Part 19

"Haa, näyttää siltä, että jos olisin mies, taistelisitte minun kanssani hänen majesteettinsa säännöksistä huolimatta, kuten herra de Guiche taisteli herra de Wardesin kanssa, -- ja kaikki tuo neiti de la Vallièren kunniasta."

"Neiti de la Vallièren!" huudahti Manicamp, äkkiä hätkähtäen kuin ei olisi aavistamallakaan odottanut sen nimen lausumista.

"Oh, mikä teitä vaivaa, herra de Manicamp, kun tuolla lailla hypähdätte?" virkkoi Madame ivallisesti. "Olisitteko te kylliksi nenäkäs epäilemään hänen kunniaansa?"

"Mutta eihän kaikessa tässä, Madame, ole vähimmässäkään määrässä kysymys neiti de la Vallièren kunniasta."

"Mitä! Kun kaksi miestä ampuu luodin toistensa otsaan naisen tähden, sanotte te, että hänellä ei ole koko asian kanssa mitään tekemistä ja että hänestä ei ole kysymyskään? Oh, en uskonut teitä niin sukkelaksi hoviherraksi, herra de Manicamp."

"Anteeksi, anteeksi, Madame", sanoi nuori mies, "mutta täten emme pääse mihinkään tulokseen. Te suvaitsette puhua minulle toista kieltä, minä näyn puhuvan teille toista."

"Kuinka niin?"

"Anteeksi, luulin ymmärtäväni teidän korkeutenne tahtovan minulle sanoa, että herrat de Guiche ja de Wardes taistelivat neiti de la Vallièren tähden."

"Niinpä niin."

"Neiti de la Vallièrenkö tähden?" toisti Manicamp.

"Ah, hyvä Jumala, en sanonut, että herra de Guiche omakohtaisesti olisi kiintynyt neiti de la Vallièreen; mutta hän puuttui asiaan valtuutettuna."

"Valtuutettuna!"

"No, älkää nyt aina tekeytykö noin säikkyväksi. Tiedetäänhän täällä, että herra de Bragelonne on kihloissa neiti de la Vallièren kanssa ja että hän lähtiessään kuninkaan asialle Lontooseen antoi ystävänsä herra de Guichen tehtäväksi pitää tätä mielenkiintoista neitosta silmällä."

"Ah, minä en enää sano mitään. Teidän korkeutenne näkyy olevan selvillä."

"Tiedän kaikki, sen saatte uskoa."

Manicamp alkoi nauraa, ja tällä hän oli vähällä raivostuttaa prinsessan, jonka tiedämme luonteeltaan jokseenkin närkkääksi.

"Madame", esitti vaitelias Manicamp kumartaen prinsessalle, "haudatkaamme tämä asia, joka ei koskaan täysin selviä."

"Oh, mitä siihen tulee, ei asialle enää mitään voi, ja selvitykset ovat täydelliset. Kuningas saa tietää, että de Guiche on taittanut peitsensä tuon pikku seikkailijattaren puolesta, joka tahtoo näytellä suurellista. Hän saa tietää, että herra de Bragelonnen nimitettyä ystävänsä, herra de Guichen, Hesperidien puutarhan vartijaksi, tämä on virkansa puolesta puraissut markiisi de Wardesia, joka tohti kurkottaa kätensä kultaomenaa poimimaan. Ja eihän teille, herra Manicamp, joka olette niin hyvin selvillä kaikista asioista, ole tietämätöntä, että kuningaskin puolestaan himoitsee tuota mainiota aarretta, ja hän saattaa äkämystyä herra de Guichelle tytön puolustajaksi rupeamisesta. Tiedättekö nyt tarpeeksi vai vieläkö kaipaatte muuta selitystä? Puhukaa, kysykää."

"Ei, Madame, en tahdo tietää mitään enempää."

