Part 76

Madame Bellière oli tosiaankin lähtenyt Fouquetin luota tuntia aikaisemmin, viivyttyään tämän seurassa kaksi päivää. Ja peläten muistonsa häipyvän kaivatusta sydämestä hän lähetti kuriirin tuomaan tätä tärkeätä asiakirjaa.

Fouquet suuteli kirjettä ja maksoi siitä tuojalle kourallisen kultaa.

Aramis taasen, kuten jo sanoimme, luki soihdun toisella puolella -- mutta kylmempää harkintaa kuvastavin kasvoin -- seuraavan tiedonannon:

'Kuningas on tänä iltana joutunut omituiseen seikkailuun. Eräs nainen rakastaa häntä. Hän sai sen sattumalta tietää kuunnellessaan tuon nuoren tytön keskustelevan toveriensa kanssa. Näin on kuningas kokonaan joutunut uuden oikkunsa valtaan. Naisen nimi on neiti de la Vallière, ja hän on siksi keskinkertainen kauneudeltaan, että kuninkaan mielistyminen ei voine kasvaa suureksi intohimoksi.

Pitäkää silmällä neiti de la Vallièrea.'

Ei sanaakaan Madamesta.

Aramis käänsi verkalleen kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa. Fouquet taasen yhä ahmi kirjeensä tuoksua.

"Monseigneur!" virkkoi Aramis, koskettaen häntä käsivarteen.

"Noh?" kysyi Fouquet.

"Juolahti mieleeni ajatus. Tunnetteko la Vallière-nimistä neitosta?"

"En tosiaankaan!"

"Koettakaahan muistella."

"Kah, niin, hän lienee Madamen seuranaisia."

"Varmaankin sama."

"Entä sitten?"

"Niin, monseigneur, sen tyttösen luona teidän pitääkin käydä tänä iltana."

"Mitä ihmettä?"

"Ja lisäksi teidän on lahjoitettava kameanne sille tyttöselle."

"Jopa nyt jotakin!"

"Te tiedätte, monseigneur, että voitte luottaa neuvoihini."

"Mutta näin odottamatta..."

"Se on minun asiani. Nopeasti vain tekemään oikein kohtelias vierailu la Vallièren luokse, monseigneur. Minä menen takuuseen rouva de Bellièren edessä, että käyntinne on kokonaan valtiollista laatua."

"Mitä sanottekaan, hyvä ystävä", huudahti Fouquet vilkkaasti; "minkä nimen lausuittekaan!"

"Nimen, jonka täytyy teille todistaa, herra yli-intendentti, että tietäen niin hyvin teidän asianne minun täytyy olla hyvin selvillä myöskin muiden toimista. Menkää mielistelemään pikku la Vallièrea."

"Käyn kenen luona vain haluatte", vastasi Fouquet, paratiisi sydämessään.

"No, no, astukaahan jo takaisin maan päälle, te seitsemännen taivaan matkalainen", hillitsi Aramis. "Tuossa tulee herra Colbert. Kas, hänen joukkonsa näkyy lukiessamme karttuneen. Ne ympäröivät häntä, ylistävät ja onnittelevat; ehdottomasti hän on mahtimies."

Colbert todellakin lähestyi kaikkien puutarhaan vielä jääneiden hovimiesten saattamana, ja jokainen kehui häntä juhlan järjestelystä, niin että hän ihan haljetakseen pöhistyi.

"Jos Lafontaine olisi saapuvilla", huomautti Fouquet hymyillen, "niin tässäpä hänellä olisi oiva tilaisuus lukea satunsa _Sammakosta, joka tahtoi pullistautua härän kokoiseksi_."

Colbert saapui häikäisevässä valokehässä; Fouquet odotti häntä tyynenä, keveän ivallinen hymy huulillaan. Colbert myhäili hänelle. Jo neljännestunti sitten oli hän huomannut vihollisensa ja lähestyi kierrellen. Colbertin hymy ennusti jotakin uutta vihamielisyyttä.

