Part 13

-- Tuollaista äänensävyä ei ole valehdellessa, -- päätti hän itsekseen.

Ludvig tuntui saavan saman vaikutelman.

"Siinä tapauksessa", sanoi hän Fouquetille, joka levottomana odotti tämän koettelemuksen tulosta, "katsomme kardinaalinhatun myönnetyksi. Herra d'Herblay, minä lupaan sen teille ensimmäisessä nimityksessä. Kiittäkää herra Fouquetia."

Nämä sanat osuivat Colbertin korviin ja raatelivat hänen sydäntään. Hän poistui nopeasti salista.

"Pyytäkää tekin nyt, herra du Vallon..." sanoi kuningas. "Mielelläni palkitsen isäni uskollisia palvelijoita."

"Sire", ankkasi Portos, mutta hän ei kyennyt pääsemään pitemmälle.

"Sire", tokaisi d'Artagnan, "tätä kunnon aatelismiestä ujostuttaa teidän olemuksenne majesteettisuus, niin ylväästi kuin hän onkin käynyt tuhatlukuista vihollista vastaan. Mutta minä tiedän, mitä hän ajattelee, ja minä, joka olen tottuneempi katselemaan aurinkoa, otan tulkitakseni hänen mielialansa: hän ei tarvitse mitään, hän ei halua muuta kuin sitä onnea, että saa neljännestunnin katsella teidän majesteettianne."

"Te aterioitsette minun luonani tänä iltana", sanoi kuningas tervehtien Portosta ystävällisellä hymyllä. Väkevä parooni karahti tummanpunaiseksi ilosta ja ylpeydestä. Kuningas viittasi kädellään hyvästiksi; d'Artagnan syleili ystäväänsä ja työnsi hänet edemmäksi.

"Istuudu sinä minun viereeni pöytään", kuiskasi Portos hänen korvaansa.

"Kyllä, veikkonen."

"Aramis taitaa olla minulle nyreissään?"

"Aramis ei ole koskaan pitänyt sinusta niin paljon kuin nyt. Ajattelehan toki, että minä juurikään toimitin hänelle kardinaalinhatun."

"Se on totta", myönsi Portos. "Mutta kuulehan, suvainneeko kuningas, että hänen ruokiansa käytetään runsaanlaisesti?"

"Se imartelee häntä", sanoi d'Artagnan, "sillä hänellä itsellään on kuninkaallinen ruokahalu."

"Sepä sattuu hyvin!" virkkoi Portos.

148.

Välien selvittelyä.

Aramis oli tehnyt nokkelan kierroksen tavatakseen d'Artagnanin ja Portoksen. Hän tavoitti paroonin pilarin takana ja puristi tämän kättä.

"Olet karannut vankilastani?" sanoi hän.

"Älä toru häntä", pyysi d'Artagnan; "minä se päästin hänet vapauteen, hyvä Aramis."

"Voi, hyvä ystävä", virkkoi Aramis katsellen Portosta, "oletko voinut jo pitkästyä odotukseesi?"

D'Artagnan tuli Portoksen avuksi, paroonin jo tuntiessa kuumenevansa.

"Te kirkonmiehet olette suuria politikkoja", huomautti hän Aramikselle. "Me miekkamiehet sitävastoin käymme suoraan kohti päämäärää. Asianlaita on sellainen, että minä olin lähtenyt tervehtimään kunnon Baisemeauxia..."

Aramis heristi korviaan.

"Hei!" virkahti Portos; "tuosta johtuu mieleeni, että minulla on Baisemeauxilta kirje sinulle, Aramis."

Ja Portos ojensi piispalle kirjeen, jonka jo tunnemme.

Aramis pyysi saada lukea sen, d'Artagnanin olematta millänsäkään tästä seikasta, johon hän oli täysin valmistautunut. Aramiskin muuten tutustui sanomaansa niin tyynin ilmein, että d'Artagnan ihaili hänen itsehillintäänsä enemmän kuin milloinkaan. Luettuaan kirjeen piispa pisti sen huolettomasti taskuunsa.

