Part 77

Saint-Aignan tiesi, että kreivillä oli ollut jotakin osaa neiti de la Vallièren toimittamisessa Madamen seurueeseen; hovilainen tietää kaikki ja muistaa kaikki. Mutta hän ei ollut koskaan kuullut, millä perusteella ja millä ehdoilla de Guiche oli antanut suojelustaan la Vallièrelle. Paljolla kyselemisellä saa tavallisesti vähän tai ei mitään tietää, mutta Saint-Aignan arveli saavansa selville edes jonkun verran, jos utelisi kreiviltä hienotuntoisesti ja varovasti, samalla turvautuen kaikkeen itsepintaisuuteensa. Hänen suunnitelmansa oli seuraava:

Jos tiedot olivat suotuisia, kertoisi hän kaunopuheisesti kuninkaalle, mikä helmi tälle oli joutunut saataviin, ja pyytäisi suosiokseen saada olla sovittamassa sitä kuninkaalliseen kruunuun. Mutta jos kuulustelu kääntyisi epäedulliseksi, mikä toki myöskin oli mahdollista, tutkisi hän, missä määrin kuningas oli kiintynyt la Vallièreen. Hän voisi laatia selostuksensa niin, että saisi tyttösen työnnetyksi syrjään, jälkeenpäin käyttääkseen tätä käännettä ansionansa kaikkien naisten silmissä, joilla saattoi olla vaatimuksia kuninkaan sydämeen, Madamesta ja kuningattaresta alkaen. Siinä tapauksessa taasen, että kuningas osoittautuisi vakavasti kiintyneeksi nuoreen kreivittäreen, salaisi hän huonot uutiset, mutta antaisi la Vallièren ymmärtää, millainen jalomielinen ritari hän oli, pitäen tyttöparkaa alituisesti jännityksissä kiitollisuuden ja pelon avulla, joten hän saisi taatun ystävättären hovissa. Tyttö pitäisi häntä silloin jonkunlaisena rikostoverina, jonka hyväksi oli toimittava samalla kun edisti omaakin onneansa. Siksi päiväksi taasen, jolloin menneisyyden pommi räjähtäisi, jos sitä koskaan tapahtuisi, Saint-Aignan uskoi jo ehtineensä ryhtyä kaikkiin varokeinoihin, näytelläkseen tietämätöntä kuninkaan edessä. Kreivittären silmissä hän vielä silloinkin säilyttäisi jalomielisyyden edullisen aseman.

Tällaisia ajatuksia oli ahneuden tuli puolessa tunnissa lietsonut hovimiehen sydämeen, kun hän vakain aikein läksi puhuttelemaan de Guichea, -- häiritsemään tämän onnellisia unelmia, joista Saint-Aignan tosin ei tiennyt mitään.

Kello yksi aamuyöstä hän siten äkkäsi de Guichen hievahtamattomana nojaamassa puunrunkoa vasten, silmät tähdättyinä valaistuun ikkunaan, -- aamun alkuhetkellä, vuorokauden hempeimmässä vaiheessa, jota taidemaalarit seppelöivät myrteillä ja avautuvilla unikoilla, -- silmäluomien painumisen, sydämen raukean sykinnän, pään väsyneen kallistumisen hetkellä, joka luo kaihoisan katseen väistyneeseen päivään ja osoittaa lemmellisen tervehdyksen uudelle. De Guichelle se kajasti sanomattoman onnen aamuruskona. Hän olisi viskannut aarteen tiellään kohtaamallensa kerjäläiselle, jotta tämä ei vain olisi häirinnyt häntä haaveissaan. Hankalanpa tilaisuuden siis oli Saint-Aignan valinnut -- niinkuin itsekkyys on aina huono neuvonantaja -- tullessaan lyömään häntä olkapäälle, kun hän parhaillaan kuiskasi erästä sanaa tai oikeammin nimeä.

"Hei", huudahti hän käreästi, "olen haeskellut teitä!"

"Minua?" virkkoi de Guiche säpsähtäen.