"Ohoh", kuiskasi Aramis hiljaa yli-intendentille, "se hylky aikoo pyytää teiltä vielä muutamia miljoonia ilotulitustensa ja värillisten lyhtyjensä maksamiseksi."

Colbert tervehti ensimmäisenä, koettaen tehdä sävynsä kunnioittavaksi. Fouquet vain hiukan nyökäytti päätänsä.

"No, monseigneur", kysyi Colbert, "mitä sanovat silmänne? Onko meillä hyvää aistia?"

"Erinomaisesti", vastasi Fouquet, ilmaisematta sanoissaan vähäisintäkään ivaa.

"Oh", virkkoi Colbert ilkeästi, "te osoitatte suopeutta... Me olemme köyhiä, me kuninkaan väki, eikä Fontainebleau ole Vauxin linnaan verrattavissa."

"Totta kyllä", myönsi Fouquet, joka tyyneydellään hallitsi kaikkia läsnäolijoita.

"Minkäpä sille voi, monseigneur", jatkoi Colbert. "Olemme puuhanneet vähäisten varojemme mukaisesti."

Fouquet teki hyväksyvän liikkeen.

"Mutta", pitkitti Colbert, "teidän loistonne arvoista, monseigneur, olisi tarjota hänen majesteetilleen juhla ihmeellisissä puutarhoissanne... noissa puutarhoissa, jotka ovat teille maksaneet kuusikymmentä miljoonaa."

"Kuusikymmentäkaksi", oikaisi Fouquet.

"Sitä paremmalla syyllä", tarrasi Colbert. "Se olisi tosiaan suurellista."

"Mutta luuletteko, monsieur", kysyi Fouquet, "että kuningas suvaitsisi ottaa kutsuni vastaan?"

"Kah, sitä en epäile", vakuutti Colbert innokkaasti; "menenpä siitä takuuseenkin."

"Olette hyvin ystävällinen", sanoi Fouquet. "Voin siis luottaa kannatukseenne?"

"Tietysti, monseigneur."

"Tahdon ajatella asiaa", lupasi Fouquet.

"Suostukaa, suostukaa!" kuiskasi Aramis kiihkeästi.

"Tahdotte ajatella?" toisti Colbert.

"Niin", vastasi Fouquet, "harkita, milloin olisi soveliainta esittää kutsuni kuninkaalle."

"No, heti tänä iltana, monseigneur, tänä iltana se käy päinsä."

"Sovittu", virkkoi yli-intendentti. "Messieurs, haluaisin kutsua teidät; mutta te tiedätte, että kaikkialla, mihin kuningas menee, on hän kotonaan. Teidän on siis hankittava itsellenne kutsu kuninkaalta."

Joukosta kuului ilahtunutta sorinaa. Fouquet hyvästeli ja läksi.

"Viheliäinen öykkäri!" jupisi Colbert. "Suostut sellaiseen, vaikka tiedät saavasi maksaa siitä huvista kymmenen miljoonaa."

"Syöksitte minut turmioon", kuiskasi Fouquet Aramikselle.

"Minä pelastin teidät", vastasi tämä, Fouquetin noustessa ylös linnan portaita kysymään, oliko kuningas vielä tavattavissa.

121.

Järjestykseen piintynyt virkamies.

