Part 8

"No niin, aivan oikein: Rikhard on perinyt Cromwellin kuollessa ja Englanti Richardin erotessa. Sopimuskirja kuului perintöön, olipa se Rikhardin käsissä tai Englannin hallussa. Sopimus pitää siis yhä paikkansa, se on voimassa yhtä pätevästi kuin koskaan. Minkätähden välttelisitte sitä, sire? Mitä on muuttunut? Kaarlo II tahtoo tänään sitä, mitä me emme tahtoneet kymmenen vuotta sitten, mutta se on ennakolta lukuunotettu tapaus. Te olette Englannin liittolainen, sire, ettekä Kaarle II:n. On suvun katsantokannalta epäilemättä häpeällistä, että on tullut tehneeksi sopimuksen miehen kanssa, joka on katkaisuttanut kuninkaallisen isänne langolta kaulan, ja lyöttäytyneeksi liittoon parlamentin kanssa, jota tuolla rajan takana nimitetään Tynkäparlamentiksi; se on kunniatonta, sen myönnän, mutta se ei ollut politiikan kannalta kömpelöä, koska olen sen sopimuksen perusteella säästänyt teidän majesteetiltanne vielä alaikäisenä ollessanne ulkomaisen sodan selkkaukset, jotka frondelaisliike -- muistanettehan fronden, sire" (nuori kuningas painoi päänsä alas) -- "olisi mullistanut aivan turmiollisiksi. Ja minä todistan teidän majesteetillenne, että toimintasuuntamme muuttaminen nyt liittolaisillemme ilmoittamatta olisi samalla kertaa kömpelöä ja kunniatonta. Me nostaisimme riidan, toimittaen vääryyden omalle puolellemme; me aloittaisimme vihollisuudet ansaiten, että meitä vastaan noustaisiin, ja me näyttäisimme pelkäävän sotaa, samalla kun yllyttäisimme siihen, sillä viidensadan miehen luovutus, tai kahdensadanviidenkymmenen, kymmenenkin, olisi aina sotajalalle asettumista. Yksi ranskalainen edustaa kansaa, sotilaspuku merkitsee armeijaa. Olettakaa esimerkiksi, että olette sodassa Hollannin kanssa, mikä varmasti tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, tai Espanjan kanssa, kuten saattaa käydä, jos naimakauppanne raukeaa", -- Mazarin tähysti kuningasta terävästi, -- "ja monetkin syyt voivat saada sen hankkeen jäämään sikseen, -- no niin, hyväksyisittekö sen, että Englanti lähettäisi Alankomaiden tai infantin avuksi rykmentin, komppanian tai kourallisenkaan englantilaisia ritareita? Pysyisikö se mielestänne kunniallisesti liittosopimuksensa rajoissa?"

Ludvig kuunteli; hänestä tuntui kummalliselta, että Mazarin vetosi kunniallisuuteen, -- hän, niin monien valtiollisten kepposten keksijä, että puhuttiin erityisesti mazarinadeista.

"Mutta vaikken suorastaan valtuuttaisikaan sellaista toimenpidettä", huomautti kuningas, "en voi estää maani aatelismiehiä siirtymästä Englantiin, jos heitä haluttaa."

"Teidän velvollisuutenanne on pakottaa heidät palaamaan, sire, tai ainakin panna vastalauseenne sitä vastaan, että he oleskelevat liittovaltiossa vihollisina."

"Mutta kuulkaahan, herra kardinaali, te kun olette niin nerokas mies, esittäkääpä te keino tuon kuningasparan auttamiseksi meidän joutumattamme siitä pulaan."

