisyyden huumaamana hän silloin riensi ulos edes hyvästelemättä Aramista, joka kumarsin rohkeana ja pulskana kuin entiseen aikaan muskettisoturina ollessaan. Kepeän keikarimaisesti lipui Aramis lattian yli, saattaakseen häntä ovelle asti.

Rouva de Chevreuse viittasi palvelijaansa sieppaamaan jälleen musketin olalleen ja läksi tiehensä talosta, jossa kaksi hellää ystävystä ei ollut päässyt yhteisymmärrykseen, syystä että he olivat ymmärtäneet toisiaan liian hyvin.

180.

Toisen hylkäämä kauppa voidaan tehdä toisen kanssa.

Baudoyer-aukion talosta ajoi Chevreusen herttuatar suoraan kotiinsa, epäilemättä peläten, että häntä voitaisiin pitää silmällä. Mutta heti kun oli varmistunut siitä, että kukaan ei ollut seurannut häntä taloon, hän käski avata toiselle kadulle johtavan puutarhaportin ja ajoi Croix-des-Petits-Champs-kadulle, jonka varrella herra Colbert asui.

Ilta oli jo ehtinyt yöksi, ja synkäksi yöksi; tyyntynyt Pariisi verhosi suvaitsevaiseen varjoonsa valtiollista vehkeilyään hommaavan herttuattaren samoin kuin yksinkertaisen porvarisnaisen, joka kaupungilla illallisissa myöhästyneenä kierteli rakastajansa käsikynkässä pisintä tietä aviolliseen asumukseensa.

Rouva de Chevreuse oli kyllin tottunut yölliseen politiikkaan, tietääkseen että ministeri ei kotonaankaan koskaan kätkeydy nuorilta ja kauneilta toimistojen tomua pelkääviltä naisilta tai vanhoilta, perin viisailta rouvilta, jotka kavahtavat virastohuoneiden varomatonta kaikua.

Kamaripalvelija vastaanotti herttuattaren pylväseteisessä ja suoraan sanoen hyvin huonosti. Mies meni niin pitkälle, että hän tulijan kasvot nähtyään selitti ihan sopimattomaksi tulla sellaisella hetkellä siinä iässä häiritsemään herra Colbertin viimeistä iltatyötä.

Mutta suuttumatta rouva de Chevreuse kirjoitti muistikirjansa lehdelle nimensä, paljon melua aiheuttaneen nimen, joka niin monet kerrat oli kiusallisesti soinut Ludvig XIII:n suuren kardinaalin korvissa. Hän piirsi tuon nimen aikakauden suurten herrojen isolla, epävarmalla käsialalla, taittoi paperin hänelle ominaiseen tapaan ja antoi sen sanaa virkkamatta palvelijalle, mutta niin käskevän näköisenä, että henkilöitänsä vainuamaan tottunut miekkonen aavisti prinsessaa ja painaen päänsä alas riensi herra Colbertin luo.

Sanomattakin on selvää, että ministeriltä lehtisen avatessaan pääsi pikku huudahdus ja että palvelija, jolle siitä kyllin selvisi salaperäisen vierailun mielenkiintoisuus, palasi juoksujalkaa herttuatarta noutamaan.

Tämä nousi siis jokseenkin raskaasti komean, uuden talon ensimmäiset portaat ja levähdettyään hetkisen sillakkeella, jottei astuisi hengästyneenä sisälle, hän ilmestyi herra Colbertin eteen, joka itse piteli työhuoneensa kaksoisovia auki. Herttuatar pysähtyi kynnykselle tarkkaamaan miestä, jonka kanssa hän oli joutumassa tekemisiin.