"Niin, ja tapaan teidät haaveilemassa kuutamolla. Olisiko teitä ehkä kohdannut runouden tauti, paras kreiviseni, ja sommitteletteko siinä säkeitä?"

Nuori mies pakotti kasvonsa hymyilemään, samalla kun hän sydämessään toivotteli tungettelijaa hornan kattilaan.

"Ehkäpä", virkkoi hän. "Mikä onnellinen sattuma teidät toimitti tänne?"

"Kas, kyllä näen, että te ette tarkannut puhettani!"

"Kuinka niin?"

"No, minähän alotin huomautuksella, että etsin teitä."

"Te etsitte minua?"

"Niin, ja yllätin teidät."

"Mistä yllätitte, jos saan kysyä?"

"Hyräilemästä lemmenlauluja."

"Se on totta, en sitä kiellä", myönsi de Guiche nauraen. "Niin, hyvä kreivi, minä hyräilin lemmenlaulujani."

"Sehän teille sopiikin."

"Minulleko?"

"Teille erityisesti, -- jokaisen kauniin ja älykkään naisen pelottomalle suojelijalle."

"Mitä hittoa nyt latelettekaan?"

"Tunnettuja totuuksia, sen kyllä tiedän. Mutta kuulkaahan, minä olen rakastunut."

"Tekö?"

"Niin."

"Sepä hauskaa, hyvä kreivi. Kertokaahan siitä minulle."

Ja peläten -- kenties liian myöhään -- että Saint-Aignan huomaisi valaistun ikkunan, hän tarttui kreivin käsivarteen ja yritti viedä häntä syrjemmälle.

"Ei", sanoi tämä vastustaen, "älkäämme menkö noihin mustiin lehtoihin päin, siellä käy liian kosteaksi. Pysykäämme kuutamossa, jos suvaitsette."

Ja vaikka hän mukausikin de Guichen käsivarren painostukseen, pysytteli hän linnan läheisillä kukkapengermillä.

"No", vastasi de Guiche malttavasti, "käydään minne haluatte; asetun kernaasti käytettäväksenne."

"Olette peräti ystävällinen." Ja tovin äänettömyyden jälkeen Saint-Aignan aloitti jälleen: "Minun pitäisi saada teiltä, hyvä kreivi, joitakuita tietoja henkilöstä, joka on ollut suojattinanne."

"Ja jota te rakastatte?"

"En sano niin enkä näin, paras... Käsitättehän, ettei sovi noin ilman muuta sijoittaa sydäntään epävarmalle pohjalle, vaan täytyy toki ensin hankkia vakuuksia."

"Olette oikeassa", myönsi de Guiche huoahtaen; "sydän on kallisarvoinen kapine."

"Ja minun sydämeni on kovin hellä, ja sellaisena jätän sen teidän ohjattavaksenne."

"Oh, te olette tunnettu, kreivi. Siis?"

"No niin, on suoraan sanoen kysymys neiti de Tonnay-Charentesta."

"Hohoi, hyvä Saint-Aignan, mikä teitä nyt hupsuttaakaan!"

"Kuinka niin?"

"Minä en ole koskaan esiintynyt neiti de Tonnay-Charenten suojelijana."

"Ohoh!"

"En koskaan!"

"Ettekö muka te toimittanut häntä Madamen hovineidoksi?"

"Neiti de Tonnay-Charente -- se teidän täytyy tietää paremmin kuin kukaan, hyvä kreivi -- on kyllin hyvää sukua, ollakseen pikemmin haluttu kuin sallittu hoviin. Hän ei tarvinnut puoltajaa."

"Te laskette leikkiä."

"En toden totta tiedä, miksi niin luulisitte."

"Teillä ei siis ole mitään osaa hänen nimityksessään?"

"Ei minkäänlaista."

"Ettekö tunnekaan häntä?"

"Näin hänet ensi kerran silloin kun hänet esiteltiin Madamelle. Ja kun en siis ole häntä suojellut enkä lähemmin tunne, en voi antaa teille mitään erityisiä tietoja hänestä."

