Part 78

"Niin, teidän on sitten enää kuljettava vain sokkelon läpi."

"Eikö muuta? Lempo soikoon, siellä on siis vielä sokkelo?"

"Ja jokseenkin monimutkainen; päivälläkin siihen joskus eksyy. Siinä on mutkia ja käänteitä loppumattomiin. On ensin tehtävä kolme käännöstä oikealle, sitten kaksi vasemmalle, sitten yksi... hm, yksi vai kaksiko käännöstä... No, joka tapauksessa, kun pääsette ulos siitä sokkelosta, niin tulette sykomorien reunustamalle käytävälle, ja se vie teidät suoraa päätä herra de Guichen asumaan huvilaan."

"Mademoiselle", virkkoi Manicamp, "onpa se mainio ohjaus, enkä epäile, että sitä opastusta seuratessani eksyisin aivan heti. Minun täytyy siis pyytää teiltä pientä palvelusta."

"Mitä vielä?"

"Että tarjoatte minulle käsivartenne ja itse talutatte minut kuten... kuten... Noh, olenhan osannut jumalaistarustoni, neiti, mutta tapausten mylläkkä on saanut tähän soveliaan vertauskohdan haipumaan mielestäni. Tulkaa siis, minä rukoilen."

"Entä minä!" huudahti Malicorne; "hylkäättekö siis minut?"

"Mahdotonta, monsieur!..." vastasi Montalais Manicampille. "Minut voitaisiin nähdä teidän mukananne tähän aikaan vuorokaudesta, ja ajatelkaa toki, mitä siitä sanottaisiin."

"Teillä olisi hyvä omatunto puolellanne, mademoiselle", rohkaisi Manicamp mielevästi.

"Ei käy laatuun, monsieur, ei mitenkään!"

"Antakaa minun sitten auttaa Malicornea laskeutumaan tänne. Hän on nokkela poika, ja hänellä on hyvä vainu. Hän voi opastaa minua, ja jos eksymme, niin eksymme kahden ja pelastamme toisemme. Jos meidät tavataan molemmat, niin se ei näytä pahalta, mutta yksinäni ollen luulisivat minua rakastelijaksi tai varkaaksi. Tulkaa, Malicorne, tässä on tikapuut."

"Herra Malicorne", huudahti Montalais, "minä kiellän teitä ryömimästä muurin yli; muutoin suutun teille vakavasti!"

Malicorne oli jo ojentanut toisen jalkansa muurinharjaa kohti, mutta veti sen alakuloisena takaisin.

"Sh!" kuiskasi Manicamp.

"Mikä on?" kysyi Montalais.

"Kuulen askeleita."

"Hyvä Jumala!"

Epäillyt askeleet alkoivat tosiaan kuulua aivan selvästi, lehvät kääntyivät sivulle, ja Saint-Aignan ilmestyi näyttämölle, hymy silmänurkissa ja käsi ojennettuna, yllättäen kunkin siinä asennossa, missä he olivat: Malicornen puussa kaula ojolla, Montalaisin tikkailla ja Manicampin maassa jalka pystyssä valmiina lähtemään liikkeelle.

"Hei, hyvää iltaa, Manicamp!" huudahti kreivi. "Tervetuloa, rakas ystävä. Te ette ollut seurassamme tänä iltana, ja teitä kaivattiin. Neiti de Montalais, teidän... nöyrin palvelijanne!"

Montalais punastui.

"Ah, hyvä Jumala!" sopersi tyttö, peittäen kasvonsa käsillään.

"Mademoiselle", virkkoi de Saint-Aignan, "rauhoittukaa; tunnen viattomuutenne ja annan hyvän todistuksen puolestanne. Seuratkaa te minua, Manicamp. Lehtokuja, tienristeys ja sokkelo tuntevat minut; minä olen Ariadnenne. Kas, siinähän löytyikin se teidän jumalaistarullinen nimenne!"

"Niin, aivan oikein. Kiitos, kreivi!"

