Part 73

"Oi, se on totta, se on totta!" huudahti de la Vallière; "kaikki silmät eivät kykene suoraan tähystämään aurinkoa; mutta minä teen sen, minä, vaikka näköni menettäisin."

Ikäänkuin innostuneelta immeltä kirvonneiden sanojen aiheuttamana kuului samassa kahinaa lähimmän pensaan takaa.

Nuoret tytöt kavahtivat pelästyneinä ja näkivät selvästi lehvien liikkuvan, mutta eivät voineet havaita, mistä se johtui.

"Hui! Susi tai metsäkarju!" parkaisi Montalais. "Paetkaamme, mesdemoiselles, paetkaamme!"

Ja kaikki kolme tyttöä nousivat sanomattoman säikyn vallassa, pakenivat ensimmäistä eteensä avautuvaa lehtokujaa pitkin ja pysähtyivät vasta metsän laidassa. Siellä he, hengästyneinä nojaten toisiinsa ja tuntien toistensa sydänten tykytyksen, koettivat rauhoittua, mutta onnistuivat siinä vasta muutaman minuutin päästä. Silloin he huomasivat valoja linnan puolelta ja päättivät rientää niitä kohti.

La Vallière oli menehtymäisillään uupumuksesta. Aure ja Athénais kannattelivat häntä.

"No, pääsimmehän sentään sievästi siitä pälkäästä!" huudahti Montalais.

"Mesdemoiselles, mesdemoiselles", valitti la Vallière, "pelkään sen olleen pahempaakin kuin susi! Vilpittömästi lausuen ajatukseni olisin mieluummin joutunut siihen vaaraan, että joku peto olisi saattanut syödä minut elävältä, kuin että joku olisi väijynyt siellä kuuntelemassa. Oi, mikä hupsu, mikä hupsu olinkaan! Miten olen saattanut ajatella, miten puhua sellaista!"

Ja samassa hänen otsansa painui alas kuin kaislan latva; hän tunsi polviensa notkuvan, ja menettäen kaikki voimansa hän luisui melkein tajuttomana toveriensa käsivarsista puistokujan ruohoiselle pyörtänölle.

116.

Kuningas on huolissaan.

Jättäkäämme la Vallière-rukka puolittain pyörtyneenä kahden ystävättärensä hoivaan ja palatkaamme Kuninkaan tammen ympäristöön.

Nuo kolme nuorta tyttöä olivat pakoretkellään loitonneet tuskin kahtakymmentä askelta, kun lehvistössä lisääntyi se kahina, joka oli heitä kauhistuttanut. Siirtäessään oksia syrjään kuvastui sillä taholla selvemmin haamu, joka sitten astui esiin pensastosta ja puhkesi nauruun, kun näki tammen ympäristön tyhjäksi. On tarpeetonta sanoakaan, että tämä ilmestys oli nuori ja kaunis aatelismies, ja hän antoi merkin toiselle, joka niinikään pistäysi näkyviin.

"No, sire", virkkoi jälkimmäinen arasti lähestyessään, "onko teidän majesteettinne ajanut nuoret rakastuneet immet pakosalle?"

"Kas, hyvä Jumala, niin tässä kävi", vastasi kuningas; "tule esille vain, Saint-Aignan."

"Mutta olkaa varuillanne, sire, ettei teitä tunneta."

"Sanonhan sinulle, että he ovat tipotiessään."

"Sepä oli muuten onnellinen kohtaus, sire, ja jos rohkenen antaa teidän majesteetillenne neuvon, meidän pitäisi ajaa heitä takaa."

"He ovat jo kaukana."

"Oh, heidät olisi helppo tavoittaa, varsinkin kun he sitten näkisivät, kutka heidän kintereillään kiirehtivät."

"Kuinka niin, sinä pöyhkyri?"

"_Dame_, kuuluihan niistä yksi olevan mieltymässä minuun, ja toinen vertasi teitä aurinkoon."

