Part 79

Isännän sanat ja sävy olivat Malicornesta tuntuneet hyväntahtoisilta, mutta jotenkin salaperäisiltä. Mutta hän ei tahtonut joutua suuriin kuluihin ja tiesi samalla, että jos hän olisi pyytänyt pientä kamaria, se olisi varmaankin evätty häneltä hänen vähäpätöisyytensä siten paljastuessa. Sentähden hän kiirehti tarttumaan isännän sanoihin ihan kirjaimellisesti, eksyttääkseen hänet oveluudellaan. Hymyillen vastaan kuten mies, jota on kohdeltu vain ansionsa mukaisesti, hän tyynesti sanoi;

"Otan parhaan ja hauskimman huoneiston, isäntä hyvä."

"Tallitiloineen?"

"Niin."

"Mistä alkaen?"

"Heti tästä päivästä, jos sopii."

"Mainiosti."

"Mutta", lisäsi Malicorne oitis, "minä en ota omaan huostaani päähuonetta."

"Niin oikein!" virkkoi isäntä ymmärtävän näköisenä. "Erityisistä syistä, jotka käsitätte myöhemmällä, minun on otettava asunnokseni vain pieni viereinen kamari."

"Niin, niin, niin", äänteli isäntä.

"Ystävä asettuu sitten saliinsa ja hoitaa luonnollisesti sen perusteella oman tilinsä."

"Aivan oikein, niinhän se oli sovittu", vastasi isäntä.

"Oli sovittu?"

"Sanasta sanaan."

"Merkillistä!" mutisi Malicorne. "Asia on siis selvä", hän lisäsi isännälle.

"Ihan."

"Kaikki hyvin sitten. Kun siis nyt käsitätte asian... sillä olemmehan selvillä, vai mitä?"

"Täydellisesti."

"No niin, näyttäkää minulle siis kamarini."

_Komean Riikinkukon_ isäntä asteli Malicornen edellä lakki kädessä. Malicorne asettui huoneeseensa ja hämmästeli sittemmin itsekseen sitä havaintoa, että isäntä aina hänen mennessään ylös tai alas portaita iski hänelle ovelasti silmää, ikäänkuin he kaksistaan olisivat olleet jossakin juonessa.

-- Jotakin väärinymmärrystä tässä nyt on, -- tuumaili Malicorne; -- mutta odottaessani sen selviämistä minä käytän sitä hyväkseni: niin on näissä oloissa parasta.

Ja kamaristaan hän karkaili kuin ajokoira uutisten ja hovinähtävyyksien jäljille, kärvennyttäen ja liotuttaen itseään tungoksissa niinkuin oli neiti de Montalaisille kuvannut.

Seuraavana päivänä hän oli nähnyt noiden seitsemän matkustavaisen peräkkäin saapuvan täyttämään koko majatalon. Katsellessaan noita seurueita hevosineen ja vaunuineen Malicorne hykerteli käsiänsä oivaltaessaan, että hän päivää myöhemmin saapuen ei olisi saanut kehnointakaan makuusijaa tutkimusretkiensä levähdyslomiksi.

Noiden kaikkien muukalaisten tultua tiloitetuiksi isäntä astui hänen kamariinsa ja aloitti entiseen suopeaan tapaansa:

"Teillä on jäljellä päärakennuksen iso huone, -- tiedättehän, hyvä herra?"

"Aivan niin."

"Ja sen olen varannut teille ihan kuin lahjaksi."

"Kiitos!"

"Niin että kun ystävänne tulee, hän epäilemättä on tyytyväinen, tai muutoin ei häntä voi millään kurin palvella."

"Anteeksi, sallitteko minun virkkaa teille muutamia sanoja ystävästäni?"

"Puhukaa, _pardieu_. Tehän saatte määrätä."

"Hänen piti tulla, kuten tiedätte..."

"Ja on vielä tulematta."

"Niin, hän onkin siis voinut muuttaa mielensä."

"Ei."

"Oletteko varma siitä?"

"Tiedän varmasti."