"Mutta viekää samalla myöskin herra Malicorne, hyvä kreivi", kehoitti Montalais.

"Ei, ei", vastusti nyt Malicorne, "herra Manicamp on jutellut kanssanne mielensä mukaan, ja nyt on minun vuoroni, jos suvaitsette, mademoiselle. Minulla on puolestani teille paljon puheltavaa tulevaisuudestamme."

"Kuuletteko?" virkkoi kreivi nauraen. "Jääkää vain hänen seuraansa, mademoiselle. Tämä on oikea salaisuuksien yö."

Ja tarttuen Manicampin käsivarteen kreivi vei hänet nopeasti tietä kohti, jonka Montalais niin hyvin tunsi ja niin huonosti neuvoi.

Montalais seurasi heitä silmillään niin kauan kuin hämy salli.

124.

Miten Malicorne oli pantu muuttamaan Komean Riikinkukon majatalosta.

Sillaikaa kun Montalais saatteli katseellaan kreiviä ja Manicampia, oli Malicorne käyttänyt hyväkseen nuoren tytön hajamielisyyttä ja sijoittunut siedettävämmin. Kun tyttö kääntyi, pisti siis Malicornen aseman muutos heti hänen silmäänsä. Malicorne istui kuin mikäkin apina, selkä muuria vasten ja jalat tikapuiden ylimmällä askelmalla. Villit viiniköynnökset ja kuusamat seppelöivät hänen päätänsä kuin faunin, jolle alempana kiertävät muratinoksat hyvinkin sattuvasti muodostuivat pukinsorkiksi. Montalais taasen oli kuin ilmetty metsänneito.

"Kas niin", pahastui tyttö nousten yhden askelman, "tahdotteko nyt tehdä minut onnettomaksi, -- vainoatteko minua yhä, senkin julmuri!"

"Minäkö?" äännähti Malicorne; "olenko minä julmuri?"

"Olette, kun saatatte minut alituisesti puheenalaiseksi, herra Malicorne; te olette oikea häijyyden hirviö."

"Minäkö?"

"Mitä tekemistä teillä on Fontainebleaussa? Eikö kotinne olekaan Orléansissa, eikö?"

"Mitäkö minulla on täällä tekemistä? No, minähän tulin teitä katsomaan."

"Oliko se muka tarpeellista!"

"Ei kenties teille, mademoiselle, mutta minulle kylläkin. Mitä taasen kotiini tulee, niin tiedätte hyvin, että olen sen jättänyt ja että minulla vastaisuudessa ei ole muuta kotipaikkaa kuin missä tekin oleksitte. Ja koska nykyisin asutte Fontainebleaussa, niin Fontainebleau veti minutkin mukaansa."

Montalais kohautti olkapäitänsä.

"Te siis tahdoitte nähdä minut?"

"Niin juuri."

"No, nyt olette nähnyt; olkaa tyytyväinen ja lähtekää!"

"Ohoh, en toki", kieltäysi Malicorne.

"Mitä! Ettekö?"

"Minä en tullut ainoastaan näkemään teitä, vaan jutellaksenikin kanssanne."

"No, jutelkaamme myöhemmin ja toisessa paikassa."

"Myöhemmin! Jumala tietää, tapaanko teitä myöhemmin toisessa paikassa! Emme koskaan löydä suotuisampaa tilaisuutta kuin tämä on."

"Mutta minä en voi tällä hetkellä puhella pitempään."

"Miksette?"

"Koska tänä yönä on tapahtunut tuhat asiaa."

"No, minun asiastani tulee tuhannesyhdes."

"Ei, ei, neiti de Tonnay-Charente odottaa minua huoneeseemme kuulemaan hyvin tärkeätä tiedonantoa."

"Joko hän on kauankin odottanut?"

"Vähintään tunnin."

"Odottakoon sitten vielä muutamia minuutteja", huomautti Malicorne tyynesti.

"Herra Malicorne", sanoi Montalais, "te unohdatte itsenne."