"Kas, sitä juuri en tahdo, teidän majesteettinne", vastasi Mazarin. "Englanti toimii jo minun toiveitteni mukaisesti mitä parhaiten; jos täältä johtelisin Englannin politiikkaa, niin en ohjaisi sitä toisin. Nykyiseen tapaansa hallittuna Englanti on Euroopalle ikuinen rettelön pesä. Hollanti suojelee Kaarlea; jättäkää se Hollannin tehtäväksi. Nuo kaksi kansaa riitaantuvat keskenään, ne joutuvat taisteluun. Ne ovat ainoat kaksi merivaltaa; antakaa niiden hävittää toistensa laivastot. Me rakennamme oman merivoimamme heidän aluksiensa sirpaleista, ja vielä kun meillä on rahoja sinkiläin ostamiseen."

"Voi, kuinka pikkumaista ja viheliäistä onkaan tuo kaikki, mitä minulle nyt sanotte, herra kardinaali!"

"On kyllä, mutta kun se on totta, sire, niin tunnustakaa se oikeaksi. Vielä enemmän: Oletanpa hetkiseksi sen mahdollisuuden, että peräydytte sanastanne ja rikotte sopimuksen, -- sitähän nähdään useinkin, että annetussa sanassa ei pysytä ja että tehty sopimus raukeaa, mutta silloin on joku tärkeä etu siten hankittavissa tai sopimus aiheuttaa liian suurta kiusaa. No niin, te menette sitoumukseen, jota teiltä pyydetään, -- Ranska eli sen lippu, mikä merkitsee samaa, siirtyy salmen yli ja käy taisteluun, ja Ranska joutuu tappiolle."

"Kuinka niin?"

"No, totisesti, onko hänen majesteettinsa Kaarle II muka hyväkin kenraali? Kylläpä Worcester antaa meille siitä oivalliset takeet!"

"Hän ei enää joudu tekemisiin Cromwellin kanssa, monsieur."

"Ei kylläkään, mutta häntä vastassa on Monk, joka on vielä paljon vaarallisempi. Tuo vanttera oluttehtailija, josta puhuimme, oli ilmestysten näkijä. Hänellä oli loveenlankeemuksen hetkiä, innostuksen, paisumisen välipäitä, jolloin hän rakoili kuin liian täysinäinen tynnyri; liitoksista tiukkui silloin aina joitakuita pisaroita sisäistä elämää, ja näytteistä saattoi oivaltaa koko ajatuskulun. Cromwell on siten monet kerrat antanut meidän tunkeutua sieluunsa, luullessaan sielunsa panssaroiduksi kolminkertaisella vaskella, kuten Horatius sanoo. Mutta Monk! Ah, sire, Jumala teitä varjelkoon milloinkaan joutumasta kilpailemaan politiikassa Monkin kanssa! Hän se on minulle vuoden kuluessa tuottanut kaikki harmaat hiukseni! Monk ei valitettavasti ole henkinäkijä, hän on politikko; hän ei vuoda, hän tiivistyy yhä. Jo kymmenen vuotta ovat hänen silmänsä tähdänneet päämäärään, josta kukaan ei ole vielä kyennyt saamaan tolkkua. Joka aamu hän polttaa yömyssynsä, kuten Ludvig XI neuvoi. Niinpä sinä päivänä, jolloin se hiljakseen ja yksinäisyydessä kypsytetty suunnitelma puhkeaa julkisuuteen, se saa puolelleen kaikki menestyksen edellytykset, jotka aina liittyvät odottamattomaan.

"Sellainen on Monk, sire, josta te ette kenties ollut koskaan kuullut puhuttavan, jonka nimikin ehkä oli teille outo, ennenkuin sen lausui teille serkkunne Kaarle II, joka tietää varsin hyvin, mikä hän on miehiään, -- nimittäin ruumistettu syvällisyys ja sitkeys, ja ne kaksi ominaisuutta ovat ainoat, joista järkevyys ja innokkuus kilpistyvät. Sire, minulla on nuoruudessani ollut intoa, minulla on aina ollut järkeä. Voin kerskua siitä, koska minua siitä moititaan. Olen luonut kauniin uran näillä kahdella ominaisuudella, koska olen Piscinan kalastajan pojasta kohonnut Ranskan kuninkaan pääministeriksi ja tässä asemassani tehnyt joitakuita palveluksia teidän majesteettinne valtaistuimelle, kuten teidän majesteettinne suvainnee myöntää. No, sire, jos olisin tolallani tavannut Monkin sen sijaan että kohtasin de Beaufortin, de Retzin tai herra prinssin, niin me olisimme olleet hukassa. Ryhtykää kevytmieliseen keinotteluun, sire, niin te sorrutte tuon soturivaltiomiehen kynsissä. Monkin hytyrä, sire, on rautakirstu, jonka pohjalle hän sulkee ajatuksensa ja johon kellään ei ole avainta. Niinpä kumarrankin hänen edessään, sire, -- minä, jolla on pelkkä samettilakki päässä."