Haluten olla yksinään, tutkiakseen oman sydämensä tilaa, oli kuningas vetäytynyt huoneisiinsa, jonne herra de Saint-Aignan Madamen kanssa keskusteltuaan oli tullut häntä tapaamaan. Sen keskustelun olemme selostaneet. Kaksinkertaisesta tärkeydestään ylpeänä ja ajatellessaan kaksi tuntia takaperin päässeensä kuninkaan uskotuksi alkoi suosikki kaikesta kunnioittavaisuudestaan huolimatta käsitellä hovin asioita hiukan ylimielisesti, ja siitä asemasta, johon sattuma oli hänet sijoittanut, hän ei nähnyt ympärillään muuta kuin rakkautta ja seppeleitä. Kuninkaan rakkaus Madameen, tämän hellät tunteet kuningasta kohtaan, de Guichen hullaantuminen Madameen, de la Vallièren kuninkaaseen, Malicornen Montalais-neitoseen ja vihdoin neiti de Tonnay-Charenten mieltymys häneen, Saint-Aignaniin itseensä -- eikö siinä ollut tosiaan yltäkyllin aihetta hoviherran joutumiseksi pyörälle päästänsä? Ja Saint-Aignan oli kaikkien entisten, nykyisten ja tulevaisten hovimiesten perikuva. Sitäpaitsi hän osoittautui niin eteväksi kertojaksi ja nokkelaksi lemmenseikkain arvostelijaksi, että kuningas kuunteli häntä silminnähtävän kiinnostuneesti, olletikin hänen kuvatessaan, kuinka kiihkeästi Madame oli häneltä urkkinut neiti de la Vallièren seikkailua. Joskin kuninkaan aikaisemmat tuliset tunteet Henriette-prinsessaa kohtaan olivat laimentuneet, oli tässä Madamen innokkaassa tiedustelussa jotakin imartelevaa, mikä ei voinut olla hivelemättä kuninkaan itserakkautta. Sitä tyydytystä hän siis tunsi, mutta siinä olikin kaikki, eikä hänen sydämensä hetkeksikään käynyt levottomaksi siitä, mitä Madame mahdollisesti ajatteli tai oli ajattelematta yllämainitusta seikkailusta.

Mutta kun Saint-Aignan oli lopettanut kertomuksensa, kuningas yöasuunsa laittautuessaan kysyi:

"No, Saint-Aignan, sinä kaiketi tiedät, millainen neiti de la Vallière on?"

"En ainoastaan, mikä hän on, vaan mitä hänestä tulee."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan, että hän on kaikkea, mitä nainen saattaa toivoa olevansa, nimittäin teidän majesteettinne rakastama. Ja tarkoitan, että hänestä tulee mitä teidän majesteettinne vain haluaa."

"Sitä en kysy... En tahdo tietää, mitä hän on tänään tai mitä hänestä tulee huomenna. Sinä olet sen sanonut, ja se jää minun asiakseni. Mutta tahtoisin tietää, mitä hän on ollut eilen. Sanohan siis, mitä hänestä puhutaan."

"Häntä kiitetään siveäksi."

"Oh", virkahti kuningas hymyillen, "huhuja liikkuu paljon."

"Sellainen huhu on hovissa niin harvinainen, että sitä voi uskoa, kun sitä kerran levitellään."

"Olet ehkä oikeassa, ystäväiseni... Ja onko hän hyvää sukua?"

"Ehdottomasti, -- markiisi de la Vallièren tytär ja oivan herra de Saint-Remyn tytärpuoli."

"Kah, niin, tätini hovimestarin... Nyt muistankin ohimennen nähneeni hänet Bloisissa, kun hänet esiteltiin meille. Täytyypä minun myöntää viakseni, etten silloin osoittanut hänelle ansionmukaista huomaavaisuutta."

"No, teidän majesteettinne saa kyllä pian korvatuksi siten hukkaamanne ajan."

"Ja huhutaan siis, sanoit, että neiti de la Vallièrellä ei ole rakastajaa?"

"En ainakaan usko, että teidän majesteettinne tarvitsee pelätä kilpailijoita."

"Maltas nyt!" huudahti kuningas äkkiä, mitä vakavin sävy äänessään.

"Mitä suvaitsette, sire?"

"Muistelen."

"Ah!"

"Ellei hänellä ole rakastajaa, on hänellä sulhanen."

"Sulhanen!"

"Mitä! Etkö sitä tiedä, kreivi?"

"En."

"Sinä, uutisten kertoja?"

"Pyydän teitä suomaan sen anteeksi, sire. Ja tunteeko teidän majesteettinne sen sulhasen?"

"_Pardieu_, tulihan hänen isänsä pyytämään minulta vahvistusta avioliittosopimukselle! Hän on..."