"Te minut unohdatte, mademoiselle. Minua alkaa tuskastuttaa se osa, jota panette minut näyttelemään. Hiisi vieköön, mademoiselle, jo viikon päivät olen harhaillut teidän naisparvessanne, ja te ette ole ainoatakaan kertaa suvainnut huomata läsnäoloani."

"Olette kuljeskellut täällä jo viikon?"

"Niinkuin peikko. Milloin olen polttanut itseni ilotulituksissa, jotka ovat kärventäneet minulta kaksi tekotukkaa, milloin lionnut iltakasteesta tai suihkulähteiden vihmasta kosteissa pajupensaikoissa, -- aina nälissäni, aina selkä kyyryssä, nähden edessäni milloin muurin, milloin kiikkuvat tikapuut. _Morbleu_, sellainen asema, mademoiselle, ei sovellu olennolle, jota ei ole luotu oravaksi, salamanteriksi tai saukoksi. Mutta koska te menette säälimättömyydessänne niin pitkälle, että pakotatte minut kieltämään ihmisyyteni, niin minäpä kohotan jo lippuni. Ihminen minäkin olen, _mordieu_, ja ihmisenä pysyn, mikäli en saa korkeampia määräyksiä!"

"No, mitä sitten oikeastaan haluatte, mitä tahdotte, mitä minulta vaaditte?" uteli Montalais alistuneena.

"Ettehän tahtone todella väittää, että te ette tiennyt minun olevan Fontainebleaussa?"

"Minä..."

"Sanokaa suoraan."

"Aavistelin kyllä."

"No, ettekö te viikon aikana olisi voinut tavata minua ainakin kerran päivässä?"

"Olen aina ollut estettynä, herra Malicorne."

"Loruja!"

"Kysykää tovereiltani, ellette usko minua."

"Minä en koskaan kysele asioita, jotka tiedän paremmin kuin kukaan muu."

"Tyyntykää, herra Malicorne, kyllä asema muuttuu."

"On jo aikakin."

"Tiedättehän, että ajattelen teitä silloinkin kun ette ole näkyvissä", virkkoi Montalais mielistelevästi.

"Oo, minua ajatellaan..."

"Kautta kunniani."

"Eikä mitään uutta?"

"Mistä?"

"Virastani Monsieurin taloudessa."

"Ah, paras herra Malicorne, hänen kuninkaallisen korkeutensa puheille ei ole ollut menemistä viime päivinä."

"Entä nyt?"

"Nyt on asian laita toinen. Eilisestä alkaen hän ei enää ole mustasukkainen."

"Joutavia! Miten luulevaisuus niin haihtuisi?"

"Siihen toimitettiin käänne."

"Kertokaa!"

"Levitettiin huhu, että kuningas oli iskenyt silmänsä toiseen naiseen, ja Monsieur heti rauhoittui siitä."

"Ja kuka sen huhun pani liikkeelle?"

Montalais alensi ääntänsä. "Meidän keskemme", kuiskasi hän, "luulen Madamen ja kuninkaan olevan yhdessä juonessa."

"Ha, ha", nauroi Malicorne, "se oli ainoa keino. Entä herra de Guiche, huokailija-poloinen?"

"Oh, hän on ihan syrjäytynyt."

"Ovatko edes kirjoitelleet toisilleen?"

"Eivät suinkaan; kumpainenkaan ei ole viikkokauteen pitänyt kynää kädessään."

"Millaisissa väleissä te olette Madameen?"

"Mitä parhaissa."

"Entä kuninkaaseen?"

"Kuningas hymyilee minulle ohimennessään."

"Hyvä! Mutta kenet onkaan rakastavainen pari valinnut silmänlumeiksi?

"La Vallièren."

"Tyttöparka! Mutta tuohan pitäisi estää, ystäväni!"

"Minkätähden?"

"Siksi että herra Raoul de Bragelonne surmaa hänet tai itsensä, jos saa asiasta vihiä."

"Raoul! Kunnon Raoul! Luuletteko?"

