Part 22

Hän kuuli kellon lyövän yksitoista, sitten neljänneksen yli, sitten puoli kaksitoista.

Minuutit kuluivat verkalleen tässä levottomuudessa, ja kuitenkin ne pakenivat liian nopeasti.

Kello löi kolme neljännestä.

Puoliyö, puoliyö! Viimeinen, äärimmäinen toivonhetki oli käsissä. Kellon viimeisen lyönnin helähtäessä viimeinen valo sammui. Viimeisen valon mukana viimeinen toivo.

Kuningas oli siis itse pettänyt hänet. Ensimmäisenä oli hän rikkonut valan, jonka juuri samana päivänä oli vannonut. Kaksitoista tuntia valan vannomisen ja laiminlyömisen välillä! Eipä harhakuva ollut kauan kestänyt.

Siis kuningas ei ainoastaan evännyt hänellä rakkautta, vaan vielä halveksikin häntä, kaikkien murjomaa tyttöraukkaa. Halveksi häntä siinä määrin, että jätti hänet alttiiksi karkoitukselle, joka oli samaa kuin häpeällinen tuomio. Ja kuitenkin juuri kuningas oli ensimmäisenä syynä tähän hänen häpeäänsä.

Katkera hymyily, ainoa suuttumuksen merkki tämän pitkän taistelun aikana, oli värähtänyt uhrin enkelimäisillä kasvoilla, näyttäytynyt hänen huulillaan.

Mitä tosiaan oli hänellä kuninkaan menetettyään täällä maan päällä jäljellä? Ei mitään. Ainoastaan Jumala oli vielä taivaassa.

Hän ajatteli Jumalaa.

"Jumalani", virkkoi hän, "neuvo sinä itse, mitä minun on tehtävä. Sinulta minä odotan kaikkea, sinulta on minun kaikki odotettava." Ja hän katseli ristiinnaulitunkuvaansa, suudellen hartaasti sen jalkoja. "Sinä", virkkoi hän, "olet Herra, joka et koskaan unohda etkä hylkää niitä, jotka eivät sinua unohda tai hylkää; ainoastaan sinulle on uhrauduttava."

Silloin olisi saattanut nähdä, jos joku olisi voinut katsahtaa tähän kammioon, -- olisi saattanut nähdä, että epätoivoinen tyttöparka teki suuren päätöksen, muodosti äärimmäisen suunnitelman sielussaan, sanalla sanoen astui niille korkeille Jaakopin tikapuille, jotka johtavat sielun maan päältä taivaaseen.

Silloin, kun hänen polvissaan ei ollut enää voimaa häntä kannattamaan, hän vähitellen lyyhistyi rukoustuolinsa askelmille, pää painuen ristinpuuta vasten, katse tuijottavana. Raskaasti hengittäen hän tähysteli ikkunaruutuja, joissa päivän ensimmäinen sarastus alkoi kajastaa.

Kello kaksi aamulla oli hän vielä tässä hämmennyksessä tai pikemmin hurmiossa. Hän ei enää kuulunut itselleen.

Nähdessään aamun sinipunervan hohteen laskeutuvan palatsin katoille ja hämärästi valaisevan hänen syleilemänsä norsunluisen Kristus-kuvan piirteitä hän ponnistausi seisoalle, suuteli jumalallisen marttyyrin jalkoja ja astui huoneensa portaita alas, mennessään verhoten päänsä viitan kauluksella. Hän saapui palatsin takaportille juuri sillä hetkellä, kun muskettisoturien kiertovartio tuli avaamaan sen, päästääkseen sisälle ensimmäisen sveitsiläisvartioston.

Livahtaen vahtisotilaiden taakse hän ehti kadulle ennen kuin vartion päällikkö edes huomasi kysyä, kuka tämä nuori nainen oli, joka näin varhain poistui palatsista.

165.

Pako.

Vartio, jonka kintereillä la Vallière poistui linnasta, kääntyi oikealle Saint-Honoré-katua pitkin, ja koneellisesti tyttö poikkesi vasemmalle.

