Part 18

"Olette käynyt virkatoverinne luona Fontainebleaussa?"

"Niin, sire."

"Ja siellä tavannut herra Guichen?"

"Kyllä, sire."

"Missä tilassa? Puhukaa suoraan."

"Hyvin huonossa tilassa, sire."

"Metsäkarju ei toki syönyt häntä suihinsa?"

"Syönyt ketä?"

"Guichea."

"Mikä metsäkarju?"

"Se, joka häntä raateli."

"Herra de Guicheako muka on villisika repinyt?"

"Niin ainakin sanotaan."

"Pikemmin joku salametsästäjä..."

"Mitä? Salametsästäjä..."

"Joku mustasukkainen aviomies, joku pahoinpidelty rakastaja on saattanut kostoksi ampua häntä."

"Mutta mitä nyt haastattekaan, herra Valot? Eivätkö herra de Guichen vammat ole villikarjun torahampaitten iskemiä?"

"Herra de Guiche on haavoittunut pistoolin luodista, joka on murskannut oikean käden nimettömän ja pikkusormen ja sitten rinnan kohdalta tunkeutunut kylkilihaksiin."

"Luodista! Oletteko varma, että herra de Guiche on haavoittunut luodista?" huudahti kuningas muka ihmeissään.

"_Ma foi_", vakuutti Valot, "niin totta kuin se on tässä, sire." Ja hän näytti kuninkaalle puoliksi litistyneen luodin.

Kuningas katseli esinettä, mutta ei koskenut siihen.

"Oliko poikarukalla tuo rinnassaan?" kysyi hän.

"Ei aivan. Luoti ei ollut läpäissyt, vaan litistynyt, kuten näette, joko pistoolin liipaisimen suojakaarta tai rintalastan oikeata syrjää vasten."

"Hyvä Jumala!" huudahti kuningas vakavasti; "te ette tuosta virkkanut minulle sanaakaan, herra de Manicamp!"

"Sire..."

"Mitä juttua oikeastaan olette sepustanutkaan minulle karjusta, väijytyksestä, öisestä raatelukohtauksesta? No puhukaa."

"Voi, sire..."

"Minusta näyttää, että te olitte oikeassa", virkkoi kuningas kääntyen muskettisoturien kapteeniin, "ja että on tapahtunut kaksintaistelu."

Kuninkaalla oli ennen kaikkia suurille henkilöille suotu kyky paljastaa alempansa ja saada heidät ärtymään toisilleen. Manicamp loi muskettisoturiin perin moittivan katseen. D'Artagnan ymmärsi tämän paheksumisen eikä tahtonut jäädä syytöksen painamaksi. Hän astahti lähemmäksi.

"Sire", sanoi hän, "teidän majesteettinne käski minun mennä katsastamaan teitten risteystä Rochinin metsikössä ja arveluni mukaan ilmoittaa teille, mitä siellä oli tapahtunut. Minä olen esittänyt tekemäni huomiot, mutta en ole lausunut mitään nimiä. Hänen majesteettinsa itse ensimmäisenä mainitsi kreivi de Guichen."

"Hyvä, hyvä, monsieur!" virkkoi kuningas ylväästi. "Te olette täyttänyt velvollisuutenne, ja minä olen teihin tyytyväinen; sen täytyy teille riittää. Mutta te, herra Manicamp, ette ole täyttänyt omaanne, sillä te olette minulle valehdellut."

"Valehdellut, sire! Se on kova sana."

"Keksikää toinen."

"Sire, en sitä yritä. Olen jo onnettomuudekseni pahoittanut teidän majesteettianne, ja pidän parhaana nöyrästi vastaanottaa moitteet, jotka katsotte tarpeelliseksi minulle lausua."

"Olette oikeassa, monsieur, totuuden salaaminen pahoittaa aina mieltäni."

"Toisinaan, sire, ei tiedä."

"Älkää valehdelko enää, muutoin teen rangaistuksenne kaksinkertaiseksi."

