Part 81

"Sinusta, saat sanoa, kultaseni", oikaisi Montalais nauraen, "sinusta ja Tonnay-Charentesta, jotka molemmin teitte tunnustuksenne pilville ja onnettomuudeksi saitte sivullisia kuulijoita."

La Vallière taivutti päänsä alas. "Sinä todella muserrat minut", valitti hän.

"Minä?"

"Niin, kiusaat minut kuoliaaksi pilapuheillasi."

"Kuulehan, kuulehan, Louise! En puhu piloja, vaan olen oikein vakavalla mielellä. En ole turhan takia siepannut sinua linnasta, jäänyt messusta, teeskennellyt Madamen tavoin päänsärkyä, jota hänellä oli yhtä vähän kuin minullakaan, ja kaiken kaikkiaan käyttänyt kymmenkertaisesti runsaammin valtioviisautta kuin herra Colbert on saanut perintönä Mazarinilta ja nyt sovelluttaa herra Fouquetia vastaan; tahtoessani täten päästä kertomaan sinulle seitsemän suruani ja kahdeksan murhettani ei kelpaa tulokseksi, että kun me lopultakin olemme rauhassa eikä kukaan kuule meitä, sinä silloin alkaisit teeskennellä minulle. Ei, ei, ole varma siitä, että kun kysyn sinulta, se ei tapahdu vain uteliaisuudesta, vaan todella arveluttavaksi käyneen asemamme vuoksi. Ihmiset tietävät tuon tunnustuksesi ja puhuvat siitä. Jokainen koristelee tarinaa parhaan taitonsa mukaan mielikuvituksen kukkasilla; sinulla on kunnia pitää koko hovin huomaavaisuutta vireillä, kultaseni, ja ne monet hellät ja henkevät lausumat, joita sinun tiliisi sepitetään, saisivat neiti de Scudéryn ja hänen veljensä pakahtumaan kateudesta, jos ne tunnollisesti selostettaisiin heille."

"Mutta, hyvä Montalais", sanoi tyttöpoloinen, "sinä tiedät paremmin kuin kukaan, mitä minä olen sanonut, kun lausuin sen juuri sinulle."

"Niin, tiedän kyllä. Mutta nyt ei ole siitä kysymys. En ole unohtanut ainoatakaan sanaasi; mutta ajattelitko myös todella mitä sanoit?"

Louise joutui hämilleen.

"Yhä kyselyä!" huudahti hän. "Hyvä Jumala, antaisin koko maailman unhoittaakseni, mitä sanoin... Miksi ovatkaan kaikki liittoutuneet alati muistuttamaan minua siitä? Voi, on kamalaa, että ystävätärkin, jonka pitäisi säästää minua, -- joka voisi minua neuvoa ja auttaa pelastukseen, päin vastoin surmaa minut, rääkkää hengiltä!"

"Kas, kas", lausui Montalais, "tähän asti sanottuasi liian vähän väitätkin jo liian paljon. Kellään ei ole aikomuksena surmata sinua eikä edes varastaa sinulta salaisuuttasi: sitä pyydetään omasta suosiostasi eikä muutoin, sillä se ei koske ainoastaan sinun asioitasi, vaan meidän muidenkin. Samaa huomauttaisi sinulle Tonnay-Charente, jos hän olisi täällä. Eilen illalla hän nimittäin olikin pyytänyt minua vasiten kamariimme keskustelemaan, ja minä läksin sinne herroista Manicampista ja Malicornesta selvittyäni; silloin kuulin, joskin hiukan myöhästyneenä, että Madame oli sijoittanut hovineidit erilleen toisistansa ja että meidän piti nukkua hänen huoneissaan eikä omassa asunnossamme. Tietysti Madame sillä erossapitämisellä tahtoi estää meitä haastelemasta mitään keskenämme, ja samassa tarkoituksessa hän on tänä aamuna sulkeutunut Tonnay-Charenten seuraan. Sano minulle siis, rakkahin, missä määrin Athénais ja minä voimme luottaa sinuun, jotta sinäkin saisit meidän tukemme."