Hänen päätöksensä oli tehty, hänen suunnitelmansa valmis. Hän aikoi rientää Chaillotin karmeliittinunnien luostariin, jonka johtajattaren ankaruuden maine pani hovimaailman naiset vapisemaan.

La Vallière ei ollut koskaan nähnyt Pariisin elämää, hän ei ollut koskaan kulkenut siellä jalkaisin, eikä hän olisi löytänyt tietä tyynemmässäkään mielentilassa. Tämä selittää, miksi hän kiirehti ylös Saint-Honoré-katua, sensijaan että olisi edennyt vastakkaiseen suuntaan. Hän pyrki mahdollisimman joutuisasti loittonemaan kuninkaallisesta palatsista, ja etäälle hän pian joutuikin.

Hän oli vain kuullut sanottavan, että Chaillot sijaitsi Seinen varrella, ja suuntasi siis askeleensa Seinelle päin. Hän poikkesi Rue de Coqille, ja kun ei päässyt samoamaan Louvre-palatsin alueen läpi, kiersi Saint-Germain-l'Auxerroisin kirkkoa kohti sivuten kenttää, jolle Perrault myöhemmin rakensi pylväsrivinsä.

Sitten hän saapui laiturikaduille. Hänen käyntinsä oli nopeata ja kiihtynyttä, tuskin tunsi hän sitä heikkouttakaan, joka tuon tuostakin pakotti hänet keveästi onnahtelemaan ja siten muistutti häntä lapsuudessaan saadusta vammasta.

Toiseen aikaan vuorokaudesta hänen esiintymisensä olisi herättänyt vähimminkin tarkkanäköisten epäluuloa ja kiinnittänyt välinpitämättömimpienkin ohikulkijain huomiota. Mutta puoli kolmen aikaan aamusella Pariisin kadut ovat miltei autiot, eikä niillä näe juuri muita kuin ahkeria käsityöläisiä, jotka rientävät ansaitsemaan jokapäiväistä leipäänsä tai vaarallista joutoväkeä kotimatkalla yöllisistä seikkailuista ja mässäyksistä. Edellisten päivä alkaa, jälkimmäisten on loppumassa. La Vallière pelkäsi kaikkia näitä kasvoja, joiden joukossa hänen tietämättömyytensä pariisilaistyypeistä teki hänelle mahdottomaksi eroittaa rehellisiä piirteitä kyynillisistä. Kurjuus oli hänelle peloittava mörkö, ja kaikki hänen kohtaamansa ihmiset näyttivät kurjuuteen joutuneilta.

Hänen pukunsa, joka oli eilisillasta jäänyt ylle, oli hieno epäjärjestyksessäänkin; hän oli sen valinnut lähtiessään leskikuningattaren puheille. Nähdäkseen tiensä oli hän sitäpaitsi työntänyt kauluria sivulle, ja hänen kalpeutensa ja kauniit silmänsä puhuivat näille kansanmiehille tuntematonta kieltä, joten pakolaisrukka tietämättään herätti toisten raakamaisuutta ja toisten sääliä.

La Vallière kulki siis samaan suuntaansa läähättäen ja kiireellisesti, kunnes saapui Grève-torille. Silloin tällöin hän pysähtyi, painoi kädellään poveansa, nojasi jotakuta rakennusta vasten ja hengähdettyään jatkoi matkaansa entistä kiivaammin. Grève-torilla hän näki edessään ryhmänä kolme hoipertelevaa, päihtynyttä retkua, jotka saapuivat satamalaituriin kiinnitetystä aluksesta. Tällä oli viinilasti, ja näki hyvin, että miehet olivat olleet perinpohjaisilla maistiaisilla. He loilottivat juopottelusaavutuksiaan kolmella eri nuotilla, kun rantakadulta johtavan nousukäytävän päähän tullessaan joutuivat yhtäkkiä nuoren tytön tielle.

La Vallière pysähtyi.

