Part 3

Kuningas nousi näkemättä tätä välikohtausta, johon kukaan muukaan ei kiinnittänyt huomiota, ja vaikka hänen tapanaan muulloin oli viipyä myöhään Madamen luona, jätti hän nyt hyvästi, mennäkseen asuntoonsa.

De Saint-Aignan seurasi häntä yhtä nurjalla mielellä kuin oli tullessaan ollut hyväntuulinen.

Neiti de Tonnay-Charente, joka oli vähemmän herkkä liikutuksille kuin la Vallière, ei juuri säikähtynyt, saati mennyt tainnuksiin. Ja kuitenkin oli de Saint-Aignanin viimeinen silmäys vielä majesteettisempi kuin kuninkaan hyvästelykatse.

132.

Kuninkaan mieliala.

Kuningas meni huoneisiinsa nopein askelin.

Kenties Ludvig XIV käveli niin joutuisasti, jotta hän ei olisi hoippunut sekavan mielenkarvautensa typerryttämänä.

Kukaan ei ehkä ollut oikealta syvällisemmältä kannalta käsittänyt sen hilpeyden laatua, jonka jokainen oli pannut merkille hallitsijan sävyssä hänen saapuessaan ja joka oli elvyttänyt kaikkia; mutta pintapuolisinkin tarkkaaja oivalsi helposti tai ainakin luuli tajuavansa tuon rajun lähdön, Ludvigin kasvojen äkillisen synkistymisen. Henriette-prinsessan kujeellisuus, tuo herkälle luonteelle ja olletikin kuninkaan luonteelle hiukan karkea ilkkuminen, jossa hallitsijaa epäilemättä kovin tuttavallisesti käsiteltiin tavallisena ihmisenä, siinä seurueen mielestä selitys Ludvigin aavistamattomaan poistumiseen.

Madame, joka muuten oli tarkkanäköisimpiä, ei kuitenkaan huomannut, että siihen sisältyi muutakin. Hänelle oli kylliksi, että oli saanut hieman kiusatuksi sen miehen itserakkautta, joka oli niin pian unohtanut nimenomaiset sopimuksensa ja näytti aiheettomasti ottaneen vasiten halveksiaksensa mitä ylevintä ja ylhäisintä valloitustaan. Asiain kehityttyä sille kannalle oli Madamelle jonkun verran tärkeätäkin saada kuninkaalle osoitetuksi, mitä eroa oli rakkautensa suuntaamisessa korkealle ja halvassa lemmenleikittelyssä jonkun maalaisjunkkarin tavoin. Noissa suurissa rakkausseikoissa tulee oikealla tavalla tuntuviin kuninkaallisuus ja yksinvallan rajattomuus; niillä on jotenkuten oma säännönmukaisuutensa ja sovinnainen ilmautumisensa, niin että ne eivät ainoastaan ole halventamatta kuningasta, vaan vielä tuottavat hänelle lepoa, viihtymystä ja yleistä salaperäisyyden auttelemaa kunnioitusta. Mutta alentuessaan tavallisiin rakkausseikkailuihin hän sitävastoin kohtaa pilantekoa ja ivailua halvimpienkin alamaistensa taholta; hän menettää erehtymättömän ja loukkaamattoman asemansa. Pienten inhimillisten harhaannusten piiriin laskeutuessaan hän asettuu alttiiksi viheliäisille kommelluksille. Ylvään hallitsijan ylpeydelle olikin julmana iskuna, että kuningas-jumalasta tehtiin tavallinen kuolevainen, pistämällä häntä sydämeen tai oikeammiten läimäyttämällä kasvoihin. Ludvig oli vielä herkemmin valloitettavissa itserakkauden kuin rakkauden välityksellä; Henriette oli siis viisaasti harkinnut kostonsa. Älköön kuitenkaan luultako, että Madamella oli keskiajan sankarittarien peloittavat intohimot ja että hän tässä menetteli tuiman vihan kannustamana. Nuori, sorea, henkevä, keimaileva, lemmenhaluinen prinsessa päin vastoin oli enemmän haaveellisuuden, mielikuvituksen tai kunnianhimon kuin sydämen johtelema; niinpä juuri hän panikin alulle sen keveiden ja hetkellisten huvikkeiden aikakauden, joka antoi leimansa Ranskan julkiselle elämälle seitsemännentoista vuosisadan puolivälistä sadaksikahdeksikymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Henriette siis luuli näkevänsä asiat oikeassa valossa, kun tiesi, että hänen lankonsa oli nyt ensimmäisenä nauranut halpa-arvoiselle la Vallièrelle ja että hän tavoistaan päättäen ei varmaankaan ikinä palvoisi henkilöä, jolle hän oli voinut vain hetkeksikään nauraa. Olihan sitäpaitsi vaikuttamassa itserakkaus, tuo pahahenki, jonka kuiskailu esittää niin suurta osaa naisen elämäksi sanotussa draamallisessa huvinäytelmässä.