"En oikein ymmärrä esittämääsi kysymystä", väitti Louise hyvin kiihtyneenä.

"Hm, sinä näytät päin vastoin käsittävän sen varsin hyvin. Mutta minä esitänkin kysymykseni täsmällisempänä, riistääkseni sinulta kaikki mahdolliset verukkeet. Kuule siis: _Rakastatko herra Bragelonnea?_ Se kaiketi on selvä tiedustus, hä?"

Kysymys vavahdutti Louisea niinkuin piiritysarmeijan ensimmäinen pommi täräyttää saarrettua varustusta.

"Rakastanko Raoulia!" huudahti hän; "lapsuudenystävää, veljeäni!"

"Kah, ei, ei! Taaskin sinä livahdat minulta tai ainakin pyrit luikertamaan pois asiasta. En kysy sinulta, rakastatko Raoulia, lapsuutesi ystävää ja veljeäsi; minä kysyn, rakastatko herra varakreivi de Bragelonnea, kihlattuasi?"

"Voi, hyvä Jumala", valitti Louise, "kuinka ankarasti sinä kovisteletkaan, rakas Aure!"

"Tyhjää valitusta! En ole enemmän enkä vähemmän ankara kuin seurustelussamme yleensä. Esitän sinulle vain kysymyksen; tokihan vastaat siihen?"

"Varmastikaan", vakuutti Louise tukahtuneella äänellä, "sinä et puhu minulle kuin ystävätär, mutta vastaan sinulle kuitenkin vilpittömänä ystävättärenä."

"Vastaa siis!"

"No niin, olen luonnostani kovin arasteleva ja naurettavankin ylpeä kaiken suhteen, mitä naisen tulee tallettaa sydämensä salaisuutena, ja siltä osalta ei vielä kukaan ole saanut lukea sisimpiä ajatuksiani."

"Sen kyllä tiedän, sillä jos olisin lukenut sieluasi, en kysyisi sinulta, vaan sanoisin ihan yksinkertaisesti: 'Hyvä Louise, sinulla on onni tuntea herra de Bragelonne, joka on pulska kunnon mies ja tarjoaa edullista liittoa varattomalle tytölle. Kreivi de la Fère jättää pojalleen viidentoistatuhannen livren verran vuotuisia korkoja. Tämän pojan puolisona saat siis ne tulot; sehän on erinomaista. Älä siis eksy oikeaan tai vasempaan vaan valitse suora tie alttarin ääreen, jonne herra de Bragelonne tahtoo sinut viedä. Ja mitä sitten? No, sitten sinusta tulee hänen luonteensa mukaan joko vapaa tai orjatar, jotta saat oikeuden heittäytyä kaikkiin niihin hullutuksiin, joihin liian vapaat tai liiaksi pidätellyt ihmiset tavallisesti joutuvat.' Näin minä heti sanoisin sinulle, hyvä Louise, jos voisin katsahtaa sydämesi syvyyteen."

"Ja minä kiittäisin sinua", sopersi Louise, "vaikka neuvosi ei tuntuisikaan minusta aivan sattuvalta."

"Odota, maltahan... Jatkoksi äskeiselle minä sitten kiirehtisin lisäämään: 'Louise, on vaarallista istua päivät päästään pää kumarassa, kädet toimettomina, harhailevin katsein; on vaarallista tavoitella hämyisiä puistokäytäviä ja lakata hymyilemästä huvikkeille, jotka virkistävät muiden nuorten tyttöjen mieltä; on vaarallista, Louise, sinun laillasi piirrellä kengänkärjellä hiekkaan kirjaimia, jotka häivytettyinäkin voivat hahmopiirteillään vielä ilmaista olleensa enemmän L:n kuin B:n näköisiä; ja vaarallista kaiken kaikkiaan on täyttää mieltänsä tuhansilla eriskummaisilla kuvitelmilla, jotka ovat yksinäisyyden ja päänkivistyksen hedelmiä. Tällaisissa haaveissa tyttöparka riuduttaa poskensa kuopille ja kuluttaa samalla aivonsakin pilalle, eikä olekaan tuollaisissa tapauksissa harvinaista nähdä maailman miellyttävimmän ihmisen muuttuvan ihan tympäiseväksi, peräti järkevän olennon aivan tylsistyvän.'"