Nähdessään hovipukuisen naisen seisahtuivat miehetkin puolestaan, ja tarttuen yksituumaisesti toisiaan kädestä he saarsivat la Vallièren, laulaen tälle:

"Älä kulje ikävissäs, nytpä käydään karkeloon."

Tyttö käsitti nyt, että miehet puhuttelivat häntä ja tahtoivat sulkea häneltä tien. Hän yritteli paeta, mutta turhaan. Hänen jalkansa herpautuivat, hän tunsi kaatuvansa ja parkaisi kauhuissaan.

Mutta samassa häntä ympäröivä piiri avautui voimakkaasta puserruksesta. Yksi kiusanhenki kellahti vasemmalle, toinen kieri virran partaalle asti, kolmas horjui jaloillaan. Nuoren tytön edessä seisoi muskettisoturien upseeri, kulmat rypistyneinä, uhkaava ilme kasvoilla, käsi kohotettuna uhkausta toteuttamaan. Humalaiset pinttivät tiehensä nähdessään univormun ja varsinkin sen käyttäjän antamaa voimannäytettä säikähtäneinä.

"_Mordioux_!" huudahti upseeri; "sehän on neiti de la Vallière!"

Typertyneenä tapahtumasta ja hämmästyksissään nimensä lausumisesta tyttö kohotti silmänsä ja tunsi d'Artagnanin.

"Niin, monsieur", virkkoi hän, "minä tässä olen, minä kyllä", ja hänen täytyi nojautua upseerin käsivarteen. "Tehän suojelette minua, herra d'Artagnan?" hän lisäsi rukoilevasti.

"Suojelen toki; mutta mihin Herran nimessä te tällä hetkellä olette menossa?"

"Määränäni on Chaillot."

"Ja sinnekö aiotte Rapéen kautta? Mutta, mademoiselle, tehän todella olette jo etääntynyt sieltä."

"Olkaakin sitten ystävällinen, monsieur, ja opastakaa minut oikealle tielle, saattaen minua muutaman askeleen."

"Oi, kernaasti."

"Mutta mistä johtuukaan, että tapaan teidät täällä? Mikä taivaan suosio johdatti teidät minun avukseni? Minusta tosiaan tuntuu kuin näkisin unta, kuin ajattelisin ihan sekaisin."

"Osuin paikalle, mademoiselle, koska minulla on talo Grève-torin varrella, tuo, jossa näkyy Pyhän Neitsyen kuva. Olin siellä eilen vuokria keräämässä, jääden taloon yöksi. Mutta tahdoin päästä hyvissä ajoin palatsiin tarkastamaan vartiostojani."

"Kiitos!" sanoi la Vallière.

-- Niin, sellainen oli minun asiani, -- tuumi d'Artagnan itsekseen, -- mutta hän, mitä toimitteli hän, ja mitä varten hän menee Chaillotiin tällaisena hetkenä?

Hän tarjosi tytölle käsivartensa. La Vallière tarttui siihen ja lähti kiireesti astumaan eteenpäin. Tämä joutuisuus kuitenkin vain peitteli suurta voipumusta. D'Artagnan huomasi sen ja ehdotti levähdystä, mutta tyttö kieltäytyi.

"Niinpä ette varmaankaan tiedä, missä Chaillot nyt on?" huomautti d'Artagnan.

"En, en kylläkään."

"Se on hyvin kaukana."

"Ei sillä ole väliä!"

"Sinne on ainakin lieue käveltävää."

"Kyllä minä jaksan!"

D'Artagnan ei vastannut mitään. Pelkästä äänensävystä hän tunsi todelliset päätökset. Hän pikemmin kantoi kuin talutti la Vallièrea. Vihdoin he eroittivat kukkulat.

"Mihin taloon te menette, mademoiselle?" kysyi d'Artagnan.

"Karmeliittinunnain luostariin, monsieur."

"Karmeliittiluostariin!" toisti d'Artagnan kummastuneena.

"Niin, ja koska Jumala on lähettänyt teidät minua matkallani tukemaan, ottakaa vastaan kiitokseni ja jäähyväiseni."