"Naiset väittävät ymmärtävänsä rakkausasioita", sanoi Malicorne, "eivätkä he edes kykene lukemaan, mitä heidän omat silmänsä kuvastavat tai mitä he omassa sydämessään tuntevat. No niin, minä sanon teille: herra de Bragelonne rakastaa la Vallièrea niin suuresti, että jos tyttö osoittaa oirettakaan hänen pettämisekseen, niin hän tappaa joko itsensä tai hänet."

"Onhan kuningas häntä suojelemassa", sanoi Montalais.

"Kuningas!" huudahti Malicorne.

"Tietysti."

"Hm, Raoul tappaa kuninkaankin kuin pahaisen palkkasoturin!"

"Hyväinen aika!" parkaisi Montalais; "johan te puhutte hulluja, herra Malicorne!"

"En ollenkaan; voitte päin vastoin vakavasti luottaa käsitykseeni, ystäväiseni, ja tiedänpä puolestani erään asian: minä kaikessa hiljaisuudessa ilmaisenkin Raoulille tämän pilan."

"Vaiti, onneton!" kielsi Montalais, nousten vielä yhden askelman lähemmäksi Malicornea. "Älkää hiiskuko sanaakaan Bragelonne-paralle."

"Miksen?"

"Koska ette vielä tiedä mitään."

"Mitä onkaan tekeillä?"

"Tänä iltana, nähkääs... eihän kukaan meitä kuunnelle?"

"Ei."

"Niin, tänä iltana la Vallière Kuninkaan tammen alla lausui ääneen ja peittelemättä: 'Minä en käsitä, että kuninkaan nähtyään kukaan voisi ketään muuta miestä rakastaa.'"

Malicorne hypähti muurillaan.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti hän. "Sanoiko se onneton niin?"

"Sanasta sanaan."

"Ja ajatteleeko hän niin?"

"La Vallière ajattelee aina mitä puhuu."

"Mutta sehän huutaa kostoa! Naiset ovat käärmeitä!" päivitteli Malicorne.

"Rauhoittukaa, paras Malicorne, rauhoittukaa!"

"En hitossa! Kitkekäämme sensijaan paha heti oraalla. Ilmoittakaamme Raoulille, kun vielä on aikaa."

"Typerä mies! Aikaahan päin vastoin ei enää ole!"

"Miten niin?"

"Nuo la Vallièren sanat..."

"Niin?"

"Ne kuninkaalle omistetut sanat..."

"No?"

"Niin, ne osuivat kuninkaan kuuluviin."

"Tietääkö kuningas? Onko ne kerrottu hänelle?"

"Kuningas oli itse kuulemassa."

"Oi-hoi, kuten kardinaalivainaja tapasi sanoa."

"Kuningas sattui olemaan piiloutuneena pensasryhmään."

"Siitä johtuu", valitti Malicorne, "että kuninkaan ja Madamen suunnitelma tästälähin vierii rullapyörillä, kulkien Bragelonne-poloisen ruumiin yli."

"Tepä sen sanoitte."

"Se on kauheata."

"Niinpä kyllä."

"Totisesti!" virkkoi Malicorne hetkisen äänettömänä mietittyään. "Älkäämme me vaivaiset työntykö ison tammen ja suuren kuninkaan väliin, muutoin murskaannumme, sydänkäpyseni."

"Sitä teille tahdoinkin selvittää."

"Pitäkäämme huolta itsestämme."

"Samaa minä ajattelin."

"Avatkaa siis sievät silmänne."

"Ja te isot korvanne."

"Lähettäkää pieni suunne ottamaan vastaan iso suudelma."

"Tässä", virkkoi Montalais, maksaen heti puhdassointuisella kullalla.

"Miettikäämme nyt hiukan: herra de Guiche siis rakastaa Madamea, de la Vallière rakastaa kuningasta, kuningas rakastaa Madamea ja de la Vallièrea, ja Monsieur rakastaa ainoastaan itseänsä. Kaiken tämän rakkauden ristiaallokossa taulapääkin voisi luoda onnensa, saati meidänlaisemme järkevät ihmiset."