"Sitä suurempi syy meidän pysyä piilossa, Saint-Aignan. Aurinko ei näyttäydy yöllä."

"Teidän majesteettinne ei totta tosiaan ole utelias! Minä teidän sijassanne toki tahtoisin saada tietää, keitä nuo kaksi luonnotarta, sinipiikaa, hamadryadia olivat, joilla oli niin suotuisa mielipide meistä."

"Kyllä kykenen tuntemaan heidät muutoinkin, perässä juoksematta."

"Millä tavoin?"

"_Parbleu_, äänestä. He kuuluvat hoviin, ja sillä immellä joka puhui minusta, oli hurmaava ääni."

"Kas, teidän majesteettinne antaa imartelun vaikuttaa käsitykseenne."

"Ei voi sanoa, että sinä käytät sitä keinoa minun suhteeni."

"Voi, suokaa anteeksi, sire, minä olen tomppeli."

"No, tulehan, ja etsikäämme edelleen."

"Se viehättyminen, jonka minulle äsken uskoitte, sire, -- eikö se siis olekaan unohtunut?"

"Oh, ei suinkaan! Miten voisinkaan unohtaa niin kaunista silmäparia kuin neiti de la Vallièren!"

"Onhan toisella niin lumoava ääni!"

"Kellä toisella?"

"Aurinkoon rakastuneella."

"Saint-Aignan!"

"Anteeksi, sire!"

"No, enpä sentään olekaan pahoillani, vaikka uskot, että pidän suloisesta äänestä yhtä paljon kuin tenhoavista silmistäkin. Tunnen sinut, sinä olet kamala lörppö, ja huomenna saan maksaa luottamuksesta, jota olen sinulle osoittanut."

"Kuinka!"

"Huomenna koko maailma jo tietää, että minulla on aatoksia pikku la Vallièren suhteen; mutta pidähän varasi, Saint-Aignan, -- minä olen uskonut salaisuuteni ainoastaan sinulle, ja jos yksikään henkilö huomauttaa minulle siitä, niin tiedän, kuka sen on antanut ilmi."

"Voi, kuinka tärkeältä kannalta teidän majesteettinne ottaa tämän asian!"

"En laisinkaan, mutta minä en vain tahdo toimittaa ujoa tyttöparkaa puhuttavaksi."

"Saatte olla huoletta, sire."

"Sinä lupaat?"

"Annan kunniasanani, sire."

-- Hyvä! -- ajatteli kuningas hymyillen itsekseen; -- sitä varmemmin nyt huomenna supistaan, että minä olen tänä yönä juossut la Vallièren perässä. Tunnustellen sitten katseillaan ympäristöä hän virkkoi: "Kas, me olemmekin eksyneet."

"No, emme pahastikaan."

"Minne tästä veräjästä pääsee?"

"Teiden risteykseen, sire."

"Jonne olimme menossa, kun eroitimme naisääniä?"

"Niin, sire, ja kuulimme lopun tuosta keskustelusta, jossa minulla oli kunnia kuulla lausuttavan omaa nimeäni teidän majesteettinne nimen rinnalla."

"Palaat kovin usein siihen, Saint-Aignan."

"Suokoon teidän majesteettinne anteeksi, mutta minua riemastuttaa tieto, että minua ajattelee tuntematon nainen, vaikka en ole tehnyt mitään sen huomaavaisuuden saavuttamiseksi. Teidän majesteettinne ei käsitä tällaista tyytyväisyyttä, kun arvonne ja ansionne vetävät ehdottomasti puoleensa huomion ja rakkauden."

"No, ei niinkään, Saint-Aignan", vastasi kuningas nojaten tuttavallisesti Saint-Aignanin käsivarteen ja kääntyen sille tielle, jonka luuli johtavan linnalle; "usko minua tai älä, mutta tuo yksinkertainen luottavaisuus, tuo aivan epäitsekäs kiintymys naisen taholta, joka ei kenties koskaan saa omakseen katsettani... sanalla sanoen, tämän seikkailun salaperäisyys elähdyttää minuakin, ja totisesti, ellen olisi niin viehättynyt la Vallièreen..."