"Niin, mitä olitkaan sanomassa, hyvä kapteeni?" tiedusti hän.

"Minä sanoin", jatkoi muskettisoturi, "että olin pistäytynyt Baisemauxin luo virkatoimissa."

"Virkatoimissa?" toisti Aramis.

"Niin", vastasi d'Artagnan. "Ja luonnollisesti johduimme puhelemaan sinusta ja muista ystävistämme. Minun täytyy tosin tunnustaa, että Baisemeaux otti minut vastaan hieman kylmästi, ja sentähden sanoin piankin hyvästi. Mutta paluumatkalla tuli luokseni eräs sotamies ja sanoi (hän kun nähtävästi tunsi minut siviilipuvussanikin): 'Herra kapteeni, tekisittekö minulle sen palveluksen, että lukisitte minulle tähän koteloon kirjoitetun nimen?' Ja minä luin: 'Parooni du Vallonille, herra Fouquetin luona Saint-Mandéssa.' _Pardieu!_ tuumasin itsekseni; Portos ei olekaan palannut Pierrefondsiin tai Belle-Islelle, kuten luulin, vaan oleskelee Saint-Mandéssa herra Fouquetin palatsissa. Mutta herra Fouquet ei nykyään ole Saint-Mandéssa, ja Portos on siis yksin tai Aramiksen seurassa. Minäpä käyn tervehtimässä Portosta. -- Ja niin läksin käymään ystävämme luona."

"Oikein!" sanoi Aramis miettiväisenä.

"Tästä sinä et kertonut minulle", huomautti Portos.

"Ei ole sattunut aikaa, ystäväiseni."

"Ja sinä otit Portoksen mukaasi tänne?"

"Niin, ensin Planchetin luo."

"Asuuko Planchet Fontainebleaussa?" kysyi Aramis.

"Asuu, ja ihan lähellä hautuumaata", tokaisi Portos.

"Vai ni-in! Lähellä hautuumaata?" kertasi Aramis epäluuloisesti.

-- Kas niin! -- ajatteli muskettisoturi; -- siinä on muutakin haudattuna!

"Niin aivan", selitti Portos. "Planchet on totisesti oiva mies, ja hänellä on maukkaat varastot, mutta hänen huvilassaan on ikkunoita hautuumaan puolella. Niistä on murheellinen näköala! Tänäkin aamuna..."

"Tänä aamuna?..." kertasi Aramis yhä enemmän kiihdyksissään. D'Artagnan kääntyi selin ja lähestyen ikkunaa alkoi rummuttaa ruutuun pikku marssinsävelmää.

"Tänäkin aamuna sinne meidän nähtemme juuri mullattiin joku köyhä raukka", kertoi Portos.

"Vai niin!"

"Kolkkoa se on semmoinen... Minä en vain saisi eletyksi talossa, josta alinomaa näkee ruumiita! Mutta d'Artagnanin mieltä se näytti hyvinkin kiinnittävän."

"Ahaa! D'Artagnan jäi katselemaan?"

"Ei katselemaan, vaan ihan ahmimaan kuin mitäkin silmänherkkua."

Aramis hätkähti ja kääntyi tähystämään muskettisoturia, mutta tämä oli jo vilkkaassa keskustelussa Saint-Aignanin kanssa. Aramis jäi sentähden vielä urkkimaan Portokselta; sitten hän puserrettuaan kaiken mehun tästä jättiläissitruunasta viskasi kuoren syrjään, siirtyi d'Artagnania kohti ja löi häntä olalle, kun Saint-Aignan jo oli poistunut kuninkaan illallismääräystä toimittamaan.

"Kuulehan, ystäväiseni!" sanoi hän.

"Niin, rakas ystävä?" vastasi d'Artagnan.

"Me toiset emme syö illallista kuninkaan seurassa, me."

"Ja minä kyllä puolestani."

"Voitko haastella kanssani kymmenen minuuttia?"

"Kaksikymmentä. Kestää varmaan sen aikaa, ennen kuin hänen majesteettinsa istuutuu pöytään."