"Kuulkaa kuitenkin vielä, sillä teidän on se tiedettävä, herra de Manicamp; kuulkaa, että hänen majesteettinsa suuttumuksella on peloittavat seuraukset. Hänen luontoisillaan ruhtinailla puhkee rakkaudesta johtunut vihastuminen hirmumyrskyksi."

"Jonka te asetatte, Madame."

"Minä!" huudahti prinsessa kiihkeän ivallisin elein. "Mistä syystä minä sen tekisin?"

"Siksi että te ette suosi vääriä tekoja, Madame."

"Ja olisiko teidän mielestänne vääryyttä estää kuningasta lempiseikkailuista?"

"Kyllä te sentään käytte väliin herra de Guichen hyväksi."

"Oh, johan te tulette hulluksi", virkahti prinsessa ylväästi.

"Päinvastoin, Madame, olen selkeällä ajattelupäällä, ja minä toistan, että te puolustatte herra de Guichea kuninkaan edessä."

"Minäkö?"

"Niin."

"Ja minkätähden?"

"Siksi että herra de Guichen asia on teidän asianne, Madame", kuiskasi Manicamp kiihkeästi, ja hänen silmänsä olivat alkaneet hehkua.

"Mitä tarkoitatte?"

"Ihmettelenpä vain, Madame, että teidän korkeutenne ei ole aavistanut verukkeeksi tuota kaksintaistelun yhteydessä mainittua la Vallièrea, jonka nimessä herra de Guiche on tarttunut aseisiin poissaolevan Bragelonnen varakreivin sijasta."

"Verukkeeksi?"

"Niin."

"Mutta minkä verukkeeksi?" toisti prinsessa änkyttäen, sillä hän oli Manicampin katseesta lukenut jotakin.

"Nyt, Madame", lausui nuori mies, "olen luullakseni sanonut kylliksi, jotta teidän korkeutenne ei syytä kuninkaan edessä de Guiche-parkaa. Häneenhän kohdistuvat kaikki vihollisuudet, joita eräs teille hyvin vastakkainen puolue hautoo."

"Näytte päinvastoin tahtovan sanoa, että kaikki ne, jotka eivät rakasta neiti de la Vallièrea, ja vieläpä jotkut niistäkin, jotka hänestä pitävät, kantaisivat kreiville kaunaa?"

"Ah, Madame, menettekö itsepäisyydessä niin pitkälle, ja ettekö avaa korvianne hartaan ystävän sanoille? Täytyykö minun teidän pahoittamisenne uhallakin, täytyykö minun vastoin tahtoani nimetä henkilö, joka oli tämän riidan oikeana aiheena?"

"Henkilö!" toisti Madame punehtuen.

"Täytyykö minun", jatkoi Manicamp, "näyttää teille de Guiche-poloinen ärtyneenä, raivostuneena ja epätoivoisena kaikkien niiden huhujen johdosta, joita siitä henkilöstä kulkee? Pitääkö minun, jos te yhä kieltäydytte häntä tuntemasta ja jos kunnioitus yhä estää minut häntä mainitsemasta -- täytyykö minun muistuttaa teille Monsieurin ja lordi Buckinghamin välisistä kohtauksista, herttuan äkillisen maastalähdön aiheuttamista salaviittauksista? Täytyykö minun kuvailla kreivin hartaat pyrkimykset miellyttää, palvella ja suojella sitä henkilöä, jonka ainoan tähden hän elää, jolle ainoalle hän hengittää? No hyvä, minä teen sen, ja muistutettuani teitä kaikesta tuosta te ehkä ymmärrätte, että de Wardesin kauan ärsyttelemänä kreivi menetti malttinsa ja kuullessaan vastustajansa lausuvan ensimmäisen loukkaavan sanan tuosta henkilöstä syttyi kostoa hehkumaan."

Madame kätki kasvot käsiinsä.

"Monsieur, monsieur!" huudahti hän. "Tiedättekö todella, mitä puhutte ja kelle puhutte?"