"Mitä siis ajattelette Monkin tahtovan?"

"Jos sen tietäisin, sire, niin en kehoittaisi teitä varomaan häntä, sillä minä olisin häntä voimakkaampi. Mutta minua peloittaa arvailla hänen aikeitaan, -- arvailla, käsitättehän sanani? -- sillä jos luulen arvanneeni, pysähdyn yhteen aatokseen ja jatkan siitä väkisinkin pitemmälle. Siitä saakka kun se mies on päässyt valtaan rajan takana olen minä kuin ne Danten kuvaamat kadotetut, joilta pimeyden ruhtinas on kiertänyt kaulan, niin että he taaksepäin katsellen marssivat eteenpäin: kuljen Madridia kohti, mutta en voi heittää Lontoota näkyvistäni. Tuon pahalaisen arvaileminen on eksytysleikkiä, ja erehtyminen merkitsee häviötä. Jumala minua varjelkoon koskaan yrittämästä oivaltaa, mitä hän haluaa; minä rajoitun vakoilemaan, mitä hän tekee, ja se riittää. Mutta luulen kyllä, -- pelkkä oletushan ei Monkin kaltaisen miehen suhteen saa sitoa minua mihinkään, -- luulen kyllä, että hänellä on hyvä halu asettua Cromwellin sijalle. Teidän Kaarlenne on hänelle jo tehnyt esityksiä kymmenenkin henkilön välityksellä; hän on tyytynyt häätämään luotansa ne asioitsijat sanomatta heille mitään muuta kuin: 'Tiehenne, tai hirtän teidät!' Ihan se on hauta miehekseen! Tällähaavaa Monk näyttelee uskollisuutta Tynkäparlamentille; se uskollisuus ei minua tietenkään harhaannuta: Monk ei tahdo kaatua salamurhaajan kädestä. Salamurha pysähdyttäisi hänet kesken työtänsä, ja hän tahtoo suorittaa sen loppuun. Luulen myös, -- mutta älkää te uskoko, mitä minä luulen, sire, -- luulen myös, että Monk säästelee parlamenttia vain murskatakseen sen. Teiltä pyydetään miehiä, mutta taisteluun Monkia vastaan. Siitä rynnistyksestä meitä varjelkoon taivas, sire, sillä Monk antaisi meille selkään, ja Monkin löylyttämänä en enää eläissäni saisi mielenrauhaa! Sanoisin itselleni, että Monk jo kymmenen vuoden aikana näki ennakolta tämän voiton. Luojan nimessä, sire, jollei Kaarle II omaa hyväänsä ajatellen tahdo pysyä alallaan, niin rauhoittukoon hän ystävyydestä teitä kohtaan; teidän majesteettinne voi myöntää hänelle pikku apurahan, antaa hänelle jonkun linnoistanne. Ei, ei, malttakaas, unohdinhan sopimuksen, josta juuri puhuimme! Teidän majesteetillanne ei edes ole oikeutta luovuttaa linnaa hänen asuttavakseen!"

"Eikö sitäkään?"