"Jos nimittäin vähänkin epäilisitte, niin minä sanoisin teille, etten voi vastata hänen tulostaan."

"Mutta onhan hän teille sanonut..."

"Niin kyllä, mutta ihminen päättää, Jumala säätää, ja samaten myös _verba volant, scripta manent_."

"Mitä se merkitsee?"

"Sanat hupenevat, kirjoitettu pysyy. Ja kun hän ei ole minulle kirjoittanut, vaan ainoastaan toimittanut suullisen viestin niin olisin jo valmis oikeuttamaan teidät, siihen kuitenkaan kehoittamattani... tämä on kiusallinen paikka, käsitättehän..."

"Mihin oikeutatte minut?"

"Hitto, vuokraamaan pois hänen huoneensa, jos saatte siltä hyvän hinnan."

"Vuokraamaan pois!"

"Niin."

"En ikinä, monsieur, sellaiseen jetkuun en ikinä ryhtyisi. Ellei hän olekaan kirjoittanut teille, niin minullapa on häneltä kirje!"

"Kah!"

"On vainkin."

"Ja miten laadittuna? Katsotaanpa, vastaako se hänen suullisia ohjeitaan."

"Näin hän kirjoittaa", alkoi isäntä lukea:

'_Komean Riikinkukon_ majatalon arvoisalle isännälle: Tietänette jo kohtauksesta, jonka muutamat huomattavat henkilöt ovat järjestäneet teidän majataloonne; minä kuulun seurueeseen, joka siten kokoontuu Fontainebleaussa. Varatkaa siis yhdellä kertaa pieni kamari ystävälleni, joka saapuu luultavasti ennen minua.'

"Tehän olette tämä ystävä?" Majatalon isäntä keskeytti lukemisensa. Malicorne kumarsi säveästi. Isäntä jatkoi:

'Ja iso huone minulle. Sali jää kokonaan minun asiakseni; mutta kamari on saatava huokeasta maksusta, se kun tulee vähävaraiselle kirjuriparalle.'

"Teitä hän siis tälläkin tarkoittaa?" sanoi isäntä.

"Niin... niin", myönsi Malicorne.

"Olemme siten selvillä asiasta: ystävänne vastaa oman huoneensa maksusta koko pidätysajalta, ja te olette vastuussa kamarista."

-- Teilattakoon minut, jos tästä käsitän rahtuakaan! -- ajatteli Malicorne itsekseen. Ääneen hän lisäsi:

"Tyydytte siis luottamaan siihen nimeen?"

"Mihin nimeen?"

"Allekirjoitukseen. Pidätte sitä riittävänä vakuutena?"

"Nimeä minä aioin juuri teiltä kysyä", sanoi isäntä.

"Mitä! Jättikö hän sen pois?"

"Ei hän todellakaan liittänyt sitä kirjeeseen", vastasi isäntä, silmät kiiluvina salamyhkäisyydestä ja uteliaisuudesta.

"Hm, kyllähän käsitätte, että hänellä siis on siihen syynsä", virkkoi Malicorne, omaksuen saman salaperäisyyden sävyn.

"Niin tietenkin."

"Ja uskottuna ystävänä en voi mennä ilmaisemaan sitä, kun hän kerran tahtoo saapua tuntemattomana."

"Oikein kyllä, monsieur", myönsi isäntä; "en sitä pyydäkään."

"Pidän arvossa hienotunteisuuttanne. Mitä minuun tulee, niin pidämme siis sovittuna, että minun kamarini ei kuulu samaan tiliin, kuten ystävänikin huomauttaa."

"Se on alunpitäin sovittua, monsieur."

"Selvät tilit säilyttävät hyvän sovun: jos nyt siis tekisimme tilimme tätä myöten."

"Sillä ei ole kiirettä."

"Parempi kuitenkin. Kamari ja ruoka minulle, pilttuu ja rehu hevoselleni -- paljonko päivältä?"

"Neljä livreä, monsieur."

"Siis kaksitoista livreä nyt kolmelta päivältä?"