Itserakkaus haastoi kaikissa mahdollisissa äänilajeissa, että häntä -- prinsessaa, nuorta, kaunista, rikasta, -- ei voinut toden teolla verrata la Vallière-parkaan, joka tosin oli yhtä nuori kuin hän, mutta paljon vähemmin sievä ja ruti köyhä. Ja tätä Madamen päätelmää ei sovi ihmetellä; tiedetäänhän, että suurimmat luonteet tuntevat parasta mielihyvää vertailusta, jossa he itsekseen asettavat muita rinnalleen.

Kysytään kenties, mihin Madame sitten oikein tähtäsi tällä niin osuvasti suunnitellulla hyökkäyksellään? Miksi pantiin toimintaan niin paljon voimia, ellei ollut vakavasti kysymyksessä kuninkaan syrjäyttäminen uudesta sydämestä, johon hän toivoi sijoittuvansa? Tarvitsiko Madamen antaa noin suurta merkitystä la Vallièrelle, jos hän ei pelännyt tytön vaikutusta?

Ei, Madame ei pelännyt la Vallièrea siltä kannalta kuin historioitsija jälkeenpäin kykenee näkemään tapausten kehitystä; prinsessalla ei ollut tietäjättären lahjoja, hän ei sen paremmin kuin toinenkaan kyennyt lukemaan tulevaisuuden kamalaa ja kohtalokasta kirjaa. Ei, Madame tahtoi pelkästään rangaista kuningasta siitä, että tämä oli häntä kohtaan ryhtynyt ihan naiselliseen salamyhkäisyyteen; hän tahtoi selvästi näyttää Ludvigille, että jos tämä käyttäisi sitä lajia hyökkäysaseita, hän sukkelana ja ylhäissyntyisenä naisena varmasti löytäisi mielikuvituksensa asevarastosta puolustusvälineitä, joista kuninkaankin iskut kilpistyisivät. Ja lisäksi hän halusi osoittaa kuninkaalle, että tällaisissa kahakoissa ei enää tule tuntuviin kuninkuus tai että kuninkaat otellessaan omasta puolestansa kuten tavalliset ihmiset voivat ainakin nähdä kruununsa putoavan ensimmäisessä yhteentörmäyksessä. Jos Ludvig siis oli toivonut saavuttavansa kaikkien hovinsa naisten lemmen heti pelkällä katsannollaan ja luottavaisella vihjauksellaan, niin se oli inhimillistä vaateliaisuutta, yltiöpäistä ja loukkaavaa erityisille henkilöille, jotka olivat toisia korkeammassa asemassa, ja sentähden oli varmaan hyödyllistä antaa kuninkaan liialliselle korskeudelle kunnon läksytys, joka oikealla hetkellä saatuna tehoaisi koko vastaisuudeksi.

Siihen tapaan Madame kaiketi ajatteli. Hän oli siis vaikuttanut hovineitojensa mieleen ja yksityiskohtaisesti valmistanut sen ilvenäytelmän, joka nyt oli esitetty.