"Kiitos, Aure-kulta", vastasi la Vallière säveästi; "sinun on luontaista puhua noin, ja kiitän sinua siitä, että puhuttelet minua teeskentelemättömästi."

"Ja puhunkin haaveilusta yleensä; älä siis omaksu sanoistani sen enempää kuin katsot osuvaksi. Mistä nyt muuten johtuneekaan mieleeni tarina nuoresta kaihomielisestä tytöstä, joka kuoli sappitautiin sen pettymyksen johdosta, että hän kuvitteli saavuttaneensa jonkun prinssin, kuninkaan tai keisarin rakkauden, vaikka tuo suuruus ilmeisesti rakastikin toista ja ainoastaan käytti edellistä tyttöä todellisen rakkautensa verhona; on kummallista, että tyttöparka ei sitä itse huomannut ajoissa, vaikka hänen ympäristönsä heti havaitsi juonen. Naurathan sille poloiselle hupsulle kuten minäkin, la Vallière?"

"Nauran", änkytti Louise kalmankalpeana; "niin, tietysti minä nauran."

"Ja siinä teet oikein, sillä tapaus on todellakin hupainen. Tapaus tai tarina -- miksi sitä sanoisikaan -- painui sattuvana mieleeni, ja opettavaisuutensa vuoksi nyt kerroin sen sinulle. Ajattelehan, hyvä Louise, mitä häiriötä sellainen raskasmielisyys voisi tuottaa sinun aivoissasi! Jos sellaista sattuisi jollekulle meistä, niin asianomainen saisi siis olla varma siitä, että hän olisi tänään kuvalintuna, huomenna naurun aiheena ja ylihuomenna kuolisi häpeään."

La Vallière hätkähti ja vaaleni vielä enemmän, jos mahdollista.

"Kun kuningas iskee silmänsä meihin", jatkoi Montalais, "antaa hän sen kyllä huomata, ja jos me olemme se saalis, jota hän tavoittelee, osaa hän kyllä tavoittaa saaliinsa. Sinä näet siis, Louise, että sellaisissa olosuhteissa tulee nuorten tyttöjen, jotka joutuvat alttiiksi vaaralle, suoda toisilleen rajaton luottamuksensa, jotta turhia haaveksimattomat sydämet voisivat varjella niitä, jotka ovat luontuvia raskasmieliseen uneksimiseen."

"Hiljaa, hiljaa!" huudahti la Vallière; "joku tulee!"

"Niin, todellakin", sanoi Montalais; "mutta kuka se voi olla? Kaikkihan ovat menneet messuun kuninkaan saattueessa tai uimaretkelle Monsieurin kanssa?"

Melkein samassa näkivät nuoret tytöt lehtokujan päässä vehmaan lehväholvin alla uljasryhtisen ja solakkavartisen nuoren miehen, jolla oli miekka kainalossa ja viitta hartioilla. Ratsusaappaissaan ja kannuksissaan hän herttaisesti hymyillen tervehti heitä jo kaukaa.

"Raoul!" huudahti Montalais.

"Herra de Bragelonne!" sopersi Louise.

"Hän on itseoikeutettu tuomari ratkaisemaan väittelymme", sanoi Montalais.

"Voi, Montalais, Montalais, armahda!" hätääntyi la Vallière; "sinä olet jo ollut julma, älä kovene ihan järkkymättömäksi!"

Nämä palavana rukouksena lausutut sanat häivyttivät kaikki ivan jäljet Montalaisin kasvoilta, elleivät sydämestä.