Manicamp kumarsi kalveten. D'Artagnan tuli vielä askeleen lähemmäksi, päättäen asettua väliin, jos kuninkaan yltyvä suuttumus kiihtyisi määrättyjen rajojen yli.

"Monsieur", jatkoi kuningas, "te näette, että asiaa on turha kieltää kauemmin. Herra de Guiche on taistellut."

"Minä en väitä vastaan, sire, ja teidän majesteettinne olisi ollut jalomielinen, jos ette olisi pakottanut herrasmiestä valehtelemaan."

"Pakottanut! Kuka teitä pakotti?"

"Sire, herra de Guiche on ystäväni. Teidän majesteettinne on kieltänyt kaksintaistelut kuolemanrangaistuksen uhalla. Vale saattoi pelastaa ystäväni. Minä valehtelin."

"Hyvä", jupisi d'Artagnan, "siinäpä on aika poika, _mordioux_!"

"Monsieur", muistutti kuningas, "valehtelemisen sijasta olisi pitänyt ehkäistä kaksintaistelu."

"Oh, sire, teidän majesteettinne, joka olette Ranskan täydellisin ritari, tietää hyvin, että me miekkamiehet emme koskaan ole katsoneet herra de Bouttevillea häväistyksi sillä, että hänet mestattiin. Häpäisevää on vihollisensa välttäminen eikä pyövelin kohtaaminen muodollisen lainpolkemisen takia."

"No olkoon", myönsi Ludvig XIV, "tahdonpa antaa teille tilaisuuden korjata kaikki."

"Jos se soveltuu herrasmiehelle, käytän sitä innokkaasti ja mielihyvin."

"Herra de Guichen vastustajan nimi?"

"Ohhoh!" jupisi d'Artagnan; "joko jatkamme Ludvig XIII:n malliin...?"

"Sire..." virkahti Manicamp moittivalla äänellä.

"Ette näy tahtovan nimetä häntä?"

"Sire, minä en tunne häntä."

"_Bravo_!" äännähti d'Artagnan hyväksyvästi.

"Herra de Manicamp, luovuttakaa miekkanne kapteenille."

Manicamp kumarsi sirosti, irroitti hymyillen miekkansa hankauksesta ja ojensi sen muskettisoturille.

Mutta de Saint-Aignan kiirehti d'Artagnanin ja vangittavan väliin.

"Sire", virkkoi hän, "teidän majesteettinne luvalla..."

"Ole hyvä", myöntyi kuningas, ehkä sydämessään hyvilläänkin siitä, että joku asettui hänen itsensä ja sen kiukustuksen väliin, johon hän oli päästänyt luontonsa kiihoittumaan.

"Manicamp, te olette urhea mies, ja kuningas osaa antaa arvoa käytöksellenne; mutta tahtomalla liian hyvin palvella ystäviään tulee vain vahingoittaneeksi heitä. Manicamp, te tiedätte nimen, jota hänen majesteettinsa kysyy."

"Se on totta, minä tiedän sen."

"No sanokaa se siis."

"Jos minun olisi pitänyt se sanoa, olisin sen jo tehnyt."

"Sitten sanon sen minä, jota ei vaivaa sellainen tunnontarkka arkailu kuin teitä."

"Te... te olette vapaa tekemään tahtonne mukaan; mutta kuitenkin minusta tuntuu..."

"Oh, riittää jo jalomielisyyttä; minä en noin vain laske teitä Bastiljiin. Puhukaa, tai minä puhun."

Manicamp oli älykäs mies, ja hän käsitti tehneensä kylliksi, antaakseen itsestään edullisen käsityksen. Nyt oli vain jatkettava samaan suuntaan, voittaakseen jälleen kuninkaan suosion.

"Puhukaa vain, monsieur", sanoi hän de Saint-Aignanille. "Minä puolestani olen tehnyt kaikki, mihin omatuntoni on minua velvoittanut, ja omantuntoni äänen täytyikin olla hyvin ankara", lisäsi hän kuninkaaseen kääntyen, "koska se on voittanut hänen majesteettinsakin käskyt. Mutta hänen majesteettinsa antaa minulle anteeksi, kun saa tietää, että minun oli puolustettava naisen kunniaa."