Ja de Guiche liikahti ikäänkuin jättääkseen puhuttelijansa.

"Hei, hei!" ehätti Saint-Aignan; "vielä hetkinen, paras kreivi! Ette minusta noin pääse."

"Anteeksi, mutta mielestäni olisi aika lähteä levolle."

"Sitä ette ollut tekemässä, kun vasiten hain teidät puhutellakseni."

"Käytettävissänne olenkin, paras kreivi, mikäli teillä on minulle vielä jotakin puhuttavaa."

"Tuo on oikein, _pardieu!_ Puolisen tuntia enemmän tai vähemmän, eivät pitsinne siitä sen pahemmin rypisty. Voitteko vakuuttaa minulle, että teillä ei ole mitään pahaa tiedossanne tuosta neidistä, joten siis se ei mitenkään ole syynä äänettömyyteenne?"

"Oh, minä uskon, että se herttainen impi on puhdas kuin kristalli!"

"Te riemastutatte minua. En silti soisi teidän luulevan, että olen aivan tietämätön asioista. Varmaa on, että te olette toimittanut neitosia prinsessan seurueeseen. Onhan siitä hankinnasta laulukin sepitetty."

"Tiedättehän, ystäväiseni, että lauluja laitetaan tyhjästäkin."

"Tunnetteko sen?"

"En, mutta antakaa kuulua."

"En osaa alkua, mutta lopun minä muistan."

"No, onhan sitä siinäkin."

"On hovineitojen hankkijaksi de Guiche ryhtynyt taitavaksi."

"Ajatus on heikko ja laihasti lausuttu."

"Ka, eihän se ole minkään Racinen tai Molièren sepittämä, vaan la Feuilladen, eikä voi vaatia aatelismiestä runoilemaan yhtä näppärästi kuin ammattiseppo sommittelee säkeitänsä."

"On todella ikävää, että muistatte vain lopun."

"Malttakaas, malttakaas, toisenkin säkeistön alku pyörii kielelläni."

"Minä kuuntelen."

"Hän nostaa impiä mielinmäärin kuin Montalaisin ja..."

"_Pardieu_, ja la Vallièren!" huudahti de Guiche kärsimättömänä ja oudostellen, mihin Saint-Aignan oikein tähtäsi.

"Niin, juuri niin, la Vallièren. Oivalsitte heti loppusoinnun, ystäväiseni."

"Eipä siinä ollut suurtakaan oivaltamista!"

"Montalaisin ja Vallièren, niin siinä sanotaan. Heitähän te olettekin suojellut." Ja Saint-Aignan puhkesi nauruun.

"Ette siis löydä laulusta neiti de Tonnay-Charentea?" virkkoi de Guiche.

"En tosiaankaan."

"Siitähän voitte olla hyvillänne?"

"Kyllä, mutta mainitaanhan Montalais", huomautti Saint-Aignan yhä hymyillen.

"Oh, hänet tapaatte kaikkialla. Hän on aito pyryharakka."

"Tunnetteko hänet?"

"Välillisesti. Häntä suojeli eräs Malicorne, jota taas Manicamp auttelee. Manicamp pyysi minun välitykselläni hovineidon paikkaa Madamen luona Montalaisille ja Monsieurilta hovivirkailijan tointa Malicornelle. Minä annoinkin puoltolauseeni; tiedättehän heikkouteni Manicampin hupeloa kohtaan."

"Ja se onnistui?"

"Montalaisin suhteen kyllä; Malicorneen nähden on asia epävarma, -- toistaiseksi häntä vain suvaitaan. Tahdotteko tietää vielä mitään muuta?"

"On loppusointu jäljellä."

"Mikä loppusointu?"

"Jonka äsken oivalsitte."

"La Vallière?"

"Niin."

Ja de Saint-Aignan remahti taas ärsyttävään nauruunsa.

"No niin", myönsi de Guiche, "minä olen hänetkin toimittanut Madamen seurueeseen, se on totta."

"Ai, ai, ai!" huudahti de Saint-Aignan.