"Karmeliittiluostariin! Teidän jäähyväisenne! Mutta rupeatteko sitten nunnaksi?" huudahti d'Artagnan.

"Kyllä, monsieur."

"Te!!!"

Tuohon sanaseen, jota me olemme koettaneet kolmella huutomerkillä tehdä mahdollisimman ilmeikkääksi, sisältyi kokonainen runoelma; se johdatti Vallièren mieleen entiset muistot Bloisista ja uudemmat tapaukset Fontainebleausta; se sanoi hänelle: -- _Tekö_, joka olisitte voinut tulla onnelliseksi Raoulin kanssa, _tekö_, joka olisitte päässyt mahtavuuteen Ludvigin ystävättärenä, _tekö_ pukeudutte nunnanhuntuun!

"Niin, minä, monsieur", vahvisti hän. "Minä antaudun Herran palvelijattareksi; hylkään kokonaan tämän maailman."

"Mutta etteköhän pety kutsumuksestanne? Ettekö lie väärin ymmärtänyt Jumalan tahtoa?"

"En, koskapa Jumala on sallinut, että kohtasin teidät. Ilman teitä olisin varmaan uupunut väsymyksestä, ja koska Jumala lähetti teidät tielleni, tahtoo hän, että saavutan päämääräni."

"Oh", epäili d'Artagnan, "tuo näyttää minusta hiukan ongelmalliselta."

"Olkoon miten hyvänsä", vastasi tyttönen, "nyt tiedätte aikomukseni ja päätökseni. Minulla on vielä viimeinen suosio teiltä pyydettävänä, samalla kun lausun teille kiitokseni."

"Puhukaa, mademoiselle."

"Kuningas ei tiedä, että olen paennut palatsista."

D'Artagnan liikahti.

"Kuningas", jatkoi la Vallière, "ei tiedä hankkeestani."

"Kuningas ei tiedä...?" huudahti muskettisoturi. "Mutta mademoiselle, ajatelkaa toki paremmin; te ette ota lukuun tekonne kantavuutta. Kukaan, varsinkaan hovilaiset, ei saa tehdä mitään kuninkaan tietämättä."

"Minä en enää kuulu hoviin, monsieur."

D'Artagnan katseli tyttöä yhä enemmän ihmeissään.

"Oh, älkää käykö levottomaksi, monsieur", lisäsi tämä, "kaikki on harkittu, ja ellei olisikaan, niin on jo myöhäistä peruuttaa päätöstäni. Askel on otettu."

"No, oli miten oli, sanokaa nyt sitten, mademoiselle, mitä minulta haluatte."

"Monsieur, pyydän teitä vannomaan sen säälin nimessä, jota ihminen on velvollinen osoittamaan onnettomalle, sielunne jalomielisyyden kautta, ritarikunnianne takuulla, herra d'Artagnan, että te ette sano kuninkaalle nähneenne minua ettekä ilmoita hänelle päämäärääni."

D'Artagnan pudisti päätänsä.

"Miksette?"

"Sentähden, että tunnen kuninkaan, tunnen teidät, tunnen itseni, koko ihmissuvun. Ei, sellaista sitoumusta en tee!"

"Niinpä en sitten siunaakaan teitä", huudahti tyttö ilmaisten tarmoa, jota ei olisi uskonut hänellä olevan, "kuten olisin tehnyt elämäni loppuun asti, vaan olkaa kirottu, sillä te teette minut kurjimmaksi kaikista luoduista!"

Olemme sanoneet, että d'Artagnan tunsi kaikki sydämestä kohoavat äänet, ja tätä vetoamista hän ei voinut vastustaa. Hän näki kasvonpiirteiden vääntymisen, näki jäsenten vapisemisen, koko tuon heikon ja hennon ruumiin huojuvan nytkähtelyn, ja käsitti, että vastustus surmaisi tytön.

"Olkoon sitten niinkuin tahdotte", myöntyi hän, "Olkaa huoleta, mademoiselle, minä en sano mitään kuninkaalle."