"Naisen?" kysyi kuningas levottomana.

"Niin, sire."

"Oliko nainen taistelun aiheena?"

Manicamp kumarsi. Kuningas nousi ja lähestyi de Manicampia.

"Jos se nainen on korkeassa asemassa", sanoi hän, "niin en moiti vaiteliaisuuttanne -- päin vastoin."

"Sire, kaikki, joilla on yhteyttä kuninkaan tai hänen veljensä huonekunnan kanssa, ovat minun mielestäni korkeassa asemassa."

"Veljeni huonekunnan?" toisti Ludvig XIV ikäänkuin epäröiden. "Onko taistelu saanut alkunsa veljeni seurueeseen kuuluvasta naisesta?"

"Tai Madamen."

"Ah, Madamenko?"

"Niin, sire."

"Ja se nainen...?"

"On eräs hänen kuninkaallisen korkeutensa Orléansin herttuattaren hovineitoja."

"Jonka tähden sanotte herra de Guichen taistelleen?"

"Niin, ja tällä kertaa en enää valehtele."

Ludvig teki hämmentyneen liikkeen.

"Hyvät herrat", virkkoi hän läsnäolijoihin kääntyen, "suvainnette hetkiseksi poistua. Minun on tarvis jäädä herra de Manicampin kanssa kahden kesken. Tiedän, että hänellä on minulle esitettävänä tärkeitä seikkoja puolustuksekseen ja että hän ei rohkene sitä tehdä todistajain kuullen... Pitäkää miekkanne, herra de Manicamp."

Manicamp pani miekan takaisin hankkilukseensa.

"Se veitikka on totisesti hyvin kylmäverinen", mutisi muskettisoturi tarttuessaan de Saint-Aignanin käsivarteen ja poistuessaan tämän kanssa.

"Kyllä hän pujottautuu pinteestä", kuiskasi jälkimmäinen d'Artagnanin korvaan.

"Ja kunniakkaasti sittenkin, herra kreivi."

Manicamp loi Saint-Aignaniin ja kapteeniin kiitollisen silmäyksen, joka jäi kuninkaalta huomaamatta.

-- Kas vain, -- tuumi d'Artagnan astuessaan kynnyksen yli; -- minulla oli huono käsitys uudesta sukupolvesta, mutta erehdyinpä! Noissa nuorissa herroissa on kuntoakin edustettuna.

Valot astui suosikin ja kapteenin edellä ulos työhuoneesta. Kuningas ja Manicamp jäivät kahdenkeskiseen haasteluun.

158.

D'Artagnan myöntää erehtyneensä ja Manicampin olleen oikeassa.

Mennen ovelle asti kuningas vakuuttausi omin silmin, että ketään ei ollut kuuntelemassa, ja palasi sitten äkkiä, asettuen puhuteltavansa eteen.

"Kas niin", virkkoi hän, "nyt kun olemme yksinämme, selittäkää minulle asia, herra de Manicamp."

"Mitä avomielisimmin, sire", vastasi nuori mies.

"Ja ennen kaikkea", lisäsi kuningas, "tietäkää, että mikään ei ole minulle niin sydämen asiana kuin naisten kunnia."

"Sentähden koetinkin ottaa huomioon teidän hienotunteisuutenne, sire."

"Niin, nyt käsitän kaikki. Te sanotte kysymyksen siis koskeneen jotakuta kälyni hovineitoa, -- että asianomainen henkilö, de Guichen vastustaja, sanalla sanoen mies, jota ette tahdo mainita..."

"Mutta jonka herra de Saint-Aignan teille mainitsee, sire."

"Niin; te sanotte siis, että se mies on loukannut jotakuta Madamen huonekunnasta."

"Niin, neiti de la Vallièrea, sire."