"Oh, älköön se estäkö teidän majesteettianne, -- teillä on vielä yltäkyllin aikaa muuhun."

"Kuinka niin?"

"Sanotaanhan, että hän on hyvin lähellepääsemätön."

"Sinä kannustat minua, Saint-Aignan, tahdon tavata hänet piammiten. Kiirehtikäämme."

Sisällisesti ei kuningas tuntenut mitään kiirettä tällä asiallaan, mutta hänen oli näyteltävä osaansa, ja hän alkoi samota vinhasti eteenpäin. Saint-Aignan seurasi häntä lyhyen välimatkan päässä. Äkkiä kuningas pysähtyi, ja hovimies noudatti esimerkkiä.

"Etkö kuule voihketta, Saint-Aignan?" kysyi hän.

"Voihketta?"

"Niin, kuuntele."

"Tosiaankin, ja kuulostaa kirahduksiltakin."

"Ääni tulee tuolta suunnalta", sanoi kuningas viitaten kädellään.

"Tuntuu kuin naisen nyyhkytykseltä", arveli Saint-Aignan.

"Rientäkäämme!"

Ja poiketen syrjäpolulle kuningas ja suosikki juoksivat nurmikon yli. Lähestyessään he kuulivat selviä huutoja. "Auttakaa! Auttakaa!" hätäili kaksi ääntä. Tulijat lisäsivät vauhtiaan, kunnes äkkiä erään kaivannon reunalla tuuhean halavan suojassa huomasivat naisen polvillaan kannattelevan toista, joka oli tainnuksissa. Muutaman askeleen päässä seisoi kolmas keskellä tietä huutamassa apua, ja noita kahta aatelismiestä tuntematta tämä heidät havaitessaan korotti ääntänsä.

Kuningas kiirehti kumppaninsa edelle, hyppäsi kaivannon yli ja ilmestyi ryhmän keskelle juuri silloin kun linnan taholta lähestyi puistokujan mutkasta kymmenkunta henkilöä samojen huutojen hälyttäminä.

"Mitä on tapahtunut, mesdemoiselles?" kysyi Ludvig.

"Kuningas!" huudahti neiti de Montalais, hämmästyksissään antaen ystävättärensä pään valahtaa nurmelle.

"Niin, kuningas. Mutta se ei sovi syyksi toverinne jättämiseen avuttomaksi. Kuka hän on?"

"Neiti de la Vallière, sire."

"Neiti de la Vallière!"

"Hän pyörtyi..."

"Voi, hyvä Jumala", surkutteli kuningas; "lapsiparka! Pian, pian lääkäri!"

Mutta vaikka kuningas puhuikin hiukan kiihkeästi, hän ei kuitenkaan muistanut pitää kyllin hyvää huolta sävystään, niin että sekä sanat että niitä tehostanut ele tuntuivat hiukan kylmäkiskoisilta herra de Saint-Aignanista, jolle kuningas oli uskonut muka äkillisesti puhjenneen suuren intohimonsa.

"Saint-Aignan", jatkoi kuningas, "pitäkää te huolta neiti de la Vallièresta, minä pyydän. Kutsukaa lääkäri. Minä riennän ilmoittamaan Madamelle tästä hänen seuralaistansa kohdanneesta pahoinvoinnista."

Ja herra de Saint-Aignanin huolehtiessa neiti de la Vallièren siirtämisestä linnaan kuningas kiirehti pois paikalta, mielissään siitä, että sai erityisellä tekosyyllä mennä puhuttelemaan Madamea. Parahiksi sattuivat vaunut kulkemaan ohi; ajomies sai pysähtyä, ja kun vaunuissa istuneet henkilöt kuulivat tapauksen, luovuttivat he auliisti sijansa pyörtyneelle. Nopean vauhdin nostattama viima toinnutti tämän piankin. Linnalle tultaessa hän hyvin heikkonakin kykeni astumaan alas vaunuista ja kahden ystävättärensä avulla ponnistautumaan sisälle. Hänet vietiin istumaan alakerran salien viereiseen kamariin.