"Joko te nyt taas haudotte haaveitanne!"

"En, vaan pohdin tosiseikkoja. Sallikaa vain minun johdattaa teitä, armaani; tähän asti ei teitä ole huonosti onnistanut, eihän?"

"Ei kylläkään."

"No niin, tulevaisuus täyttää, mitä menneisyys lupaa. Mutta koska jokainen täällä ajattelee itseään, tehkäämme mekin niin."

"Se on aivan oikein."

"Mutta vain me kahden."

"Olkoon niin!"

"Hyökkäys- ja puolustusliitto!"

"Olen valmis sen vannomaan."

"Ojentakaa kätenne, -- kas niin: kaikki Malicornen tähden!"

"Kaikki Malicornen tähden!"

"Kaikki Montalaisin tähden!" vastasi Malicorne, ojentaen vuorostaan kätensä.

"Ja mitä nyt on tehtävä?"

"On pidettävä herkeämättä silmät ja korvat auki, koottava aseita muita vastaan, millään tavoin antautumatta alttiiksi vastustajillemme."

"Sovittu."

"Päätetty."

"Vannottu. Ja kun nyt liitto on tehty, toivotan hyvää yötä."

"Mitä, hyvää yötä?"

"Tietysti. Palatkaa majataloonne."

"Majatalooni?"

"Niin, ettekö asu _Komeassa Riikinkukossa_?"

"Montalais, Montalais! Siinä nyt näkee, että tiesitte minun olevan Fontainebleaussa."

"Mitä se todistaa? Vain että teitä ajatellaan enemmän kuin ansaitsette, kiittämätön!"

"Hm!"

"Palatkaa siis asuntoonne."

"Kas, siinäpä sitä ollaan!"

"Mitä nyt?"

"Se on käynyt mahdottomaksi."

"Eikö teillä ollut siellä huonetta?"

"Oli, mutta ei ole enää."

"Eikö enää? Ja kuka sen on teiltä vienyt?"

"Katsokaas, kun palasin juoksemasta teidän perässänne ja saavuin aivan hengästyneenä asuntooni, näin neljän talonpojan kantavan paareilla sairasta munkkia."

"Munkkia?"

"Niin, vanhaa hallipartaista fransiskaania. Katsellessani tätä kituvaa hengenmiestä hänet viedäänkin majataloon. Minä menen perässä ylös portaita, ja niiden päähän päästessäni huomaan heidän vievän hänet omaan kamariini."

"Teidän kamariinne?"

"Niin, asumaani huoneeseen. Luulen erehdyksen tapahtuneen ja kutsun isännän; tämä selittää, että kahdeksan päivää sitten vuokraamani huone oli ennakolta vuokrattu yhdeksännestä alkaen tälle fransiskaanille."

"Ohhoh!"

"Niin juuri minäkin sanoin: 'ohhoh!' Teinpä vielä enemmänkin. Olin suuttua. Menin huoneeseeni ja käännyin itse fransiskaanin puoleen. Tahdoin hänelle osoittaa, kuinka sopimatonta hänen menettelynsä oli. Mutta tuo munkki, vaikka näyttikin olevan ihan kuolemaisillaan, kohousi kyynärpäänsä varaan, suuntasi minuun kaksi liekehtivää silmää, ja äänellä, jolla olisi voinut komentaa ratsuväen hyökkäystä, hän karjaisi: 'Heittäkää se hupsu ovesta ulos!' Tämän käskyn panivat isäntä ja neljä kantajaa heti täytäntöön, toimittaen minut rappusia alas nopeammin kuin minulle oli mukavaa. Ja niinpä nyt, ystäväni, minulla ei ole kuhun pääni kallistaisin."

"Mutta kuka se fransiskaani sitten olikaan?" kysyi Montalais. "Joku veljeskunnan suurmestariko?"

"Juuri sitä arvonimeä luulen erään kantajista häntä puoliääneen puhutellessaan käyttäneen."