"Hei, te tulette pulskana kuin Amadis,[65] herra Bragelonne!" huusi hän Raoulille; "ja täysissä varuksissa ja saappaissa kuten hänkin."

"Kunnioittava tervehdykseni, mesdemoiselles", vastasi Bragelonne kumartaen.

"Mutta sanokaakin, miksi olette laittautunut saappaisiin?" kysyi Montalais, la Vallièren pysyessä ääneti vaikka katselikin Raoulia yhtä paljon ihmeissään kuin toverinsakin.

"Miksikö?" toisti Raoul.

"Niin", rohkeni Louisekin nyt virkahtaa.

"Sentähden että lähden matkalle", ilmoitti Bragelonne katsellen Louisea.

Nuori tyttö tunsi itsensä jonkunlaisen taikauskoisen pelon yllättämäksi ja huojui.

"Te matkustatte, Raoul!" huudahti hän, "minne?"

"Rakas Louiseni", selitti nuori mies luontaisen sävyisästi, "minä lähden Englantiin."

"Ja mitä te Englannissa teette?"

"Kuningas lähettää minut sinne."

"Kuningas!" huudahtivat yhtaikaa Louise ja Aure, tahtomattaankin vaihtaen keskenään katseen, jossa muistuttivat toisilleen juuri keskeytyneestä haastelusta. Raoul huomasi sen, mutta hän ei voinut oivaltaa sen merkitystä, vaan tulkitsi sitä niin ollen luonnolliseksi ilmaukseksi harrastuksesta, jota molemmat nuoret tytöt tunsivat häntä kohtaan.

"Hänen majesteettinsa", kertoi hän, "on suvainnut muistaa, että herra kreivi de la Fère oli mieluisa vieras Kaarle II:n hovissa. Kun siis kuningas tänä aamuna messuun mennessään tapasi minut tiellä, viittasi hän minulle. Astuin hänen luokseen. 'Herra de Bragelonne', sanoi hänen majesteettinsa minulle, 'poiketkaa herra Fouquetin luo, joka on saanut minulta kirjeen Ison-Britannian kuninkaalle; te saatte viedä sen kirjeen perille'. Minä kumarsin. 'Niin, ennen kuin matkustatte', lisäsi hän, 'kysykää Madamelta, mitä tehtäviä hänellä on annettavana teille, kun nyt olette lähdössä hänen kuninkaallisen veljensä luo'."

"Hyvä Jumala!" mutisi Louise järkkyneenä ja mietteissään.

"Niin pian! Teidät on määrätty matkustamaan nyt heti", ihmetteli Montalais kuohuksissaan tästä kummallisesta sattumasta.

"Hyvin totellakseen niitä, joita kunnioittaa", lausui Raoul, "on toteltava siekailematta. Kymmenen minuutin kuluttua käskyn antamisesta olin valmis. Saatuaan tiedon matkastani on Madame kyhäämässä kirjettä, jonka perilleviemisen hän suvaitsee uskoa minulle. Kun sillävälin sain neiti de Tonnay-Charentelta kuulla, että te varmaankin olitte jossakin Viisikulmiolla päin, pistäysin kiireimmiten tänne ja löysinkin teidät molemmat."

"Ja kumpaisenkin hiukan huonovointisena", sanoi Montalais auttaakseen Louisea, jonka kasvot ilmaisivat silmäänpistävää tyrmistystä.

"Voitteko pahoin!" toisti Raoul, sydämellisesti puristaen Louise de la Vallièren kättä. "Kas, kätesi on tosiaan ihan jääkylmä."

"Ei se merkitse mitään."

"Eihän tämä kylmyys ulotu sydämeen asti, vai kuinka, Louise?" virkkoi nuori mies hellästi hymyillen.

Louise kohotti nopeasti päänsä ikäänkuin kysymys olisi johtunut epäluulosta ja herättänyt hänessä tunnonvaivaa.

"Voi, te tiedätte hyvin", sai hän ponnistautuen sanotuksi, "että sydämeni ei milloinkaan kylmene sellaiselle ystävälle kuin te olette, herra de Bragelonne."