"Missä meidän sopisi keskustella?"

"Vaikka tuolla penkillä; kuninkaan mentyä täällä saa istuakin, ja sali on tyhjä."

"No, istahtakaamme siis."

He istuutuivat. Aramis tarttui d'Artagnanin käteen.

"Tunnusta pois, hyvä ystävä", aloitti hän, "että sinä olet istuttanut Portokseen hiukan epäluuloisuutta minua kohtaan."

"Sen myönnän, mutta en sillä tavoin kuin sinä tarkoitat. Minä huomasin Portoksen ikävystyneen ihan kuollakseen, ja esitelläkseni hänet kuninkaalle tahdoin hänelle ja sinulle tehdä sen, mihin te itse ette olisi koskaan ryhtyneet."

"Mitä niin?"

"Tahdoin pitää teistä ylistyspuheen."

"Sen olet todella tehnyt etevästi; kiitos siitä!"

"Ja minä toimitin kardinaalinhattusi lähemmäksi, kun se oli jo luisumassa loitolle."

"Niin kylläkin", sanoi Aramis omituisesti hymyillen; "sinä olet todella aivan erikoinen edistämään ystäviesi menestystä."

"Huomaat siis, etten ole toiminut muussa mielessä kuin Portoksen uran edistämiseksi."

"Oh, minäkin puolestani olin siinä hommassa, mutta sinulla on pitemmät käsivarret kuin meillä."

Nyt oli d'Artagnanin vuoro hymyillä.

"Kuulehan", jatkoi Aramis, "meidän tulee aina olla avomielisiä keskenämme: pidätkö minua vielä likeisenä veikkonasi, hyvä d'Artagnan?"

"Olen siinä kohden aivan entiselläni", vastasi d'Artagnan sitoutumatta sanoissaan liiaksi.

"Kiitos siitä, ja olkaamme täysin vilpittömiä toisillemme" lausui Aramis. "Sinä tulit Belle-Islelle kuninkaan asioissa?"

"Niin, _pardieu_!"

"Tahdoit siis riistää meiltä ilon tarjota kuninkaalle Belle-Islen valmiiksi linnoitettuna?"

"Mutta, hyvä ystävä, voidakseni riistää teiltä sen huvin olisi minun ensin täytynyt tietää aikomuksenne."

"Tulitko siis Belle-Islelle mitään tietämättä?"

"Sinusta? No, ihan! Miten hitossa olisin voinut kuvitellakaan Aramista niin taitavaksi insinööriksi, että hän suunnittelisi linnoituksia kuin Polybios tai Arkimedes?"

"Totta kyllä. Mutta aavistelit kuitenkin, että minä olin siellä?"

"Niin, siitä minulla oli vihiä."

"Ja Portoksen tiesit myös siirtyneen Bretagneen?"

"Parahin ystäväiseni, minä en aavistanut, että sinusta oli tullut insinööri, ja vielä vähemmän saatoin ottaa lukuun, että Portos työskenteli samalla alalla. Joku roomalainen sanoi: 'Puhujaksi tullaan, runoilijaksi synnytään'. Mutta hän ei vainkaan olisi sanonut: 'Portoksena synnytään ja insinööriksi tullaan.'"

"Sinulla on sukkela hyväntuulisuutesi yhä säilynyt", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti. "Mutta jatkakaamme."

"Tehkäämme niin."

"Keksittyäsi meidän salaisuutemme sinä riensit ilmoittamaan siitä kuninkaalle?"

"Riensin sitä kiivaammin, veikkonen, kun huomasin sinun kiirehtivän vielä vimmatummin. Kun mies, joka painaa kaksisataaviisikymmentäkahdeksan naulaa kuten Portos, ratsastaa tiheään vaihdettavilla vuokrahevosilla; kun luuvaloinen -- suo anteeksi, sinä olet itse valittanut sitä minulle -- kun luuvaloinen kirkkoruhtinas jouduttautuu päätähavin pitkälle ajotaipaleelle, silloin otaksun minä, että näillä kahdella ystävyksellä, jotka eivät ole tahtoneet antaa minulle tietoa pikaretkestään, on äärimmäisen tärkeitä asioita salattavina minulta, ja tietysti minä silloin säntään liikkeelle niin vinhasti kuin minun laiha ja nivelsäryltä säästynyt ruhoni suinkin sallii."