"Ei mitenkään; teidän majesteettinne on sitoutunut olemaan osoittamatta vieraanvaraisuutta Kaarle-kuninkaalle, vieläpä toimittamaan hänet pois Ranskasta. Sentähden olemmekin pakottaneet hänet lähtemään maasta, vaikka hän on nyt pujahtanut takaisin. Sire, toivoakseni panette serkkunne ymmärtämään, että hän ei voi jäädä luoksemme, -- että se on mahdotonta, että hän saattaa meidät epäillyiksi, -- tai minä itsekin..."

"Riittää, monsieur!" keskeytti Ludvig XIV nousten. "Te kielsitte minulta miljoonan, ja siihen teillä oli oikeus, koska valtion rahavarat ovat teidän hoidettavinanne. Oikeus oli teillä myöskin evätä minulta kaksisataa aatelismiestä, sillä te olette pääministeri ja Ranskan silmissä vastuunalainen rauhasta ja sodasta. Mutta kun pyritte estämään minua -- kuningasta -- osoittamasta vieraanvaraisuutta Henrik IV:n tyttärenpojalle, lihalliselle serkulleni ja lapsuuteni kumppanille, pysähtyy siihen teidän valtanne ja saa vastaansa minun tahtoni."

"Teidän majesteettinne", vastasi Mazarin ihastuksissaan siitä, että hän pääsi asiasta näin helpolla, sillä parempaa ei hän innokkaalla todistelullaan ollut tavoittanutkaan, "minä taivun aina kuninkaani tahtoon. Jos kuninkaani siis haluaa pitää Englannin kuninkaan seurassaan tai jossakin linnassaan, niin tietäköön sen vain Mazarin, mutta ministeri jääköön siitä tietämättömäksi."

"Hyvää yötä, monsieur", toivotti Ludvig XIV; "lähden epätoivoisena."

"Mutta selvyyden saaneena, ja muuta en minä kaipaakaan, sire", huomautti Mazarin.

Kuningas ei vastannut, vaan poistui syvissä mietteissä. Selvillä hän tosiaan olikin, muttei Mazarinin järkeilyn pätevyydestä, vaan seikasta, jota hän oli varonut ministerilleen ilmaisemasta, nimittäin että hänen oli ehdottomasti ryhdyttävä vakain mielin tutustumaan valtakuntansa ja Euroopan asioihin, koska ne ilmenivät hänelle vaikeasti tajuttavina ja hämärinä.

Ludvig tapasi Englannin kuninkaan istumassa samalla paikalla, mihin oli hänet jättänyt.

Hänet nähdessään pakolaisprinssi nousi seisomaan, mutta heti ensi silmäyksellä hän huomasi synkän masennuksen kuvastuvan serkkunsa otsalla.

Hän aloitti puheen ensimmäisenä ikäänkuin helpoittaakseen tuskallista tunnustusta, joka Ludvigin oli hänelle lausuttava.

"Kävi miten hyvänsä", hän sanoi, "en ikinä unohda sitä hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä, jota olette minua kohtaan osoittanut."

"Oi", vastasi Ludvig XIV kumeasti, "hyödytöntä hyväntahtoisuutta, serkku!"

Kaarle II vaaleni kovin kalpeaksi, laski kylmän kätensä otsalleen ja taisteli tovin huimausta vastaan, joka huojutti häntä.

"Minä ymmärrän", hän sanoi viimein; "ei enää mitään toivoa!"

Ludvig tarttui Kaarle II:n käteen.

"Malttakaa, hyvä serkku", tyynnytteli hän; "älkää tehkö mitään pikaista! Kaikki saattaa vielä muuttua; epätoivoiset päätökset ne usein turmelevat parhaitakin hankkeita. Lisätkää vielä, minä pyydän, yksi koettelemuksen vuosi niihin moniin, jotka jo olette kärsinyt. Teillä ei ole aihetta eikä tilaisuutta toimia tänä hetkenä mieluummin kuin toisena. Tulkaa minun kanssani, hyvä serkku; luovutan käytettäväksenne sen linnoistani, missä vain suvaitsette asua. Pidän teidän kanssanne valppaasti silmällä tapausten kulkua; me valmistelemme vastaista kehitystä yhdessä. Kas niin, serkkuni, miehuutta vain!"