Sillaikaa oli kuningas tavannut Madamen eräässä pikku puutarhassa; hän oli istuutunut lähelle ja tapaili hellästi jalallaan prinsessan jalkaa hänen istuimensa alla.

"Varokaa, sire", sanoi Henriette hiljaa, "te ette esiinny välinpitämättömänä miehenä."

"Voi, minäpä pelkäänkin, että olemme tehneet ylivoimaisen sopimuksen!" vastasi kuningas samaan tapaan. Äänekkäämmin hän sitten lisäsi: "Oletteko kuullut onnettomuudesta?"

"Mistä onnettomuudesta?"

"Oh, hyväinen aika, teidät nähdessäni unohdin, että vartavasten läksin kertomaan siitä teille. Se vaikutti minuun kuitenkin murheellisesti; muuan seuralaisenne, la Vallière-parka, sai pyörtymiskohtauksen."

"Vai niin! Lapsipoloinen", virkkoi prinsessa tyynesti. "Mistä se lienee johtunut?"

Mutta hiljaa hän lisäsi:

"Mutta nyt ette ollenkaan ajattele asemaanne, sire: teidän olisi uskoteltava kiintyneenne tuohon tyttöön, ja nyt viivyttekin täällä, olematta hänen voinnistaan millännekään."

"Ah, madame, madame", huokasi kuningas, "kuinka paljon etevämpi te olettekaan osassanne kuin minä! Te ajattelette kaikkea!"

Ja hän nousi.

"Madame", lausui hän niin kovalla äänellä, että kaikki lähelläolevat saattoivat sen kuulla, "sallikaa minun jättää teidät, olen kovin huolissani ja tahdon itse varmistautua, onko kreivitär saanut mahdollisimman soveliasta hoitoa."

Ja kuninkaan lähtiessä uudestaan la Vallièren luo koko ympäristö ryhtyi pohtimaan kuninkaan huomautusta: "olen kovin huolissani."

117.

Kuninkaan salaisuus.

Tiellä Ludvig kohtasi kreivi de Saint-Aignanin. "No, Saint-Aignan", kysyi hän teeskennellen, "miten sairaamme jaksaa?"

"Ah, sire", änkytti Saint-Aignan, "häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, etten tiedä."

"Mitä! Et tiedä?" virkahti kuningas ollen ottavinaan vakavasti tämän penseyden mielitiettyään kohtaan.

"Anteeksi, sire, mutta tapasin juuri erään kolmesta jutustajattarestamme, ja se tosiaan sai minut hajamieliseksi."

"Kah, vai tapasit?" innostui kuningas.

"Niin, -- hänet, joka suvaitsi puhua niin edullisesti minusta, ja löydettyäni omani olin juuri tavoittamassa teidän ihailijatartanne, sire, kun minulla olikin onni kohdata teidän majesteettinne."

"Hyvä on; mutta ennen kaikkea neiti de la Vallière", sanoi kuningas uskollisena osalleen.

"Oh, kyllähän hän on mielenkiintoinen kaunotar", nurkui Saint-Aignan, "mutta liikanaista oli hänen pyörtyä, koskapa hän jo ennenkin niin suuresti herätti teidän majesteettinne huomiota."

"Ja mikä on oman kaunokaisesi nimi, Saint-Aignan, vai onko se salaisuus?"

"Sire, sen pitäisi olla salaisuus, vieläpä hyvin suuri salaisuus; mutta teidän majesteettinne tietää hyvin, että teille ei ole salaisuuksia."

"Hänen nimensä siis?"

"Hän on neiti de Tonnay-Charente."

"Onko hän kaunis?"