"Niin että...?" virkahti Montalais.

"Niin että nyt olen huoneetta, asunnotta, vuoteetta, ja olen yhtä varmasti päättänyt kuin äsken ystäväni Manicamp, etten rupea nukkumaan ulkosalla."

"Mitä tehdä?" huudahti Montalais.

"Siinäpä kysymys!" murjotti Malicorne.

"Mutta mikään ei ole yksinkertaisempaa", kuului kolmas ääni.

Montalais ja Malicorne älähtivät yhtaikaa. De Saint-Aignan ilmestyi näkyviin.

"Hyvä herra Malicorne", toimitti hän, "onnellinen sattuma tuo minut tänne päästämään teidät pälkäästä. Tulkaa, minä tarjoan teille huoneen luonani, ja sitä, sen vannon, ei mikään fransiskaani teiltä vie. Ja te, rakas neitiseni, rauhoittukaa. Minä tunnen jo neiti de la Vallièren ja neiti de Tonnay-Charenten salaisuuden. Te olette hyväntahtoisesti uskonut minulle omanne; kiitos. Säilytän niitä yhtä hyvin kolme kuin yhdenkin."

Malicorne ja Montalais katselivat toisiaan kuin kaksi omenatarhasta yllätettyä koululaista. Mutta kun Malicorne kumminkin näki tehdyn ehdotuksen hyvin edulliseksi, antoi hän Montalaisille alistumisen merkin, johon tämä nyökkäsi vastauksen.

Sitten Malicorne astui porras portaalta alas tikapuilta, mietiskellen joka askeleella keinoa, miten voisi vähin erin lypsää herra de Saint-Aignanilta kaikki, mitä tämä tiesi siitä suuresta salaisuudesta.

Montalais oli jo kaikonnut kepeänä kuin naarashirvi, eikä tienristeys eikä sokkelo kyennyt häntä eksyttämään. Saint-Aignan taasen todellakin vei Malicornen kotiinsa, lausuen hänelle satoja kohteliaisuuksia, hyvillään kun oli siitä, että hänellä nyt oli käytettävissään ne kaksi miestä, jotka de Guichen pysyessä mykkänäkin -- voisivat parhaiten antaa hänelle tietoja hovineitosista.

125.

Mitä todella oli tapahtunut Komeassa Riikinkukossa.

Antakaamme lukijalle ensiksi yksityistietoja _Komean Riikinkukon_ majatalosta, siirtyäksemme sitten kuvaamaan, millaisia matkustajia siinä asui.

Majatalo oli saanut nimensä kyltistään, kuten kaikkikin ravintolat. Tämä kyltti esitti riikinkukkoa, pyrstö levitettynä. Mutta niinkuin monet maalarit antavat kauniit pojan kasvot käärmeelle, joka vietteli Eevan, samaten oli kyltin sommittelija suonut komealle riikinkukolle naisen kasvonpiirteet.

Tämä majatalo -- elävä letkautus sitä ihmissuvun puolikasta vastaan, joka herra Legouvén mukaan on elämän suloisuutena -- sijaitsi vasemmalla Fontainebleaun ensimmäisen poikkikadun varrella Pariisista päin lukien; leikaten sitä suurta valtasuonta, joka yksistään muodostaa Fontainebleaun kaupungin, se poikkikatu oli silloin nimeltään Rue de Lyon, epäilemättä siitä syystä, että se maantieteellisesti suuntautui tätä maan toista pääkaupunkia kohti. Kadun varrella oli ainoastaan kaksi porvaristaloa; näitä eroitti toisistaan kaksi suurta pensasaidan ympäröimää puutarhaa.