"Etkö tullut ajatelleeksi, rakas ystävä, että sinä olisit saattanut tehdä minulle -- minulle ja Portokselle -- mitä huonoimman palveluksen?"

"Kyllä otin lukuun senkin, mutta te kaksi, Portos ja sinä, olitte panneet minut esittämään surkeata osaa Belle-Islellä."

"Suo anteeksi", sanoi Aramis.

"Älä sinäkään ole nyreissäsi minulle", pyysi d'Artagnan.

"Nyt siis olet selvillä kaikesta?" jatkoi Aramis.

"_Ma foi_, en suinkaan."

"Käsitäthän, että minun oli annettava vihjaus herra Fouquetille, hänen ehättäytyäkseen sinun edelläsi kuninkaan luo?"

"Sepä juuri on hämärä kohta."

"Ei ollenkaan. Herra Fouquetilla on vihollisia, senhän myönnät?"

"Ka, on kyllä."

"Ja erittäinkin yksi..."

"Vaarallinen?"

"Suorastaan verivihollinen. No, taistellakseen sen miehen vaikutusvaltaa vastaan on herra Fouquetin pitänyt antaa kuninkaalle suuren kiintymyksen ja uhrautuvaisuuden todisteita. Niinpä hän oli päättänyt hämmästyttää hänen majesteettiaan lahjoittamalla hänelle Belle-Islen. Jos sinä olisit saapunut Pariisiin ensimmäisenä, niin yllätyksestä ei olisi ollut puhettakaan, vaan koko lahjoitus olisi jälkeenpäin tapahtuneena näyttänyt johtuneen pelosta."

"Minä ymmärrän..."

"Siinä koko salaisuus", lopetti Aramis tyytyväisenä, kun luuli saaneensa muskettisoturin uskomaan.

"Mutta", huomautti viimemainittu, "yksinkertaisempaa olisi ollut viedä minut syrjään Belle-Islellä ja lausua: 'Hyvä ystävä, me linnoitamme tätä saarta lahjaksi kuninkaalle. Sanohan meille, kenen asioilla kuljet? Oletko herra Colbertin vai herra Fouquetin ystävä?' Kenties en olisi vastannut mitään, mutta sinä olisit silloin lisännyt: 'Oletko minun ystäväni?' Ja siihen olisin minä vastannut: 'Olen.'"

Aramis painoi päänsä alas.

"Sillä tavoin", pitkitti d'Artagnan, "sinä olisit herpauttanut minut toiminnassani, ja minä olisin palannut kuninkaan luo sanomaan: 'Sire, herra Fouquet linnoittaa Belle-Isleä, ja oivallisesti; mutta Belle-Islen kuvernööri lähettää teidän majesteetillenne tällaisen kirjelmän.' Taikka myöskin: 'Tässä tuleekin herra Fouquet itse puhumaan toimistansa.' Minä en olisi silloin joutunut esiintymään typeränä nahjuksena, te olisitte saaneet pitää yllätyksenne, ja meidän ei olisi tavatessamme tarvinnut katsoa toisiamme kieroon."

"Ja nyt sitävastoin", virkkoi Aramis, "sinä olet toiminut täydellisesti kuin herra Colbertin ystävä. Oletko sinä hänen miehiään?"

"En mitenkään!" huudahti kapteeni. "Herra Colbert on viheliäinen myyrä, ja minä vihaan häntä niinkuin aiemmin Mazarinia, kuitenkaan häntä pelkäämättä."