Se ihan tyrmistytti kuninkaan. Sen jälkeen kun oli suoriutunut Mazarinista hän nyt ensi kertaa näki itseään kohdelluksi aivan ihmisenä.

Jos sellaista karmeutta olisi ilmennyt hänen alamaistensa taholta, niin hän olisi ryhtynyt sitä lannistamaan. Mutta ahdistella naisia ja joutua heidän ahdisteltavakseen, hairahduttuaan pienoisten maalaisneitosten puijattavaksi heti kun nämä vasiten ovat lähteneet Bloisin tienoilta sellaista röyhkeätä ilvettä yrittämään, -- sen suurempaa häpeää ei voinut kokea nuori kuningas, joka oli hyvinkin turhamainen sekä mieskohtaisista edullisista piirteistään että kuninkaallisen valtansa perusteella. Ei, tässä ei ollut mitään tehtävänä, -- ei käynyt nuhteleminen, ei karkoittaminen hovista, eikä edes nyrpeily olisi mitään hyödyttänyt. Jurottelulla olisi vain tunnustanut ivan sattuneen arkaan kohtaan. Äkäillä naisille, -- mikä nöyryytys, etenkin kun jälkimmäisillä on nauru kostokeinonaan! Haa, jospa kaikki vastuu ei olisikaan jäänyt heikommalle sukupuolelle, vaan joku hovimieskin olisi sekaantunut moiseen vehkeeseen, niin kylläpä Ludvig XIV olisi toki saanut melkoista lievennystä mielenkarvaudelleen, voidessaan siekailematta lähettää julkean viisastelijan Bastiljiin vedelle ja leivälle!

Mutta siihen kuninkaallinen kiukku pysähtyi järjen torjumana. Pitää hallussaan armeijaa, vankiloita, melkein jumalallisen vallan valtuuksia ja panna tämä mahti viheliäisen suutahduksen palvelukseen -- se ei ollut arvotonta ainoastaan kuninkaalle, vaan alentavaa ihmisarvollekin. Oli siis vain ääneti nieltävä äkänsä ja esiinnyttävä ulkonaisesti yhtä sävyisänä ja seurusteluhaluisena kuin ennenkin. Oli kohdeltava Madamea ystävättärenä. Ystävättärenä!... No, miksei?

Prinsessa oli äskeisen nolostuttavan kohtauksen järjestämisessä kyllä menetellyt kovin loukkaavasti, mutta eikö se lopultakin ollut hänen asemassaan luonnollista? Kuka oli häntä tavoitellut aviollisen kuherruskuukauden herttaisimpina hetkinä, puhuakseen hänelle lemmekästä kieltä? Ken oli rohjennut laskeskella aviorikoksen ja vieläpä sukurutsauksen mahdollisuuksia? Kuka kuninkaallisen kaikkivaltiutensa suojaan varustautuneena oli sanonut tälle nuorelle naiselle: "Älkää pelätkö mitään, rakastakaa Ranskan kuningasta, hän on kaikkien yläpuolella, ja hänen valtikalla aseistettu kätensä varjelee teitä kaikilta, tunnonvaivoiltakin?" Nuori nainen oli totellut kuninkaan sanaa, mukautunut viettelevän äänen vihjeisiin, ja nyt siveellisesti uhrattuaan kunniansa hän näki saavansa sen uhrauksen palkaksi uskottomuutta, joka oli sitäkin nöyryyttävämpää, kun sen aiheena oli paljon alempiarvoinen nainen kuin se, joka oli ensiksi luullut olevansa rakastettu. Kieltämättömästi Madamella oli ollut syytä kostoonsa.

