Part 23

Tällä hetkellä la Vallière-parka oli menehtymäisillään murheesta ja kärsimyksistä.

Kuninkaan kamaripalvelija astui sisälle levollemenon huoltajaksi. Kuningatar oli jo tunnin ajan odotellut.

Ludvig meni huoahtaen hänen luokseen; mutta huoahtaessaankin hän kiitti rohkeuttaan. Hän onnitteli itseään lujuudestaan rakkaudessa yhtä hyvin kuin politiikassakin.

167.

Lähettiläät.

D'Artagnan oli jokseenkin selvillä kaikesta, mitä olemme edellä kertoneet, hänellä kun oli ystävinään kaikki palatsin hyödylliset henkilöt, -- hovipalvelijat, jotka ylpeilivät muskettisoturien kapteenin tervehdyksestä, sillä kapteeni oli mahtava herra. Kunnianhimonsa ohella he olivat hyvillään siitä, että niin urhoollinen mies kuin d'Artagnan tunnusti heille jotakin merkitystä. Täten d'Artagnan aina aamuisin kerrotutti itselleen, mitä ei edellisenä päivänä ollut voinut nähdä tai kuulla, sillä eihän hän kerinnyt kaikkialle, ja näin hän omista välittömistä tiedoistaan ja muilta hankkimastansa keräsi kimpun, jota hän mielensä mukaan kirvoitteli ottaen sieltä minkä aseen milloinkin katsoi tarpeelliseksi. Tällä tavoin d'Artagnanin kaksi silmää tekivät hänelle saman palveluksen kuin Arguksen sata. Valtiolliset salaisuudet, vuodekomeroiden kuiskeet, odotushuoneista lähtevien hovimiesten pakinat, kaikki tuli sitä tietä kapteenin korviin, ja hän säilytti kaikki tietonsa laajan muistinsa murtumattomassa lippaassa kalliisti ostamiensa ja uskollisesti vartioitsemiensa kuninkaallisten salaisuuksien ohella.

Hän siis tiesi Colbertin keskustelun kuninkaan kanssa; hän tiesi lähettiläille aamuksi suodun audienssin; hän tiesi, että silloin tulisi puhetta mitaleista, ja mielikuvituksessaan sommitellen kokoon tuon keskustelun näiden muutamien piirteiden avulla hän riensi eteishuoneeseen, ollakseen saapuvilla kuninkaan herätessä.

Kuningas nousi varsin aikaisin, ja siitä saattoi päättää, että hänkin oli nukkunut huonosti. Kellon lähetessä seitsemää hän hiljaa avasi oven. D'Artagnan oli paikallaan.

Hänen majesteettinsa oli kalpea ja näytti väsyneeltä, eikä hän ollut vielä täysissä pukimissaan.

"Kutsuttakaa herra de Saint-Aignan", käski hän.

De Saint-Aignan epäilemättä odotteli sanaa, sillä hän saapui heti kuninkaan luo täydessä asussaan. Hetkistä myöhemmin Ludvig ja suosikki läksivät ulos, kuningas etummaisena. D'Artagnan seisoi pihanpuolisen ikkunan ääressä. Hänen ei tarvinnut vaivautua paikaltaan, voidakseen tarkata kuningasta, ja olisi voinut sanoa, että hän oli edeltäpäin arvannut, mihin tämä oli menossa.

Hallitsija suuntasi askeleensa hovineitojen asuntoon. Tämä ei d'Artagnania ollenkaan kummastuttanut. Vaikka la Vallière ei ollutkaan siitä hänelle mitään virkkanut, aavisti hän hyvin, että kuninkaalla oli joku tekemänsä vääryys korjattavana.

De Saint-Aignan seurasi herraansa kuten eilenkin, mutta sentään hiukan vähemmän levottomana, hiukan vähemmän kiihtyneenä, sillä hän toivoi, että kello seitsemältä aamulla ei linnan ylhäisten asukasten joukossa vielä ollut muita valveilla kuin hän ja kuningas.