"No, minä taasen pidän herra Fouquetista", sanoi Aramis, "ja olen hänen miehiään. Sinä tunnet asemani... Minulla ei ole mitään varallisuutta. Herra Fouquet on toimittanut minulle kunnolliset tulot, hiippakunnan; hän on kohdellut minua erinomaisen ystävällisesti, ja minä muistan kyllin hyvin maailman tapoja, osatakseni antaa arvoa sellaiselle suopeudelle. Herra Fouquet on siis voittanut sydämeni, ja minä olen asettunut hänen käytettäväkseen."

"Se on kuten pitääkin. Sinulla on siinä hyvä isäntä."

Aramis puristi huulensa yhteen.

"Luullakseni parhain, mitä minulla voisi olla."

Sitten piispa vaikeni hetkiseksi. D'Artagnan varoi keskeyttämästä äänettömyyttä.

"Portokselta olet kai kuullut, miten hän on sekaantunut tähän kaikkeen?" aloitti Aramis jälleen.

"En", vastasi d'Artagnan; "olen todella utelias, mutta minä en milloinkaan kysele ystävältä, kun hän tahtoo piiloittaa minulta todellisen salaisuutensa."

"Minä siis selitän sen sinulle."

"Ei kannata, jos se luottamus velvoittaa minua johonkin."

"Ole huoletta; Portos on mies, johon olen kiintynyt kaikkein enimmin, syystä, että hän on suora ja hyväsydäminen. Piispaksi tultuani etsiskelen teeskentelemättömiä luonteita, jotka saavat minut rakastamaan totuutta ja vihaamaan juonittelua."

D'Artagnan siveli viiksiään.

"Minä tapasin Portoksen; hän oli joutilaana, hänen läsnäolonsa muistutti mieleeni entisiä hauskoja päiviä, silti häiritsemättä nykyistä mielentilaani. Kutsuin Portoksen luokseni Vannesiin. Kun herra Fouquet, joka on niin ystävällinen minua kohtaan, sai tietää, että Portos oli likeinen ystäväni, lupasi hän veikkosellemme ritarimerkin ensi tähtisateessa; siinä koko salaisuus."

"Minä en käytä sitä väärin", sanoi d'Artagnan.

"Sen tiedän hyvin, ystäväni; ei kellään ole todellista kunniantuntoa suuremmassa määrässä kuin sinulla."

"Se on minulle imartelevaa, Aramis."

"Ja nyt..." kirkkoruhtinas tähtäsi katseensa ystävän sieluun... "puhelkaamme nyt hiukan omista asioistamme. Tahdotko sinä tulla herra Fouquetin ystäväksi? Älä keskeytä minua ennen kuin selitän, mitä sillä tarkoitan."

"Minä kuuntelen."

"Tahdotko kohota Ranskan marskiksi, pääriksi, herttuaksi, ja hallita miljoonan arvoista läänitystä?"

"Mutta, hyvä ystävä", sanoi d'Artagnan, "mitä sen kaiken saavuttamiseksi pitäisi tehdä?"

"Ruveta herra Fouquetin mieheksi."

"Minä olen kuninkaan mies, veikkoseni."

"Et kaiketikaan yksinomaan?"

"Hoo, d'Artagnan on jakamaton."

"Arvatenkin sinulla on kunnianhimoa, tuollaisena urhoollisena kykynä."

"Onhan kyllä."

"No niin?"

"No, kah, minä toivon pääseväni Ranskan marskiksi, herttuaksi, pääriksi; mutta sen kaiken antakoon minulle kuningas."

Aramis kiinnitti kirkkaan katseensa jälleen d'Artagnaniin.

"Eikö kuningas ole valtias?" sanoi d'Artagnan.

"Sitä ei kukaan kiellä, -- niin oli myöskin Ludvig XIII."

"Mutta, hyvä ystävä, Richelieun ja Ludvig XIII:n välillä ei ollut mitään d'Artagnania", huomautti muskettisoturi tyynesti.

"Kuninkaan ympärillä on paljon kompastuskiviä", lausui Aramis.

"Ei kaiketikaan kuninkaan edessä?"

"Eipä kyllä; mutta..."