"Silloin, Madame", pitkitti Manicamp kuin ei olisi prinsessan huudahduksia kuullutkaan, "teitä ei enää kummastuta kreivin kiihkeä halu etsiä riitaa, eikä hänen ihmeellinen taitonsa siirtää se teidän eduillenne vieraalle alalle. Tässä varsinkin on hänen kykynsä ja kylmäverisyytensä ilmennyt suurenmoisena. Ja jos henkilö, jonka tähden kreivi de Guiche on taistellut ja vuodattanut vertaan, todella on jossakin kiitollisuuden velassa haavoitetulle poloiselle, se ei suinkaan perustu hänen verensä vuodatukseen ja kärsimiinsä kipuihin, vaan sen tulee johtua hänen ryhtymisestään puolustamaan henkilöä, jonka kunnia on hänelle kallisarvoisempi kuin omansa."

"Oo!" huudahti Madame kuin olisi ollut yksinään. "Oo, olisiko se todellakin tapahtunut minun tähteni?"

Manicamp saattoi hengähtää. Hän oli sankarillisesti taistellen voittanut levähdyksen aikaa ja käytti lomahetkeään.

Madame puolestaan istui tovin tuskalliseen haaveiluun vaipuneena. Hänen liikutuksensa saattoi arvata poven rajusta aaltoilusta, silmien raukeudesta ja siitä, että hän usein painoi käden sydämelleen. Mutta hänellä ei keimailu ollut laimeata viehtymystä, vaan päinvastoin tulta, joka etsi ja löysi virikettä.

"Silloin", sanoi hän, "on kreivi samalla kertaa tehnyt palveluksen kahdelle henkilölle, sillä myöskin herra de Bragelonne on herra de Guichelle suuressa kiitollisuuden velassa, sitäkin suuremmassa, kun aina ja kaikkialla johdutaan uskomaan, että tämä jalomielinen ritari on taistellut la Vallièren puolesta."

Manicamp ymmärsi, että prinsessan sydämessä vielä kyti rahtunen epäilyä, ja hän lämpeni vastustuksesta.

"Kauniin palveluksen todellakin", virkkoi hän, "on jalomielinen esitaistelija tehnyt neiti de la Vallièrelle! Kauniin palveluksen hän on tehnyt herra de Bragelonnelle! Kaksintaistelun aiheuttama hälinä puoliksi häpäisee tuon nuoren tytön, ja samainen hälinä tietenkin rikkoo hänen välinsä varakreivin kanssa. Täten ei herra de Wardesin pistoolinlaukauksella ole ollut ainoastaan yksi, vaan kolme seurausta: hän murskaa naisen kunnian, miehen onnen, ja kenties hän on samalla kertaa kuolettavasti haavoittanut erästä Ranskan parhaita ritareja! Ah, Madame, teidän järkeilynne on hyvin kylmää! Te tuomitsee aina, se ei koskaan anna synninpäästöä."

Manicampin loppusanat häivyttivät viimeisenkin epäilyksen, joka vielä viipyi Madamen mielessä, ehkäkään ei hänen sydämessään. Hän ei enää ollut epäröivä prinsessa, eikä epäluuloinen, varovainen nainen; hänen koko olemuksensa keskittyi sydämeen, joka oli tuntenut syvän haavan vihlovaa tuskaa.

"Kuolettavasti haavoittanut!" läähätti hän. "Oi, herra de Manicamp, ettekö sanonut kuolettavasti haavoittanut?"

Manicamp vastasi vain syvällä huokauksella.

"Te sanotte siis, että kreivi on vaarallisesti haavoittuma?" jatkoi prinsessa.

"Voi, Madame, hän on saanut kätensä murskatuksi ja luodin rintaansa."

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikeroitsi prinsessa kuumeellisesti kiihtyneenä. "Se on kauheata, herra de Manicamp! Käsi murskattu, niinhän sanoitte? Luoti rinnassa, laupias taivas! Ja tuo heittiö, tuo kurja, tuo murhamies de Wardes on sen tehnyt! Tosiaankaan ei taivas ole oikeudenmukainen."