"Kaksitoista, niin, monsieur."

"Tuossa."

"Kah, monsieur, miksi suotta maksatte kesken aikaa?"

"Sentähden", selitti Malicorne ääntänsä alentaen ja salamyhkäisyyteen palautuen, koska näki tämän keinon päteväksi, "sentähden että jos tulisi äkkiä hajaannuttavaksi, ei menisi liikoja aikoja laskujen selvittelyssä."

"Se on totta, monsieur."

"Kamari siis pysyy minulla."

"Mielenne mukaan."

"Hyvä on. Hyvästi!"

Isäntä poistui. Yksin jäätyänsä Malicorne alkoi itsekseen järkeillä:

-- Kukaan muu kuin Guiche tai Manicamp ei ole voinut kirjoittaa isännälle, -- Guiche tahtoen kaiken varalta pidättää itselleen hovin ulkopuolelta asunnon, tai Manicamp Guichen puolesta. Iso huone on silloin tietenkin aiottu mukavaksi asunnoksi jollekulle hunnutetulle naiselle, jolle on tahdottu varata kaksi käytävää, niin että hän pääsee suoraan melkein autiolle poikkikadulle, joka päättyy metsään. Kamari on tarkoitettu hetkelliseksi majapaikaksi joko Manicampille -- Guichen uskottuna kumppanina ja valppaana ovenvartijana -- tai itse kreiville, joka paremmaksi varmuudeksi saattaa esittää sekä isännän että apurin osaa yhtaikaa. Mutta entä tämä kokoontuminen, joka on määrätty tapahtuvaksi majatalossa ja jo tapahtunutkin? Varmaankin henkilöitä, joiden pitäisi tulla esitellyiksi kuninkaalle. Mutta kirjuripoloinen, jonka piti saada kamari? Kah, viekkautta Guichen tai Manicampin paremmaksi salaamiseksi. Jos niin on asia -- ja muutakaan en osaa ajatella --, niin eipä tässä ole suurtakaan sekaannusta sattunut: Manicampilla ja Malicornella on vain kukkaron pulleus eroa.

Näiden mietelmien varassa oli Malicorne käynyt rauhallisesti levolle, olematta millänsäkään noista seitsemästä matkustavaisesta, jotka väkineen kuhisivat _Komeassa Riikinkukossa_. Aina kun hovihommiltaan jouti -- kun oli väsyksissä retkeilyistään ja tiedustelustaan eikä jaksanut kyhäillä uusia kirjelappusiakaan, jollaisen sujauttamiselle Montalaisin käteen hän ei koskaan tavannut tilaisuutta -- hän sulkeusi onnellisesti saatuun kammioonsa ja nojaili ulokkeensa kaiteeseen neilikkaruukkujen keskellä, tarkkaillen katuliikennettä ja itsekseen kummastellen, että talon matkustavaiset eivät näkyneet omistavan vähäisintäkään huomiota Fontainebleaun ilotulituksille ja juhlille.

Täten tultiin siihen seitsemänteen päivään, jota me yöllisine jatkoineen olemme niin laajaperäisesti selostaneet edellisissä luvuissa. Kellon lähetessä yhtä oli Malicorne jälleen yöllä sijoittunut ikkunaansa, kun Manicamp ilmestyi näkyviin ratsain, nenä pystyssä, huolestunut ja kiusaantunut ilme kasvoillaan.

-- Kas niin! -- ajatteli Malicorne tuntiessaan hänet ensi silmäyksellä; -- siinä nyt miekkoseni tulee ottamaan huonettansa, minun kamariani.

Hän huhusi Manicampille. Tämä kohotti päätänsä ja tunsi vuorostaan hänet heti.

"Ah, _pardieu_, olipa hyvä, että tapasin teidät!" sanoi hän ilahtuen. "Olen jo kauan kierrellyt täällä Fontainebleaussa, etsien kolmea turhaan tavoiteltavaa: de Guichea, kamaria ja pilttuuta."