D'Artagnan pysyi ikkunansa ääressä huolettomana ja tyynenä. Olisi voinut vannoa, että hän ei nähnyt mitään eikä kenties aavistanut, keitä nuo kaksi seikkailijaa olivat, jotka viittoihinsa verhottuina astuivat pihan yli. Mutta vaikka d'Artagnan ei ollut heitä näkevinään, ei hän hetkeksikään päästänyt heitä silmistään, ja vihellellen muskettisoturien vanhaa marssia, jonka hän muisti vain suurissa tilaisuuksissa, hän edeltäpäin arvaili ja laski sitä huutojen ja. suuttumuksen myrskyä, mikä kuninkaan palattua nousisi.

Astuessaan la Vallièren huoneeseen ja nähdessään sen olevan tyhjillään ja vuoteen koskemattomana, kuningas todella alkoi pelätä ja kutsui Montalaisin. Tämä riensi saapuville, mutta hänen kummastuksensa oli yhtä suuri kuin kuninkaan. Hän ei tiennyt muuta sanoa hänen majesteetilleen kuin että la Vallière oli hänestä kuulostanut itkeneen osan yötä. Mutta tietäen hänen majesteettinsa käyneen siellä hän ei ollut rohjennut udella.

"Mutta", kysyi kuningas, "mihin luulette hänen menneen?"

"Sire", vastasi Montalais, "Louise on hyvin hempeätunteinen, ja usein olen nähnyt hänen nousevan ennen päivänkoittoa ja pistäytyvän puutarhaan. Ehkä hän on siellä tänä aamunakin."

Se tuntui kuninkaasta uskottavalta, ja hän kiirehti heti alas, mennäkseen etsimään karkulaista. D'Artagnan näki hänen tulevan kalpeana ja vilkkaasti jutellen seuralaisensa kanssa. Kuningas kääntyi puutarhaan päin, ja de Saint-Aignan seurasi häntä aivan hengästyksissään.

D'Artagnan pysyi liikahtamatta ikkunassaan, yhä vihellellen ja olematta mitään näkevinänsä.

"Kas, kas", jupisi hän itsekseen, kun kuningas oli kadonnut näkyvistä, "hänen majesteettinsa kiintymys on voimakkaampi kuin luulinkaan. Hän osoittaa mielestäni nyt suurempaa harrastusta kuin neiti de Mancinin asiassa."

Neljännestunnin kuluttua kuningas ilmestyi jälleen näkyviin, etsittyään kaikkialta. Hän oli läkähtymäisillään. Sanomattakin tiedämme, että kuningas ei ollut mitään löytänyt. De Saint-Aignan pysytteli kintereillä, leyhytellen itseään hatullaan ja kysellen muunnetulla äänellä tietoja ensimmäisiltä kohtaamiltaan palvelijoilta ja muiltakin vastaantulijoilta. Hänen tielleen osui Manicamp, joka oli vähin erin juuri saapunut Fontainebleausta, käyttäen kokonaisen vuorokauden taipaleeseen, josta muut olivat suoriutuneet kuudessa tunnissa.

"Oletteko nähnyt neiti de la Vallièreä?" kysyi häneltä de Saint-Aignan.

Yhä haaveilevana ja hajamielisenä luuli Manicamp de Guichesta puhuttavan ja vastasi:

"Kiitos, kreivi jaksaa vähän paremmin."

Ja hän jatkoi kulkuansa eteishuoneeseen asti, missä tapasi d'Artagnanin. Tältä hän pyysi selitystä, kun kuninkaan sävy oli hänen nähdäkseen tuntunut jotenkuten hätääntyneeltä. Muskettisoturi vakuutti, että hän oli erehtynyt; kuningas muka päinvastoin oli huiman hilpeällä päällä.