Kuningas oli epäilemättä lausumaisillaan Bragelonnen varakreivin nimen, mutta pysähtyi rypistäen kulmiaan.

"Hän on...?" toisti Saint-Aignan.

"En enää muista", vastasi Ludvig XIV, koettaen salata liikutusta, jota oli vaikea peitellä.

"Voinko auttaa teidän majesteettianne oikealle tolalle?" kysyi Saint-Aignanin kreivi.

"Et, sillä minä en enää itsekään tiedä, ketä hetkellisesti ajattelin, -- en tosiaankaan. Muistelen hämärästi, että jonkun hovineidon piti mennä naimisiin... mutta nimi ei tule mieleeni."

"Oliko se ehkä neiti Tonnay-Charente, jonka piti mennä naimisiin?" kysyi Saint-Aignan.

"Saattoi olla", myönsi kuningas.

"Sitten sulhasen nimi oli de Montespan; mutta neiti de Tonnay-Charente mainitsi häntä sellaiseen tapaan, jonka ei tarvitse peloittaa toisia tavoittamasta hänen suosiollisuuttaan."

"No niin", virkkoi kuningas, "minä en tiedä mitään neiti de la Vallièresta. Annan sinun toimeksesi, Saint-Aignan, hankkia hänestä tietoja."

"Hyvä, sire, ja milloin saan kunnian jälleen tavata teidän majesteettianne, tuodakseni ne tiedot?"

"Kun olet ne saanut."

"Ne kyllä pian hankin, jos tiedustelu sujuu yhtä nopeasti kuin haluni nähdä kuningasta on kiihkeä."

"Hyvin puhuttu! Mutta kuulehan, osoittiko Madame tätä tyttöparkaa kohtaan mitään nurjamielisyyttä?"

"Ei ollenkaan, sire."

"Eikö Madame ollut pahastuksissaan?"

"Ei nähdäkseni; hän vain hymyili kaiken aikaa."

"Hyvä on. Mutta luulenpa kuulevani ääntä etuhuoneista; varmaankin tullaan ilmoittamaan jonkun lähetin saapumisesta."

"Todellakin, sire."

"Käy kuulustamassa, Saint-Aignan."

Kreivi juoksi ovelle ja vaihtoi muutaman sanan palatsinvartijan kanssa.

"Sire", sanoi hän palatessaan "siellä on herra Fouquet, joka sanoo juuri saapuneensa kuninkaan käskystä. Hän on esittäytynyt, mutta myöhäisen hetken tähden hän ei tahdokaan päästä puheillenne tänä iltana; hän tyytyy ilmoittamaan olevansa täällä."

"Herra Fouquet! Minä kirjoitin hänelle kello kolmelta, pyytäen häntä tulemaan tänne huomisaamuksi, ja hän tuleekin jo kello kahdeksi yöllä. Sitäpä voi sanoa virkainnoksi!" huudahti kuningas säteillen mielihyvästä, kun näki käskyään niin nopeasti toteltavan. "Ei, päin vastoin, herra Fouquet pääsee heti puheilleni. Olen hänet kutsunut, otan hänet vastaan. Tulkoon hän sisälle. Sinä, kreivi, mene tiedustelullesi. Huomenna tapaamme!"

Kuningas kohotti sormen huulilleen, ja Saint-Aignan livahti tiehensä iloisin sydämin, antaen palatsinvartijalle määräyksen saattaa herra Fouquet sisälle.

Fouquet siis astui kuninkaan kammioon. Ludvig XIV nousi häntä vastaanottamaan.

"Hyvää iltaa, herra Fouquet", virkkoi hän herttaisesti hymyillen. "Säntillisyytenne ilahduttaa minua. Ja kuitenkin saitte kai sanani vasta myöhään?"

"Kello yhdeksän illalla, sire."

"Te olette ahertanut uutterasti näinä päivinä, herra Fouquet, sillä minulle on vakuutettu, että te ette ole poistunut työhuoneestanne Saint-Mandéssa kolmeen, neljään vuorokauteen."