"Oi, kiitos, kiitos!" huudahti la Vallière. "Te olette jalomielisin ihminen maan päällä."

Ja riemuissaan hän tarttui d'Artagnanin käsiin, puristaen niitä omissaan. Tämä tunsi heltyvänsä.

"Jumaliste", jupisi hän, "siinä on ihminen, joka aloittaa siitä, mihin toiset lopettavat! Tämä on todella liikuttavaa."

La Vallière, joka tuskastuksensa puhjetessa ylimmilleen oli vaipunut kivelle istumaan, nousi jalkeille ja suuntasi jälleen askeleensa karmeliittinunnain luostaria kohti, jonka ääriviivat jo selvästi kuvastuivat auringon ensi säteissä. D'Artagnan seurasi häntä etäältä.

Vastaanottohuoneen ovi oli raollaan. Hän pujahti siitä sisälle kuin valju varjo ja kiittäen d'Artagnania vielä kädenliikkeellä katosi tämän näkyvistä.

Yksikseen jäätyänsä d'Artagnan vaipui tapahtuneen johdosta syviin mietteisiin.

"Tätä", hymähti hän, "voi totisesti sanoa kiperäksi asemaksi!... Tällaisen salaisuuden säilyttäminen on hehkuvan hiilen tallettelua taskussaan siinä toivossa, että se ei polta kangasta. Olla sitä säilyttämättä, kun kerran on vannonut vaitiolonsa, olisi kunniaton teko. Tavallisesti saan hyvät aatokseni viime tingassa, kun pistän juoksuksi; mutta tällä kertaa, ellen pahoin erehdy, tarvitseekin hölkötellä ihan hitonmoisesti, ennenkuin keksin ratkaisun tähän juttuun... Mihin juosta?... _Ma foi_, tietenkin Pariisiin päin: se on hyvä suunta... Mutta juoskaamme nyt vikkelästi... Neljä koipea taivaltaisi sentään vinhemmin kuin kaksi. Valitettavasti minulla on nyt vain kaksi ketaraani käytettävissä... Hevonen! kruununi hevosesta, kuten kuulin lausuttavan Lontoon teatterissa!...[8] No, hei, se ei minulle maksakaan niin paljon... Neuvoskuntatalon katupuomin luona on muskettisoturien vartiopaikka, ja tarvitsemani yhden hevosen asemesta saisin sieltä kymmenenkin."

Tämän luontaisen ripeästi tekemänsä päätöksen johdosta d'Artagnan laskeusi nopeasti ylänteeltä, saapui vahtiasemalle, valitsi sieltä parhaan juoksijan ja lasketti kymmenessä minuutissa palatsiin.

Palais-Royalin kello löi viisi, kun d'Artagnan kysyi kuningasta. Hänen majesteettinsa oli mennyt levolle tavalliseen aikaansa, työskenneltyään herra Colbertin kanssa, ja kaiken todennäköisyyden mukaan hän vielä nukkui.

-- Kas, -- tuumi kapteeni, -- tyttö puhui minulle totta; kuningas ei tiedä mitään. Jos hän aavistaisi vähääkään siitä, mitä on tapahtunut, olisi koko palatsi tällä hetkellä mullisteltuna ylösalaisin.

166.

Miten Ludvig puolestaan oli viettänyt ajan puoli yhdestätoista keskiyöhön.

Lähdettyään hovineitojen asunnosta oli kuningas tavannut huoneessaan Colbertin, joka odotteli saadakseen toimintaohjeita seuraavan päivän juhlamenoja varten. Kuten jo olemme maininneet, oli kysymyksessä Hollannin ja Espanjan lähettiläiden vastaanotto.