"Kuulehan, Aramis, minä huomaan, että jokainen ajattelee itseään, eikä milloinkaan tätä pikku ruhtinasta; no, minä tuen itseäni, tukemalla häntä."

"Entä ruhtinaitten kiittämättömyys?"

"Sitä pelkäävät ainoastaan heikot."

"Oletpa hyvin varma itsestäsi."

"Olen kuin olenkin."

"Mutta voisi sattua, että kuningas ei enää tarvitsisi sinua."

"Minä uskon päinvastoin, että hän joutuu tarvitsemaan minua enemmän kuin milloinkaan; ja ajatteles, hyvä ystävä, jos tulisi kysymykseen jonkun uuden Condén vangitseminen, niin kuka sen ottaisi toimittaakseen? Tämä... ainoastaan tämä koko Ranskassa."

Ja d'Artagnan läimäytti miekkaansa.

"Sinä olet oikeassa", sanoi Aramis kalveten. Hän nousi ylös ja puristi d'Artagnanin kättä.

"Nyt kutsutaan illalliselle", virkkoi muskettisoturien kapteeni; "sallinet siis..."

Aramis kiersi käsivartensa muskettisoturin kaulaan ja sanoi hänelle:

"Sinunlaisesi ystävä on paras jalokivi kuninkaan kruunussa." Sitten he erosivat.

-- Sanoinhan, että jotakin oli tekeillä, -- ajatteli d'Artagnan.

-- Täytyy jouduttaa miinan räjäytystä, -- arveli Aramis; -- d'Artagnan on haistanut sytytyslangan.

149.

Madame ja de Guiche.

Olemme nähneet, että de Guiche oli äkkiä poistunut salista sinä päivänä, jolloin Ludvig XIV oli niin kohteliaasti tarjonnut de la Vallièrelle arpajaisissa voittamansa ihmeelliset rannerenkaat.

Kreivi käveli jonkun aikaa palatsin ulkopuolella tuhansien epäluulojen ja suuren levottomuuden kiusaamana. Sitten hänen nähtiin Viisikulmion vastapäiseltä pengermältä odottavan Madamen lähtöä. Kului runsaasti puoli tuntia. Täällä yksinäisyydessä ei kreivillä tällähaavaa saattanut olla kovinkaan hupaisia ajatuksia. Hän veti esille taskukirjansa ja päätti monien epäröimisten jälkeen kirjoittaa seuraavat sanat:

"Madame, rukoilen teitä suomaan minulle hetken puhutteluun. Älkää säikähtykö tästä pyynnöstäni; sillä siihen ei sisälly mitään vierasta hartaalle kunnioitukselle, jolla" j.n.e.

Hän sulki sinetillään tämän omituisen anomuksen rakkauskirjeen tapaan taitettuna. Samassa näki hän linnasta tulevan useita naisia, sitten miehiä ja vihdoin melkein kuningattaren koko seurueen. Hän huomasi joukossa la Vallièrenkin ja Montalaisin, joka jutteli Malicornen kanssa. Viimeiseen asti hän tarkkaili vieraita, jotka äskettäin olivat täyttäneet leskikuningattaren kabinetin.

Madame ei yhäkään ilmestynyt esille. Hänen täytyi kuitenkin välttämättömästi palata asuntoonsa tämän pihan kautta, ja jännittyneenä de Guiche tähysti pengermältä pihamaalle. Lopultakin Madame tuli ulos kahden tulisoihtuja kantavan hovipojan saattamana. Hän käveli nopeasti, ja ovelleen päästyänsä hän huusi:

"Pojat, on tiedusteltava kreivi de Guichea, hänen antaakseen minulle selostuksen eräästä tehtävästä. Jos hän on vapaana, pyytäkää häntä käymään luonani."

De Guiche pysyi ääneti ja varjoon kätkeytyneenä; mutta heti kun Madame oli mennyt sisälle, hyökkäsi hän pengermältä portaita alas. Hän tekeytyi mahdollisimman välinpitämättömän näköiseksi paashien varalle, jotka jo riensivät hänen asuntoaan kohti.