"Kiitos, Louise! Tunnen sekä sydämesi että sielusi ja tiedän kyllä, että pelkällä käden kosketuksella ei voi arvostella sinun hellyyttäsi. Ja sinä tiedät, Louise, kuinka rajattomasti minä rakastan sinua, millä luottamuksella ja alttiudella olen omistanut sinulle koko elämäni; annathan minulle siis anteeksi, että puhun sinulle hiukan lapsellisesti?"

"Puhukaa, herra Raoul", sanoi Louise vapisten; "minä kuuntelen teitä."

"En voi nyt erota sinusta lausumatta, että mieltäni painaa ihmeellinen ankeus, jonka käsitän järjettömäksi, mutta se repii kuitenkin sieluani."

"Viivyttekö sitten kauankin poissa?" kysyi la Vallière ahdistuneesti, Montalaisin kääntäessä pois kasvonsa.

"En, varmaankaan en edes kahta viikkoa pitempään."

La Vallière laski toisen kätensä sydämelleen, joka tuntui olevan pakahtumaisillaan.

"Se on kummallista", jatkoi Raoul ja katseli nuorta tyttöä surumielisesti; "olen monta kertaa jättänyt sinut, kohdatakseni vaarallisia seikkailuja, ja aina olen lähtenyt reippaana, kevein sydämin, mieli hurmaantuneena vastaisista riemuista ja valoisista tulevaisuuden toiveista, -- ja kuitenkin oli silloin mentävä uhmaamaan espanjalaisia luoteja tai wallonien tapparakeihäitä. Tänään lähden ilman pienintäkään vaaraa, ilman vähintäkään huolestuksen aihetta, tavoittamaan mitä helpoimmalla tehtävällä sitä kallista palkintoa, jota hänen majesteettinsa suosio minulle lupaa, ja kenties voitankin sen, sillä mitä kallisarvoisempaa hänen majesteettinsa voisikaan suoda minulle kuin sinun kätesi! No niin, Louise, en todellakaan tiedä, mistä se johtuu, mutta kaikki tämä onnellisuus ja valoisan tulevaisuuden ilahdus haipuu näkyvistäni kuin tyhjänä utuna, kuin harhahaaveena, ja sydämeni syvyydessä tunnen karvasta murhetta ja sanoin kuvaamatonta apeutta, jotakin kaameata, elotonta, kuollutta kuin ruumis. Voi, kyllä tiedänkin miksi, Louise: se tulee siitä, etten ole milloinkaan rakastanut sinua niin hartaasti kuin nyt tällä hetkellä. Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

Tämä murtuneen sydämen viimeinen huudahdus hellytti Louisen kyyneliin, ja hän horjahti taaksepäin Montalaisin syliin. Jälkimmäinenkin, joka ei suinkaan ollut pahoin pehmeäluontoinen, tunsi silmänsä kosteiksi ja sydämensä kuin rautarenkaan puristamaksi.

Raoul näki morsiamensa kyyneleet. Hänen katseensa ei tunkeutunut syvemmälle, ei koettanutkaan tunkeutua näiden kyynelten taakse. Hän taivutti polvensa Louisen edessä ja suuteli hellästi hänen kättään. Saattoi nähdä, että hän vuodatti koko sydämensä siihen suudelmaan.

"Nouskaa, nouskaahan", sanoi Montalais, itsekin puhkeamaisillaan itkuun, "sillä tuolla tulee Athénais!"

Raoul pyyhki polvensa takinhihan käänteellä ja hymyili vielä kerran Louiselle, joka ei enää katsonut häneen. Puristettuaan sitten sydämellisesti Montalaisin kättä hän kääntyi tervehtimään neiti de Tonnay-Charentea, jonka silkkilaahus jo kuuluvasti lakaisi lehtokujan hiekkaa.

"Onko Madame saanut kirjeensä valmiiksi?" kysyi hän nuoren tytön ehtiessä lähemmäksi.