Näköjään oli taloja kyllä kolme; tahdomme selittää, kuinka niitä silti oli kuin olikin vain kaksi. _Komea Riikinkukko_ oli kulmatalo, varsinainen julkipuoli pääkadulle päin, mutta takana oli Rue de Lyonin puolella kaksi pihojen eroittamaa asuinrakennusta. Näissä oli tilavia huoneistoja kaikenkaltaisia matkustavaisia varten -- jalankulkijoille ja ratsumiehille kuten vaunuissakin saapuville soveltuvia; täällä ei ollut tarjolla ainoastaan ruokaa ja asuntoa, vaan myöskin kävelypaikkoja ja yksinäisyyttä rikkaimmille hovimiehillekin, jotka esimerkiksi hovissa kohdanneen keikauksen jälkeen halusivat sulkeutua sulattamaan äkäänsä tai suunnittelemaan kostoa. Näiden takarakennusten ikkunoista näkivät matkustajat ensinnäkin ruohoittuneen Rue de Lyonin ja sitten kauniit selja- ja orapihlaja-aidat, jotka ikäänkuin vihreinä ja kukkivina käsivarsina syleilivät vastamainittuja porvarillisia rakennuksia. Lisäksi näkyi näiden talojen lomissa kuvan taustana ja ikäänkuin ylipääsemättömänä taivaanrantana jono tuuheita lehtipuita, etuvartijoina sille laajalle metsälle, joka levittäytyi Fontainebleaun ulkopuolella.

Majatalon kulmahuoneesta taasen saattoi tarkata sekä Pariisista johtavan valtakadun hyörinää hovijuhla-hommineen että Lyon-kadun rauhallista maisemaa, -- puhumattakaan siitä hätätilassa ilmenevästä edusta, että pääoveen kolkutettaessa sopi livahtaa Rue de Lyonille takaovesta ja porvaristalojen puutarhain kautta metsänlaitaan.

Malicorne oli kyllä mielitietylleen valittanut, miten hänet oli pantu muuttamaan _Komeasta Riikinkukosta_, mutta omiin asioihinsa kiintyneenä hän ei ollut malttanut kertoa Montalaisille kaikkea, mitä hän muussa tilaisuudessa olisi tullut jutelleeksi tästä omituisesta majatalosta. Hän ei ollut tullut maininneeksi sitäkään, millä tavoin hän oli ensin saanut asettuneeksi tähän ravintolaan, ja vain lyhyimmiten oli hän huomauttanut fransiskaanimunkista, puhumatta mitään majatalon muista matkustavaisista. Silti häntä oli melkoisesti ihmetyttänyt se tapa, miten he olivat saapuneet, heidän elämänlaatunsa ja kaikkien muiden paitsi nähtävästi etuoikeutettujen henkilöiden työläs pääseminen majataloon; tähän näyttiin tarvitsevan erityistä tunnussanaa, ja asukkaaksi ei ketään hyväksytty ilman joitakuita valmistavia toimenpiteitä. Kaikki _Komean Riikinkukon_ huoneistot olivatkin nyt luovutettuja ja pidätettyjä muukalaisille, jotka viettivät aikaansa aivan hiljaisesti. Heidän säveät kasvonpiirteensä olivat järjestään ventovieraita Malicornelle. Nämä matkustavaiset olivat kaikki saapuneet myöhemmin kuin hän ja esittelykseen lausuneet jonkunlaisen tunnussanan; tämä seikka oli heti oudoksuttanut Malicornea, ja hän oli tietysti kuulustanut syytä, saaden vastaukseksi, että isäntä piti tällaista varokeinoa välttämättömänä, koska kaupunki nyt oli täynnä rikkaita aatelismiehiä, joten sinne oli täytynyt keräytyä ovelia, saaliinhimoisia veijareitakin. Kunniallisen majapaikan mainehan vaati huolehtimaan, että matkustavaisten sekaan ei pääsisi pitkäkyntisiä.