Manicamp näkyi olevan voimakkaan liikutuksen vallassa. Hän olikin käyttänyt paljon tarmoa puolustuspuheensa viime osassa. Madame taasen ei enää kyennyt harkitsemaan sovinnaisuuksia. Kun vihan tai rakkauden intohimo hänet valtasi, ei niiden kuohumusta mikään ehkäissyt.

Madame lähestyi Manicampia, joka oli painunut tuolille, ikäänkuin murhe olisi ollut kylliksi riittävä puolustus tälle rikkomukselle hovitapoja vastaan.

"Monsieur", virkkoi prinsessa tarttuen hänen käteensä, "puhukaa avoimesti."

Manicamp kohotti päätänsä.

"Onko herra de Guiche hengenvaarassa?" tiedusti Madame yhä.

"Kaksin kerroin", selitti toinen. "Ensiksikin käden valtimon vioittumisesta aiheutuneen verenvuodon tähden, toiseksi rinnan haavasta, jonka lääkäri pelkäsi vahingoittaneen jotakin tärkeätä elintä."

"Hän saattaa siis kuolla?"

"Kuolla, niin, Madame, ja vieläpä ilman sitä lohtua, että tietäisi teidän tunteneen hänen uhrautumisensa."

"Te saatte sen hänelle kertoa."

"Minäkö?"

"Niin; olettehan hänen ystävänsä?"

"Minäkö kertoisin? En suinkaan, Madame; minä sanon herra de Guichelle, jos se onneton vielä kykenee minua kuuntelemaan ainoastaan mitä olen nähnyt, nimittäin teidän tunteettomuutenne häntä kohtaan."

"Monsieur, oi, te ette saa menetellä niin pahasti!"

"Sen vainkin teen, Madame, minä sanon hänelle tämän totuuden. Sillä luonto on sentään voimakas hänen ikäisillään. Lääkärit ovat viisaita, ja jos kreiviparka sattumalta toipuisi vammoistaan, en tahtoisi saattaa häntä vaaraan kuolla sydämen haavasta, sitten kun ruumis on parantunut."

Nämä sanat lausuttuaan Manicamp nousi ja osoittaen syvää kunnioitusta näkyi tahtovan lausua hyvästi.

"Sanokaa minulle ainakin, monsieur", pyysi Madame, pidättäen häntä melkein rukoilevalla sävyllä, "missä tilassa loukkaantunut on? Kuka lääkäri häntä hoitaa?"

"Hänen vointinsa on kovin huono, Madame. Lääkärinä on hänen majesteettinsa oma lääkäri, herra Valot apunaan virkaveljensä, jonka luo herra de Guiche on viety."

"Mitä! Eikö sairasta hoideta linnassa?" huudahti Madame.

"Voi, Madame, poikaparka oli liian heikko, jotta hänet olisi voitu tuoda tänne asti."

"Antakaa minulle hänen osoitteensa, monsieur", pyysi prinsessa innokkaasti. "Minä lähetän tiedustamaan hänen vointiaan."

"Rue du Feurre, tiilikivirakennus valkoisin ikkunaluukuin. Lääkärin nimikyltti on oven päällä."

"Palaatteko te nyt potilaan luo, herra de Manicamp?"

"Kyllä, Madame."

"Sitten teidän sopisi tehdä minulle palvelus."

"Olen teidän korkeutenne käytettävänä."

"Tehkää niinkuin aioitte, palatkaa herra de Guichen luo, toimittakaa kaikki saapuvilla olevat pois ja suvaitkaa poistua itsekin."

"Madame..."

"Älkäämme tuhlatko aikaa turhiin selityksiin. Asia on näin, -- älkää nähkö siinä enempää kuin siinä on, älkääkä kysykö enempää kuin teille sanon. Minä lähetän jonkun seuranaisen, ehkä kaksi, kun on jo niin myöhä. En tahtoisi, että he näkisivät teidät tai suoraan sanoen en soisi teidän näkevän heitä. Tällaista arkailua täytyy varsinkin teidän ymmärtää, herra Manicamp, te kun niin hyvin oivallatte kaikki."