"Olen tosiaankin ollut sulkeutuneena kolme päivää, sire", vastasi Fouquet kumartaen.

"Tiedättekö, herra Fouquet, että minulla on teille paljon puhuttavaa?" jatkoi kuningas ystävällisimmällä tavallaan.

"Teidän majesteettinne tekee minut perin onnelliseksi, ja koska osoitatte minulle niin suurta suopeutta, sallitteko minun muistuttaa eräästä puheillepääsystä, jonka olette luvannut suoda?"

"Aivan oikein, joku kirkonmies, jonka on mielestään tultava minua kiittämään, eikö niin?"

"Aivan, sire. Hetki on ehkä huonosti valittu, mutta seuralaiseni aika on kallis, ja koska Fontainebleau on tien varrella hänen hiippakuntaansa matkustettaessa..."

"Kuka hän sitten on?"

"Vannesin uusi piispa, jonka teidän majesteettinne kolme kuukautta sitten minun suosituksestani suvaitsi nimittää virkaansa."

"Mahdollista", virkkoi kuningas, joka oli lukematta allekirjoittanut paperin. "Ja onko hän nyt siellä?"

"Kyllä, sire. Vannes on tärkeä hiippakunta; tämän paimenen seurakuntalaiset tarvitsevat hänen jumalallista sanaansa. He ovat raakalaisia, joita täytyy alati siloittaa opetuksella, ja herra d'Herblaylla ei ole vertaistaan tämänlaisissa tehtävissä."

"Herra d'Herblay!" äännähti kuningas etsiskellen muististaan, ikäänkuin tämä kauan sitten kuultu nimi ei olisi ollut hänelle aivan outo.

"Oh", huomautti Fouquet vilkkaasti, "teidän majesteettinne ei tietenkään tunne tätä eräälle uskollisimmalle ja arvokkaimmalle palvelijallenne kuuluvaa vähäpätöistä nimeä."

"Enpä tosiaan... Ja tahtooko hän jälleen lähteä sinne?"

"Asian laita on niin, että hän on tänään saanut kirjeitä, jotka ehkä tekevät hänen lähtönsä välttämättömäksi. Ennen kuin aloittaa paluumatkansa syrjäiseen Bretagneen haluaisi hän siis esittää alamaisen uskollisuutensa ja kunnioituksensa tunteet teidän majesteetillenne."

"Odottaako hän?"

"Hän odottaa, sire."

"No, tulkoonhan sisälle."

Fouquet antoi merkin verhon takana seisovalle palatsinvartijalle.

Ovi avautui, ja Aramis astui huoneeseen.

Kuningas antoi hänen lausua kohteliaan tervehdyksensä ja loi pitkän silmäyksen noihin kasvoihin, joita kukaan kerran nähtyään ei voinut unohtaa.

"Vannes!" virkkoi hän. "Te olette Vannesin piispa, monsieur?"

"Niin, sire."

"Vannes on Bretagnessa?"

Aramis kumarsi.

"Lähellä merta?"

Aramis kumarsi jälleen.

"Muutaman lieuen päässä Belle-Islestä?"

"Niin, sire", vastasi Aramis, "luullakseni kuuden lieuen päässä."

"Sehän on vain askel", virkkoi Ludvig XIV.

"Eipä meille bretoni-paroille, sire", selitti Aramis; "kuuden lieuen taival on päin vastoin pitkä maitsekin, ja vesiteitse se tuntuu äärettömältä matkalta. Ja minulla oli kunnia sanoa kuninkaalleni, että rannikolta Belle-Isleen lasketaan kuusi meripenikulmaa."

"Siellä kuuluu herra Fouquetilla olevan kaunis kartano?" uteli kuningas.

"Niin sanotaan", vastasi Aramis, katsahtaen tyynesti rahaministeriin.

"Miten! Sanotaan?" huudahti kuningas.

"Niin, sire."