"Ah!" huudahti kuningas kuin olisi sitä odottanut ja kuin tämä isku kumminkin olisi lävistänyt hänen sydämensä. "Ah, neiti de la Vallièreako herjattiin?"

"En tahdo suinkaan väittää, että häntä oikeastaan herjattiin, sire."

"Mutta toki..."

"Minä sanon, että hänestä puhuttiin sopimattomin sanoin."

"Sopimattomin sanoin neiti de la Vallièresta! Ja te kieltäydytte minulle ilmoittamasta, kuka se hävytön oli...?"

"Sire luulin sen sovituksi ja teidän majesteettinne luopuneen vaatimasta minua ilmiantajaksi."

"Se on totta, olette oikeassa", vastasi kuningas hilliten itään. "Saankin muuten kyllä pian tietää, ketä minun on rangaistava."

Manicamp näki hyvin, että tässä oli kysymyksen tärkein kohta. Kuningas taasen huomasi joutuneensa hieman liian pitkälle ja jatkoi rauhallisemmin:

"Enkä suinkaan rankaise siksi, että asia koskee neiti de la Vallièrea, vaikka pidänkin häntä erityisesti arvossa, vaan senvuoksi, että riidan syynä on nainen. Ja minä vaadin, että hovissani kunnioitetaan naisia ja että kartetaan kiistoja."

Manicamp kumarsi.

"No, antakaahan nyt kuulla, herra de Manicamp", kehoitti kuningas, "mitä neiti de la Vallièresta puhuttiin."

"Mutta eikö teidän majesteettinne sitä arvaa?"

"Minäkö?"

"Teidän majesteettinne kyllä tietää, minkälaista leikinlaskua nuoret miehet saattavat itselleen sallia."

"Sanottiin kaiketi hänen rakastavan jotakuta", yritti kuningas.

"Se on luultavaa."

"Mutta neiti de la Vallièrella on oikeus rakastaa ketä vain haluaa", sanoi Ludvig.

"Sitä de Guiche juuri väittikin."

"Ja senkö vuoksi hän ryhtyi taistelemaan?"

"Niin, sire, vain siitä syystä."

Kuningas punastui.

"Ja ettekö tiedä mitään enempää?"

"Mistä asiasta, sire?"

"No, siitä perin mielenkiintoisesta seikasta, josta juuri kerrotte."

"Ja mitä haluaisi kuninkaani minun siitä vielä tietävän?"

"Kah, esimerkiksi sen miehen nimen, jota la Vallière rakastaa ja jota rakastamasta de Guichen vastustaja tahtoi häneltä evätä oikeuden?"

"Sire, minä en tiedä mitään, en ole mitään kuullut, mitään havainnut; mutta minä pidän de Guichea suurena sieluna, ja jos hän on tilapäisesti ruvennut de la Vallièren suojelijan sijaiseksi, johtuu se siitä, että tämä suojelija on liian korkeassa asemassa itse ryhtyäkseen häntä puolustamaan."

Nämä sanat olivat enemmän kuin läpikuultavat, ja ne saivatkin kuninkaan punehtumaan, mutta tällä kertaa mielihyvästä. Hän taputti Manicampia hiljaa olkapäälle.

"Hyvä, hyvä, te ette ole ainoastaan älykäs poika, herra de Manicamp, vaan myöskin uljas mies, ja ystävänne de Guichen kaltaiset vaeltavat ritarit ovat minulle mieluisia. Tehän ilmoitatte sen hänelle?"

"Teidän majesteettinne antaa minulle siis anteeksi?"

"Täydellisesti."

"Ja minä olen vapaa?"

Kuningas hymyili ja ojensi kätensä Manicampille. Tämä suuteli sitä.

"Te muuten", lisäsi kuningas, "olette oivallinen kertoja."

"Minäkö, sire?"

"Te olette antanut minulle erinomaisen selostuksen tuosta de Guichelle sattuneesta tapaturmasta. Minä näen karjun syöksyvän metsästä, näen hevosen kaatuvan kuoliaaksi, näen eläimen hyökkäävän hevosesta ratsastajan kimppuun. Te ette kerro, monsieur, te kuvailette."