Kello löi kahdeksan. Tällä tunnilla Ludvig tavanmukaisesti nautti aamiaisensa; hovisääntö määräsi, että kuninkaalla piti aina olla nälkä kello kahdeksalta. Hän antoi kattaa pienen pöydän makuuhuoneeseensa ja söi nopeasti. De Saint-Aignan, josta hän ei tahtonut erota, huolehti tarjoilusta. Sitten kuningas antoi muutamia sotilaallisia vastaanottoja, jollaikaa de Saint-Aignanin tehtävänä oli liikkua tiedustelemassa. Kaiken aikaa ollen puuhassa, yhäti huolissaan, herkeämättömästi odotellen de Saint-Aignania, joka oli lähettänyt kaiken väkensä etsimään ja lähtenyt itsekin, kuningas siirtyi työhuoneeseensa kello yhdeksän. Lähettiläätkin astuivat sisälle ensimmäisten lyöntien kaikuessa, ja kun viimeinen lyönti kumahti, ilmestyivät kuningatar ja Madame.

Lähettiläitä oli kolme Hollantia ja kaksi Espanjaa edustamassa. Kuningas loi heihin silmäyksen ja tervehti. Samassa astui sisälle myöskin de Saint-Aignan. Hänen saapumisensa oli kuninkaalle paljon tärkeämpi kuin lähettiläiden, olipa heitä kuinka monta tahansa ja tulivatpa he mistä maasta hyvänsä. Ennen kaikkea antoikin kuningas de Saint-Aignanille kysymysmerkin, johon tämä vastasi varman kieltävästi.

Kuningas oli menettää kaiken miehuutensa; mutta kun kuningatarten, neuvosherrain ja lähettiläiden katseet olivat kohdistuneet häneen, teki hän voimakkaan ponnistuksen ja kehoitti viimemainittuja esittämään sanottavansa.

Silloin toinen Espanjan edustajista piti pitkän puheen, jossa kehui Espanjan liiton tuottamia etuja.

Kuningas keskeytti hänet lausumalla:

"Monsieur, toivoakseni sen, mikä on hyvä Ranskalle, täytyy myöskin olla varsin edullista Espanjalle."

Nämä sanat ja varsinkin se käskevä sävy, jolla ne lausuttiin, sai lähettilään kalpenemaan ja molemmat kuningattaret punastumaan, nämä kun espanjattarina tunsivat vastauksen loukkaavan suku- ja kansallisylpeyttään.

Hollannin lähettiläs ryhtyi vuorostaan puhumaan, valitellen kuninkaan osoittamaa ennakkoluuloisuutta hänen maatansa kohtaan.

Kuningas keskeytti hänetkin.

"Monsieur", virkkoi hän, "on omituista, että te tulette esittämään valituksianne, vaikka päinvastoin minulla olisi siihen syytä, ja enhän minäkään valita."

"Teilläkö, sire, syytä valitukseen", kysyi hollantilainen, "ja mistä pahasta?"

Kuningas hymyili katkerasti.

"Moititteko minua, monsieur", sanoi hän, "ehkä ennakkoluuloisuudesta hallitusta vastaan silloinkin, kun se hyväksyy ja suojelee julkisia herjaajia?"

"Sire!..."

"Sanon teille", jatkoi kuningas, kiihkoutuen omista kiusoistaan paljon enemmän kuin valtiollisesta kysymyksestä, "sanon teille, että Hollanti tarjoo turvapaikan kaikille, jotka minua vihaavat, ja varsinkin kaikille herjaajilleni."

"Oi, sire!..."

"Ah, te kaipaatte todistuksia? No, niitä on helppo saada. Mistä ovat kotoisin häväistyslehtiset, jotka esittävät minut maineettomana ja mahdittomana hallitsijana? Teikäläiset kirjapainot niitä syytävät. Jos minulla olisi kirjurini täällä, voisin teille luetella tuotteiden ja painattajain nimet."

"Sire", vastasi lähettiläs, "herjauskirjoitus ei voi olla kansan työ. Onko kohtuullista, että sellainen mahtava kuningas kuin teidän majesteettinne tekee kokonaisen kansan vastuunalaiseksi joidenkuiden nälkäisten houkkioiden sepustuksista?"