"Oh, kyllähän, Madame. Voinpa tehdä vielä enemmänkin, minä kävelen teidän lähettiläittenne edellä. Sillä tavoin näytän heille varmasti tien ja olisin heitä suojelemassa, jos he vastoin kaikkia otaksumia sattuisivat varjelusta tarvitsemaan."

"Ja siten he kaiketi myös parhaiten ilman minkäänlaista vaikeutta pääsevät sisälle?"

"Tietysti, Madame; sillä kulkien edellä minä poistan esteet, jos sellaisia sattuisi."

"Hyvä on, menkää, menkää, herra de Manicamp, ja odottakaa portaitten alipäässä."

"Minä lähden, Madame."

"Malttakaas."

Manicamp pysähtyi.

"Kun kuulette kahden naisen tulevan alas, niin lähtekää ja seuratkaa taaksenne katsahtamatta kreivirukan luo vievää tietä."

"Mutta jos sattumalta tulisi portaita alas kaksi muuta henkilöä, joista voisin erehtyä?"

"Lyödään kolmasti hiljaa kämmeniä yhteen."

"Hyvä on, Madame."

"Menkää, menkää."

Manicamp kääntyi, kumarsi viimeisen kerran ja poistui ilosta pamppailevin sydämin. Hän tiesi hyvin, että Madamen tulo oli paras voide potilaan haavoihin.

Ei ollut kulunut neljännestuntiakaan, kun hän kuuli ovea varovaisesti avattavan ja jälleen suljettavan. Sitten hän eroitti keveitä askelia, jotka hiipivät porraskäytävää alas, ja lopulta merkiksi sovitut kolme kämmenenlyöntiä. Uskollisena lupaukselleen hän lähti heti, päätänsä kääntämättä suunnaten askeleensa Fontainebleaun katuja pitkin lääkärin asuntoa kohti.

160.

Herra Malicorne Ranskan kuningaskunnan arkistonhoitajana.

Kaksi viittoihinsa verhottua naista, mustasta sametista tehdyt puolinaamiot kasvoilla, seurasi arasti Manicampin jälkiä. Ensimmäisessä huonekerrassa loisti punaisten damastiverhojen takaa pöydälle asetetun lampun pehmeä valo. Saman huoneen perällä lepäsi kierteispatsaisella makuusijalla de Guiche. Vuoteen uutimet olivat saman väriset kuin ne, jotka himmensivät lampun hohdetta. Potilaan pää oli kohotettu kahdenkertaiselle pielukselle, silmät olivat sumeessa. Pitkät, kiharaiset hiukset olivat epäjärjestyksessä valahtaneet nuoren miehen kuiville ja kalpeille ohimoille ja hajautuneet vuoteelle.

Kuume näkyi painavan leimansa koko huoneeseen. De Guiche uneksi. Hänen henkensä seurasi pimeyden halki jotakin sellaista unihouretta, joita Jumala lähettää manan tiellä iäisyyden maailmaan matkaaville. Pari kolme vielä hyytymätöntä veritahraa oli lattialla.

Manicamp nousi kiireisesti ylös portaita, mutta kynnyksellä hän pysähtyi, työnsi hiljaa ovea, pisti päänsä huoneeseen, ja nähdessään kaiken olevan rauhallista lähestyi varpaillaan Henrik IV:n aikuista nojatuolia. Sairaanhoitajatar oli siihen tietysti nukahtanut. Herätettyään hänet pyysi Manicamp häntä menemään viereiseen huoneeseen.