"Herra de Guichesta en voi teille antaa hyviä enkä huonoja tietoja", vastasi Malicorne, "kun en ole häntä nähnyt; mutta kamarinne ja tallitilan laita on toisin."

"Hei, hei!"

"Niin, onhan ne varattu täällä?"

"Varattu? Ja kenen toimesta?"

"Omastanne kaiketi."

"Mitä hittoa!"

"Ettekö te siis olekaan ennakolta pidättänyt täällä asuntoa?"

"En millään muotoa."

Samassa saapui isäntä kynnykselle.

"Onko huonetta?" kysyi Manicamp.

"Oletteko tilannut, monsieur?"

"En."

"Ei sitten ole."

"Kah, tilannuthan olenkin!"

"Kamarin vai huoneiston?"

"Miten vain teille sopii."

"Kirjeelläkö?" kysyi isäntä.

Malicorne antoi nyökkäyksellä merkin ystävälleen.

"No... kirjeelläpä tietenkin", vastasi Manicamp. "Olette kai sen saanut?"

"Miltä päivältä?" urkki isäntä, Manicampin epäröimisestä epäluuloisena.

Manicamp raapi korvallistaan ja katsoi Malicornen ikkunaan, mutta toinen oli jo siitä poistunut, tullakseen alas portaita ystävänsä avuksi.

Samassa ilmestyi pääovelle pitkään, espanjalaiskuosiseen kauhtanaan verhoutunut matkustavainen, lähestyen siten keskustelun kuuluville. Hän oli kääntänyt korkean kauluksen kasvojensa suojaksi.

"Kysyn teiltä, minä päivänä lähetitte minulle sen kirjeen, jossa varasitte täältä asunnon?" tivasi isäntä.

"Toissa keskiviikkona", sanoi salaperäinen muukalainen säveällä ja kohteliaalla äänellä, koskettaen isäntää olkapäähän.

Manicamp peräytyi, ja kynnykselle tullut Malicorne vuorostaan raapi korvallistansa. Isäntä tervehti tulokasta sellaiseen tapaan kuin olisi heti tuntenut hänessä oikean vieraansa.

"Huoneenne on valmiina, ja tallissakin on varattu tilaa", sanoi hän tälle säyseästi. "Mutta..." Hän katseli ympärilleen. "Hevosenne?"

"Hevoseni tulevat tai eivät tule. Asia lienee teille yhdentekevä, kunhan teille maksetaan kaikesta, mitä olette varannut?" Isäntä kumarsi vielä syvempään. "Olette kai myös jättänyt vapaaksi sen pienen kamarin, jonka tilasin?"

"Ai!" äännähti Malicorne koettaen peitellä hämiään.

"Se on ollut ystävällänne jo kahdeksan päivää, monsieur", ilmoitti isäntä osoittaen Malicornea, joka ihan kyyristyi kokoon.

Matkustaja alensi kauluksensa nenän tasalle ja loi pikaisen silmäyksen Malicorneen.

"Monsieur ei ole ystäväni", sanoi hän.

Isäntä hypähti.

"En tunnekaan tätä herrasmiestä", jatkoi matkustaja.

"Mitä ihmettä!" huudahti ravintoloitsija Malicorneen kääntyen; "ettekö te olekaan samaa seuruetta?"

"Mitäpä sillä on väliä, kunhan saatte maksun", vastasi Malicorne majesteettisesti matkien vierasta.

"Sillä on niin paljon väliä", sanoi isäntä, oivaltaessaan seonneensa henkilöstä, "että pyydän teitä, monsieur, luovuttamaan huoneet, jotka toinen on tilannut aikaisemmin."

"Mutta lopultakaan monsieur ei yhtaikaa tarvitse salia yläkerrassa ja kamaria alakerrassa", vastusti Malicorne. "Jos monsieur ottaa kamarin, niin minulle soveltuu tilavampi huone, ja kamari kelpaa minulle edelleenkin siinä tapauksessa, että hän tahtoo salin."

"Olen kovin pahoillani, monsieur", huomautti matkustaja säveällä äänellään, "mutta minä todella tarvitsen molemmat asunnot."