Mutta tällaisella järkeilyllä hiukan hoideltuaan korskeutensa kärsimiä vammoja Ludvig XIV hämmästyksekseen tunsi toisia kirveleviä vihlaisuja, ja sydämessään. Vastoin tahtoaan oli hänen -- juuri kiukutellessaan noiden kolmen neitosen hävyttömyydestä -- tunnustettava itselleen, että hän oli antanut la Vallièren intomielisen lauselman hivellä sielunsa sisintä: hän oli uskonut kohdanneensa puhtaan rakkauden, joka ilman minkäänlaisia pyyteitä oli kiintynyt vain mieheen, ja hänen sielunsa -- nuorekkaampana ja yksinkertaisempana kuin hän itse luulikaan -- oli elähtynyt tavoittamaan tätä toista sielua, joka oli hänelle siten paljastunut hiljaisissa unelmissaan. Rakkauden monimutkaisessa kehityskulussa sattuu oikeastaan harvoin, että kaksi sydäntä valloittaa yhtaikaa toisensa. Sillä alalla ei rinnakkaisuus ole sen tavallisempaa kuin tasa-arvoisuuskaan. Toinen rakastaa melkein aina varemmin kuin toinen, useimmiten vetäen toisen mukaansa siinä määrin kuin edellisellä tunteella on omaa voimakkuutta. Ja sentähden kuningas nyt hämmästelikin, että mikään sielullinen myötätunnon virtaus ei ollut voinut siten vaikuttaa hänen sydämeensä, koska tuo tyttösen tunnustus ei ollutkaan johtunut rakkaudesta, vaan oli kevytmielinen loukkaus miestä ja kuningasta kohtaan. Ryhtyessään kepposeensa tuo pikku impi, jota ankarasti arvostellen ei voinut kiittää kauneudesta, ylhäisestä syntyperästä tai harvinaisista sielunlahjoista, niin että itse Madame olikin juuri vähäpätöisyyden perusteella valinnut hänet omaksi kaihtimekseen, tuo pikku impi ei ainoastaan ollut haastanut vastaansa kuningasta, vaan vielä kerrassaan halveksinutkin häntä, valtiasta, jonka tarvitsi muuten vain tavoittaa katseita, ojentaa kätensä, antaa mikä hyvänsä pikku viittaus, ollakseen valloittajana naismaailmassa.

Jo vuorokauden kuluessa oli hän vallinnut Ludvigin huomiota siinä määrin, että tämä ei ollut ketään muuta ajatellutkaan. Hän oli haaveillut vain pikku neitosestaan, mielikuvituksessaan varustellen häntä kaikilla suloilla, joita häneltä puuttui. Kuningas, jonka oli huolehdittava niin moninaisista asioista ja jota koko naismaailma tahtoi mielistellä, oli edellisestä illasta asti omistanut jokaisen minuutin ja jokaisen tunne-elähdyksen tähän eriskummaiseen unelmoimiseen.

Se oli tosiaan aivan liian hullua.

Sen hullaannuksensa ajatteleminen vimmastutti häntä nyt niin silmittömästi, että hän unohti kaiken muun, Saint-Aignaninkin läsnäolon, ja purki raivostustaan mitä kiivaimpina sadatuksina. Kreivi tosin olikin kyyristynyt loukkoon ja antoi rajuilman mennä ohi. Hänen oma nolaannuksensa tuntui hänestä nyt mitättömältä kuninkaallisen suuttumuksen rinnalla. Hän vertasi pientä itserakkauttaan loukatun kuninkaan ylhäiseen korskeuteen, ja tuntien valtiaitten sielunelämää kutakuinkin hyvin hän tiesi saavansa pelätä, että tämä vielä tyhjään tähdätty vimma lopuksi kääntyisi rusentamaan painollaan hänet, viattoman, kun ketään muuta ei ollut saapuvilla.

Tuokion aikaa tuimasti käveltyään edestakaisin lattialla kuningas yhtäkkiä pysähtyikin ja loi de Saint-Aignaniin yrmeän silmäyksen.

"Entä sinä, de Saint-Aignan?" huudahti hän.

Kreivi teki kysyvän liikkeen.

"Niin, sinä olet kai ollut yhtä typerä kuin minäkin, vai mitä?"