"Tosiaankin, herra Fouquet, minun on tunnustettava ihmetteleväni erästä seikkaa."

"Mitä niin?"

"Että teillä on pitäjienne päänä herra d'Herblayn kaltainen mies, ettekä ole hänelle näyttänyt Belle-Isleä!"

"Oh, sire", piispa ehätti Fouquetin vastauksen edelle, "me poloiset Bretagnen hengenmiehet pysyttelemme kotosalla."

"Herra piispa", sanoi kuningas, "minäpä rankaisen herra Fouquetia hänen välinpitämättömyydestään."

"Ja millä tavoin, sire?"

"Siirtämällä teidät toiseen hiippakuntaan."

Fouquet puri huultansa, Aramis hymyili.

"Paljonko Vannes tuottaa?" jatkoi kuningas.

"Kuusituhatta livreä", vastasi Aramis.

"Hyväinen aika, niinkö vähän! Mutta teillä lienee omia varoja, herra piispa?"

"Minulla ei ole mitään, sire; mutta herra Fouquet suorittaa minulle kaksitoistasataa livreä vuodessa kirkonpenkistään."

"No, herra d'Herblay, parempaa minä lupaan teille."

"Sire..."

"Pidän teidät mielessäni."

Aramis kumarsi. Kuningas puolestaan tervehti häntä melkein kunnioittavasti, kuten hänen tapansa olikin naisia ja kirkonmiehiä kohtaan. Aramis ymmärsi, että puhuttelu oli päättynyt. Hän virkkoi hyvästiksi yksinkertaisen lauselman todellisen maalaispastorin tapaan ja poistui.

"Hänellä on merkilliset piirteet", huomautti kuningas, seuraten häntä silmillään niin kauan kuin voi hänet nähdä, vieläpä tavallaan sittenkin, kun hän jo oli kadonnut.

"Jos tällä piispalla olisi tarpeelliset alkutiedot, sire", vastasi Fouquet, "ei yksikään valtakunnan kirkkoruhtinas ansaitsisi ylimpiä arvosijoja niin hyvin kuin hän."

"Eikö hän siis ole lueskellut?"

"Hän on vaihtanut miekan messukasukkaan, ja jokseenkin myöhään. Mutta jos teidän majesteettinne silti sallii minun jälleen puhua herra d'Herblaysta ajan ja tilaisuuden tullen..."

"Olkaa niin hyvä. Mutta puhukaamme nyt teistä, herra Fouquet."

"Minusta, sire?"

"Niin, minun on lausuttava teille tuhannet kiitokset."

"En tosiaankaan osaa ilmaista sitä iloa, jota teidän majesteettinne ystävällisyys minulle tuottaa."

"Niin, herra Fouquet, kyllä käsitän. Niin, minä olen ollut ennakkoluuloinen teitä kohtaan."

"Silloin olin kovin onneton, sire."

"Mutta siitä väärinymmärryksestä on nyt päästy. Te siis huomasitte olevanne epäsuosiossa?..."

"Kyllä, sire, mutta odotin alistuvasti totuuden päivää. Se näkyy nyt koittaneen?"

"Ja tiedättekö, missä vika oli?"

"Varsin hyvin; kuningas piti minua tuhlarina."

"Noh, en suinkaan."

"Tai pikemmin keskinkertaisena hallintomiehenä. Teidän majesteettinne ainakin luuli, että kun kansalla ei ollut rahaa, ei kuninkaallakaan riittäisi varoja."

"Niin, sitä kyllä luulin; mutta nyt olen tullut toiseen käsitykseen."

Fouquet kumarsi.

"Eikä ilmene kapinaa, ei valituksia?"

"Mutta rahaa on", sanoi Fouquet.

"Niin, te olette toimittanut minulle ylenpalttisesti varoja viime kuukauden kuluessa."

"Minulla on vieläkin, ei ainoastaan kaikkiin teidän majesteettinne tarpeisiin, vaan satunnaisten oikkujennekin tyydyttämiseksi."