"Sire, teidän majesteettinne suvaitsee luullakseni laskea minusta leikkiä", virkkoi Manicamp.

"Päinvastoin", vastasi Ludvig XIV vakavasti, "olen niin tosissani, herra de Manicamp, että haluan teidän kertovan kaikille tämän seikkailun."

"Väijytysseikkailun?"

"Niin, sellaisena kuin olette sen minulle kertonut, muuttamatta siitä sanaakaan. Ymmärrättekö?"

"Täydellisesti, sire."

"Ja te kerrotte sen?"

"Hetkistäkään viivyttelemättä."

"Hyvä on, menkää nyt itse kutsumaan herra d'Artagnan; ettehän häntä enää pelänne."

"Oi, sire, kun nyt olen varma teidän majesteettinne hyvästä suosiosta, en enää pelkää mitään."

"Kutsukaa hänet siis", käski kuningas.

Manicamp avasi oven.

"Messieurs", huusi hän, "kuningas kutsuu teitä."

D'Artagnan, Saint-Aignan ja Valot palasivat sisälle.

"Hyvät herrat", sanoi kuningas, "kutsutan teidät ilmoittaakseni että herra de Manicampin kertomus on minua täydellisesti tyydyttänyt."

D'Artagnan loi lääkäriin toiselta puolen ja Saint-Aignaniin toiselta katseen, joka merkitsi: -- No, mitä minä teille sanoin?

Kuningas vei Manicampin ovelle ja kuiskasi:

"Pidettäköön herra de Guichesta hyvää huolta, ja tulkoon hän kaikin mokomin pian terveeksi. Tahdon rientää kiittämään häntä kaikkien naisten nimessä, mutta varsinkin varoittamaan häntä uudestaan ryhtymästä sellaiseen."

"Vaikka hänen täytyisi kuolla sata kertaa, sire, alkaa hän sata kertaa uudestaan, jos teidän majesteettinne kunnia on kysymyksessä."

Tämä oli suorasukaista. Mutta olemme jo sanoneet, että kuningas Ludvig XIV rakasti suitsutusta, ja kunhan sitä hänelle vain tarjottiin, hän ei ollut kovin vaatelias sen laatuun nähden.

"Hyvä on, hyvä on", virkkoi hän jättäessään Manicampille hyvästi, "minä käyn itse de Guichen luona ja puhun hänelle järkeä."

Manicamp poistui, astellen takaperin.

Sitten kuningas palasi kolmen läsnäolijan luo.

"Herra d'Artagnan!" sanoi hän.

"Sire."

"Sanokaahan, mistä johtuu, että näkönne on niin hämärä, vaikka teillä tavallisesti on perin hyvät silmät?"

"Minunko näköni hämärä, sire?"

"Epäilemättä."

"Täytyyhän tietysti niin olla, koska teidän majesteettinne sen sanoo. Mutta missä suhteessa se on huono, jos rohkenen kysyä?"

"No siinä Rochinin metsikön tapahtumassa."

"Ahaa!"

"Epäilemättä. Te olette ollut huomaavinanne kahden hevosen jäljet, kahden miehen jäljet, keksinyt muka yksityisseikkoja taistelusta. Mitään tuosta kaikesta ei ole ollut olemassa. Pelkkää mielikuvitusta!"

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan toistamiseen.

"Näin on laita noiden hevosten jälkien, samoin muidenkin taistelun merkkien. De Guiche kamppaili metsäsian kanssa siinä kaikki. Mutta se kamppailu näkyy kaikesta päättäen olleen pitkä ja kamala!"

"Ahaa!" äänteli d'Artagnan yhä.

"Ja ajatella, että hetkeksikään uskoin sellaista erehdystä. Mutta te puhuittekin niin varmana."

"Minulla tosiaan täytyi olla silmät sokaistuina, sire", myönsi d'Artagnan niin suopeasti, että kuningas tuli ihan hyvälle mielelle.