Sitten hän seisoi hetkisen vuoteen ääressä epätietoisena, pitäisikö herättää de Guiche hyvää uutista kuulemaan. Mutta samassa hän alkoi eroittaa oviverhon takaa silkkihameiden kahinaa ja matkakumppaniensa huohottavaa hengitystä. Ja huomatessaan väräjävän verhon jo kohoavan hän hiipi pois vuoteen luota, seuraten sairaanhoitajatarta viereiseen huoneeseen. Tuskin oli hän poistunut, kun verhon takaa astui kaksi naista hänen jättämäänsä huoneeseen.

Ensimmäisenä saapunut viittasi käskevästi seuralaistansa istahtamaan oven vieressä olevalle jakkaralle. Sitten hän eteni rohkeasti makuusijan ääreen, lykkäsi uutimet kokoon rautakannattimessa ja työnsi niiden aaltoilevat poimut päänalusen taa.

Silloin hän näki kreivin kalpeat kasvot, näki oikean käden häikäisevän valkoiseen palttinaan käärittynä lepäävän tummakuvioisella peitteellä, joka verhosi osan tästä tuskan vuoteesta.

Häntä puistatti nähdessään veripisaran tiukkuvan esiin ja laajenevan palttinassa.

Nuoren miehen valkea povi oli paljas, ikäänkuin yön viileän viiman olisi ollut avustettava hengitystä. Ohut rihma piteli paikoillaan haavasidettä, jonka ympärillä sinersi läpäissyttä verta.

Raskas huokaus pääsi nuoren naisen huulilta. Nojaten vuodepatsasta vasten hän katseli naamionsa rei'istä tätä murheellista näkyä. Kreivin yhteenpuristettujen hampaiden välitse kuului käheä, koriseva ääni kuin kuolevan rinnasta. Naamioitu nainen tarttui potilaan vasempaan käteen. Se poltti kuin hehkuva hiili. Mutta heti kun vieraan jäätävän kylmät sormet koskettivat sitä, oli jähmetyksen vaikutus niin suuri, että de Guiche avasi silmänsä ja koetti katsettaan elvyttäen tulla tajuihinsa.

Ensimmäiseksi havainnokseen hän näki vuoteensa vieressä seisovan haamun. Tämä huomio sai hänen silmänsä laajenemaan, mutta järjen kirkasta kipinää ei niissä syttynyt. Silloin nainen antoi merkin oven luo jääneelle seuralaiselleen. Tämä oli varmaankin oppinut ohjeensa hyvin, sillä selvään korostetulla äänellä hän ilman pienintäkään epäröimistä lausui:

"Herra kreivi, hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Henriette on tahtonut tietää, miten kestätte haavanne tuottamat tuskat, ja minun suuni kautta tahtoo hän teille ilmoittaa surunsa kärsimyksistänne."

Kuullessaan Madamen nimeä lausuttavan de Guiche liikahti. Hän ei vielä ollut laisinkaan huomannut henkilöä, joka nämä sanat lausui, ja kääntyi siis luonnollisesti ääntä kohti. Mutta kun kylmä käsi yhä puristi hänen omaansa, palasi hänen katseensa tähän liikkumattomaan aaveeseen.

"Tekö minulle puhutte, madame", kysyi hän heikolla äänellä, "vai onko kanssanne joku toinen henkilö tässä huoneessa?"

"On", vastasi haamu melkein kuulumattomasti ja laskien päänsä alemmaksi.

"Hyvä", ponnistausi potilas lausumaan, "kiitos. Sanokaa Madamelle, että kuolema ei minua enää sureta, koska hän on muistanut minua."

Kuoleman kuuluessa kuolevan huulilta ei tuskainen nainen voinut pidättää kyyneliään, vaan ne valuivat naamion alta ilmestyen poskille siihen kohtaan, missä se lakkasi niitä peittämästä. Jos de Guiche olisi paremmin hallinnut aistejaan, olisi hän nähnyt niiden vierivän kirkkaina helminä ja putoavan vuoteelle. Unohtaen naamioituksensa nainen nosti kätensä silmilleen kuivatakseen niitä, ja koskettaessaan ärsyttävää ja kylmää samettia hän tempasi suuttuneena naamion kasvoiltaan, viskaten sen lattialle.