"Kelle?" yritti vielä Malicorne.

"Salin itselleni."

"Vaikka niin; mutta kamari...?"

"Katsokaa", vastasi matkustaja ojentaen kätensä omituista kulkuetta kohti, joka samassa tuli näkyviin. Siellä tuotiin paareilla sitä fransiskaanimunkkia, jonka esiintymisestä hänen kamarinsa valtiaana Malicorne on jo kertonut Montalaisille muutamin omin lisäyksin. Malicorne vain muitta mutkitta pidätettiin poissa _Komeasta Riikinkukosta_ isännän ja niiden neljän talonpojan toimesta, jotka olivat fransiskaania kantamassa, hänen rohkenemattansakaan ryhtyä häiritsemään sairasta tai tämän seuralaista sen pitemmälti.

Lukijalle on jo esitetty tämän häädön seuraukset, -- Manicampin keskustelu Montalaisin kanssa, jonka edellinen oli Malicornea nokkelampana osannut tavoittaa kuulustaakseen tietoja de Guichesta; sitten Montalaisin ja Malicornen haastelu ja lopuksi kreivi de Saint-Aignanin asettuminen kumpaisenkin suojattoman herrasmiehen isännäksi.

Nyt meidän on vain enää ilmoitettava, keitä nuo kaksi uutta esiintyjää olivat -- kauhtanamies, joka tuli pääasukkaaksi Malicornen osittain valtaamaan huoneistoon, ja yhtä salaperäinen fransiskaani, joka edellisen lisänä oli toimittanut ystävykset niin hankalaan pälkääseen.

126.

Yhdennentoista luokan jesuiitti.

Ja jotta lukija ei kyllästyisi odotukseen, riennämme heti vastaamaan ensimmäiseen kysymykseen.

Kasvojensa alaosaa viitankauluksella verhonnut matkustaja oli Aramis, joka Fouquetista erottuaan oli lakeijansa avaamasta matkarepusta ottanut täydellisen ratsastusasun ja lähtenyt linnasta _Komean Riikinkukon_ majataloon, mistä hän todellakin oli viikkoa aikaisemmin tilannut salin ja kamarin. Malicornen ja Manicampin tultua häädetyiksi hän lähestyi fransiskaanimunkkia ja kysyi, kumpaisen huoneen tämä tahtoi valita itselleen. Munkki tiedusti, missä ne sijaitsivat, ja sai kuulla, että kamari oli alakerrassa ja sali portaita ylempänä.

"Niin ollen otan kamarin", päätti hän. Aramis ei vastustanut, vaan sanoi isännälle aivan alistuvana:

"Hän asettuu kamariin."

Kunnioittavasti kumarrettuaan hän meni itse ylös isompaan huoneeseen. Fransiskaanimunkki kannettiin kamariinsa. Saattoi kyllä oudoksua tuota kirkkoruhtinaan arvonantoa yksinkertaista luostariveljeä ja vielä kerjäläismunkkia kohtaan, jolle siten edes pyytämättänsä toimitettiin niin monien matkustajain haluama huone. Ja miten onkaan selitettävissä Aramiksen odottamaton tulo _Komean Riikinkukon_ majataloon, kun hän oli saapunut linnaan herra Fouquetin seuralaisena ja niin ollen olisi voinut majailla hänen parissaan?

Fransiskaanimunkki salli ilman pienintäkään valitusta siirrättää itsensä ylös portaita, vaikka hän ilmeisesti kärsi kovia tuskia ja aina paarien sattuessa seinään tai porraskaiteeseen vavahteli rajusti koko ruumiiltaan. Kamariin päästyänsä hän sanoi kantajille:

"Auttakaa minut tuohon nojatuoliin."

Miehet laskivat paarinsa lattialle, nostivat sairaan mahdollisimman hellävaroin ja asettivat hänet osoitettuun nojatuoliin makuusijan päänalusen viereen.

"Kutsukaahan nyt isäntä tänne", lisäsi hän hyvin hiljaisesti.