"Olkoonpa niin, voin myöntää teidän olevan oikeassa. Mutta kun Amsterdamin rahapajassa lyötetään minua häpäiseviä mitaleja, niin onko sekin muutamien retkujen hullutusta?"

"Mitaleja?" sopersi lähettiläs.

"Mitaleja, niin", toisti kuningas katsahtaen Colbertiin.

"Olisi tarpeellista", yritti hollantilainen, "että teidän majesteettinne voisi olla ihan varma..."

Kuningas katseli yhä Colbertia, mutta tämä ei ollut ymmärtävinään, vaan pysyi äänettömänä kuninkaan silmäniskuista huolimatta.

Silloin d'Artagnan lähestyi ja ottaen taskustaan muistorahan laski sen kuninkaan käteen.

"Tässä on teidän majesteettinne etsimä mitali", sanoi hän.

Kuningas otti rahan, ja silloin hän saattoi nähdä silmillään, jotka siitä asti kun hän oli todella päässyt valtaan olivat vain leijailleet yläilmoissa, -- silloin, sanoimme, hän saattoi nähdä Hollantia esittävän julkean olennon, joka Josuan tavoin seisahdutti auringon. Rahaan oli kehäkirjoitukseksi piirretty _In conspectu meo stetit sol_.

"Minun edessäni pysähtyi aurinko!" käänsi kuningas raivostuneena. "Haa, ette kai enää kiellä?"

"Ja aurinko on tuo", virkkoi d'Artagnan, viitaten työhuoneen kaikissa seinäverhoissa moninaisena säteilevään vertauskuvaan, joka kaikkialle levitti ylvästä tunnuslausettaan: _Nec pluribus impar_.[10]

Ludvigin kiukustus, jota hänen yksityisen mielenkarvautensa vihjaukset yhä enemmän kiihoittivat, ei tarvinnut enää tätä yllykettä hänen vimmastuakseen ihan suunniltaan. Hänen silmänsä säihkyivät puhkeamaisillaan olevan kiihkeän riidan halusta.

Colbertin ponteva katse vielä kahlitsi myrskyn. Lähettiläs yritti puolusteluja. Hän sanoi, että kansojen turhamaisuudella ei ollut mitään merkitystä; että Hollanti oli ylpeä voituaan niin pienillä apulähteillä kannatella arvoansa suurena kansana ja mahtaviakin kuninkaita vastaan, ja että kuningas toki voisi tältä kannalta katsoen antaa anteeksi hänen kansalaistensa ymmärtämättömän turhamielisyyden.

Kuningas näkyi etsivän neuvoa. Hän katsahti Colbertiin, mutta tämä ei kasvojansakaan väräyttänyt. Sitten hän silmäsi d'Artagnania. Tämä kohautti olkapäitään.

Tuo liike avasi sulun, joka päästi kuninkaan jo liiaksi pidätellyn suuttumuksen valloilleen. Kun kukaan ei tiennyt, mihin tämä purkaus johtaisi, pysyivät kaikki synkkämielisesti vaiti. Siten sai toinenkin lähettiläs sitten suunvuoron, esittääkseen hänkin anteeksipyyntöjä.

Hänen puhuessaan ja sillävälin kun jälleen omaan haaveiluunsa vaipunut kuningas kuunteli tätä hämmennyksestä värähtelevää ääntä kuten hajamielinen ihminen tarkkailee vesiputouksen kohinaa, d'Artagnan lähestyi vasemmalla puolellaan seisovaa Saint-Aignania ja virkkoi äänenpainolla, joka oli laskettu kuninkaan korvaan ulottuvaksi:

"Oletteko kuullut uutista, kreivi?"

"Mitä uutista?" vastasi de Saint-Aignan.

"No, la Vallièrestä."

Kuningas säpsähti ja astahti vaistomaisesti puhujia kohti.

"Mitä hänelle sitten on tapahtunut?" kysyi de Saint-Aignan äänellä, jonka sävyn voi helposti kuvitella.

"Heh, se lapsiparka on mennyt luostariin!" ilmoitti d'Artagnan.

"Luostariin?" huudahti de Saint-Aignan.