"En -- Jumalan kiitos -- pane teitä koetukselle, herra Fouquet", vastasi kuningas vakavasti. "Kahteen kuukauteen en aio pyytää teiltä mitään."

"Käytänkin sitä aikaa kootakseni kuninkaalle viisi tai kuusi miljoonaa alkurahastoksi sodan varalta."

"Viisi tai kuusi miljoonaa!"

"Vain teidän esikuntaanne varten tietenkin."

"Uskotteko siis, että joudumme sotaan, herra Fouquet?"

"Minä uskon, että Luoja on antanut kotkalle nokan ja kynnet, jotta se niiden avulla osoittaisi kuninkuutensa."

Ludvig punastui mielihyvästä.

"Olemme kuluttaneet paljon rahaa näinä päivinä, herra Fouquet. Ettekö nuhtele minua siitä?"

"Sire, teidän majesteetillanne on vielä kaksikymmentä nuoruuden vuotta jäljellä ja miljaardi kulutettavana näiden kahdenkymmenen vuoden aikana."

"Miljaardi! Se on tavaton summa, herra Fouquet!"

"Saan rahat kyllä säästetyksi koolle tarpeen mukaan, sire... Teidän majesteetillanne sitäpaitsi on herra Colbertissa ja minussa kaksi pätevää miestä. Toinen auttaa teitä kuluttamaan rahojanne, ja se olen minä, niin kauan kuin teidän majesteettinne tyytyy palvelukseeni. Toinen hoitelee varojanne visusti, ja se on herra Colbert."

"Herra Colbert?" ihmetteli kuningas.

"Epäilemättä, sire; herra Colbert on erinomainen tilimies."

Tämä vihamiehen ylistäminen herätti kuninkaassa syvää luottamusta ja ihailua. Rahaministerin äänessä ja katseessa ei nimittäin ilmennyt mitään lausuttujen sanojen epuutusta; hän ei kiittänyt päästäkseen kaksin verroin laittamaan.

Kuningas käsitti sen, ja laskien aseensa tällaisen ylevämielisyyden edessä hän virkahti: "Te kiitätte herra Colbertia?"

"Niin, sire, minä kiitän häntä, sillä paitsi että hän on ansiokas mies, uskon hänen täydellisesti harrastavan teidän majesteettinne parasta."

"Siksikö, että hän usein on törmännyt teidän suunnitelmianne vastaan?" kysyi kuningas hymyillen.

"Niin juuri, sire."

"Selittäkää se minulle."

"Asia on hyvin yksinkertainen. Minä olen mies, jota tarvitaan rahoja hankkimaan, hän taasen on pätevä järjestämään niiden säästeliästä käyttöä."

"No, no, herra yli-intendentti, -- mitä hittoa! Tokihan vielä sanotte minulle jotakin, mikä kumoaa tämän hyvän arvostelunne?"

"Hallinnollisella alalla, sire?"

"Niin."

"En voi siinä kohden esittää pienintäkään muistutusta, sire."

"Todellako?"

"Vakuutan kunniasanallani, etten tunne Ranskassa etevämpää virkamiestä kuin herra Colbert on."

Sanalla "virkamies" ei vuonna 1661 ollut sitä toisarvoista vivahdusta kuin nykyään. Mutta Fouquetin lausumana, jota kuningas oli juuri puhutellut herra yli-intendentiksi, liittyi siihen jotakin halpa-arvoista ja pientä, mikä sattuvasti sijoitti Fouquetin paikalleen ja Colbertin omalleen.

"Mutta", sanoi Ludvig XIV, "hänpä kuitenkin kaikesta säästäväisyydestään huolimatta pani toimeen juhlani Fontainebleaussa. Ja vakuutan teille, herra Fouquet, että hän ei suinkaan ole estänyt rahojani tulvimasta ulos."

Fouquet kumarsi ääneti.

"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?" kysyi kuningas.

"Minun nähdäkseni, sire", vastasi puhuteltu, "herra Colbert on toiminut erinomaisena järjestäjänä ja ansaitsee siinä suhteessa teidän majesteettinne kaiken kiitoksen."