Kaarle II vapautti kätensä ja astahti taaksepäin, jättääkseen ystävälleen hyvästi muodollisempaan tapaan.

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, sire", hän vastasi, "mutta minä olen tuloksettomasti rukoillut maailman suurinta kuningasta ja nyt aion anoa Jumalalta ihmettä."

Ja hän poistui tahtomatta kuulla sen enempää, -- pää pystyssä, kädet vapisevina, tuskallinen ilme ylevillä kasvoillaan ja katseessaan se synkkä miettiväisyys, joka ihmisten keskuudessa kaiken toivonsa menettäneenä näyttää pyrkivän tavoittamaan apua tuntemattomista maailmoista.

Nähdessään hänen siten astuvan ohitseen kalmankalpeana vaipui muskettiupseeri melkein polvilleen häntä tervehtiäkseen.

Hän otti sitten soihdun, kutsui mukaansa kaksi muskettisoturia ja astui onnettoman kuninkaan keralla alas autioita portaita, vasemmassa kädessään pidellen hattuaan, jonka töyhtö lakaisi astuimia.

Portille tultuaan upseeri kysyi kuninkaalta, mille taholle hän oli menossa, lähettääkseen muskettisoturit edeltä.

"Monsieur", vastasi Kaarle II hiljaa, "te, joka sanotte tunteneenne isäni, olette kenties rukoillut hänen edestään? Jos niin on asia, niin älkää unohtako minuakaan rukouksissanne. Lähden yksin ja pyydän teitä jättämään minut saattueetta."

Upseeri kumarsi ja lähetti muskettisoturit takaisin palatsiin.

Mutta itse hän jäi hetkiseksi holvikäytävään, nähdäkseen Kaarle II:n etääntyvän ja katoavan mutkaisen kadun pimentoon.

"Jos Atos olisi ollut täällä", jupisi hän, "niin hän olisi syystä lausunut tälle kuten muinoin hänen isälleen: Kunnia kukistuneelle majesteetille!"[15]

Sitten hän asteli verkalleen ylös portaita ja mutisi ytimekkäinä lauselmina joka askeleella: "Huh, kuinka kurjassa palveluksessa olenkaan! Surkea herra! Tällainen elämä käy sietämättömäksi, ja on jo viimein aika minun tehdä päätökseni!... Ei enää mitään jalomielisyyttä, ei tarmoa!" hän pitkitti. "Niin, mestari on onnistunut, oppilas on ainiaaksi herpaannutettu. _Mordioux_, en kestä pitempään. No, toverit", jatkoi hän astuessaan eteishuoneeseen, "mitä minusta noin töllistelette? Sammuttakaa soihdut ja palatkaa vartiopaikoillenne! Ah, te varjelette minua? Te valvotte turvallisuuttani, vai mitä, kunnon kumppanit? Tuhmaa huolta, -- minä en ole Guisen herttua; menkää vain, ei minua tapeta pikku käytävässäni. Sitäpaitsi", hän lisäsi ihan hiljaa, "siihen tarvittaisiin päätöstä, ja päättäväisyys lamaantui kardinaali de Richelieun kuollessa. Hohoi, siinä sitä toki oli miestä! Seikka on selvä, huomenna minä heitän virkaviittani loukkoon!"

Mutta hän muutti mieltä:

"Ei, en vielä! Minulla on viimeinen yritys tehtävänä, ja sen teen; mutta vannonpa, että siihen se päättyy, _mordioux_!"

Hän ei ollut vielä päässyt vakuutuksensa loppuun, kun kuninkaan kamarista kuului ääni.

"Herra luutnantti!" kutsui ääni.

"Täällä", vastasi hän.

"Kuningas tahtoo puhutella teitä."

"Kas", virkahti luutnantti itsekseen, "kenties asia koskee samaa, mitä minä ajattelen!"