"Luostariin?" kirposi kuninkaalta kesken lähettilään puheen. Sitten hän hovisäännön pakosta malttui, mutta kuunteli yhä.

"Mihin luostariin?" kysyi de Saint-Aignan.

"Chaillotin karmeliittinunnain."

"Chaillotin karmeliittinunnain! Mistä hitosta sen olette kuuluu?"

"Häneltä itseltään."

"Oletteko hänet nähnyt?"

"Minä hänet saatoin karmeliittinunnien luo."

Kuningas tarkkasi joka sanaa. Hänen sielussaan kuohui ja kohisi.

"Mutta miksi tämä pako?" tiedusti de Saint-Aignan.

"Siksi että tyttöparka eilen karkoitettiin hovista", vastasi d'Artagnan.

Tuskin oli hän lausunut tämän, kun kuningas teki käskevän liikkeen.

"Riittää, monsieur, riittää!" hän virkkoi lähettiläälle ja lähestyi sitten kapteenia.

"Kuka täällä sanoo la Vallièren menneen luostariin?" kysyi hän.

"Herra d'Artagnan", vastasi suosikki.

"Ja onko tuo puheenne totta?" kysyi kuningas, kääntyä muskettisoturiin.

"Totisen totta."

Kuningas puristi kätensä nyrkkiin ja kalpeni.

"Te lisäsitte vielä jotakin, herra d'Artagnan", sanoi hän.

"En tiedä enempää, sire."

"Te lisäsitte, että kreivitär de la Vallière oli karkoitettu hovista."

"Niin, sire."

"Ja onko sekin totta?"

"Tiedustelkaa, sire."

"Ja kenen toimesta?"

"Oh", sanoi d'Artagnan ikäänkuin katsoen sopimattomaksi, että hän olisi todistajana siinä seikassa.

Kuningas hypähti, jättäen sikseen lähettiläät, ministerit, hovilaiset ja politiikan. Leskikuningatar nousi; hän oli kuullut kaikki tai ainakin arvannut lopun. Suuttumuksesta ja pelosta horjuen yritti Madamekin nousta leskikuningatarta seuratakseen; mutta hän vaipui takaisin nojatuoliinsa, jonka hän vaistomaisella liikkeellä sysäsi taaksepäin.

"Messieurs", virkkoi kuningas, "audienssi on päättynyt. Minä annan kohta vastaukseni, tai pikemmin ilmoitan tahtoni Espanjalle ja Hollannille."

Ja majesteettisella liikkeellä hän hyvästeli lähettiläät.

"Olkaa varuillanne, poikani", sanoi närkästynyt leskikuningatar, "olkaa varuillanne, Te ette näy hallitsevan itseänne."

"Ah, madame", karjaisi nuori jalopeura peloittavasti liikahtaen, "ellen hallitse itseäni, niin takaanpa varmasti vielä hallitsevani ainakin niitä, jotka häpäisevät minua. Tulkaa kanssani, herra d'Artagnan, tulkaa."

Ja hän lähti salista yleisen hämmästyksen ja kauhun vallitessa.

Kuningas astui alas portaita, aikoen rientää pihan poikki.

"Sire", virkkoi d'Artagnan, "teidän majesteettinne erehtyy tiestä."

"Ei, menen talliin."

"Tarpeetonta, sire; minulla on hevoset valmiina teidän majesteetillenne matkalle."

Kuningas vastasi palvelijalleen vain silmäyksellä, mutta tämä silmäys lupasi enemmän kuin kolmenkaan d'Artagnanin kunnianhimo olisi rohjennut toivoa.

168.

Chaillot.

Manicamp ja Malicorne olivat kutsumattakin seuranneet kuningasta ja d'Artagnania. He olivat molemmin hyvin älykkäitä miehiä, mutta kunnianhimon kannustamana ehätti Malicorne usein liian aikaisin esille, jotavastoin Manicamp monesti myöhästyi laiskuutensa tähden. Tällä kertaa he ehtivät täsmälleen ajoissa. Viisi hevosta oli varattu. Kuningas ja d'Artagnan sieppasivat niistä kaksi, Manicamp ja Malicorne samaten. Viidennen selkään nousi eräs ratsupoika.