Viisi minuuttia myöhemmin ilmestyi _Komean Riikinkukon_ isäntä kynnykselle.

"Hyvä ystävä", sanoi fransiskaanimunkki, "pyydän teitä läksiäisiksi antamaan kestitystä näille kunnon miehille, jotka ovat Melunin varakreivin alustalaisia. He löysivät minut maantieltä pyörtyneenä helteeseen ja vaivojensa palkkaa ollenkaan ajattelematta tahtoivat kantaa minut kotiinsa. Mutta minä tiedän, mitä köyhälle maksaa sairaan majoitus, ja pidin senvuoksi parempana päästä majataloon, missä minua sitäpaitsi odotettiinkin."

Isäntä katseli munkkia hämmästyksissään. Fransiskaani teki peukalollaan erityiseen tapaan ristinmerkin rintaansa.

Isäntä vastasi samalla merkillä vasempaan olkapäähänsä.

"Niin, se on totta", myönsi hän nyt, "teitä odotettiin, arvoisa isä, mutta me toivoimme saavamme nähdä teidät paremmassa tilassa."

Ja talonpoikien oudostellessa kopean isännän äkillistä muuttumista kunnioittavan nöyräksi kerjäläismunkkia kohtaan tämä kaivoi syvästä taskustaan pari kolme kultakolikkoa, näyttäen niitä heille.

"Te näette, hyvät ystävät", sanoi hän, "että saan täällä maksetuksi hoidostani. Olkaa siis huoletta älkääkä epäröikö jättää minua tänne. Veljeskuntani, jonka asioilla matkustan, ei tahdo, että kerjään; mutta teiltäkin saamani huolenpito ansaitsee palkkionsa, -- ottakaa siis nämä kaksi louisdoria ja menkää rauhassa."

Talonpojat eivät rohjenneet ottaa vastaan; isäntä otti nuo kaksi louisdoria munkin kädestä ja pisti ne erään talonpojan kouraan. Miehet poistuivat yhä enemmän ihmeissään.

Oven sulkeuduttua ja isännän pysytellessä kunnioittavasti pihtipielessä munkki hetken aikaa kokosi ajatuksiaan. Sitten hän painoi kuumeesta kuivan kätensä kelmenneelle otsalleen ja vavahdellen siveli kouristuneilla sormillaan harmahtavaa partaa. Sairaudesta ja kiihtymyksestä kuoppiinsa vajonneet isot silmät tuijottivat avaruuteen ikäänkuin tuskallista ja vääjäämätöntä ajatusta seuraten.

"Mitä lääkäreitä täällä Fontainebleaussa on?" kysyi hän viimein.

"Meillä on kolme, pyhä isä. Ensiksikin herra Luiniguet, sitten karmeliittiveli Hubert, ja vielä eräs lääkäri nimeltään Grisart."

"Ah, Grisart!" mutisi munkki. "Kutsukaa pian herra Grisart."

Isäntä kumarsi kiireisen tottelevasti.

"Mitä pappeja täällä muuten on saatavissa?"

"Mitä pappejako?"

"Niin, mihin veljeskuntiin kuuluvia?"

"Täällä on jesuiitteja, augustiinilaismunkkeja ja fransiskaaneja, mutta jesuiitit asuvat tässä lähimpänä, hyvä isä. Minä kai kutsun rippi-isän jesuiittiveljeskunnasta?"

"Niin, tehkää se."

Isäntä meni ulos.

On helppo arvata, että isäntä ja sairas keskenään vaihtamistansa ristinmerkeistä olivat huomanneet toisensa kuuluviksi peloittavaan jesuiittien veljeskuntaan.

Yksikseen jäätyänsä munkki otti taskustaan pinkan papereita ja luki muutamia niistä hyvin tarkkaavasti. Taudin voima voitti kuitenkin hänen urheutensa; silmät alkoivat harhailla, kylmä hiki helmeili otsalla, ja hän vaipui melkein tiedottomana taaksepäin, käsivarret riipuksissa molemmin puolin nojatuolia.