"Te siis myönnätte sen?"

"_Pardieu_, sire, kuinkas sitten!"

"Joten nyt näette asian...?"

"Aivan toisena kuin puoli tuntia sitten."

"Ja mistä katsotte tämän muuttuneen käsityksenne johtuvan?"

"No, asiahan on hyvin helposti selitettävissä, sire! Puoli tuntia sitten palasin Rochinin metsiköstä, jossa minulla ei ollut muuta valoa kuin tallilyhty-pahainen..."

"Jotavastoin tällä hetkellä...?"

"Tällä hetkellä minulla on kaikki kabinettinne kynttilät ja lisäksi kuninkaan kaksi silmää, jotka valaisevat kuin auringot."

Kuningas purskahti nauruun, ja de Saint-Aignan alkoi hohottaa.

"Kävi niinkuin herra Valotin kanssa", jatkoi d'Artagnan, ottaen sanan kuninkaan suusta: "hän ei ainoastaan kuvitellut, että herra de Guiche oli haavoittunut luodista, vaan vielä luuloitteli kaivaneensa sen hänen rinnastaan."

"_Ma foi_!", virkkoi Valot, "tunnustan..."

"Ettekö te niin uskonut?" pitkitti d'Artagnan.

"Minun on sanottava", vastasi Valot, "etten sitä ainoastaan uskonut, vaan että olen yhä valmis sen vannomaankin."

"Hei, hyvä tohtori, unta kaikki!"

"Untako?"

"Herra de Guichen haava on unta! Luoti on unta!... ja uskokaa minua, älkää hiiskuko siitä hupsutuksesta enempää."

"Paikalleen puhuttu", virkkoi kuningas; "d'Artagnanin teille antama neuvo on hyvä. Älkää puhuko unestanne enää kellekään, herra Valot, ja annan sanani siitä, että te ette sitä kadu. Hyvää yötä, messieurs. Oi, onpa surkeata joutua villikarjun kynsiin!"

"Surkeata on sortua metsäkarjun raadeltavaksi!" toisti d'Artagnan hyvin äänekkäästi.

Ja hän toisteli tätä lausetta vielä kaikkien kulkemiensa huoneiden läpi, ja lähtiessään linnasta hän vei Valotin mukanaan.

"Nyt, kun olemme kahden kesken", lausui kuningas de Saint-Aignanille, "mikä on de Guichen vastustajan nimi?"

De Saint-Aignan katsoi kuninkaaseen.

"Oh, älä epäröi", rohkaisi tämä, "tiedäthän, että minun täytyy antaa anteeksi."

"De Wardes", vastasi de Saint-Aignan.

"Hyvä."

Mutta mennessään yksityishuoneeseensa Ludvig XIV virkahti kiivaasti itsekseen: "Anteeksianto ei ole unohdusta."

159.

Hyvä on pitää kaksi jännettä jousessaan.

Manicamp läksi kuninkaan luota peräti onnellisena, kun oli niin hyvin suoriutunut. Mutta aikoessaan portaitten alapäässä sivuuttaa eräät oviverhot hän tunsi yhtäkkiä jonkun nykäisevän hihasta.

Hän kääntyi ja näki käytävässä odottelevan Montalaisin, joka eteenpäin kumartuneena kuiskasi hänelle salaperäisesti:

"Monsieur, tulkaa nopeasti, minä pyydän."

"Ja mihin sitten, mademoiselle?" kysyi Manicamp.

"Ensiksikin sanon, että todellinen ritari ei olisi minulle lainkaan tehnyt tätä kysymystä, vaan seurannut mitään selitystä kaipaamatta."

"Hyvä on, mademoiselle", virkkoi Manicamp, "olen valmis käyttäytymään todellisena ritarina."

"Ei, se on myöhäistä, ettekä te siitä enää saisi ansiota. Me menemme Madamen luo."

"Ah, ah!" huudahti Manicamp. "Menkäämme Madamen luo."