Sana "järjestäjä" oli sopiva täydennys "virkamiehelle." Ja kun kuninkaalla oli erittäin herkkä aistimuskyky, tajusi hän heti vaistomaisesti, että virkamies oli Fouquetin mielestä ollut liiaksi piintynyt järjestykseen, joten Fontainebleaun loistavat juhlat olisivat itsenäisemmällä alotteiden miehellä voineet koitua vielä loistavammaksikin. Kuningas tunsi siis, että joku saattoi havaita vikaa hänen huveissaan. Häntä pahastutti hiukan tämä yläpuolelle asettuminen, mutta Fouquetin peräti vaatimattomasti ilmenevä ylemmyys herätti kuninkaassa vieläkin suurempaa kunnioitusta miehen luonnetta ja ministerin kyvykkyyttä kohtaan.

Kello oli kaksi, kun Fouquet lausui hyvästelynsä, ja kuningas meni vuoteeseensa hiukan levottomana ja hämillään rahaministerin verhotusta opetuksesta. Runsaasti puoli tuntia hän ajatuksissaan kertasi koko juhlallisuuksien järjestelyä -- korukirjauksia, upeita verhokankaita, ateriain ruokalistoja, riemukaarten sommittelua, juhlavalaistusten ja ilotulitusten käyttöä sekä mitä kaikkea muuta virkamies Colbert oli saanut toimeen. Seurauksena oli, että kuningas johtaessaan mieleensä viime viikon hauskutukset löysikin muutamia puutteellisuuksia juhlissaan.

Näin oli Fouquet kohteliaisuudellaan, herttaisuudellaan ja jalomielisyydellään saanut nirhaistuksi Colbertiin syvemmän naarmun kuin tämä koskaan oli vastustajalleen tuottanut pahuudellaan ja hellittämättömällä vihallaan.

122.

Fontainebleau toisella aamutunnilla.

Kuten sanottu, Saint-Aignanin kreivi oli lähtenyt kuninkaan kammiosta samalla hetkellä kun yli-intendentti saapui sinne. Hänelle oli uskottu tärkeä tehtävä, ja niinpä hän tahtoikin käyttää aikaansa mahdollisimman hyvin. Tämä mies, jonka olemme esitelleet kuninkaan ystävänä, oli erikoinen lajiansa, -- niitä sen ajan merkillepantavia hovilaisia, joiden valppaus ja nokkeluus saattoivat varjoon jokaisen entisen ja tulevaisen suosikin, ja säntillisyydellään hän voitti Dangeaun matelevaisuuden. Mutta Dangeau ei ollutkaan kuninkaan suosikki, vaan suvaittu liehittelijä-kätyri.

Saint-Aignan pohti nyt pikaisesti asemaa ja tuli ajatelleeksi, että alustavat tiedot varmaankin saisi parhaiten de Guichelta, ja hän kiirehti etsimään kreiviä.

De Guiche ei ollutkaan palannut huoneisiinsa, kuten olisi voinut luulla hänen käännyttyään linnan sivurakennuksen kulmasta, ja Saint-Aignan läksi vainuamaan häntä muualta. Kierreltyään kaikkialla ja kuulusteltuaan jos jostakin Saint-Aignan huomasi jotakin ihmishahmon näköistä nojaamassa puuta vasten liikkumattomana kuin patsas ja näköjään kiintyneenä tähystämään erästä ikkunaa, vaikka tämän uutimet olivat kokonaan vedetyt verhoksi. Koska se oli Madamen ikkuna, päätteli Saint-Aignan nyt päässeensä etsityn jäljille. Hän lähestyi hiljaa ja huomasi arvanneensa oikein.

De Guiche oli keskustelustaan Madamen kanssa kuormannut itselleen sellaisen onnen taakan, että hänen kaikki sielunvoimansa eivät riittäneet sen maltilliseen kantamiseen; siksi hän oli täten jatkamassa yötänsä.