Ja hän astui kuninkaan huoneistoon.

12.

Kuningas ja luutnantti.

Nähdessään upseerin saapuvan kuningas viittasi kamaripalvelijansa ja kamarijunkkarinsa poistumaan.

"Kenellä huomenna on vartiovuoro, monsieur?" kysyi hän sitten.

Upseeri kumarsi sotilaallisen jäykästi ja vastasi:

"Minulla, sire."

"Mitä! Vielä teillä?"

"Minulla yhä."

"Mistä se johtuu, monsieur?"

"Sire, matkoilla muskettisoturit huolehtivat teidän majesteettinne huonekunnan koko vartiopalveluksesta, -- teidän, leskikuningattaren ja kardinaalin, joka lainaa kuninkaalta paremman osan tai oikeammin suuremman osan kuninkaallista henkivartiota."

"Mutta väliaikoina?"

"Väliaikaa, sire, pidetään ainoastaan parille-, kolmellekymmenelle miehelle kerrallaan, sadankahdenkymmenen ollessa vartiopaikoillaan. Louvressa on toista, ja siellä käytän korpraalia sijaisenani levähdyshetkiksi; mutta matkalla ei tiedä, mitä voi tapahtua, sire, ja mieleni tekee hoitaa toimeni itse."

"Olette siis palvelusvuorolla kaiket päivät?"

"Ja yöt, niin, sire."

"Monsieur, sitä en voi sallia; minä tahdon, että käytätte lepoaikoja."

"Varsin hyvä, sire, mutta minä en tahdo."

"Miten tarkoitatte?" äännähti kuningas, joka ei heti käsittänyt tämän vastauksen merkitystä.

"Sanon, sire, että minä en tahdo antautua alttiiksi kompastukselle. Jos paholaisella olisi minulle paha kolttonen mielessä, nähkääs, sire, niin hän miehensä tuntien valitsisi hetken, jolloin minä en olisi saapuvilla. Palvelukseni ja tunnonrauhani ennen kaikkea!"

"Mutta sillä tavoinhan te kulutatte itsenne loppuun, monsieur."

"Noh, sire, viisineljättä vuotta nyt olen tätä kulutusta kestänyt, ja Ranskassa ja Navarrassa ei ole ainoatakaan miestä paremmassa voinnissa. Älkää muuten olko minusta huolissanne, sire, minä pyydän; se oudostuttaisi minua liiaksi, kun en ole sellaiseen tottunut."

Kuningas käänsi keskustelun suunnan uudella kysymyksellä. "Olette siis täällä varhain aamulla?"

"Niinkuin nytkin, sire."

Ludvig mitteli muutamaan kertaan kamarinsa lattiaa; oli helppo nähdä, että hän kiihkeästi halusi puhua ja että joku pelko pidätteli häntä käymästä asiaan.

Luutnantti seisoi suorana, hievahtamattomana, hattu kädessä ja toinen käsi lanteella, katseli hallitsijansa kiertelyä ja tuumi itsekseen viiksiänsä pureskellen:

"Hänellä ei ole rahtuakaan päättäväisyyttä, kautta kunniani! Lyönpä vetoa, että hän ei saa sanoiksi."

Kuningas pitkitti kävelyään, tuon tuostakin luoden syrjäsilmäyksen luutnanttiin.

"Isänsä ilmetty kuva", jatkoi toinen salaista arvosteluaan; "hän on yhtaikaa korskea, itara ja arka. Rutto tuollaisen herran periköön!"

Ludvig seisahtui.

"Luutnantti?" hän virkkoi.

"Tässä olen, sire."

"Minkätähden te tänä iltana huusitte tuolla juhlasalissa: 'Kuninkaan palveluskunta, hänen majesteettinsa muskettisoturit'?"

"Kun te käskitte, sire."

"Minä?"

"Te itse."

"En todella virkkanut sanaakaan siihen suuntaan, monsieur."