"Sire..." ankkasi keikari.

"Olet antanut vetää itseäsi nenästä tuolla karkealla kolttosella!"

"Sire", sopersi de Saint-Aignan, jonka kaikkia jäseniä alkoi tutisuttaa kylmä väristys, "älköön teidän majesteettinne kovin kiivastuko siitä: tiedättehän, että naiset ovat onnettomuuden tuottajiksi luotuja vajavia olentoja, joten heiltä on mahdoton vaatiakaan hyvää."

Kuninkaalla oli hyvää oman arvonsa tuntoa, ja hän oli jo tällä iällä alkanut harjoitella mielenkuohujensa suhteen sitä hillintää, jolla hän sitten hallitsi niitä koko elämänsä ajan. Hän oivalsi jo halventavansa itseään, kun osoitti niin suurta kiihtymystä noin vähäisen aiheen takia.

"Ei", kielsi hän vilkkaasti, "ei, sinä erehdyt, Saint-Aignan; minä en ole kiivastuksissani. Ihmettelen vain suuresti, että nuo kaksi pikku tyttöä ovat niin taitavasti ja rohkeasti harhaannuttaneet meidät. Enimmin minua nyt kummastuttaa se seikka, että kun olisimme voineet ottaa lähemmin selkoa asiasta, luotimme vain heti hupsusti omaan sydämeemme."

"Oh, sydän, sire, sydän on sellainen elin, joka on ehdottomasti rajoitettava fyysilliseen toimintaansa, antamatta sille mitään ylivaltaa järjen suhteen. Minä puolestani tunnustan, että kun havaitsin tuon pienokaisen niin vallanneen teidän majesteettinne sydämen..."

"Vallanneen minun sydämenikö? Mieleni ehkä, mutta mitä sydämeeni tulee, niin... se oli..."

Ludvig huomasi taas ajoissa tällä puolustelulla paljastavansa vain toisen heikkoutensa ja virkkoi keskeyttäen aloittamansa lauseen:

"Minun ei muuten sovi moittia sitä pienokaista. Tiesinhän hänen rakastavankin toista."

"Bragelonnen varakreiviä, niin. Huomautin siitä teidän majesteetillenne."

"Niin teit, mutta se ei ollut minulle uutinen, kuten annoin sinun luulla. Kreivi de la Fère oli minulta pyytänyt neiti de la Vallièren kättä pojalleen. No, tämän palattua Englannista minä naitankin heidät, kun he kerran rakastavat toisiaan."

"Siinä totisesti tunnen kuninkaan jalomielisyyden!"

"Älä huoli, Saint-Aignan; jättäkäämme ne asiat sikseen jo", sanoi Ludvig.

"Niin, sulattakaamme loukkaus, sire", mukausi hovimies alistuneesti.

"Helppoa se muuten onkin", lausui kuningas pidätellen huokausta.

"Ja aluksikin minä sepitän jonkun hyvän epigrammin tuosta kolmikosta. Nimeksi sopii _Vedenneito ja Sinipiika_; se varmaankin miellyttää Madamea."

"Tee se, Saint-Aignan, tee vainkin", jupisi kuningas. "Luet minulle sitten säkeesi; niitä tulee hauska kuulla. Ah, ei auta, ei auta, Saint-Aignan", lisäsi hän hengittäen vaivalloisesti, "sen iskun arvokkaaseen kestämiseen tarvitaan yliluonnollista voimaa!"

Juuri kun kuningas siten varustausi enkelimäiseen maltillisuuteen, kuului ovelta jonkun kamaripalvelijan koputus. De Saint-Aignan vetäysi kunnioittavasti syrjään.

"Sisään!" käski kuningas.

Palvelija raotti ovea.

"Mitä tahdotaan?" tiedusti Ludvig.

Palvelija näytti kolmioksi taitettua kirjelappua.

"Hänen majesteetilleen", ilmoitti hän.

"Keltä se on?"

"En tiedä; sen toi eräs vartioupseeri."