"Sitä ennen kaikkea, sire, ja minä tunsin äänen, joka niin hellästi lausui nimeäni. Silloin astuin hänen luokseen, kyselin sen verran kuin siellä joukossa kävi päinsä, ja mitään aavistamatta hän ilmoitti minulle, että hän juuri äsken oli kahden ystävättären kanssa ollut suuren tammen alla, kun suden tai rosvon ilmestyminen oli heidät peloittanut pakoon."

"Mutta", kysyi kuningas kiihkeänä, "noiden kahden ystävättären nimet?"

"Sire", surkeili Saint-Aignan, "lähettäköön teidän majesteettinne minut Bastiljiin."

"Minkätähden?"

"Siksi että olen itsekäs ja tyhmä. Ihmetykseni sellaisesta valloituksesta ja onnellisesta keksinnöstä oli niin suuri, että pysähdyin siihen. Sitäpaitsi en luullut, että teidän majesteettinne, joka oli niin ihastunut neiti de la Vallièreen, tämänkään vertaa välittäisi kuulemastanne. Sitten neiti de Tonnay-Charente äkkiä jätti minut, palatakseen neiti de la Vallièren luo."

"Lähtekäämme! Toivoakseni minua onnistaa yhtä hyvin kuin sinuakin. Tule, Saint-Aignan."

"Kuninkaallani näkyy olevan kunnianhimoa, -- hän ei tahdo sallia minkään voiton luisua käsistään. Hyvä, minä lupaan tunnollisesti etsiä, ja sitäpaitsi tuon yhden sulottaren kautta saa tietää molempain muiden nimet, ja nimien avulla salaisuuden."

"Oh", huudahti kuningas, "minunkaan ei tarvitse muuta kuin kuulla hänen äänensä, tunteakseni hänet. Mutta rientäkäämme nyt ensin la Vallière-paran luo."

-- Haa, -- ajatteli Saint-Aignan, -- mutta onpa se todellakin voimakas intohimo, ja omituista on sellainen kiintymys tuohon tyttöseen; en olisi sitä koskaan uskonut.

Näissä mietteissään hän oli näyttänyt kuninkaalle kamarin, johon sairas oli viety, ja kuningas oli astunut sisään. Saint-Aignan seurasi häntä.

Matalassa huoneessa lepäili la Vallière asetettuna tilavaan nojatuoliin ison, kukkapenkereille antavan ikkunan ääreen. Hän hengitti täysin vedoin hyvältä tuoksuvaa yöilmaa. Puku oli avattu hakasistaan poven kohdalta, ja rypistyneet pitsit sekaantuivat kauneihin, vaaleihin kutreihin, jotka olivat hajallisina valahtaneet hartioille. Raukeat silmät, joiden hohto ei ollut kokonaan sammunut, kylpivät kyynelissä; hän eli enää vain kuin unelmiemme kauniit kuvat, jotka aivan kalpeina ja runollisina liitelevät nukkujan suljettujen silmien ohi, avaten hiukan siipiään niitä liikuttamatta, raottaen huuliaan äänettöminä.

Tällä la Vallièren helmiäiskalpeudella oli kuvaamaton tenho; sielullinen ja ruumiillinen kärsimys olivat antaneet hänen hempeille kasvoilleen ylevän murheen rauhallisuuden. Käsivarsien ja vartalon täydellinen hervottomuus muistutti enemmän kuollutta kuin elävää; hän ei näkynyt kuulevan toveriensa supattelua eikä etäisemmän ympäristön sorinaa. Hän oli vaipunut omaan itseensä, ja hänen kauniit, pitkät ja hoikat kätensä vavahtelivat tuon tuostakin kuin näkymättömistä kosketuksista. Kuninkaan tuloakaan hän ei huomannut, -- niin syventynyt hän oli unelmiinsa.

Ludvig näki kaukaa nämä viehkeät kasvot, joille kirkas kuu valoi hopeasäteittensä puhdasta hohdetta.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän ehdottomasti pelästyen; "hän on kuollut!"

"Ei, ei, sire", selitti Montalais hiljaa. "Hän voi päin vastoin paremmin. Eikö totta, Louise, voithan sinä paremmin?"