Hän ei ollut viiteen minuuttiin liikahtanut siitä asennostaan, kun isäntä palasi lääkärin seuraamana, jolle hän oli tuskin antanut aikaa pukeutua. Heidän askeleensa ja oven avautumisesta johtunut veto toinnuttivat sairaan taas tuntoihinsa. Hän kokosi nopeasti hajalliset paperinsa ja sulloi ne pitkällä, kuivettuneella kädellä nojatuolin pieluksen alle. Isäntä meni ulos ja jätti potilaan kahden kesken lääkärin kanssa.

"Kuulkaahan", sanoi fransiskaanimunkki lääkärille, "tulkaa lähemmäksi, herra Grisart, sillä tässä ei ole aikaa hukattavana; koettakaa valtimoani, tunnustelkaa sydäntäni, tutkikaa ja lausukaa päätelmänne tilastani."

"Isäntämme", huomautti lääkäri, "vakuutti minulle, että minulla on onni hoitaa veljeskuntamme jäsentä."

"Jäsentä, niin", vahvisti fransiskaanimunkki. "Sanokaa minulle siis totuus; tunnen vointini jokseenkin huonoksi ja luulen tämän kääntyvän kuolemakseni."

Lääkäri tarttui munkin ranteeseen ja laski valtimon tykähdyksiä.

"Ohoh! Paha kuume!" virkahti hän.

"Mitä tarkoitatte pahalla kuumeella?" kysyi sairas ja loi Grisartiin hallitsevan katseen.

"Ensimmäiseen tai toiseen luokkaan kuuluvalle veljeskunnan nuoremmalle jäsenelle", vastasi lääkäri luoden munkkiin kysyvän silmäyksen, "sanoisin sen olevan parannettava kuumetta."

"Mutta minulle?" tiedusti fransiskaani. Lääkäri epäröitsi.

"Katsokaa harmaita hiuksiani ja ajattelun uurtamaa otsaani", jatkoi potilas; "katsokaa koettelemusteni merkeiksi jääneitä vakoja ja ottakaa lukuun, että minä olen yhdennentoista luokan jesuiitti, herra Grisart."

Lääkäri hätkähti. Yhdennentoista luokan jesuiitti oli niitä veljeskunnan kaikkiin salaisuuksiin perehtyneitä miehiä, joille mikään muukaan inhimillinen tieto ei ollut salattua, ei veljeskunnan sääntöjen mukaan mikään luvatonta eikä maallisen esivallan tottelemisessa mikään pakollista.

"Minä siis", sanoi Grisart syvään kumartaen, "minä siis olenkin mestarin edessä?"

"Niin, ja esiintykää sikäli."

"Ja te tahdotte tietää...?"

"Todellisen tilani."

"No niin", selitti lääkäri, "teillä on aivokuume, toisin sanoen aivokalvontulehdus, äärimmäisilleen kehittyneenä."

"Ei siis ole mitään toivoa?" tiedusti fransiskaanimunkki lyhyeen.

"Sitä en sano", vastasi lääkäri; "mutta siihen nähden, että aivoihin on tullut vikaa, hengitys on lyhyttä, valtimo tykähtelee rajusti ja ankara kuume kuluttaa voimianne..."

"Ja on aamusta saakka jo kolmasti vienyt tajuntani", lisäsi munkki.

"Niin, peräti ankaraksi sen huomaankin; on ihmeellistä, että te ette jäänyt taipaleelle."

"Minua odotettiin täällä; minun täytyi päästä perille."

"Henkenne uhalla?"

"Niin."

"No, kaikkien näiden oireiden perusteella on minun lausuttava, että teidän tilanne on melkein toivoton."

Fransiskaani hymyili omituisesti.

"Tuo lausuntonne kenties riittää velvollisuutenne täyttämiseen veljeskunnan jäsentä ja vieläpä yhdennentoista luokankin edustajaa kohtaan, mutta minulle se on liian vajava tieto, mestari Grisart, ja minulla on oikeus vaatia täsmällisempää selvitystä. Olkaa vielä avomielisempi, niinkuin puhuisitte Jumalan edessä. Olen sitäpaitsi jo lähettänyt kutsumaan ripittäjää."