Ensi näkemällä tuo pyöreä, raskas, paksu pää tuuheine kulmakarvoineen, tuo epämiellyttävä nyrpeys kasvoissa, jolle pappien päähinettä muistuttava patalakki antoi painostuneen sävyn, -- sanalla sanoen, ei mikään miehen olemuksessa ennustanut herttuattarelle suuria vaikeuksia kaupanhieronnassa, mutta eipä myöskään suurta mielenkiintoa ehdoista väiteltäessä. Sillä ei näyttänyt siltä, että tuo karkea luonne oli herkkä hienon koston tuottamalle tenholle tai myrttyneen kunnianhimon tunteille. Mutta kun herttuatar lähempää katsahti noihin pieniin, mustiin, läpitunkeviin silmiin ja keksi kuperan otsan ankaran pituuspoimun sekä huomaamattoman venähdyksen huulissa, joissa joukkoihmiset näkivät typeränsekaista hyväntuulisuutta, muutti hän mielipidettään, ajatellen itsekseen: -- Olen osannut oikeaan mieheen.

"Mikä tuottaa minulle vierailunne kunnian, madame?" kysyi intendentti.

"Apunne tarvis, monsieur, ja se apu, jota te tarvitsette minulta."

"Minua ilahduttaa, madame, kuulla lauseenne edellinen osa; mutta jälkimmäisen suhteen..."

Rouva de Chevreuse istahti nojatuoliin, jonka herra Colbert hänelle siirsi.

"Herra Colbert, tehän olette raha-asiain intendentti?"

"Niin, madame."

"Ja te pyritte yli-intendentiksi?..."

"Madame!"

"Älkää kieltäkö; se pitkittäisi keskusteluamme tarpeettomasti."

"Kuitenkaan, madame, vaikka olen perin hyväntahtoinen ja kohteliaskin niin ansiokkaalle naiselle kuin te olette, ei mikään saisi minua tunnustamaan, että pyrin syrjäyttämään ylempäni."

"En ole suinkaan puhunut teille syrjäyttämisestä, herra Colbert. Olisinko sattunut mainitsemaan sen sanan? En sitä usko. Sana korvata on vähemmän hyökkäävä ja kieliopillisesti sopivampi, kuten herra de Voiture lausui. Minä väitän siis että te pyritte korvaamaan herra Fouquetin."

"Herra Fouquetin menestys, madame, on pysyväistä laatua. Herra yli-intendentti esittää nykyisin Rhodoksen jättiläispatsaan osaa: laivat purjehtivat hänen alitseen kukistamatta häntä."

"Minä olisin käyttänyt juuri samaa vertausta. Niin, herra Fouquet näyttelee Rhodos-saaren kolossia; mutta muistan kuulleeni Conrartin... akatemian jäsen, luullakseni... kertoneen, että kun rhodolainen jättiläiskuva kaatui, niin kauppias, joka oli sen suistanut maahan... tavallinen kauppias, herra Colbert... lastautti neljäsataa kameelia sen pirstaleilla. Kauppias on toki paljon heikompi kuin raha-asiain intendentti!"

"Madame, voin vakuuttaa, etten koskaan kukista herra Fouquetia."

"Tahdotte siis, herra Colbert, itsepintaisesti arastella kanssani ikäänkuin ette tietäisi, että olen rouva de Chevreuse ja vanha, -- toisin sanoen, että olette tekemisissä naisen kanssa, joka on harjoittanut politiikkaa herra de Richelieun kera ja jolla ei enää ole aikaa hukattavana. No, kun menettelette näin harkitsemattomasti, lähdenkin tästä etsimään älykkäämpiä henkilöitä, jotka ovat kiihkeämpiä luomaan onnensa."

"Missä suhteessa, madame, missä?"

"Te annatte minulle huonon käsityksen nykyajan toimekkuudesta, monsieur. Vannonpa, että jos minun aikanani nainen olisi mennyt tapaamaan herra de Cinq-Marsia, joka kuitenkaan ei ollut mikään suuri nero, ja sanonut hänelle kardinaalista, mitä minä juuri sanoin teille herra Fouquetista, niin herra de Cinq-Mars olisi heti paikalla työntänyt rautansa tuleen."

"No, no, madame, hiukan kärsivällisyyttä."