Ja hän seurasi Montalaisia, joka riensi edellä keveänä kuin Galatea.

-- Tällä kertaa, -- ajatteli Manicamp seuratessaan opastansa, -- en usko metsästysjuttujen oikein vetelevän. Yritämmepä kuitenkin, ja tarpeen tullen... _ma foi_, tarpeen tulen keksimme jotakin muuta.

Montalais kiirehti yhä vinhasti eteenpäin.

-- Onpa väsyttävää, -- tuumi Manicamp, -- kun täytyy samalla kertaa käyttää sekä aivojansa että koipiaan!

Viimein he päätyivät perille.

Madame oli saanut laittautuneeksi komeaan yöpukuunsa; mutta tietenkin hän oli täten pukeutunut ennen kuin joutui kokemaan niitä mielenliikutuksia, jotka häntä kuohuttivat. Hän odotti silminnähtävän kärsimättömästi. Montalais ja Manicamp tapasivatkin hänet ovella seisomassa. Kuullessaan askeleet oli Madame tullut vastaan.

"Ah", virkkoi hän, "vihdoinkin!"

"Tässä on herra de Manicamp", vastasi Montalais.

Manicamp teki kohteliaan kumarruksen. Madame antoi Montalaisille merkin poistua. Nuori tyttö totteli.

Madame seurasi häntä ääneti silmillään, kunnes ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Sitten kääntyen Manicampiin:

"Mitä kuulenkaan, herra de Manicamp?" hän kysyi. "Onko joku haavoittuneena linnassa?"

"Valitettavasti, Madame... Herra de Guiche."

"Niin, herra de Guiche", toisti prinsessa. "Olin tosiaankin kuullut siitä kerrottavan, mutta kukaan ei vahvistanut huhua. Herra de Guichelleko se onnettomuus siis todellakin tapahtui?"

"Juuri hänelle, Madame."

"Tiedättehän, herra de Manicamp", tokaisi prinsessa kiihkeästi, "että kuningas ei suvaitse kaksintaisteluita?"

"Tietysti, Madame; mutta eikö kaksinottelu metsänotuksen kanssa ole hänen majesteettinsa silmissä oikeutettu?"

"Oh, ette tahtone loukata minua otaksumalla, että uskoisin järjetöntä satua herra de Guichea haavoittaneesta villisiasta? En tiedä, missä tarkoituksessa sitä levitetään. Ei, ei, monsieur; asian oikea laita on tunnettu, ja tällä hetkellä herra de Guiche haavojensa tuottaman tuskan lisäksi on vaarassa menettää vapautensa."

"Ah, Madame", sanoi Manicamp, "sen hyvin tiedän. Mutta mitä tehdä?"

"Oletteko tavannut hänen majesteettinsa?"

"Olen, Madame."

"Mitä hänelle sanoitte?"

"Kerroin hänelle, miten herra de Guiche oli ollut saalista väijymässä, miten karju oli syöksynyt esille Rochinin metsästä, miten herra de Guiche oli tähdännyt sitä ja raivostunut eläin uudestaan hyökännyt ampujan päälle, surmannut hänen hevosensa ja pahasti repinyt häntä itseäänkin."

"Ja uskoiko kuningas tuon kaiken?"

"Täydellisesti."

"Oo, te kummastutatte minua, herra de Manicamp, te kummastutatte minua suuresti."

Ja Madame käveli huoneessaan pitkin ja poikin, luoden tuon tuostakin kysyvän silmäyksen Manicampiin, mutta tämä pysyi perin tyynenä ja liikkumatta paikalla, johon oli sisälle astuessaan asettunut. Lopulta prinsessa pysähtyi.

"Kuitenkin", hän, virkkoi "kaikki täällä ovat yhtä mieltä siitä, että tuolla haavoittumisella on toinen syy."

"Ja mikä syy, Madame?" sanoi Manicamp. "Saanko tehdä teidän korkeudellenne tämän kysymyksen?"

"Tekö sitä kysytte, te, joka olette herra de Guichen harras ystävä ja uskottu?"