La Vallière ei vastannut mitään.

"Louise", jatkoi Montalais, "kuningas suvaitsee olla levoton terveydestäsi."

"Kuningas!" huudahti Louise kohoutuen äkkiä ikäänkuin liekehtivä valo olisi pulpahtanut hänen sydämensä pohjukasta. "Kuningas kysyy minun vointiani?"

"Niin", vastasi Montalais.

"Kuningas on siis täällä?" virkkoi la Vallière rohkenematta katsoa ympärilleen.

"Tuo ääni, tuo ääni!" kuiskasi Ludvig vilkkaasti Saint-Aignanin korvaan.

"Kah, tosiaankin", myönsi Saint-Aignan, "teidän majesteettinne on oikeassa, siinä on auringon ihastelijatar."

"Sh!" varoitti kuningas. Sitten hän lähestyi la Vallièrea. "Te voitte pahoin, mademoiselle? Äsken puistossa näin teidät ihan tainnuksissa. Miten se sattui?"

"Sire", änkytti tyttöparka vapisten ja kalpeana, "sitä en tosiaankaan osaa sanoa."

"Olitte kai kävelyllä liiaksi", arveli kuningas, "ja kenties väsymys..."

"Ei, sire", ehätti Montalais selittämään ystävättärensä puolesta, "väsymyksestä se ei voinut johtua, sillä me olimme viettäneet osan iltakautta istuen Kuninkaan tammen alla."

"Kuninkaan tammen alla?" toisti hallitsija säpsähtäen, ja merkitsevästi iskien silmää kreiville hän kuiskasi: "En siis erehtynyt."

"Ah, niin", sanoi Saint-Aignan, "Kuninkaan tammen alla neiti de Tonnay-Charenten kanssa."

"Miten sen tiedätte?" kysyi Montalais.

"Hyvin yksinkertaisesti siten, että neiti de Tonnay-Charente kertoi minulle."

"Silloin hän on varmaan ilmoittanut teille myöskin syyn la Vallièren pyörtymiseen?"

"Tosiaankin! Hän muistaakseni puhui sudesta tai rosvosta tai muusta hälytyksestä."

Louise de la Vallière kuunteli rävähtämättömin silmin ja povi huohottaen kuin hän olisi herkistyneellä käsityskyvyllä aavistanut osan totuutta. Ludvig piti tätä asentoa ja kiihtymystä seurauksena säikähdyksestä, joka ei vielä ollut kokonaan tasaantunut.

"Älkää pelätkö mitään, mademoiselle", haastoi hän, alkaen tuntea liikutusta, jota ei voinut salata; "se susi, joka teidät niin säikäytti, oli vain kaksijalkainen."

"Se oli mies, se oli mies!" parahti Louise; "siellä oli joku väijymässä?"

"No, mademoiselle, mitäpä suurta pahaa siinä näette, jos joku kuuntelikin? Luuletteko puhuneenne sellaista, mitä kenenkään muun ei sopisi tietää?"

La Vallière löi käsiään yhteen ja painoi ne sitten nopeasti otsalleen, koettaen täten salata punastustaan.

"Oi", kysyi hän, "kuka taivaan nimessä oli sinne kätkeytynyt? Kuka siis kuunteli?"

Kuningas astui lähemmäksi, tarttuakseen hänen toiseen käteensä.

"Minä siellä olin, mademoiselle", ilmaisi hän kumartaen lempeän kunnioittavasti; "peloittanenko nytkin teitä?"

Potilas kiljahti; toistamiseen hänen voimansa pettivät ja kylmänä, voihkien, epätoivoisena hän lysähti takaisin nojatuoliinsa. Kuningas ehti ojentamaan käsivartensa, joten hän puolittain kannatteli tyttöä. Parin askeleen päässä kuninkaasta ja la Vallièresta seisoivat neidit de Tonnay-Charente ja de Montalais hievahtamattomina ja ikäänkuin kivettyneinä, muistellessaan keskusteluaan Louisen kanssa, eivätkä edes älynneet rientää apuun, niin hämmennyksissään kun olivat kuninkaan läsnäolosta. Tämä oli vaipunut toisen polvensa varaan ja piteli la Vallièrea vyötäisiltä.