Kuninkaan viittauksesta kamaripalvelija antoi kirjeen hänen käteensä. Ludvig lähestyi kynttilöitä, avasi kirjeen, silmäsi allekirjoitusta ja huudahti hiljaa. Saint-Aignan katsoi sopivaksi astua lähemmä. Kuningas antoi palvelijalle merkin poistua.

"Oh, hyvä Jumala!" äännähti hän sitten lukiessaan.

"Voiko teidän majesteettinne pahoin?" kysyi Saint-Aignan levittäen sylinsä.

"En, en, Saint-Aignan, -- mutta luehan!"

Hän ojensi kirjelmän kreiville, jonka katse heti suuntausi allekirjoitukseen.

"La Vallière!" huudahti hän. "Hoo, sire!"

"Lue, lue!"

Ja Saint-Aignan luki:

'Sire, suokaa anteeksi tunkeiluni ja se muodollisuuksien syrjäyttäminen, jota osoitan lähettäessäni tämän kirjeen, -- joutuisuutta tavoittaessani tuntuu minusta kirjelmä nopeammalta kuin säännönmukainen anomus. Olen tullut asuntooni murtuneena tuskasta ja toivottomuudesta, sire, ja rukoilen teidän majesteettianne armollisesti myöntämään minulle audienssin, saadakseni kertoa kuninkaalleni totuuden.

_Louise de la Vallière_.'

"No?" kysyi kuningas, ottaen kirjelmän ällistyneeltä kreiviltä takaisin.

"No?" kertasi Saint-Aignan.

"Mitä tästä ajattelet?"

"En oikein tiedä..."

"Mihin suuntaan?"

"Sire, pienoinen on kuullut ukkosen jyrisevän, ja hänet on varmaankin pelko vallannut."

"Mitä pelättävää hänellä olisi?" kysyi Ludvig ylväästi.

"_Dame_, tokihan sentään, sire! Teidän majesteetillanne on montakin syytä julmistumiseen noin häijyn pilanteon toimeenpanijoille, ja teidän majesteettinne hyvä muisti on ikuisena uhkana johtunut ajattelemattoman impyen mieleen."

"Minä en näe asiaa siinä valossa, Saint-Aignan."

"Kuninkaan täytyy nähdä paremmin kuin minä."

"No niin, minä olen huomaavinani näissä riveissä murhetta, ahdinkoa, ja kun muistelen muutamia piirteitä äskeisestä kohtauksesta Madamen luona, niin..."

Kuningas ei jatkanut lausettaan loppuun.

"Niin teidän majesteettinne antaa puheillepääsyn", täydensi hovimies; "se tässä kaikessa on selvintä."

"Teen paremminkin, Saint-Aignan."

"Mitä aiotte, sire?"

"Ota viittasi."

"Mutta, sire..."

"Tiedät kai, missä Madamen seuranaisten huoneisto on?"

"Hyvin!"

"Ja miten sinne voi päästä?"

"Kah, sitä en."

"Mutta tunnethan toki jonkun, jolla on pääsy?"

"Teidän majesteettinne on totisesti jokaisen hyvän aatoksen alkulähde."

"Keksit keinon?"

"Niin, tunnen nuoren miehen, joka on likeisissä väleissä erääseen tyttöön."

"Hovineitoon?"

"Niin, sire, hovineitoon."

"Tonnay-Charenteenko?" kysyi Ludvig hymyillen.

"Ei, valitettavasti; tytön nimi on Montalais."

"Entä miehen?"

"Malicorne."

"Hyvä! Ja voitko luottaa hänen apuunsa?"

"Luullakseni, sire. Hänellä kyllä on joku avain... Ja jos on, niin sitä saa lainaksi, sillä minä olen vastikään tehnyt hänelle palveluksen."

"Oivallista. Lähtekäämme!"

"Olen teidän majesteettinne käskettävissä."

Kuningas heitti oman viittansa de Saint-Aignanin hartioille ja pyysi tältä hänen levättinsä. Sitten he kaksistaan astuivat eteiskäytävään.