"Mutta", jatkoi de Guiche mitä kylmäkiskoisimmin, "te teette minulle suuren palveluksen, hyvä kreivi, jos pidätytte leikittelemästä tällä nimellä. Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière käyttäytyy peräti järkevästi."

"Peräti järkevästi?"

"Niin."

"Mutta te ette siis tiedä uusimmasta huhusta?" kuiskasi Saint-Aignan.

"En, ja olen teille kiitollinen, hyvä kreivi, jos jätätte sen huhun itsellenne ja niille, jotka sitä levittävät."

"Joutavia! Otatteko te asian niin vakavalta kannalta?"

"Otan, sillä neiti de la Vallièrea rakastaa eräs hyvä ystäväni."

Saint-Aignan säpsähti.

"Ohoo!" virkahti hän.

"Niin, kreivi", jatkoi de Guiche. "Ymmärrätte siis, kun olette Ranskan hienotapaisin mies, etten voi kuulteni suvaita ystävääni saatettavan naurunalaiseksi."

"No, luonnollisesti", myönsi Saint-Aignan pureskellen kynsiään puolittain pahastuksesta, puolittain tyydyttämättömästä uteliaisuudesta. De Guiche kumarsi soreasti hyvästiksi.

"Te ajatte minut pois", pahoitteli Saint-Aignan, menehtymäisillään halusta saada tietää ystävän nimi.

"En suinkaan, hyvä kreivi... Haluaisin vain runoilla sepitelmäni valmiiksi."

"Millaisen?"

"Nelisäkeisen tunnelmalastun. Käsitättehän, että sellainen purkaus on jotakin pyhää."

"_Ma foi_, kyllähän!"

"Ja koska minulta vielä puuttuu puolenneljättä säettä, tarvitsen kaiken harkintakykyni."

"Se on selvää. Hyvästi, kreivi!"

"Hyvästi!"

"Mutta kuulkaahan... Onko teillä hyvääkin taipumusta runoiluun?"

"Kutakuinkin."

"Saatteko ehkä kolme ja puoli säettänne huomisaamuun valmiiksi?"

"Toivoakseni."

"No, huomiseen siis."

"Huomiseen; hyvästi!"

Saint-Aignanin täytyi nyt lopultakin eritä kumppanistaan, hän kumarsi vielä ja hävisi lehtimajan taakse.

Keskustelu oli vienyt de Guichen ja Saint-Aignanin jokseenkin loitolle linnasta. Jokaisella matemaatikolla, jokaisella runoilijalla ja haaveilijalla on hajamieliset hetkensä. Jättäessään de Guichen huomasi Saint-Aignan täten joutuneensa Viisikulmion laitaan sille alueelle, missä ulkorakennukset ja palvelijakunnan asunnot alkoivat, tuuheiden akasiapensaitten ja kastanjapuiden vankat lehvät hapuilivat siellä toisiaan muratin ja villiviinin rehevien köynnösten oksilla, niiden takana kohosi välimuuri eroittamassa hovipuiston ulkopihan rakennuksista. Yksikseen jäätyänsä Saint-Aignan suuntasi askeleensa näihin päin; de Guiche taasen kääntyi vastakkaiselle taholle. Toinen palasi siis kukkapengermille, toisen kulkiessa muuria kohti, samoten eteenpäin pihlajain, sireenien ja jättiläismoisten oratuomien läpitunkemattomassa lehväholvissa pehmeällä ja sammaltuneella hiekalla.

Hän hautoi kostoa, joka näytti hänestä vaikealta toteuttaa, aivan ähmissään siitä -- kuten Tallemant des Réaux olisi sanonut --, että hän ei ollut saanut kuulla enempää neiti de la Vallièresta, vaikka olikin niin nokkelalla menetelmällä saanut puheen johdetuksi häneen.

Äkkiä hänen korvaansa kuului ihmisäänten sorinaa -- ikäänkuin rauhoitteleviin kuiskauksiin sekoittuvaa naisen napinaa; mutta siihen liittyi pikku naurahduksiakin, huokauksia, tukahdutettuja ihmettelyn huudahduksia, aina naisen ääni ylinnä.