Koko seurue karautti täyteen laukkaan. D'Artagnan oli varmaankin itse valinnut hevoset: ne olivat oikeita levotonta tuskaa kärsivien rakastavien ratsuja, sellaisia, jotka eivät juosseet, vaan lensivät. Kymmenessä minuutissa saapui ratsujoukkue pöllyävässä tomupilvessä Chaillotiin.

Kuningas ihan paiskautui alas satulasta. Mutta niin nopeasti kuin hän tämän liikkeen tekikin, oli d'Artagnan jo hänen ratsunsa suitsissa Ludvig nyökkäsi muskettisoturille kiitollisuutensa merkiksi ja heitti ohjakset ratsupojalle. Sitten hän syöksähti pylväseteiseen ja työnnältäen voimakkaasti ovea astui vastaanottohuoneeseen. Manicamp, Malicorne ja ratsupoika jäivät ulkopuolelle; d'Artagnan seurasi isäntäänsä.

Ensimmäisenä kiinnitti vastaanottohuoneessa kuninkaan huomiota juuri Louise, ei polvillaan, vaan viruen maassa ison kivisen ristiinnaulitunkuvan juurella. Tyttönen oli pitkällään kostealla paadella suojaman puolihämyssä, sillä sinne pääsi päivä ainoastaan ahtaasta, köynnöskasvien kokonaan verhoamasta ristikkoikkunasta. Hän oli yksinään, tajutonna, kylmänä kuin kivi, jolla hänen ruumiinsa lepäsi.

Nähdessään hänet tässä asennossa kuningas luuli hänen kuolleeksi ja päästi kamalan parahduksen, joka sai d'Artagnanin astumaan luo.

Kuningas oli jo kietaissut toisen käsivartensa neitosen ruumiin ympäri, D'Artagnan auttoi hallitsijaansa nostamaan ylös tyttöpoloisen, jonka kalman kosketus oli jäykistyttänyt. Ludvig otti hänet kokonaan syliinsä, lämmittäen suudelmillaan jääkylmiä käsiä ja ohimoita.

D'Artagnan veti koko voimallaan kellonnuorasta. Karmeliittisisaret riensivät paikalle. Hurskaat neidot kiljahtivat paheksuvasta kauhusta, nähdessään näiden miesten pitävän naista käsivarsillaan. Johtajatar saapui myöskin. Mutta tuntien enemmän maailmaa kuin hovinkaan hienot naiset hän ensi silmäyksellä eroitti kuninkaan siitä kunnioituksesta, jota läsnäolijat hänelle osoittivat, samoin kuin siitä käskijän sävystä, jolla tämä mullisti koko yhdyskunnan. Hallitsijan nähdessään hän siis vetäytyi huoneeseensa, ollakseen vaarantamatta arvokkuuttansa, mutta hän antoi nunnien tuoda kaikenlaisia elvykkeitä, Unkarin kuningattaren hajuvesiä, mesiruohoa ja paljon muuta, käskien sitäpaitsi sulkea ovet.

Oli jo aikakin; kuninkaan murhe alkoi käydä kovaääniseksi ja toivottomaksi. Ludvig näkyi päättäneen lähettää hakemaan lääkäriänsä, mutta silloin la Vallière tuli tajulleen.

Ensimmäiseksi hän silmänsä avatessaan näki jalkojensa juuressa kumartuvan kuninkaan. Epäilemättä hän ei tuntenut tätä, sillä häneltä pääsi tuskallinen huokaus.

Ludvig katseli häntä kiihkeästi.

Vihdoin tytön harhailevat silmät kohdistuivat kuninkaaseen. Hän tunsi nyt ja ponnistausi irroittuakseen hänen syleilystään.

"Mitä!" sopersi hän. "Eikö uhrini ole vielä täytetty?"