133.

Mitä vedenneito ei aavistanut sen paremmin kuin sinipiikakaan.

De Saint-Aignan pysähtyi hovineitojen välikerran portaiden alapäähän Madamen asunnon ensimmäisessä huonekerrassa. Sieltä hän ohikulkevalla palvelijalla lähetti sanan Malicornelle, joka oli vielä Monsieurin luona.

Kymmenen minuutin kuluttua Malicorne saapui nenä pystyssä ja nuuskien hämärässä. Kuningas vetäytyi takaisin, lymyten eteisen pimeimpään osaan. Saint-Aignan sitävastoin astui lähemmäksi. Mutta ensi sanoista, joilla hän ilmoitti toivomuksensa, Malicorne ihan kavahti.

"Hoh, hoh, te pyydätte minua viemään itsenne hovineitosten huoneisiin?"

"Niin."

"Käsittänette, etten voi tehdä sellaista tietämättä, missä tarkoituksessa sitä pyydätte."

"Valitettavasti, hyvä herra Malicorne, minun on mahdoton antaa mitään selitystä. Teidän pitää siis luottaa minuun ystävänä, joka eilen pelasti teidät pulasta ja tänään pyytää teitä tekemään samanlaisen palveluksen itselleen."

"Mutta, monsieur, minä sanoin teille, mitä halusin. Minä tahdoin päästä nukkumasta taivasalla, ja sellaisenhan toivomuksen voi jokainen rehellinen mies tunnustaa, jotavastoin te ette ilmaise minulle mitään."

"Uskokaa, hyvä herra Malicorne", intti de Saint-Aignan, "että jos minulla olisi lupa selittää asia, niin sen tekisin."

"Silloin on mahdotonta, hyvä kreivi, minun sallia teidän päästä neiti de Montalaisin luo."

"Miksi?"

"Sen tiedätte paremmin kuin kukaan, koska olette yllättänyt minut muurilla neiti de Montalaisia mielistelemässä. No, olisinpa minä, joka häntä kosiskelen, kovin myötämielinen, jos noin vain avaisin teille hänen kammionsa oven, sen myöntänette!"

"Mitä joutavia! Kuka teille on sanonut, että minä hänen tähtensä avainta pyydän?"

"Kenen tähden sitten?"

"Hän ei tietääkseni asu yksinään?"

"Ei kylläkään."

"Hän asuu neiti de la Vallièren kanssa?"

"Niin, mutta teillä ei tosiaan ole enempää asiaa neiti de la Vallièren kuin neiti Montalaisinkaan luo, ja on vain kaksi henkilöä, joille sen avaimen antaisin: herra de Bragelonnelle, jos hän sitä minulta pyytäisi, ja kuninkaalle, jos hän minua siihen käskisi."

"No, antakaa sitten minulle se avain, monsieur, minä käsken teitä", virkkoi kuningas, astuen esille varjosta ja raottaen viittaansa. "Neiti de Montalais tulee alas teidän luoksenne siksi aikaa kun me menemme neiti de la Vallièren luo. Meillä on todellakin asiaa vain hänelle yksinään."

"Kuningas!" huudahti Malicorne kumartuen hallitsijan polviin asti.

"Niin, kuningas", lausui Ludvig hymyillen; "ja kuningas on yhtä mielissään teidän vastustuksestanne kuin antautumisestannekin. Nouskaa, monsieur; tehkää meille pyytämämme palvelus."

"Kuten käskette, sire", vastasi Malicorne, astuen portaille.

"Käskekää neiti de Montalaisin tulla alas", neuvoi kuningas, "älkääkä hiiskuko hänelle sanaakaan käynnistäni."

Malicorne kumarsi tottelevaisuuden merkiksi ja eteni ylemmäksi.

Mutta nopeasta jälkiharkinnasta kuningas seurasi häntä, ja niin rivakasti, että tavoitti jo puoliportaisiin ennättäneen Malicornen, saapuen perille samaan aikaan kuin tämäkin.