"Te kuulitte keskustelun, sire?" sopersi Athénais.

Mutta kuningas ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt la Vallièren puoliksi ummistuneihin silmiin, ja hän piti tytön riippuvaa kättä omassaan.

"_Parbleu_!" vastasi Saint-Aignan, joka puolestaan odotti neiti de Tonnay-Charenten pyörtymistä ja jo levitti käsivartensa; "meiltä ei jäänyt ainoakaan sana kuulematta."

Mutta ylpeä Athénais ei ollut niitä naisia, jotka noin vain murtuvat. Hän loi Saint-Aignaniin murhaavan katseen ja pakeni.

Rohkeampi Montalais kiirehti Louisen luo, ottaen hänet vastaan kuninkaan käsivarsilta. Tämä oli jo joutunut päästään pyörälle, tuntiessaan sairaan hyvältätuoksuvien hiuksien valuvan kasvoilleen.

"Kas vain", innostui Saint-Aignan, "tässäpä vasta seikkailu, ja ellen minä ole ensimmäinen sitä kertomaan, niin minulla ei ole ensinkään onnea."

Kuningas kääntyi häneen väräjävin äänin ja käsi raivosta vapisten.

"Ei sanaakaan, kreivi!" nuhteli hän.

Kuningasparka unohti, että hän tuntia aikaisemmin oli antanut saman varoituksen, mutta päin vastoin toivoen, että uskottu kielittelisi. Tämä kielto oli yhtä hyödytön kuin edellinen. Puoli tuntia myöhemmin koko Fontainebleau tiesi, että neiti de la Vallière oli jutellut Montalaisin ja Tonnay-Charenten kanssa Kuninkaan tammen alla ja tässä keskustelussa tunnustanut rakastavansa kuningasta. Tiedettiin myöskin, että kuningas ilmaistuaan suurta huolestusta neiti de la Vallièren tilasta oli kalvennut ja vapissut ottaessaan pyörtyneen kaunottaren käsivarsilleen. Senvuoksi oli kaikki hoviväki piankin yhtä mieltä siitä, että tämä oli vuoden suurin tapaus. Oli tullut ilmi, että hänen majesteettinsa rakasti neiti de la Vallièrea ja että siis Monsieur saattoi nukkua täysin levollisena. Sitä muuten leskikuningatar -- yhtä kummastuneena kuin toisetkin tästä äkillisestä käänteestä -- kiirehtikin kertomaan nuorelle kuningattarelle ja Orléansin Filipille. Mutta hän käytti erilaista puhetapaa näille kahdelle asianomaiselle.

"Nyt näette, Teresia", sanoi hän miniälleen, "kuinka väärin syytitte kuningasta: kas, tänäänhän huhu antaa hänelle uuden rakastajattaren. Miksi olisi eilinen juttu todenperäisempi kuin tämänpäiväinen, tai tämä taatumpi kuin edellinen?"

Mutta puhuessaan Monsieurille Kuninkaan tammen alla alkaneesta seikkailusta hän sanoi:

"Oletpa sinä järjetön mustasukkaisuudessasi, rakas Filip! On todettu, että kuningas on hullaantunut pikku la Vallièreen. Älä mene kertomaan sitä vaimollesi, muutoin kuningatar saisi sen heti tietää."

Tällä viimeisellä luottamuksella oli päinvastainen vaikutuksensa. Rauhoittuneena ja riemuissaan prinssi riensi tapaamaan puolisoaan, ja kun kello ei vielä ollut kahtatoista ja juhlan piti kestää kahteen aamulla, tarjosi hän Henriettelle käsivartensa ja vei hänet kävelylle. Mutta jo muutaman askeleen päässä hän jätti silleen äitinsä varoituksen.