"On, herra varakreivi, kirje on sekä kirjoitettu että sinetöity, ja hänen kuninkaallinen korkeutensa odottaa teitä."

Sen kuullessaan Raoul pikaisesti kumarsi Athénaisille, loi viimeisen silmäyksen Louiseen, viittasi vielä Montalaisille jäähyväisiksi ja poistui linnalle päin. Mutta mennessään hän vielä kääntyi katsomaan taaksensa. Ison puistokujan käänteessä hän sitten katosi noiden kolmen nuoren tytön näkyvistä, jotka olivat hyvin erilaisin tuntein saattaneet häntä katseillaan.

"No, vihdoinkin olemme rauhassa", virkkoi Athénais ensimmäisenä keskeyttäen äänettömyyden; "nyt saamme vapaasti haastella eilisestä suuresta tapahtumasta ja neuvotella esiintymistavastamme. Jos nyt tahdotte olla tarkkaavaisia", jatkoi hän vilkuen joka taholle, "niin selitän teille mahdollisimman lyhyesti, mitä minä katson velvollisuudeksemme ja -- ellette vähemmästä ymmärrä -- mikä tässä asiassa on Madamen tahto."

Ja mademoiselle de Tonnay-Charente antoi viime sanoilleen eri painoa, joka ei jättänyt hänen kumppaneitaan epätietoisiksi siitä, että Athénais todella esiintyi virallisena edustajana.

"Madamen tahto!" huudahtivat Montalais ja La Vallière yhtaikaa.

"_Uhkavaatimus_!" vastasi neiti de Tonnay-Charente diplomaattisesti.

"Mutta, hyvä Jumala", sopersi la Vallière, "tietääkö Madam, että --?"

"Hän tietää enemmän kuin me olemme hänelle sanoneet", vakuutti Athénais painokkaasti. "Olkaamme siis nyt yksimielisiä, hyvät neidit."

"Oh kyllä!" lupasi Montalais. "Olen pelkkänä korvana. Puhu, Athénais."

"Voi taivas! Hyvä Jumala!" surkeili Louise vapisevana, "saankohan enää elääkään tämän kamalan illan jälkeen?"

"Oh, älä toki noin säiky", tyynnytti Athénais; "meillä on keino käsissämme." Ja hän istuutui kahden kumppaninsa väliin, yhdistäen kumpaiseltakin käden omaansa, ja aloitti selittelynsä. Ensimmäisten sanojen kuisketta häiritsi vain laukkaavan hevosen kavioiden kopse valtamaantieltä linnan ristikkoporttien ulkopuolelta.

129.

Onnellinen prinssi.

Linnaan palatessaan oli Bragelonne kohdannut de Guichen. Mutta ennen tätä kohtausta oli de Guiche tavannut Manicampin, joka taasen oli puhutellut Malicornea. Mutta miten oli Malicorne sattunut Manicampin tielle? Siinä ei ollut mitään merkillistä: hän oli odotellut tätä palaavaksi messusta, jonne Manicamp oli mennyt herra de Saint-Aignanin seurassa. Yhdyttyään he olivat onnitelleet toisiaan hyvästä sattumasta, ja Manicamp oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen kysyen ystävältänsä, oliko tälle jäänyt jokunen lantti taskun pohjalle. Kummeksumatta kysymystä, jota hän ehkä odottikin, oli toinen vastannut, että jokainen tasku, josta aina ammennetaan, sinne koskaan mitään panematta, lopulta ehtyy niinkuin kaivo vielä talvella antaa vettä, kunnes puutarhuri tyyten tyhjentää sen kesällä. Malicorne sanoi taskuaan kyllä syväksi ja vakuutti auliisti ammentavansa siitä kylläisyyden aikana, mutta valitettavasti se oli liiallisesta käytöstä kuivunut. Tähän oli Manicamp hajamielisesti vastannut:

"Niinpä niin."

"Se olisi siis täytettävä", oli Malicorne lisännyt.

"Epäilemättä, mutta miten?"