Ludvig XIV:llä oli vakavia tyytymättömyyden aiheita Hollantia vastaan. Suhteissaan Ranskaan olivat sen valtiopäivät jo usean kerran vilpistelleet, ja huomaamatta asiain kärjistymistä tai siitä välittämättä ne olivat taaskin luopuneet Euroopan kristillisimmän kuninkaan liitosta, punoakseen kaikenlaisia juonia Espanjan kanssa. Valtaan päästessään eli Mazarinin kuoltua oli Ludvig nähnyt tämän valtiollisen rettelön alullaan. Nuorelle prinssille se oli vaikea ratkaistava; mutta koska siihen aikaan koko kansa keskittyi kuninkaaseen, oli ruumis kyllä valmis panemaan toimeen kaikki, mitä pää päätti. Pikku suutahdus, nuoren veren ja vilkkaiden aivojen vastustushalu riitti muuttamaan vanhan valtiollisen suunnan ja luomaan toisen järjestelmän. Senaikuisten valtiomiesten tehtävä rajoittui siihen, että he keskenään järjestelivät valtiokaappaukset, joita heidän hallitsijansa sattuivat tarvitsemaan.

Ludvig ei nyt ollut siinä mielentilassa, joka olisi kyennyt ohjaamaan häntä viisaaseen politiikkaan. Vielä tuohtuneena kiistasta, joka hänellä oli ollut la Vallièren kanssa, hän käveli kiihtyneenä työhuoneessaan, perin halukkaana etsimään syytä hälinän nostamiseen, hillittyään luontoansa jo niin kauan.

Kuninkaan nähdessään Colbert käsitti tilanteen ensi silmäyksellä ja arvasi hallitsijan aivoitukset. Hän päätti luovailla.

Kun hänen herransa siis tiedusti, mitä hänen mielestään oli huomenna lausuttava, aloitti ali-intendentti ihmettelemällä, että herra Fouquet ei ollut seikkaperäisesti esittänyt asiaa hänen majesteetilleen.

"Herra Fouquet", virkkoi hän, "tuntee täydellisesti tuon hollantilaisen selkkauksen; hän vastaanottaa välittömästi kaiken sikäläisen kirjeenvaihdon."

Tottuneena kuulemaan herra Colbertin nälvivän rahaministeriä kuningas sivuutti tämän letkauksen vaitiololla; hän vain kuunteli. Nähdessään sanojensa huonon vaikutuksen Colbert kiirehti hiukan peräytymään lausuen, että herra Fouquetissa ei sentään ollut niin suurta syytä kuin ensimmältä saattoi näyttää, hänellä kun tällä hetkellä oli paljon muuta mielessä. Kuningas kohotti päätänsä.

"Mitä?" kysäisi hän.

"Sire, ihmiset ovat vain ihmisiä, ja herra Fouquetilla on suurten ansioittensa ohella vikansa."

"Ah, kelläpä ei olisi vikoja, herra Colbert...?"

"Teidän majesteetillannekin niitä kyllä on", rohkaistui Colbert, joka osasi keveässä moitteessa sinkauttaa panoksen raskasta imartelua, niinkuin nuoli painostaan huolimatta halkaisee ilman sitä kannattavien hentoisten sulkien avulla.

Kuningas hymyili.

"Mikä vajavuus ilmenee siis herra Fouquetissa?" kysyi hän.

"Aina se sama, sire; hänen sanotaan jälleen rakastuneen."

"Ja kehen?"

"Enpä juuri tiedä, sire; minä en paljon puutu niin sanottuihin lempijuttuihin."

"Mutta kaiketi tiedätte jotakin, koska jo tuon verran puhutte asiasta?"

"Olen kuullut mainittavan..."

"Mitä?"

"Erään nimen."

"Minkä nimen?"

"En satu enää muistamaan."

"Puhukaa vain suunne puhtaaksi."

"Juttu lienee koskenut jotakuta Madamen hovineitoa."

Kuningas säpsähti.

"Te tiedätte siitä enemmän kuin haluatte ilmoittaa, herra Colbert", jupisi hän.

"Oo, sire, vakuutan, etten tiedä."

"Mutta tunnetaanhan ne toki, Madamen hovineidot, ja johtamalla mieleenne heidän nimensä tapaisitte ehkä sen, jota etsitte."