Tämän odottamattoman, ikäänkuin pilvistä laskeutuneen ilmestyksen nähdessään de Guiche huudahti ja ojensi käsivartensa. Mutta sanat kuolivat hänen huulilleen, ja kaikki voima herpautui hänen suonissaan. Hänen oikea kätensä, joka arvostelematta voimaansa oli seurannut tahdon yllykettä, putosi takaisin vuoteelle, ja heti punertui hohtavan valkoinen palttina suuremmasta veritahrasta.

Samalla nuoren miehen silmät vuoroin sulkeutuivat ja avautuivat ikäänkuin hän olisi aloittanut kamppailun kuoleman talttumattoman enkelin kanssa. Muutamien vaistomaisten liikkeiden jälkeen pää jäi taas liikkumattomaksi pielukselle, mutta hänen kalpeutensa oli saanut lyijynharmaan vivahduksen.

Naista peloitti, mutta tällä kertaa pelko vastoin tavallisuutta oli puoleensavetävää. Hän kumartui nuoren miehen puoleen, ja hänen henkäyksensä hiveli tämän kylmiä ja värittömiä kasvoja, joita hänen omansa miltei koskettivat. Sitten hän painoi nopean suudelman de Guichen vasemmalle kädelle. Se näkyi vaikuttavan kuin sähkövirran puistatus, sillä potilas havahtui toistamiseen, avaten suuret, ilmeettömät silmänsä, mutta vaipui sitten takaisin syvään horrostilaan.

"Lähtekäämme", virkkoi prinsessa kumppanilleen, "lähtekäämme. Emme voi pitempään viipyä täällä. Tekisin vielä jonkun mielettömyyden."

"Madame, Madame! Teidän korkeutenne unohtaa naamionne", huomautti valpas seuralainen.

"Ottakaa se ylös", vastasi hänen emäntänsä, hiipien huumaantuneena alas portaita.

Ja koska ovi oli jätetty puoliksi auki, livahtivat molemmat lintuset tästä aukosta, ja palasivat kevein askelin palatsiin. Toinen näistä kahdesta naisesta nousi Madamen suojiin asti, jonne hän katosi. Toinen meni hovineitojen asuntoon välikerrassa. Saavuttuaan kamariinsa viimemainittu istahti pöydän ääreen, ja suomatta itselleen aikaa hengähtääkään ryhtyi kyhäämään seuraavaa kirjettä:

'Tänä iltana Madame on ollut de Guichen luona. Kaikki käy hyvin tältä puolen. Pidä sinä huolta omasta osastasi, ja muista kaikin mokomin polttaa tämä lappu.'

Hän taittoi kirjeen pitkäkäiseksi ja lähtien sitten varovasti huoneestaan meni Monsieurin palveluksessa olevien herrasmiesten asuntoihin johtavaan käytävään. Siellä hän pysähtyi erään oven eteen ja rapsautettuaan siihen kaksi kertaa sujautti sisään paperin ja poistui. Palattuaan sitten huoneeseensa hän hävitti kaikki jäljet ulkonakäynnistään ja kirjeen kirjoittamisesta. Siinä puuhassa hän huomasi pöydällä Madamen naamion, jonka oli emäntänsä käskystä ottanut mukaansa, mutta unohtanut antaa tälle takaisin.

"Ohoo", virkahti hän, "muistakaamme tehdä huomenna, minkä tänään unohdimme!"

Hän otti naamion, tarttuen siihen sen samettiposkesta, mutta tunsi peukalonsa kostuneen kosketuksesta. Vilkaistessaan sormeensa hän näki, että se ei ollut ainoastaan kostea, vaan punainen.

Naamio oli pudonnut eräälle niistä veritäplistä, joita sanoimme olleen lattialla, ja mustasta sametista oli veri imeytynyt sisäpuolelle valkoista batistia tahraamaan.