"Oi, ei, ei!" huudahti kuningas. "Se ei täyty koskaan, sen minä vannon teille."

Tyttö kohousi, niin heikko ja murtunut kuin olikin.

"Se on kuitenkin välttämätöntä", virkkoi hän, "se on välttämätöntä, älkää pidättäkö minua."

"Minäkö sallisin teidän uhrautua?" huudahti Ludvig. "En koskaan, en koskaan!"

"Hyvä", jupisi d'Artagnan, "on aika lähteä. Siitä hetkestä kun he alkavat puhua, säästäkäämme heiltä korviemme huomio."

D'Artagnan läksi ulos, ja rakastavaiset jäivät kahden.

"Sire", jatkoi la Vallière, "ei sanaakaan enää, minä rukoilen, Älkää turmelko ainoata tulevaisuutta, jota toivon, nimittäin pelastustani; älkää hukatko kaikkeanne -- kunniaanne pelkän oikun tähden."

"Oikun?" huudahti kuningas.

"Oi", virkkoi la Vallière, "nyt, sire, näen selvästi sydämeenne."

"Tekö, Louise?"

"Ah niin, minä!"

"Selittäkää."

"Käsittämätön, järjetön hurmaus voi teistä hetkellisesti tuntua riittävältä puolustukselta; mutta teillä on velvollisuuksia, jotka eivät salli teidän rakastaa tällaista tyttöraukkaa. Unohtakaa minut."

"Minäkö unohtaisin teidät?"

"Se on jo tehty."

"Mieluummin kuolisin!"

"Sire, te ette saata rakastaa sitä, jonka olette sallinut kuluttaa tämän yön niin julmasti."

"Mitä sanottekaan? Selittäkää toki, mitä tarkoitatte."

"Sanokaa, ettekö eilen aamulla pyytänyt minua rakastamaan teitä? Mitä lupasitte minulle vastavuoroon? Lupasitte, että suuttuessanne minuun ette koskaan sallisi puoliyön teitä yllättää ennen kuin olisitte tarjonnut sovintoa."

"Oi, suokaa minulle anteeksi, suokaa anteeksi, Louise! Minä olin mustasukkaisuudesta mielipuolena."

"Sire, mustasukkaisuus on häijy ajatus, joka katkaistuna versoo uudestaan kuin rikkaruoho. Taaskin te joskus tulisitte luulevaiseksi ja surmaisitte minut kokonaan. Armahtakaa minua ja antakaa minun kuolla."

"Vielä tuollainen sana, mademoiselle, niin näette minun heittävän henkeni jalkojenne juureen."

"Ei, ei, sire, minä tiedän paremmin, minkä arvoinen olen. Uskokaa sanani, niin ette syöksy turmioon kaikkien halveksiman poloisen tähden."

"Oi, nimittäkääpä minulle ne, joita te syytätte, nimittäkää ne!"

"Minulla ei ole tehtävänä valituksia ketään vastaan, sire; minä syytän vain itseäni. Jääkää hyvästi, sire! Te antaudutte vaaraan, puhutellessanne minua näin."

"Varokaa te, Louise; puhuessanne minulle näin te saatatte minut epätoivoon, -- ajatelkaa paremmin!"

"Oi, sire, sire! Jättäkää minut Jumalan haltuun, rukoilen sitä teiltä!"

"Minä tempaan teidät Jumalaltakin!"

"Mutta ennen sitä", huudahti ahdistettu lapsonen, "temmatkaa minut niiden julmien vihollisten käsistä, jotka vainoavat henkeäni ja kunniaani. Jos teillä on kylliksi voimaa rakastaa, olkaa siis kylliksi voimakas minua puolustamaan. Mutta ei sitä, jota sanotte rakastavanne, herjataan, ivataan, hänet on karkoitettu."

Ja viaton lapsonen, jota suru pakotti syytöksiin, väänteli nyyhkyttäen käsiään.

"Teidät on karkoitettu!" huudahti kuningas. "Nyt kuulen tuon sanan jo toistamiseen."