"Noh, toivoakseni kuitenkin..." änkytti lääkäri.

"Vastatkaa", vaati sairas, arvokkaalla liikkeellä osoittaen sormusta, jonka kanta oli tähän asti ollut käännettynä sisäänpäin ja johon oli kaiverrettu Jeesus-veljeskunnan tunnus.

Grisartilta pääsi huudahdus. "Suurmestari!" hän äännähti tyrmistyneenä.

"Hiljaa!" kielsi munkki. "Näettehän nyt, että teidän täytyy lausuu suoraan totuus?"

"Teidän ylhäisyytenne, teidän ylhäisyytenne, tarvitsettekin heti rippi-isää", sopersi Grisart, "sillä kahden tunnin kuluttua, seuraavan rajun kohtauksen tullessa, te joudutte hourioon, ja silloin alkaa kuolonkamppaus."

"Hyvä on", virkkoi sairas, jonka kulmat hetkeksi rypistyivät; "minulla on siis kaksi tuntia aikaa?"

"Kyllä, etenkin jos nautitte sen juoman, jonka lähetän teille."

"Takaatteko minulle sen varassa kaksi tuntia?"

"Sen verran teille varmasti jää aikaa."

"Niinpä nautin lääkkeenne, vaikka se olisi myrkkyä, sillä nämä tunnit eivät ole välttämättömiä vain minulle, vaan veljeskuntamme menestykselle."

"Voi, mikä tappio!" mutisi lääkäri; "mikä onnettomuus meille!"

"Yhden ihmisen menetys, siinä kaikki", vastasi fransiskaanimunkki, "ja Jumala pitää huolen siitä, että teidät jättävä munkkiparka saa ansiollisen seuraajan. Hyvästi, herra Grisart! Se oli jo Jumalan armo, että tapasin teidät. Pyhään veljeskuntaamme kuulumaton lääkäri olisi jättänyt minut epävarmaksi tilastani, ja luullen vielä päiviä olevan edessäni en olisi voinut ryhtyä välttämättömiin toimenpiteisiin. Te olette mies paikallanne, herra Grisart, ja siitä koituu kunniaa meille kaikille; minulle olisi ollut ikävää nähdä jonkun meikäläisen esiintyvän keskinkertaisena parantelijana. Hyvästi, mestari Grisart, hyvästi! Ja lähettäkää minulle pian se vahvistava lääkkeenne."

"Antakaa minulle vielä siunauksenne, monseigneur!"

"Sielussani, kyllä... menkää... sielussani, sanon... _Animo_, mestari Grisart... _viribus impossibile_".[58]

Hän valahti jälleen taaksepäin nojatuolissaan ja heikkoni melkein tajuttomaksi.

Tohtori Grisart oli kahden vaiheilla, antaisiko hänelle hetkellistä apua vai rientäisikö valmistamaan lupaamaansa elvykettä. Hän valitsi tuotapikaa jälkimmäisen keinon, syöksähti ulos kamarista ja katosi porraskäytävään.

127.

Valtiosalaisuus.

Ripittäjä saapui tovin kuluttua. Munkki heti tähtäsi häneen syvän katseensa. Vaaleata päätänsä pudistaen hän sitten mutisi:

"Tällä on heikot sielunlahjat, ja toivottavasti Jumala antaa minulle anteeksi, jos näen pakolliseksi muuttaa iankaikkisuuteen ilman tämän pätemättömän apua."

Rippi-isä puolestaan silmäili kuolevaa hämmästyneenä ja melkein kauhuissaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin palavia silmiä viimeisen ummistumisen edellä, niin hirvittävää katsetta ikuisen sammumisen lähetessä. Fransiskaanimunkki viittasi ripeän käskevästi.

"Istukaa, hyvä isä", hän sanoi, "ja kuunnelkaa minua."