"Sire, käskyn voi antaa merkillä, liikkeellä, silmäniskuna yhtä selvästi kuin sanallakin. Pelkkiin korviinsa turvautuva palvelija olisi vain puolikuntoinen velvollisuuksiensa hoitamisessa."

"Teillä on siis hyvinkin terävät silmät, monsieur?"

"Kuinka niin, sire?"

"Koska ne näkevät olematonta."

"Silmäni ovat tosiaan välttävässä kunnossa, sire, vaikka ne ovatkin jo paljon ja kauan palvelleet herraansa; ne eivät ole koskaan pettäneet, milloin niiden nähtäväksi on esiintynyt jotakin. Tänä iltana ne havaitsivat, että teidän majesteettinne punehtui haukottelun halusta ja tähysteli kaunopuheisin toivotuksin ensin hänen ylhäisyyttään, sitten hänen majesteettiaan leskikuningatarta ja lopuksi ulko-ovea, ja ne seurasivat noita ilmeitä niin tarkoin, että näkivät teidän majesteettinne huulten ääntävän: miten pääsisin tästä?"

"Monsieur!"

"Tahi ainakin: muskettisoturini! Silloin en voinut epäröidä. Se katse koski minua, käsky kuului minulle; huusin sen siis heti julki. Eikähän teidän majesteettinne osoittanutkaan minun olleen väärässä, vaan ihan oikeassa, koska poistuitte samassa."

Kuningas kääntyi hymyillen; hetkisen kuluttua hän jälleen kohdisti kirkkaat silmänsä noihin kasvoihin, joiden älykkyys, urheus ja lujuus muistuttivat kotkan rivakkaa ja ylpeätä tähtäystä päin aurinkoa.

"Hyvä on", sanoi hän turhaan yritettyään saada upseeriansa painamaan katsettaan alas.

Mutta kun kuningas sitten jälleen vaikeni, kiepahti toinen kannoillaan ja astui kolme askelta ovea kohti tuumien:

"Hän ei puhu, _mordioux!_ Hän ei puhu!"

"Kiitän teitä, monsieur", virkkoi kuningas nyt.

"Totisesti", pitkitti luutnantti mietiskelyään, "se vielä olisi puuttunut, että olisi saanut nuhteet, kun on ollut vähemmän typerä kuin muut."

Ja karskisti helisyttäen kannuksiaan hän saapui ovelle.

Mutta kynnyksellä hän kääntyi tuntien, että kuninkaan halu veti häntä takaisin.

"Onko teidän majesteettinne sanonut minulle kaikki?" kysyi hän aivan erikoiseen tapaan, joka näyttämättä karttavan kuninkaallista luottamusta ilmaisi niin suostuttelevaa suoramielisyyttä, että kuningas heti vastasi:

"Tosiaan, monsieur, lähestykäähän vielä."

"Kas vain!" arveli upseeri itsekseen; "hän rohkaistuu viimeinkin!"

"Kuulkaa."

"En menetä sanaakaan, sire."

"Te nousette ratsaille, monsieur, kello neljä aamulla ja toimitatte hevosen satuloiduksi minulle."

"Teidän majesteettinne tallista?"

"Ei, jonkun sotilaanne ratsun."

"Hyvä on, sire. Eikö muuta?"

"Ja te saatatte minua."

"Yksin?"

"Yksin."

"Tulenko noutamaan teidän majesteettianne vai odotanko?"

"Saatte odottaa."

"Missä siis, sire?"

"Puiston pikkuportilla."

Luutnantti kumarsi oivaltaen, että kuninkaalla ei ollut hänelle sen enempää sanottavaa.

Kuningas viittasikin häntä ystävällisellä kädenliikkeellä peräytymään. Upseeri poistui kuninkaan kamarista ja palasi mietteissään lepotuoliinsa, missä hän ei suinkaan pyrkinyt unen helmaan niinkuin olisi voinut myöhäisestä vuorokauden vaiheesta päättää, vaan ryhtyi syvällisempään ajatteluun kuin hän oli milloinkaan katsonut maksavan vaivaa. Näiden mietteiden tulos ei ollut ollenkaan niin murheellinen kuin äskeisen aprikoimisen.