"Eihän mikään ole helpompaa, paras herra Manicamp."

"Hyvä! Puhukaa!"

"Virka monsieurin luona, niin tasku pullistuu."

"Mutta onhan teillä sellainen virka?"

"On vasta vakuutettuna."

"No niin?"

"Ka, nimitys ilman itse virkaa merkitsee rahatonta kukkaroa."

"Niinpä niin", oli Manicamp vastannut toistamiseen.

"Puuhatkaamme siis se lupaus toteutetuksi", oli virantavoittelija kehoittanut.

"Paras, paras ystävä", huokasi Manicamp, "toimen saaminen Monsieurilta on asemamme suuria vaikeuksia."

"Ohoh!"

"Tietenkin, sillä nykyhetkellä emme voi pyytää mitään Monsieurilta."

"Mikä estää?"

"Välit ovat kylmenneet."

"Lorua!" virkahti Malicorne koruttomasti.

"Vielä mitä! Ja jos liehittelemme Madamea", sanoi Manicamp, "niin voimmeko sillä hyvitellä Monsieuria?"

"Totta kai! Jos osoitamme kohteliasta huomaavaisuutta Madamelle ja menettelemme siinä taitavasti, niin Monsieur varmaan kääntyy meille suopeaksi."

"Hm!"

"Muutoin olemme pölkkypäitä! Kiirehtikää siis, herra Manicamp, te kun olette suuri politikko, sovittamaan herra de Guiche hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa."

"Kuulkaahan, mitä herra de Saint-Aignan kertoi teille, Malicorne?"

"Minulle? Ei mitään. Hän kyseli kaikenmoista, sen hän teki."

"Vai niin. Minua kohtaan hän oli vähemmän umpimielinen."

"Mitä saitte heltiämään?..."

"Että kuningas on mielettömästi rakastunut neiti de la Vallièreen."

"Suuri uutinen, jumaliste!" vastasi Malicorne ivallisesti; "jokainen huutaa sitä niin äänekkäästi, että se ei voine enää kellekään olla salaisuus. Mutta pyydän teitä nyt ensiksi tosiaan toimimaan neuvoni mukaan: puhukaa herra de Guichen kanssa ja koettakaa saada hänet lähenemään Monsieuria. Hitto, siihen hän on velvollinenkin hänen kuninkaallista korkeuttansa kohtaan!"

"Mistähän de Guichen tavoittaisi?"

"Se ei nähdäkseni käy vaikeaksi. Tehkää kuten minä hain teidät esille: odottakaa häntä. Tiedättehän, että hän on luonnostaan innostunut kävelyihin."

"Niin, mutta missä hän käyskentelee?"

"On siinäkin kysymys! Eikö hän ole rakastunut Madameen?"

"Niin sanotaan."

"No siispä hän kävelee Madamen asunnon lähettyvillä."

"Kah, paras Malicorne, ettepä erehdykään. Tuolla hän tulee!"

"Miksi luulisittekaan minun erehtyvän? Oletteko huomannut, että hairahtuminen on minun tapaistani? Siinä näette: häntä ei tarvitse edes odottaa. Ja te olette rahapulassa?"

"Kireästi!" valitti Manicamp.

"Minä taasen olen virkaani vailla. Kun Malicorne astuu toimeen, niin Malicornella on rahaa. Ei asema sen pulmallisempi ole."

"Hyvä siis, olkaa huoleti. Minä panen parastani."

"Tehkää niin."

De Guiche lähestyi. Malicorne läksi tiehensä, Manicamp takertui de Guicheen. Kreivi näytti haaveilevalta ja synkältä.

"Sanoppas, mitä loppusointua etsit, kreiviseni", virkkoi Manicamp. "Minulla on mainio omasi pariksi, varsinkin jos sinulla loppusointunasi on _sielu_."

De Guiche pudisti päätänsä ja tuntien puhuttelijan ystäväksi tarttui hänen käsivarteensa.

"Paras Manicamp", vastasi hän, "muuta minä etsin kuin loppusointua."