"Ah, ah!" huudahti Montalais -- sillä epäilemättä ovat lukijamme hänet kaikista kuvaamistamme liikkeistä tunteneet. "Minä en enää anna hänelle takaisin tätä naamiota, se on nyt liian kallisarvoinen."

Ja seisoalle kohoutuen hän juoksi vaahterapuisen arkun luo, joka sisälsi erilaisia pukeutumistarpeita ja hajuvesiä.

"Ei, ei sinnekään", virkkoi hän, "sellaista talletusta ei jätetä sattuman varaan."

Sitten hetkisen kuluttua hän tuumi salaperäisesti hymyillen:

-- Siro naamio, joka olet värjätty uljaan ritarin verellä, sinä joudut samaan varastoon, missä säilytetään la Vallièren ihmeellisiä kirjeitä Raoulin kirjeiden ohella, siihen lemmenlehtisten kokoelmaan, joka aikanaan muodostaa Ranskan ja kuningasvallan historian. Sinä tulet herra Malicornen haltuun, -- nauroi tyttöhupakko edelleen, alkaen riisuutua. -- Kelpo Malicornen haltuun, -- hän jatkoi sammuttaen kynttilänsä, -- joka luulee olevansa vain katselmusherrana Monsieurilla, mutta josta minä teen Bourbonien suvun ja kuningaskunnan parhaiden sukujen arkistonhoitajan ja historioitsijan. Valitelkoon hän vieläkin, se mörökölli!

Hän laski uutimensa alas ja nukahti.

161.

Matka.

Seuraavana, lähtöön määrättynä päivänä, kuningas astui kellon yhtätoista lyödessä kuningattarien ja Madamen kanssa pääportaita pitkin edustalla odottavia vaunujaan kohti, joiden eteen oli valjastettu kuusi korskuvaa hevosta.

Koko hovi odotteli matkapuvussa Hevosenkengäksi nimitetyllä pihalla. Loistava olikin nähdä tämä satuloitujen hevosten ja valjastettujen kuormavaunujen jono sekä virkailijoittensa, kamaripalvelijainsa ja paashiensa ympäröimien ylhäisten herrojen ja naisten joukko.

Kuningas astui ajopeleihinsä molempain kuningatarten kanssa. Madame istahti omiinsa Monsieurin kera. Hovineidot noudattivat esimerkkiä, asettuen kaksittain heille määrättyihin vaunuihin.

Kuninkaan vaunut kulkivat etunenässä, niitä seurasivat Madamen ajopelit, ja sitten muut hovisäännön määräämässä järjestyksessä.

Päivä oli helteinen. Keveän tuulenviiman, jota aamusella olisi saattanut pitää kyllin voimakkaana vilvoittamaan ilmaa, teki pilvien takaa esiintyvä aurinko pian hehkuvaksi, ja nyt enää vain huokui kuuman autereen läpi polttavana henkäilynä, joka nostatti matkustajien kasvoille hienoa pölyä, saaden nämä toivomaan pian pääsevänsä perille.

Madame oli ensimmäinen, joka valitteli kuumuutta. Monsieur vastaukseksi heittäysi taaksepäin vaunuissa kuin pyörtymäisillään ja valeli päälleen hajuvesiä ja ripisteli tuoksusuoloja, samalla kun hän tuon tuostakin huokaili raskaasti.

Silloin Madame virkkoi hänelle herttaisimpaan sävyynsä:

"Tosiaan, monsieur, odotin teidän olevan kyllin kohtelias, jättääksenne tällä helteellä vaunut minulle yksinäni ja itse tehdäksenne matkan ratsain."

"Ratsain!" huudahti prinssi niin pelästyneenä, että hyvin saattoi nähdä, kuinka mahdoton hänen oli ottaa varten noin merkillistä ehdotusta. "Ratsain! Mitä ajattelettekaan, madame? Ihonihan korventuisi aivan pilalle tällaisessa tulikuumassa tuulessa."

Madame purskahti nauramaan.