"No, nyt hän on aloittanut", tuumiskeli hän; "rakkaus häntä lykkii, hän marssii, marssii eteenpäin! Kuningasta ei hänessä ole muuta kuin nimeksi, mutta kenties hänessä mies pätee johonkin. Saammehan nähdä aamusella... Hei, hei!" huudahti hän äkkiä suoristautuen; "jo sainkin suurenmoisen aatoksen, _mordioux!_ Kenties se vihdoin viimeinkin luo onneni!"

Ja upseeri nousi astelemaan edestakaisin avarassa eteishuoneessa, kädet ihokkaansa taskuissa.

Vahakynttilä liehui rajusti, kun vinha tuulahdus oven ja ikkunan raoista tunkeutuen pyyhälsi huoneen poikki. Sen punertava loimu heilui säännöttömästi leimahdellen ja himmeten, ja seinää vasten kuvastui marssimassa luutnantin iso varjo kuin Gallotin[16] leikkaamina ääripiirteinä, säilä kainaloon pystytettynä ja hattu sen kärkeen kallelleen ripustettuna.

"Totta tosiaan", hän jupisi, "ellen pahasti erehdy, niin Mazarin virittää tuossa ansaa nuorelle lemmenkaihoiselle; viekas italialainen on tänä iltana sovittanut salaisen kohtauksen ja antanut sille osoitteen niin auliisti kuin itse Dangeau sellaisia hommia auttelee. Olen kuullut sanat ja tiedän niiden merkityksen. Huomenna aamulla -- siten hän huomautti -- he ehtivät Bloisin kohdalle. _Mordioux_, tuohan on ihan selvää, ja liiatenkin rakastajalle! Siitä johtui tuo hämi, tuo epäröimisen jälkeen annettu määräys: 'Herra muskettiluutnantti, ratsaille huomenna kello neljältä aamulla.' Se on samaa kuin hän olisi sanonut minulle: 'Herra muskettiluutnantti, kello neljä aamulla Bloisin sillalla, ymmärrättehän?' Siinäpä valtiosalaisuus, jonka minä vaivainen olen juuri saanut huostaani. Ja miten olen sen saanut? Hyvien silmieni ansiosta, kuten vastikään sanoin hänen majesteetilleen. Kerrottu onkin, että hän on ihan hurjasti rakastunut siihen pienoiseen italialaiseen nukkeen! Sanotaan hänen heittäytyneen polvilleen äitinsä eteen rukoillen puolisokseen tyttöä! Ja leskikuningatar kuuluu häätyneen tiedustamaan Roomasta, olisiko sellainen avioliitto vastoin hänen tahtoansa solmittuna pätevä! Voi, jospa vielä olisin viidenkolmatta vanha! Jospa minulla olisi mukanani ne kumppanit, jotka ovat minusta vieraantuneet! Jollen kaikesta sydämestäni halveksisi maailmaa, niin toimittaisin Mazarinin rettelöön leskikuningattaren kanssa, riitaannuttaisin Ranskan ja Espanjan ja kohottaisin valtaistuimelle mieleiseni kuningattaren. Mutta joutavia!"

Ja luutnantti näpäytti ylenkatseellisesti sormiaan.

"Tuo viheliäinen italialainen, tuo varasteleva visukinttu, joka juurikään kielsi Englannin kuninkaalta miljoonan, ei minulle antaisi kenties tuhatta pistollakaan uutisesta, jos sen hänelle ilmoittaisin. Uh, _mordioux_, minähän olen tulemassa jälleen lapseksi! Höperöksi kerrassaan! Mazarinko antaisi mitään lahjapalkkiota, ha, ha, ha!"

Ja upseeri purskahti kamalaan nauruun yksinäisyydessään.