Saint-Aignan pysähtyi tarkkaamaan. Suureksi kummastuksekseen hän silloin huomasi, että äänet eivät tulleet maasta, vaan puiden latvoista.

Hän kohotti päätänsä, pujahtaessaan muurin varjoon, ja eroitti naisen kurkoittelemassa tikapuilla muurinharjan yli elein ja sanoin vilkkaasti keskustellen puussa kököttävän miehen kanssa, josta hän ei nähnyt muuta kuin pään, ruumis kun hävisi kastanjapuun lehvistöön.

Nainen oli muurin tällä, mies tuolla puolen.

123.

Sokkelo.

Kreivi de Saint-Aignan oli lähtenyt vain hankkimaan tietoja ja kohtasikin seikkailun. Sitä saattoi sanoa onnenpotkaukseksi.

Uteliaana kuulemaan, minkätähden ja varsinkin mistä asiasta tuo mies ja nainen keskustelivat sellaisella hetkellä ja niin omituisessa asemassa, Saint-Aignan kyyristäysi alas ja hiipi melkein tikapuiden askelmain juurelle.

Sitten hän asettui mahdollisimman mukavaan asentoon puuta vasten ja kuunteli.

Naisella oli nyt puheenvuoro.

"Tosiaan, herra Manicamp", lausui hän äänellä, joka moittiessaankin säilytti omituisen keimailevan sävyn, "tosiaankin te olette hirveän varomaton. Me emme voi pitkääkään aikaa haastella tulematta yllätetyiksi."

"Paljon mahdollista", vastasi mies velton levollisesti.

"No, mutta mitä ihmiset siitä sitten sanovat? Oih, jos joku näkisi minut, niin varmaan kuolisin häpeään."

"Ettehän toki niin lapsellinen olisi!"

"Kunpa meillä edes olisi joitakin välejä! Mutta näin tyhjänpäiten tuottaa itselleen vahinkoa -- olen todellakin ihan hupsu. Hyvästi, herra de Manicamp!"

-- Hyvä, nyt tiedän miehen, ja pian saan nähdä naisenkin, -- tuumi de Saint-Aignan itsekseen, keksien tikapuilla kaksi siroihin, taivaansinisiin atlaskenkiin ja ihonvärisiin sukkiin verhottua jalkaa.

"Oh, kuulkaahan, minä pyydän, rakas Montalais", huudahti Manicamp, "älkää paetko. Hitto, -- minulla on vielä erittäin tärkeitä asioita teille sanottavana."

-- Montalais! -- ajatteli de Saint-Aignan; -- yksi niistä kolmesta! Noilla kolmella toveruksella on siis kullakin seikkailunsa, mutta luulinpa, että hänen armastelijansa oli herra Malicorne eikä Manicamp.

Puhekumppaninsa pyytelyn johdosta Montalais pysähtyi keskivälille tikapuita, samalla kun Manicamp ponnistausi ylemmäksi kastanjapuussaan joko paremmin nähdäkseen tai korjatakseen väsyttävää, vaivalloista asentoaan.

"No", virkkoi hän, "kuunnelkaa nyt minua. Tottahan tiedätte, ettei minulla ole mitään pahoja aikeita."

"Eipä tietenkään... Mutta miksi siis lähetittekään minulle sen kirjeen, vedoten kiitollisuuteeni, ja miksi pyysitte tätä kohtausta tähän aikaan ja tällaisessa paikassa?"

"Olen vedonnut kiitollisuuteenne muistuttamalla teille, että minä se toimitin teidät Madamen seurueeseen, koska pidin sellaista vetoamista varmimpana keinona, saadakseni tämän hartaasti haluamani kohtauksen, jonka olettekin suvainnut minulle suoda. Miksikö olen teiltä pyytänyt sitä tällä hetkellä ja tällaisessa paikassa? Siksi että hetki tuntui minusta vaarattomalta ja paikka yksinäiseltä, sillä minun oli pyydettävä teiltä sellaista, mikä vaati näitä kahta edellytystä."