"Mitä siis puuttuu?"

"Ja sinäkö ryhtyisit auttamaan minua etsinnässäni", jatkoi kreivi, "tuollainen laiskuri, veltto veitikka?"

"Minä terästän kekseliäisyyteni, paras kreivi."

"Näin on asia: olen menossa taloon, johon minulla on asiaa."

"Käännä siis askeleesi taloa kohti", neuvoi Manicamp.

"Niin, mutta talossa asuu mustasukkainen aviomies."

"Voittaako hän tarkkuudessa Kerberos-koiran?"

"Ei, mutta hyvin vetää vertoja."

"Onko hänellä kolme kitaa kuten sillä valppaalla manalan vartijalla? Oh, älä kohauttele olkapäitäsi, paras kreivini; teen tämän kysymyksen täydellä syyllä, kun nimittäin runoilijat väittävät, että Kerberoksen suostuttamiseksi pitää tuoda kakku tullessaan. Jokapäiväisen todellisuuden näkökannalta sanon minä, että yksi kakku on liian vähän kolmeen kitaan. Jos sinun mustasukkainen aviomiehesi vastaa tuota petoa, kreivi, niin sinun on varattava mukaasi kolmin verroin lämpimäisiä."

"Tuollaisia neuvoja voisin mennä pyytämään herra Beautrulta, Manicamp."

"Saadaksesi parempia, hyvä kreivi", sanoi Manicamp leikkisän vakavasti, "ota käytäntöön selvempi kaava kuin äsken esitit pohtiakseni."

"Jos Raoul olisi täällä", virkkoi de Guiche, "niin hän kyllä ymmärtäisi minua."

"Sen uskon, varsinkin jos hänelle sanoisit: minulla olisi hyvä halu nähdä _Madame_ lähemmältä, mutta pelkään mustasukkaista _Monsieuria_."

"Manicamp! huudahti kreivi suuttuneena ja koettaen musertaa naljailijaa katseellaan, mutta tämä ei ollut millänsäkään.

"Mikä nyt tuli, paras kreivi?" kysyi hän vain.

"Mitä! Noinko sinä herjaat pyhimpiä nimiä!" huudahti de Guiche.

"Mitä nimiä?"

"Monsieuria! Madamea! Valtakunnan ensimmäisiä."

"Paras kreivi, nythän erehdyt ihmeellisesti; minä en ole lausunut valtakunnan ylhäisyyksistä yhtään mitään. Vastasin puheeseesi luulevaisesta aviomiehestä, jonka nimeä et maininnut, mutta jolla tietysti on vaimo -- niin, minä vastasin sinulle: tavataksesi rouvan on sinun lähestyttävä herraa."

"Häijy ilveilijä", hymyili kreivi; "sitäkö sinä tarkoitit?"

"En mitään muuta."

"Hyvä, hyvä!"

"Jos esimerkiksi on kysymys jostakusta herttuattaresta ja itse herttuasta", lisäsi Manicamp, "niin sanon sinulle: Lähentele sitä taloa, olkoon se mikä tahansa, sillä sellainen menettely ei missään tapauksessa voi vahingoittaa lemmensuhdettasi."

"Voi, Manicamp, pitäisi olla joku tekosyy. Keksi minulle joku hyvä veruke!"

"Tekosyy, _pardieu!_ Sata, tuhat! Jos Malicorne olisi saapuvilla, olisi hän jo esittänyt sinulle viisikymmentätuhatta oivallista aihetta!"

"Mikä Malicorne?" kysyi de Guiche silmiänsä siristäen, kuin muistellakseen. "Olen tuntevinani sen nimen..."

"Tuntevinasi! Tottahan toki, kun olet hänen isälleen kolmekymmentätuhatta écua velkaa."

"Ah niin, se on se kunnon poika Orléansista..."

"Jolle sinä olet luvannut Monsieurin luona viran -- ei sen mustasukkaisen aviomiehen, vaan toisen monsieurin."