"En, sire."

"Yrittäkää."

"Se olisi hyödytöntä, sire. Kun on kysymys sellaisten naisten nimistä, joiden kunniasta puhutaan, on muistini vaskinen kirstu, jonka avaimen olen hukannut."

Kuninkaan mieli sumeni ja otsa pilvistyi. Mutta tahtoen näyttää voivansa hallita itseänsä hän virkkoi sitten päätänsä pudistaen:

"Päättäkäämme siitä Hollannin selkkauksesta."

"Siis ensiksikin, sire, mihin aikaan teidän majesteettinne haluaa ottaa lähettiläät vastaan?"

"Aikaisin aamulla."

"Kello yhdeltätoista?"

"Se on liian myöhään... Kello yhdeksältä."

"Se on kovin varhaista."

"Ystäviin nähden sillä ei ole väliä; niiden parissa voi menetellä vapaasti, -- ja mitä taasen vihollisiin tulee, niin on hyväkin, jos he siitä saavat nyrpeyden aihetta. Tunnustain, etten olisi pahoillani, jos pääsisin eroon noista suolinnuista, joiden rääkyminen jo kyllästyttää."

"Kaikki tapahtuu kuten teidän majesteettinne tahtoo. Siis kello yhdeksältä... Minä annan senmukaiset määräykset. Juhlallinen vastaanottoko?"

"Ei. Tahdon rauhallisella haastelulla selvittää heille kantaani, mutta asiat saavat helposti katkeraa sävyä, jos on paljon ihmisiä saapuvilla. Samalla kuitenkin tahdon päästä heistä täyteen selvyyteen, jotta jupakkaa ei tarvitse uudestaan käsitellä alusta."

"Teidän majesteettinne suvaitkoon vain mainita henkilöt, jotka ovat vastaanotossa saapuvilla."

"Minä teen heistä luettelon... Puhukaamme noista lähettiläistä. Mitä he tahtovat?"

"Liitossa Espanjan kanssa he eivät voita mitään; liitossa Ranskan kanssa he menettävät paljon."

"Kuinka niin?"

"Liitossa Espanjan kanssa heitä saartaisivat ja suojelisivat liittolaisensa alueet; he eivät voisi puraista niistä palasta, vaikka mieli tekisi. Antwerpenistä Rotterdamiin on Schelden ja Maasin kautta vain askel. Jos he tahtovat haukata espanjalaista kakkua, niin te, sire, voitte Espanjan kuninkaan vävynä saapua kahdessa päivässä Brysseliin ratsujoukkoinenne. On siis kylliksi riitaannuttava teidän kanssanne ja saatava teidät kylliksi epäilemään Espanjaa, jotta te ette sekaantuisi heidän asioihinsa."

"Eikö silloin ole paljon yksinkertaisempaa", vastasi kuningas, "tehdä minun kanssani luja liitto, josta minä hyötyisin jotakin, samalla kun se heille olisi kaikessa edullinen?"

"Ei niinkään, sillä he saattaisivat joutua teidän rajanaapureiksenne, ja teidän majesteettinne ei ole mukava vieruskumppani. Nuorena, kiihkeänä, sotaisena voi Ranskan kuningas antaa ankaria iskuja Hollannille, olletikin jos hän lähenee sitä."

"Minä ymmärrän täydellisesti, herra Colbert, ja te selitätte hyvin; mutta lopputulos, jos suvaitsette? Mitä nuo lähettiläät minulle sanonevat?"

"He selittävät teidän majesteetillenne kiihkeästi haluavansa liittoa kanssanne, mutta siinä he valehtelevat. He sanovat espanjalaisille, että näiden kolmen valtakunnan on liityttävä Englannin kasvavaa mahtia vastustamaan, ja sekin on vain juonta. Sillä teidän majesteettinne luonnollinen liittolainen on nykyään Englanti, jonka laivasto voi korvata teidän puutteenne siinä suhteessa. Vain Englanti kykenee horjuttamaan hollantilaisten valtaa Intiassa. Englanti on lisäksi monarkistinen maa, missä teidän majesteetillanne on sukulaissiteitä."