Silloin hän näki Malicornen raolleen jättämästä ovesta la Vallièren lepäävän rentona nojatuolissa, ja toisessa nurkassa Montalaisin seisovan yöpuvussa suuren kuvastimen edessä suorien hiuksiaan ja samalla väitellen Malicornen kanssa.

Kuningas avasi äkkiä oven ja astui sisään.

Montalais parahti kuullessaan oven käyvän, ja huomattuaan kuninkaan hän pakeni pois. Tämän nähdessään la Vallière puolestaan kohousi nojatuolistaan kuin kangistunut vahakuva ja putosi sitten siihen jälleen. Kuningas lähestyi häntä verkalleen.

"Te haluatte audienssia, mademoiselle", virkkoi hän tytölle kylmästi. "Olen tässä valmiina teitä kuuntelemaan. Puhukaa."

Näyteltävälleen kuuron, sokean ja mykän osalle uskollisena de Saint-Aignan oli istahtanut ovipieleen jakkaralle, joka sattumalta oli asetettu siihen juuri kuin häntä varten. Oviverhona olevan korukudelman suojassa ja selkä seinää vasten kuunteli hän siten näkymättömänä, alistuen kelpo vahtikoiraksi, joka odottaa ja valvoo koskaan häiritsemättä herraansa.

Kuninkaan ärtyisestä katsannosta kauhuissaan la Vallière nousi toistamiseen, jääden nöyrään ja rukoilevaan asentoon.

"Sire", sopersi hän, "suokaa minulle anteeksi."

"Heh, mademoiselle, mitä minun pitäisi teille antaa anteeksi?" kysyi Ludvig XIV.

"Sire, olen tehnyt suuren virheen, -- enemmänkin... suuren rikoksen."

"Tekö?"

"Sire, minä olen loukannut teidän majesteettianne."

"Ette vähimmässäkään määrässä", vastasi Ludvig XIV.

"Sire, minä pyydän, älkää osoittako minua kohtaan tuota hirveätä totisuutta, joka ilmaisee kuninkaan oikeutettua pahastusta. Minä tunnen teitä loukanneeni, sire; mutta minun täytyy saada teille selittää, etten ole suinkaan tahallani teitä loukannut."

"Ensiksikin, mademoiselle", virkkoi kuningas, "miten olisitte minua loukannut? En sitä käsitä. Jollakin nuoren tytön leikkipuheellako, aivan viattomalla leikkipuheella? Te olette tehnyt pilaa herkkäuskoisesta nuoresta miehestä. Sellainenhan on hyvin luonnollista, jokainen muu nainen olisi teidän sijassanne menetellyt samoin."

"Ah, teidän majesteettinne musertaa minut noilla sanoilla!"

"Ja miksi niin?"

"Siksi, että se leikkipuhe ei ole ollut viatonta, jos olen sellaista pilaa tehnyt."

"No, mademoiselle", kysyi kuningas, "sekö teillä vain olikin minulle sanottavaa, kun pyysitte puheillepääsyä?" Ja hän oli astahtamaisillaan taaksepäin.

Silloin la Vallière puolestaan siirrähti lähemmäksi kuningasta ja kuumat kyyneleet silmiin kuivuneina lausui lyhyellä, katkonaisella äänellä:

"Teidän majesteettinne kuuli kaikki?"

"Minkä kaiken?"

"Kaikki, mitä puhuttiin Kuninkaan tammen alla?"

"Minulta ei jäänyt siitä sanaakaan kuulematta, mademoiselle."

"Ja kuultuanne puheeni teidän majesteettinne on voinut luulla, että leikittelin teidän herkkäuskoisuudellanne?"

"Niin, herkkäuskoisuudella, siinä sanoitte oikein."

"Ja teidän majesteettinne ei ole aavistanut, että minunlaiseni tyttöparka saatetaan joskus pakottaa tottelemaan toisen tahtoa?"