Sentähden Malicorne joskus itsekseen ihmettelikin kotiin tullessaan ja majatalon oloja lähemmin ajatellessaan, miten hänet oli tänne päästetty, kun hänen jälkeensä oli niin monilta muilta asunto evätty. Erityisesti kummastutti häntä se havainto, että Manicamp, joka hänen mielestään oli koko maailman kunnioittama ylimys, ei kaupunkiin tullessaan ollut saanut edes tallitilaa hevoselleen, vaan tullut jokseenkin tylysti palautetuksi. Siinä oli Malicornelle ongelma, jota hän tosin ei ollutkaan käynyt kaikella nokkeluudellaan selvittämään, hänellä kun oli yltäkyllin ajateltavaa rakkautensa ja kunnianhimonsa asioissa. Mutta niin älykkääksi kuin olemmekin hänet myöntäneet, emme rohkenisi sanoa, että hän olisi siinä tehtävässä onnistunutkaan, vaikka olisi siihen kuinkakin syventynyt. Muutamat sanat valaisevat kyllä lukijalle, ettei kukaan muu kuin itse Oidipus olisi voinut ratkaista tätä arvoitusta.

Viikkoa aikaisemmin oli tähän majataloon ilmestynyt seitsemän matkustavaista, päivää myöhemmin kuin Malicorne oli onnellisesti päässyt livahtamaan _Komean Riikinkukon_ vieraaksi. Nuo seitsemän henkilöä, jotka olivat saapuneet kohtalaisten saattueiden keralla, olivat:

Ensinnäkin saksalaisen armeijan prikaatikenraali, hänen kirjurinsa ja lääkärinsä sekä kolme lakeijaa, seitsemällä hevosella. Tämän kenraalin nimeksi ilmoitettiin kreivi von Wostpur. Espanjalainen kardinaali, mukanaan kaksi veljenpoikaansa, kaksi kirjuria, hovimestari ja kaksitoista hevosta. Kardinaalin mainittiin olevan _señor_ Herrebia. Rikas bremeniläinen kauppias lakeijan ja kahden hevosen kanssa. Kauppias esittäysi _herr_ Bonstettina. Venetsialainen senaattori puolisonsa ja tyttärensä kanssa, molemmat ilmeisiä kaunottaria. Tätä senaattoria puhuteltiin _signor_ Mariniksi. Skotlantilainen aatelistilallinen seitsemän ylämaalaisen alustalaisensa kanssa, kaikki jalkaisin. Tämän _lairdin_ nimi oli Mac Cumnor. Wienistä tullut itävaltalainen ilman arvonimeä tai vaakunaa; hän oli saapunut vaunuissa ja tuntui pappismieheltä, mutta hänessä oli jonkun verran sotilaallistakin ryhtiä. Häntä sanottiin neuvosherraksi. Lopuksi flaamilainen rouvashenkilö lakeijan, kamarineidon ja seuranaisen saattamana. Suuri kuormasto, suurellinen esiintyminen, paljon hevosia. Häntä määriteltiin flaamilaiseksi rouvaksi.

Kaikki nämä matkustavaiset olivat saapuneet samana päivänä, kuten sanottu, ja kuitenkaan ei heidän tulonsa ollut aiheuttanut mitään pulaa majatalossa eikä myöskään vähintäkään häiriötä kadulla, kun heidän huoneensa olivat ennakolta varattuja sanansaattajain tai kirjurien toimesta, jotka olivat ilmestyneet päivää aikaisemmin tai saman päivän aamuna.

Malicorne oli tullut päivää varemmin kuin he. Hoikalla matkarepulla sälytetyn laihan ratsunsa satulassa hän oli ilmoittanut _Komean Riikinkukon_ isännälle odottavansa tänne ystäväänsä, ylimystä, joka oli utelias näkemään juhlallisuuksia ja aikoi saapua piammiten hänkin. Nämä sanat kuullessaan oli isäntä hymyillyt ikäänkuin hän olisi varsin hyvin tuntenut Malicornen tai tuon nimettömän ystävän ja vastannut:

"Valitkaa vain, monsieur, sellainen huoneisto kuin mukavaksi näette, kun kerran tulette ensimmäisenä."

Ja tämä majatalon isännille niin kuvaava palvelevaisuus ilmaisi selvästi kehoituksen: -- Olkaa huoletta, monsieur, kyllä ymmärrämme yskän ja kohdittelemme teitä asemanne mukaisesti.