"Hyvä, mutta mitä te vastaisitte?"

"Minä vastaisin, sire, erittäin hillitysti, että Hollanti ei ole täysin taipuvainen Ranskan kuninkaan puoleen, että hollantilaisten keskuudessa tapaa sellaisia yleishengen oireita, jotka ovat teidän majesteetillenne uhkaavia, ja että on lyöty eräällä häpäisevällä kirjoituksella varustettuja mitaleja."

"Minuako häpäiseviä?" huudahti nuori kuningas kiihtyneenä.

"Oh, ei, sire, ei toki, -- 'häpäiseviä' ei ole oikea sana. Tarkoitin määrättömän imartelevia alankomaalaisille."

"Pyh, eikö muuta?" huoahti kuningas. "Mitäpä alankomaalaisten ylpeys minua liikuttaa!"

"Teidän majesteettinne on tuhatkertaisesti oikeassa. Kuitenkaan ei ole koskaan huonoa valtioviisautta, -- kuningas tietää sen paremmin kuin minä, -- olla kohtuutonkin myönnytyksen saavuttamiseksi. Jos teidän majesteettinne herkkätuntoisesti valittaa alankomaalaisten menettelyä, näytätte heidän silmissään paljon mahtavammalta."

"Minkälaatuisia nuo muistorahat ovat?" kysyi Ludvig; "sillä jos niistä puhun, täytyy minun tietää mitä sanon."

"_Ma foi_, sire, en oikein tiedä... joku pöyhkeilevä otsikkolauselma... Siinä koko sisältö, sanamuodolla ei ole niin väliä."

"Hyvä, minä mainitsen 'mitaleita', niin he ymmärtävät, jos tahtovat."

"Oh, kyllä he ymmärtävät. Teidän majesteettinne voi myöskin sivumennen koskettaa eräitä lentolehtisiä, joita on liikkeellä."

"En koskaan! Häväistyskirjoitukset tahraavat paljon enemmän sepustelijoitansa kuin niitä, joita vastaan ne ovat laaditut. Herra Colbert, minä kiitän teitä, te voitte lähteä."

"Sire!"

"Hyvästi! Älkää unohtako tuntia, ja tulkaa saapuville."

"Sire, minä odotan teidän majesteettinne luetteloa."

"Se on totta."

Kuningas vaipui haaveiluun; hän ei ollenkaan ajatellut tuota luetteloa. Kello löi puoli kaksitoista. Ruhtinaan kasvoilla kuvastui ylpeyden ja rakkauden taistelu. Valtiollinen keskustelu oli suuressa määrin taltuttanut Ludvigin ärtymystä, ja la Vallièren kalpeat, riutuvat kasvot puhuivat hänen mielikuvitukselleen aivan toista kieltä kuin hollantilaiset mitalit tai lentolehtiset. Hän jäi kymmeneksi minuutiksi miettimään, olisiko hänen palattava la Vallièren luo vai eikö, mutta kun Colbert oli kunnioittavasti vieläkin muistuttanut listasta, punastui kuningas. Hän häpesi lemmenhuoliaan hetkellä, jolloin valtioasiat vaativat hänen huomiotaan. Hän siis saneli:

"Leskikuningatar... kuningatar... Madame... rouva de Motteville... kreivitär de Châtillon... rouva de Navailles. Ja herroista: Monsieur... herra prinssi...[9] herra de Grammont... herra de Manicamp... herra de Saint-Aignan... ja palvelusvuorolla olevat upseerit."

"Entä ministerit?" kysäisi Colbert.

"Ministerit tietysti sihteereinensä."

"Lähden toimittamaan kaikki valmiiksi, sire; ohjeena on siis: teidän majesteettinne asunnossa huomenna."

"Sanokaa tänään", vastasi Ludvig surunvoittoisesti, sillä kello löi samassa kaksitoista.