"Ah, Madame tavoittaa minua!" jupisi hän kuohuksissaan ja rypisti kokoon kirjeensä, joka nyt oli käynyt tarpeettomaksi.

"Herra kreivi", sanoi toinen hovipoika hänet huomatessaan, "on onnellista, että tapaamme teidät."

"Mikä on, messieurs?"

"Tulemme Madamen käskystä."

"Madamen käskystä?" huudahti de Guiche muka ihmeissään.

"Niin, herra kreivi, hänen kuninkaallinen korkeutensa pyytää teitä saapumaan luoksensa. Hän sanoi, että teidän on annettava hänelle selostus jostakin tehtävästä. Onko teillä aikaa?"

"Olen kokonaan hänen kuninkaallisen korkeutensa käskettävissä."

"Suvaitkaa siis seurata meitä."

Saapuessaan prinsessan luo de Guiche tapasi tämän kalpeana ja kiihtyneenä. Ovella oli Montalais näköjään hiukan levottomana siitä, mitä hänen emäntänsä mielessä liikkui. De Guiche astui esiin.

"Ah, te tulitte jo, herra de Guiche!" virkkoi Madame. "Olkaa hyvä ja käykää sisälle... Neiti de Montalais, teidän palvelusvuoronne on päättynyt."

Entistä uteliaammaksi jännittyneenä Montalais kumarsi ja läksi. Madame ja de Guiche jäivät kahden.

Kreivi oli hyvällä tuulella, sillä Madamehan oli kutsuttanut hänet kohtaukseen. Mutta miten oli hänen mahdollista käyttää tätä etua hyväkseen? Madame oli niin haaveellinen henkilö! Hänen kuninkaallisella korkeudellaan oli niin häilyväinen luonne!

Pian tämä sen näyttikin, sillä puhjeten yhtäkkiä puhumaan hän virkahti:

"No, eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"

De Guiche luuli Madamen arvanneen hänen ajatuksensa. Hän uskoi -- sellaisiahan ovat rakastavaiset, herkkäuskoisia ja sokeita kuin runoilijat ja profeetat -- hän uskoi, että prinsessa oli arvannut hänen halunneen tällaista puhuttelua sekä myöskin tämä halun vaikuttimen.

"On kyllä, madame", vastasi hän, "ja minusta se on kovin kummallista."

"Se rannerenkaitten juttu?" huudahti toinen kiihkeästi.

"Niin, madame."

"Luuletteko, että kuningas on rakastunut? Sanokaa."

De Guiche katseli häntä kauan. Madame loi silmänsä alas tämän sydämeen tunkevan tähystyksen edessä.

"Minä arvelen", virkkoi de Guiche, "että kuninkaalla on ehkä ollut tarkoitus kiusata jotakuta täällä. Muutoin ei kuningas näyttäytyisi niin innokkaaksi. Hän ei pelkästä sydämen hilpeydestä saattaisi tähän asti nuhteettoman nuoret tytön mainetta vaaraan."

"Nuhteettoman? Sen hävyttömän!" tokaisi prinsessa korskeasti.

"Voin vakuuttaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", sanoi de Guiche kunnioittavan lujasti, "että neiti de la Vallièrea rakastaa mies, joka ansaitsee kaikkea arvonantoa, sillä hän on rehti ritari."

"Oh, Bragelonne ehkä?"

"Minun ystäväni. Niin, Madame."

"No, mitäpä se kuningasta liikuttaa, että hän on teidän ystävänne?"

"Kuningas tietää, että Bragelonne on kihloissa neiti de la Vallièren kanssa, ja koska Raoul on uljaasti palvellut kuningasta, ei kuningas mene aiheuttamaan korvaamatonta onnettomuutta."

Madame purskahti kaikuvaan nauruun, joka teki de Guicheen tuskallisen vaikutuksen.