"Herra de Manicamp!"

"Kaikessa kunniallisuudessa, hyvä neiti."

"Herra de Manicamp, lienee soveliaampaa minun jo lähteä."

"Kuunnelkaa minua, muutoin hyppään pesästäni teidän puolellenne, ja varokaa uhmaamasta minua, sillä juuri tällä hetkellä minua kiusaa mitä hankalin oksa ja ärsyttää sietämättömästi. Älkää matkiko tätä oksaa, vaan kuunnelkaa minua."

"Suostun kuuntelemaan, mutta puhukaa lyhyeen, sillä jos teillä on ärsyttävä oksa, on minunkin haittanani kolmisärmäinen askelma, joka tunkeutuu jalkapohjiini. Kenkäni ovat painuneet loville, tietäkää se."

"Ojentakaahan minulle ystävällisesti kätenne, mademoiselle."

"Ja minkätähden?"

"Antakaa vain tänne."

"Tässä; mutta mitä te sitten aiotte?"

"Vedän teidät luokseni."

"Missä tarkoituksessa? Ettehän tahtone, että nousen puuhunne?"

"En, mutta teidän tulee istuutua muurille. Noin! Siinä on hyvä ja tilava paikka, ja antaisinpa paljon, jos sallisitte minun istahtaa siihen viereenne."

"En suinkaan! Teidän on sielläkin hyvä olla. Meidät voitaisiin nähdä."

"Niinkö luulette?" kysyi Manicamp vihjaavalla äänellä.

"Olen varma siitä."

"Olkoon sitten! Minä jään kastanjapuuhuni, vaikka oloni täällä on ihan liian tukalaa."

"Herra Manicamp, herra Manicamp, me eksymme asiasta."

"Se on totta."

"Te kirjoititte minulle?"

"Niin tein."

"Mutta miksi kirjoititte?"

"No, kreivi de Guichehan matkusti tänne eilen ehtoopäivällä."

"Niin?"

"Nähdessäni hänen lähtevän minä tapani mukaan seurasin häntä."

"Sen hyvin näen, koska olette siinä."

"Odottakaa toki... Tiedätte kai, että de Guiche-parka oli joutunut täydelliseen epäsuosioon?"

"Surullista kyllä!"

"Oli siis hirveätä uhkamielisyyttä hänen tulla tapaamaan Fontainebleaussa niitä, jotka olivat hänet karkoittaneet Pariisista, ja varsinkaan niitä, joiden luota hänet karkoitettiin."

"Te puhutte nyt kovin viisaasti, herra Manicamp."

"Mutta hän on itsepäinen kuin rakastunut ainakin; hän ei siis välittänyt mistään järkipuheistani. Minä pyysin, minä rukoilin häntä; hän ei ottanut kuullakseenkaan... Äh, lempo!"

"Mikä tuli?"

"Anteeksi, mademoiselle, tämä kirottu oksa, josta minulla jo on ollut kunnia teille huomauttaa, on repinyt polvihousuni."

"Yöhän nyt on", nauroi Montalais; "jatkakaamme, herra Manicamp."

"No niin, de Guiche lähti siis ratsastaen täyttä karkua, ja minä seurasin häntä, mutta käymäjalkaa. Olisihan tyhmää ja hullua paiskautua päätähavin veteen heti ystävänsä kintereillä. Minä siis annoin de Guichen saada etumatkaa ja taivalsin viisaan verkallisesti siinä vakaumuksessa, että onnetonta ei otettaisi vastaan tai että hän kääntäisi hevosensa ensimmäisen solvaussanan kuultuaan. Arvelin näkeväni hänen palaavan vielä nopeammin kuin oli mennyt, minun tarvitsemattani matkata edemmäksi kuin Risiin tai Meluniin. Ja myöntänette, että sekin oli jo liikaa, yhdentoista lieuen taival tullen mennen."

Montalais kohautti olkapäitänsä.