"Myönnättekin siis haluavanne korvata herra Fouquetin?"

"Kyllä, jos kuningas antaa hänelle eron."

"Taaskin liikoja sanoja! On ilmeistä, että kun ette vielä ole karkoituttanut herra Fouquetia, niin ette ole kyennyt sitä tekemään. Ja minä olisin epäkelpo esittäytymään, jos saapuessani luoksenne en toisi teille, mitä teiltä puuttuu."

"Mielipahakseni minun täytyy yhä väittää vastaan, madame", virkkoi Colbert vaitiolon jälkeen, joka antoi herttuattarelle tilaisuuden täydellisesti pohjata hänen teeskentelynsä syvyyden; "mutta minun on huomautettava, että jo kuuden vuoden kuluessa on ilmianto toisensa jälkeen tehty herra Fouquetia vastaan hänen tasapainonsa silti koskaan järkkymättä."

"Aikansa kullakin, herra Colbert. Noiden ilmiantojen tekijät eivät käyttäneet de Chevreusen nimeä, eikä heillä ollut kuuteen herra de Mazarinin kirjeeseen verrattavia todisteita nimenomaisesta väärinkäytöksestä."

"Väärinkäytöksestä?"

"Rikoksesta, jos niin haluatte."

"Rikoksesta! Herra Fouquetinko tekemästä?"

"Ei mistään muusta... Kah, onpa ihmeellistä, -- nythän ette enää näytäkään niin kylmäkiskoiselta ja välinpitämättömältä, herra Colbert."

"Onko rikos tiedossanne?"

"Minua ilahduttaa, että sillä on teihin jotakin vaikutusta."

"Oh, sisältyyhän siihen sanaan peräti paljon, madame!"

"Siihen sisältyy rahaministerin valtakirja teille ja karkoitustuomio tai Bastiljiin sulkeminen herra Fouquetille."

"Anteeksi, rouva herttuatar, on melkein mahdotonta, että herra Fouquet häädettäisiin maanpakoon. Vangitseminen, epäsuosioonkin joutuminen olisi jo paljon!"

"Oo, minä tiedän mitä sanon", vastasi rouva Chevreuse jämeästi. "Minä en elä niin kaukana Pariisista, etten tietäisi, mitä täällä tapahtuu. Kuningas ei rakasta herra Fouquetia ja menettää hänet mielellään, jos hänelle varataan siihen tilaisuus."

"Sen tilaisuuden pitää olla hyvä."

"Se on kylliksi hyvä, -- niin että arvioitsenkin sen viiteensataantuhanteen livreen."

"Miten niin?" kysyi Colbert.

"Tarkoitan, monsieur, että pitäen tätä tilaisuutta käsissäni, en siirrä sitä teidän haltuunne vähemmästä kuin viidestäsadastatuhannesta livrestä."

"Oikein, madame, minä käsitän. Mutta koska olette määrännyt myyntihinnan, tarkastakaamme myöskin tavaran laatua."

"Oh ihan pikku erä: kuusi kirjettä herra de Mazarinilta kuten jo sanoin; mutta näitä alkuperäisiä asiapapereita ei voi suinkaan pitää liian kalliina, jos ne epäämättömästi todistavat herra Fouquetin kavaltaneen itselleen suuria rahasummia."

"Epäämättömästi?" tutkaisi Colbert ilosta kiiluvin silmin.

"Epäämättömästi! Haluatteko lukea kirjeet?"

"Kaikesta sydämestäni! Jäljennökset tietenkin."

"Niin tietysti."

Herttuatar veti povestaan pienen, samettiliivin litistämän paperipinkan.

"Lukekaa", kehoitti hän.

Colbert tarttui kiihkeästi papereihin ja ahmi niiden sisällön.

"Mainiota!" hän huudahti.

"Hyvin selvää, eikö niin?"

"On, madame, on. Herra de Mazarin näkyy jättäneen rahoja herra Fouquetille, ja tämä on ne pitänyt. Mutta mitä rahoja?"