"Häpeällisesti, sire. Te näette hyvin, että minulla ei enää ole muuta suojelijaa kuin Jumala, muuta lohdutusta kuin rukous, muuta turvaa kuin luostari."

"Te saatte minun palatsini, saatte hovini. Oh, älkää enää pelätkö mitään, Louise. Ne miehet tai pikemminkin naiset, jotka teidät eilen häätivät, vapisevat huomenna edessänne. Mitä voin sanonkaan? Jo tänä aamuna olen jyrissyt, uhannut. Voin päästää valloilleen ukkosen, jota vielä pidätän. Louise, teidän puolestanne kostetaan kovasti. Verikyynelillä he maksavat teidän kyyneleenne. Mainitkaa minulle vain vihollisenne."

"En koskaan, en koskaan!"

"Miten sitten tahtoisitte minun iskevän?"

"Sire, ne, joita olisi iskettävä, kimmahduttaisivat kätenne takaisin."

"Oh, te ette minua laisinkaan tunne!" huudahti Ludvig, tuskastuneena. "Ennemmin kuin peräytyisin, polttaisin koko valtakuntani ja kiroisin sukuni, -- niin, minä sivaltaisin poikki tämän käsivarrenkin, jos käsivarsi olisi kyllin veltto jättääkseen koskemattomaksi ketään, joka on asettunut vihamieliseksi kaikkein suloisinta olentoa vastaan."

Ja näiden sanojen vakuudeksi Ludvig iski kiivaasti nyrkillään tammiseen väliseinään, joka vastasi kolkolla kuminalla.

La Vallière pelästyi hänen tavatonta kiivauttansa. Tämän nuoren, kaikkivaltiaan miehen vimmassa oli jotakin mahtavaa ja turmaista, koska se ukkosilman lailla saattoi tuottaa kuolemaa. Hän, joka ei luullut murheelleen löytyvän vertaa, tunsi itsensä voitetuksi tämän uhkauksiin ja väkivaltaan puhkeavan murheen nähdessään.

"Sire", rukoili hän, "vielä kerran, poistukaa, minä rukoilen, Tämän turvapaikan rauha on minua jo vahvistanut, minä tunnen itseni tyynemmäksi Jumalan kädessä. Jumala on sellainen suojelija, jonka edessä kaikki ihmisten pienet häijyydet raukeavat tyhjiin. Sire, vielä kerran, jättäkää minut Jumalan haltuun."

"Sanokaa sitten suoraan", huudahti Ludvig, "että te että koskaan ole minua rakastanut; sanokaa, että nöyryyteni ja katumukseni hivelee ylpeyttänne, mutta että murheeni ei tuota teille tuskaa. Sanokaa, että Ranskan kuningas ei teille enää ole rakastaja, jonka hellyys voisi luoda onnenne, vaan itsevaltias, jonka oikku on sydämestänne katkaissut viimeisenkin tunteellisuuden säikeen. Älkää sanoko etsivänne Jumalaa, vaan pakenevanne kuningasta. Ei, Jumala ei ole taipumattomissa päätöksissä mukana; Jumala sallii katumuksen ja kuulee tunnontuskat; hän antaa anteeksi, hän tahtoo, että rakastamme."

Louise vääntelehti kärsimyksestä kuullessaan nämä sanat, jotka saivat veren tulena kiertämään hänen suonissaan.

"Mutta ettekö sitten ole kuullut?" sanoi hän.

"Mitä?"

"Ettekö ole kuullut, että olen karkoitettu, halveksittu, halveksittava?"

"Minä teen teistä hovini enimmin kunnioitetun, rakastetun, kadehditun naisen."

"Todistakaa minulle, että te ette ole lakannut minua rakastamasta."

"Millä tavalla?"

"Paetkaa minua."

"Minä todistan sen teille olemalla teitä jättämättä."

"Mutta luuletteko siis, että sen sallisin, sire? Luuletteko, että antaisin teidän julistaa sodan koko perhettänne vastaan? Luuletteko, että antaisin teidän hyljätä äitinne, vaimonne ja kälynne?"