"Naurakaa mielenne mukaan, mademoiselle; mutta jos ette istuisi tanakasti siellä tasaisella muurilla, vaan sensijaan olisitte harareisin tällaisella oksalla, niin kylläpä Augustuksen tavoin haluaisitte astua alas."

"Hiukan kärsivällisyyttä, hyvä herra de Manicamp! Kyllä hetkinen pian kuluu. Sanotte siis sivuuttaneenne Risin ja Meluninkin?"

"Niin, Risin ja Melunin kautta jatkoin yhä matkaani ihmetellen, kun en nähnyt häntä palaavaksi. Vihdoin päädyin tänne. Minä hain ja kuulustin de Guichea kaikkialta, mutta kaupungissa ei kukaan ole häntä nähnyt, ei kukaan puhutellut: hän oli saapunut täyttä laukkaa, poikennut linnaan ja kadonnut. Kello kahdeksasta illalla olen ollut Fontainebleaussa, kysellen de Guichea kaikilta kaiuilta; mutta häntä ei näy eikä kuulu. Ihan menehdyn levottomuuteen! Minä en tietysti mennyt heittäytymään suden kitaan, astumalla linnaan, kuten varomaton ystäväni on tehnyt; minä jäin tänne ulkopuolelle ja lähetin teille kirjeen. Päästäkää minut nyt taivaan nimessä huolestuksestani, mademoiselle."

"Se ei ole vaikeata, hyvä herra Manicamp. Ystävänne de Guiche on saanut erinomaisen vastaanoton."

"Oo!"

"Kuningas on osoittanut hänelle armollista huomaavaisuutta."

"Kuningas, joka hänet karkoitti!"

"Madame on hänelle hymyillyt, Monsieur näkyy pitävän hänestä enemmän kuin koskaan ennen!"

"Kah, kah!" ihmetteli Manicamp; "se selittää, miksi hän on jäänyt! Eikö hän ole puhunut minusta?"

"Ei sanaakaan."

"Siinä hän on tehnyt pahoin. Mitähän hän tällähaavaa puuhannee?"

"Arvattavasti hän nukkuu, tai sitten haaveilee."

"Ja miten täällä on iltaa vietetty?"

"Tanssilla."

"Se kuuluisa balettiko esitettiin? Kuinka de Guiche suoriutui?"

"Loistavasti."

"Se rakas veikkoseni! Ja nyt anteeksi, mademoiselle, mutta minun täytyy tulla täältä teidän luoksenne."

"Kuinka niin?"

"Ymmärrättehän, etten voi toivoa itselleni tällä hetkellä avattavan linnan ovia; ja vaikka muuten tyytyisinkin nukkumaan tällä oksalla, vakuutan sen olevan mahdotonta muulle kuin papukaijalle."

"Mutta, herra Manicamp, enhän minä voi tällä tavoin toimittaa miestä linnan alueelle muurin ylitse!"

"Meitä olisi kaksikin, mademoiselle", virkkoi toinen ääni, mutta niin arasti, että huomasi puhujan oivaltavan, kuinka hankalaa pyynnön toteuttaminen oli.

"Hyvä Jumala!" huudahti Montalais, koettaen tunkea katseellaan kastanjapuun juurelle. "Kuka siellä puhuu?"

"Minä, mademoiselle."

"Kuka minä?"

"Malicorne, nöyrin palvelijanne."

Ja nämä sanat lausuessaan Malicorne hinasi itsensä maasta puun alimmille oksille ja siitä muurin tasalle.

"Herra Malicorne!... Taivaan nimessä, tehän olette molemmat ihan järjiltänne!"

"Miten voitte, mademoiselle?" kysyi Malicorne perin kohteliaasti.

"Se nyt vielä puuttui!" jatkoi Montalais epätoivoissaan.

"Oh, mademoiselle", sopersi Malicorne, "älkää olko niin tyly, minä pyydän!"

"Niin, mademoiselle", sanoi Manicamp, "mehän olemme ystäviänne, eikä kukaan saata toivoa ystävilleen turmaa. Mutta jättää meidät viettämään yömme täällä, missä olemme, olisi samaa kuin tuomita meidät kuolemaan."