"Kas niin, mitä rahoja? Jos meille syntyy kauppa, lisään näihin kirjeisiin seitsemännen, josta saatte viimeiset tiedot."

Colbert mietti.

"Entä alkuperäiset kirjeet?"

"Tarpeeton kysymys, ikäänkuin minä utelisin teiltä, herra Colbert, olisivatko minulle antamanne rahapussit täysinäiset vai tyhjät."

"Sattuvasti sanottu, madame."

"Onko kauppa sovittu?"

"Ei sentään."

"Mitenkä?"

"On eräs seikka, jota emme ole kumpikaan tulleet ajatelleeksi."

"Mikä se on?"

"Herra Fouquetia ei voi tässä tapauksessa kaataa muutoin, kuin oikeusjutun kautta."

"Niin."

"Julkisella häväistyksellä."

"Niin. Entä sitten?"

"Mutta hänen niskoilleen ei voi toimittaa sellaista oikeusjuttua ja häväistystä."

"Miksei?"

"Siksi että hän on parlamentin yliprokuraattori ja Ranskassa hallitusvirastot, sotajoukko, oikeuslaitos, kauppa, kaikki liittyy toisiinsa hyväntahtoisuuden ketjulla, jota nimitetään yhteishengeksi. Niinpä, madame, parlamentti ei koskaan sallisi, että sen tärkein mies haastettaisiin tuomioistuimen eteen. Ja jos hänet sinne tuotaisiin kuningasvallan käskystä, ei häntä siellä koskaan tuomittaisi."

"Ah, _ma foi_, herra Colbert, tuo ei kuulu minuun."

"Sen tiedän, madame, mutta se koskee minua ja vähentää esittämienne asiakirjain arvoa. Miten minua hyödyttäisi rikoksen todistus ilman tuomion mahdollisuutta?"

"Pelkästään epäillyksikin joutumalla herra Fouquet menettää ministerinsalkkunsa."

"Suurikin asia!" huudahti Colbert, jonka synkät piirteet äkkiä välähtivät kirkkaiksi vihan ja koston ilmeestä.

"Ah, ah, herra Colbert", virkahti herttuatar, "suokaa minulle anteeksi! En tiennyt teitä noin herkkätuntoiseksi. No hyvä on. Koska tahdotte enemmän kuin minulla on, niin älkäämme puhuko asiasta enempää."

"Puhukaamme, madame, puhukaamme sentään. Mutta kun arvopaperinne ovat laskeneet, niin alentakaa vaatimuksiannekin."

"Te tingitte?"

"Se on välttämätöntä sille, joka tahtoo rehellisesti maksaa."

"Paljonko minulle tarjoatte?"

"Kaksisataatuhatta livreä."

Herttuatar nauroi hänelle vasten silmiä.

"Malttakaas", virkahti hän sitten kuitenkin äkkiä.

"Suostutteko te?"

"En vielä, mutta minulla on toinen ehdotus."

"Puhukaa."

"Te annatte minulle kolmesataatuhatta livreä."

"En, en!"

"Oh, ottakaa tai jättäkää... Eikä siinä olekaan kaikki."

"Vieläkö muuta?... Te käytte mahdottomaksi, rouva herttuatar."

"Vähemmän kuin luulette. En pyydä teiltä rahallista etua lisää."

"Mitä sitten?"

"Palvelusta. Tiedätte, että olen aina hellästi rakastanut kuningatarta."

"No?"

"No niin, haluan päästä hänen majesteettinsa puheille."

"Kuningattarenko?"

"Niin, herra Colbert, kuningattaren. Hän on kyllä jo aikoja sitten lakannut olemasta ystäväni, mutta hän voi siksi jälleen tulla, jos siihen toimitetaan tilaisuus."

"Hänen majesteettinsa ei enää ota ketään vastaan. Hän kärsii paljon. Tiedätte hyvin, että hänen sairautensa kohtaukset uudistuvat yhä useammin."