"Hoo, Madame, ystävä kyllä, mutta en uskottu. De Guiche on niitä miehiä, joilla voi olla ja varmaan onkin salaisuuksia, mutta jotka eivät niitä ilmaise. De Guiche on vaitelias, Madame."

"No, sitten on minulla ilo kertoa teille ne herra de Guichen teiltä pidättämät salaisuudet", sanoi prinsessa närkästyneenä. "Sillä saattaisipa kuningas kysellä teiltä toistamiseen, ja jos tällä toisella kerralla esittäisitte hänelle saman kertomuksen kuin ensimmäiselläkin, hän ehkä ei siihen tyytyisi."

"Mutta, Madame, minä luulen, että teidän korkeutenne erehtyy kuninkaan suhteen. Hänen majesteeettinsa on ollut minuun hyvin tyytyväinen, sen vannon teille."

"Sallikaa minun sitten sanoa, herra de Manicamp, että se vain todistaa hänen majesteettinsa olevan kovin helposti tyydytettävissä."

"Luulen teidän korkeutenne olevan väärässä sellaista otaksuessanne. Hänen majesteettinsa on tunnettu siitä, että hän ottaa huomioon vain päteviä perusteita."

"Ja uskotteko hänen olevan hyvillään liehakoivasta valheestanne, kun hän huomenna saa kuulla herra de Guichen joutuneen ystävänsä herra de Bragelonnen puolesta riitaan ja siitä kaksintaisteluun?"

"Riitaan herra de Bragelonnen puolesta?" sanoi Manicamp tekeytyen mitä yksinkertaisimmaksi; "mitä teidän korkeutenne suvaitseekaan minulle puhua?"

"Mitä ihmeellistä siinä on? Herra de Guiche on herkkä ja ärtyisä; hän menettää helposti malttinsa."

"Päinvastoin, Madame, herra de Guiche on minun mielestäni hyvin kärsivällinen, eikä ollenkaan herkkä kiihtymään ilman painavia syitä."

"Mutta eikö ystävyys ole painava syy?" kysyi prinsessa.

"Oh, tietysti, Madame, ja varsinkin hänenlaisensa miehen sydämelle."

"No niin, herra de Bragelonne on herra de Guichen ystävä. Ettehän sitä tosiasiaa kiellä?"

"Perin hyvä ystävä."

"No, herra de Guiche ryhtyi herra de Bragelonnea puoltamaan, ja kun herra de Bragelonne oli poissa eikä voinut taistella, taisteli de Guiche hänen puolestaan."

Manicamp alkoi hymyillä, nyökkäsi pari kertaa ja kohautti olkapäitään. Nämä liikkeet merkitsivät: -- Hitto, jos sitä nyt välttämättömästi tahdotte!...

"Mutta puhukaa nyt toki", pyysi prinsessa kärsimättömästi.

"Minäkö?"

"Niin tietysti. On selvää, että olette toista mieltä kuin minä ja että teillä on jotakin sanottavaa."

"Minulla on sanottavana vain yksi asia, Madame: en ymmärrä rahtuakaan siitä, minkä kertomisella olette minua kunnioittanut."

"Mitä! Ettekö ymmärrä mitään herrojen de Guichen ja de Wardesin välisestä riidasta?" huudahti prinsessa melkein kiukustuneena.

Manicamp oli vaiti.

"Kiistasta", jatkoi Madame, "joka syntyi jostakin pahansuovasta vihjauksesta ja enemmän tai vähemmän koski erään naisen kunniaa?"

"Ah, erään naisen? Se muuttaa asian", virkkoi Manicamp.

"Alatte kai jo käsittää?"

"Teidän korkeutenne suokoon minulle anteeksi, mutta en uskalla..."

"Ette uskalla?" sanoi Madame pahastuksissaan. "Hyvä, odottakaa, sitten minä aion uskaltaa."

"Madame, Madame!" huudahti Manicamp ikäänkuin säikähtyneenä. "Varokaa, mitä puhutte."