"No", arveli Montalais, "herra Malicorne on roteva, yksi taivasalla vietetty yö ei häntä surmaa."

"Mademoiselle!"

"Se olisi oikea rangaistus hänen kujeestaan."

"Olkoon! Järjestäköön siis Malicorne asiansa teidän kanssanne miten tahtoo, mutta minä tulen ylitse", uhitteli Manicamp.

Ja taivuttaen oksaa, jota hän äsken oli niin karvaasti sadatellut, hän käsin ja jaloin ponnistausi Montalaisin viereen istumaan. Tyttö tahtoi työntää hänet pois, mutta toinen tarrasi vastaan. Tällä muutaman sekunnin kamppailulla oli hupainenkin puolensa, josta kreivi de Saint-Aignan kyllä osasi nauttia. Mutta Manicamp jäi voitolle. Päästyään käsiksi tikkaihin astui hän niille, tarjoten sitten ritarillisesti kätensä kauniille viholliselleen.

Sillävälin oli Malicorne asettunut kastanjapuuhun Manicampin tilalle, vakaasti aikoen seurata häntä edelleenkin. Manicamp ja Montalais laskeusivat muutamaa askelmaa alemmaksi, edellinen suostutellen, jälkimmäinen nauraen ja puolustautuen. Silloin kuului Malicornen rukoileva ääni.

"Mademoiselle", sanoi hän, "älkää jättäkö minua, minä pyydän! Asemani on epävarma, enkä yksinäni voi tapaturmatta päästä muurin toiselle puolelle. Vähätpä siitä, vaikka Manicamp repii vaatteensa: hänellä on käytettävissään herra de Guichen pukuvarasto; mutta minulle ei jää edes Manicampin vaatteita varalle, kun hän on ne repinyt tärviölle."

"Mielestäni on parasta", sanoi Manicamp, Malicornen valituksista välittämättä, "että menen ihan suoraa päätä tavoittamaan de Guichea. Myöhemmin en ehkä pääsisi hänen luokseen."

"Niin minustakin", vastasi Montalais; "lähtekää siis, herra Manicamp."

"Tuhannet kiitokset! Näkemiin, mademoiselle", virkkoi Manicamp hypäten maahan; "te olette kovin ystävällinen."

"Palvelijattarenne, herra Manicamp. Nyt koetan selviytyä herra Malicornesta." Viimemainittu huokasi. "Menkää, menkää!" kovisti Montalais.

Manicamp eteni muutaman askeleen, mutta palasi sitten tikapuiden juurelle.

"_A propos_, hyvä neiti, mitä kautta herra de Guichen luo pääsee?"

"Kah, se on totta... Mikään ei ole helpompaa. Te seuraatte lehtokujaa..."

"Hyvä on."

"Saavutte vihreään tienristeykseen."

"Hyvä!"

"Näette siinä neljä lehtokäytävää..."

"Mainiota."

"Valitsette niistä yhden..."

"Minkä?"

"Oikeanpuolisen."

"Oikeanpuolisenko?"

"Ei, vasempaan poikkeattekin."

"Peijakas!"

"Ei, ei... malttakaas..."

"Ette näy olevan aivan varma. Koettakaahan muistella, mademoiselle, minä pyydän."

"Se on keskimmäinen."

"Mutta niitähän on neljä."

"Se on totta. Tiedän vain, että yksi niistä neljästä vie suoraan Madamen asunnolle; sen tien minä kyllä tunnen."

"Mutta eihän herra de Guiche ole Madamen luona?"

"Ei, Jumala varjelkoon!"

"Se, joka vie Madamen asunnolle, on minulle siis hyödytön, ja haluaisin vaihtaa sen siihen, jota myöten pääsee de Guichen luo."

"Niin, tosiaankin, kyllä tunnen senkin. Täältä asti en vain osaa sitä neuvoa."

"Mutta, mademoiselle, jos nyt otaksuisimme, että löytäisin sen onnellisen käytävän."

"Silloin jo pääsette perille."

"Hyvä."