"Toistan teille, madame, etten usko kuninkaan hullaantuneen la Vallièreen; uskomattomuuteni todistuksena on, että tahdoin teiltä kysyä, kenen itserakkautta kuningas tässä kohden yrittänee ärsyttää. Te, joka tunnette koko hovin, auttanette minua sen seikan selvittämisessä, sitäkin varmemmin tuloksin, koska -- niinhän kaikkialla puhutaan -- teidän kuninkaallinen korkeutenne on hyvin sydämellisissä väleissä kuninkaaseen."

Madame puraisi huultansa ja keksimättä sopivaa vastausta muutti puheenaineen.

"Todistakaa minulle", virkkoi hän, luoden de Guicheen sellaisen katseen, jossa koko sielu näkyi kuvastuvan, "todistakaa minulle, että aikomuksenne oli tulla minulta kyselemään, minulta, joka kutsuinkin teidät puhuteltavakseni."

De Guiche veti vakavana muistikirjansa välistä kirjoittamansa lehtisen, näyttäen sitä.

"Sielujen sopusointua", mutisi Madame.

"Niin", vastasi kreivi vastustamattoman hellästi, "niin sielujen sopusointua. Mutta minä olen selittänyt teille, miten ja miksi teitä tavoittelin, jotavastoin te, madame, ette ole minulle vielä sanonut, minkätähden kutsutitte minut luoksenne."

"Se on totta." Madame epäröitsi. "Nuo rannerenkaat saavat minut suunniltani", virkkoi hän yhtäkkiä.

"Te kai odotitte, että kuningas tarjoaisi ne teille?" arvasi de Guiche.

"Miksipä ei?"

"Mutta eikö kuninkaalla ennen teitä, kälyään, madame, ollut kuningatar ajateltavanaan?"

"Eikö hänellä ennen la Vallièrea", tokaisi Madame äkäisesti, "ollut minua, ollut koko hovia?"

"Vakuutan teille, madame", sanoi kreivi kunnioittavasti, "että jos teidän kuultaisiin puhuvan noin, jos nähtäisiin punehtuneet silmänne ja -- Jumala suokoon minulle anteeksi! -- tuo silmäripsillenne nouseva kyynel, niin, ah, kaikki sanoisivat, että teidän kuninkaallinen korkeutenne on mustasukkainen."

"Mustasukkainen!" huudahti prinsessa ylväästi. "La Vallièrelleko mustasukkainen?"

Hän odotti taivuttavansa Guichen eleellä ja sävyllään.

"Mustasukkainen la Vallièrelle, niin, madame", toisti tämä urheasti.

"Luulen, monsieur", sopersi prinsessa, "että julkeatte herjata minua?"

"Minä en sitä usko, madame", vastasi kreivi hiukan kiihtyneenä, mutta jyrkästi päättäneenä taltuttaa tämän tulisen suuttumuksen.

"Menkää ulos!" käski prinsessa ylimmilleen ärtyneenä de Guichen kylmäverisyydestä ja mykästä kunnioituksesta, jotka saivat hänen sappensa kiehumaan raivosta.

De Guiche peräytyi askeleen, kumarsi hitaasti hyvästiksi, suoristausi valkeana kuin kalvosimensa ja virkkoi hieman muuttuneella äänellä:

"Ei olisi kannattanut kiirehtiä tänne kokemaan näin ansaitsematonta tylyyttä."

Ja hän käänsi tyynesti selkänsä.

Tuskin oli hän edennyt viittä askelta, kun Madame hyökkäsi kuin tiikeri hänen jälkeensä ja tarttuen häntä hihasta käännytti hänet takaisin.

"Teeskentelemänne kunnioitus", virkkoi hän vimmasta vapisten, "on loukkaavampaa kuin herjaus. No, herjatkaa minua, mutta puhukaa toki!"

"Ja te, madame", vastasi kreivi säveästi, vetäen miekkansa huotrastaan, "lävistäkää rintani, mutta älkää kiduttako minua kuoliaaksi heikolla tulella."

Kreivin katseesta, joka kuvasti rakkautta, päättäväisyyttä ja epätoivoakin, käsitti prinsessa, että mies, joka näennäisesti oli niin tyyni, survaisisi miekan rintaansa, jos hän lisäisi sanankin.