"Siksi juuri tahtoisinkin tavata hänen majesteettiaan. Ajatelkaahan, että meillä Flandriassa tämä sairaus on varsin yleistä."

"Syöpäkö? Hirvittävä, parantumaton tauti."

"Älkää uskoko sitä, herra Colbert. Flaamilainen talonpoika elää kutakuinkin luonnontilassa; hänellä ei oikeastaan ole vaimoa, vaan naaras."

"Entä sitten, madame?"

"Niin, herra Colbert, miehen poltellessa piippuaan tekee nainen työtä. Hän ammentaa vettä kaivosta, valjastaa muulin tai aasin, rupeaa itsekin kuormajuhdaksi. Kun hän säästelee itseään vähän, kolhaisee hän itsensä tuon tuostakin, ja usein häntä lyödäänkin. Syöpä aiheutuu ruhjevammasta."

"Se on totta!"

"Flaamittaret eivät siitä kuole. Kärsiessään liiaksi he menevät etsimään apua. Ja Brüggen beguininunnat ovat mainioita parantamaan kaikkia kipuja. Heillä on arvokkaita vesiä, ulkonaisia ja erikoisrohtoja. Minä tuon kuningattarelle Brüggen beguiniluostarin lääkevettä, joka voi parantaa hänen majesteettinsa. Näette, herra Colbert, että olisi ihan arveluttavaa estää minua pääsemästä kuningattaren luo."

"Te olette peräti älykäs nainen, herttuatar, te saatatte minut ymmälle. Arvaan kuitenkin, että tähän suureen armeliaisuuteen kuningatarta kohtaan kätkeytyy joku pieni omakin pyyde."

"Yritänkö sitä salata, herra Colbert? Puhuitte pienestä henkilökohtaisesta edusta? Tietäkää, että minulla on siinä suurikin yksityinen harrastus, ja sen tahdon teille lyhyesti todistaa. Jos te hankitte minulle puheillepääsyn hänen majesteettinsa luo, niin tyydyn pyytämiini kolmeensataantuhanteen livreen. Muussa tapauksessa pidän kirjeeni, ellette vitkastelematta suorita niistä viittäsataatuhatta."

Nousten tämän ratkaisevan sanan lausuttuaan vanha herttuatar jätti herra Colbertin tuskalliseen hämmennykseen. Enempi tinkiminen oli käynyt mahdottomaksi; kaupanteon raukeaminen olisi ollut suuri tappio.

"Madame", sanoi hän piankin, "minulla on ilo suorittaa teille nuo satatuhatta écua."

"Oo!" virkahti herttuatar.

"Mutta miten saan alkuperäiset kirjeet?"

"Mitä yksinkertaisimmalla tavalla, paras herra Colbert. Keneen te luotatte?"

Vakava rahamies hytkähti hiljaiseen nauruun, joka sai hänen tuuheat mustat kulmakarvansa yölepakon siipien tavoin nousemaan ja laskemaan hänen kellertävän otsansa syvälle juovalla.

"En kehenkään", lausui hän.

"Oh, kyllä kai teette poikkeuksen itsenne suhteen, herra Colbert?"

"Mitä sillä tarkoitatte, rouva herttuatar?"

"Tarkoitan, että jos vaivautuisitte tulemaan kanssani paikkaan, missä kirjeet ovat, jätettäisiin ne teidän omiin käsiin ja te voisitte ne tarkastaa, varmistua niiden alkuperäisyydestä."

"Se on totta."

"Te varaisitte mukaanne satatuhatta écua, koska minäkään en luota kehenkään."

Herra intendentti punastui kulmakarvojaan myöten. Kuten kaikki numeroiden käsittelyyn täysin perehtyneet miehet, oli hän matemaattisen rehellinen hävyttömyyteen asti.

"Minä otan lupaamani summan mukaani, madame", sanoi hän, "kahtena rahastostani suoritettavana maksuosoituksena. Riittääkö se teille?"