"Älkää ainakaan menkö kertomaan kuningattarelle kaikkea, mitä kuninkaasta jutellaan", aloitti hän salaperäisesti.

"Mitä siis jutellaan?" kysyi Madame.

"Että veljeni on äkkiä kummallisesti ihastunut."

"Keneen?"

"Siihen pienoiseen la Vallièreen."

Oli yö, joten Madame saattoi huoleti hymyillä.

"Hoo!" virkahti hän; "ja onko siitä jo kauankin?"

"Kaikesta päättäen vain muutamia päiviä. Mutta näihin asti näkyi ainoastaan savua, ja vasta tänä iltana on liekki leimahtanut."

"Kuninkaalla on hyvä aisti", sanoi Madame, "sillä minun mielestäni tyttönen on viehättävä."

"Te näytte laskevan leikkiä, rakkaimpani."

"Minäkö! Miten niin?"

"Joka tapauksessa tämä rakastuminen tekee jonkun onnelliseksi, ainakin neiti de la Vallièren."

"Mutta", jatkoi prinsessa, "te, monsieur, puhutte aivan kuin olisitte lukenut hovineitoni sielun sisintä. Kuka teille on sanonut, että hän suostuu vastaamaan kuninkaan kiintymykseen?"

"Ja kuka teille on sanonut, että hän ei siihen vastaisi?"

"Hän rakastaa Bragelonnen varakreiviä."

"Oh, niinkö luulette?"

"Hän on kihloissakin."

"Hän oli."

"Mitä tarkoitatte?"

"No, kun tultiin pyytämään kuninkaalta lupaa avioliittoon, hän kieltäytyi sitä antamasta."

"Kieltäytyi?"

"Niin, vaikka pyytäjänä oli itse kreivi de la Fère, jota kuningas, kuten tiedätte, pitää suuressa arvossa sen osan vuoksi, mikä hänellä on ollut veljenne auttamisessa takaisin valtaansa sekä muutamissa muissa kauan sitten sattuneissa tapauksissa."

"Niin ollen poloiset rakastavaiset odottavat, kunnes kuningas suvaitsee muuttaa mielensä. He ovat nuoria, heillä on aikaa."

"Voi, armaani", virkkoi Filip vuorostaan nauraen, "näenpä, että te ette tiedä tämän jutun sievintä piirrettä."

"En."

"Sitä, mikä on syvimmin koskenut kuninkaaseen."

"Onko kuninkaaseen koskenut syvästi?"

"Sydänjuuria myöten."

"Mutta mitä se sitten on? Sanokaa pian!"

"Harvinaisen haaveellinen seikkailu."

"Tiedätte, että pidän paljon tuollaisista seikkailuista, ja kuitenkin annatte minun odottaa", sanoi prinsessa kärsimättömästi.

"No, nähkääs..." Monsieur vaikeni.

"Minä kuuntelen."

"Kuninkaan tammen alla... Tiedättehän, missä Kuninkaan tammi on?"

"Vähät siitä. Kuninkaan tammen alla, sanoitte?"

"Niin, luullen olevansa yksinään kahden ystävättärensä kanssa on neiti de la Vallière näille uskonut rakkautensa kuninkaaseen."

"Oo!" äännähti Madame, alkaen tuntea levottomuutta.

"Ja milloin se tapahtui?"

"Tunti sitten."

Madame säpsähti. "Ja eikö sitä rakkautta kukaan tiennyt?"

"Ei kukaan."

"Eikö hänen majesteettinsakaan?"

"Ei hänen majesteettinsakaan. Se pieni olento säilytti salaisuutensa sisimmässään, kunnes se yhtäkkiä kävi häntä itseään voimakkaammaksi ja kirposi hänen huuliltaan."

"Ja miten te tuon järjettömyyden tiedätte?"

"Siten kuin kaikki muutkin."

"Ja mistä sitten kaikki muut sen tietävät?"

"De la Vallièren omasta suusta; hänhän tunnusti tämän rakkautensa tovereilleen Montalaisille ja Tonnay-Charentelle."

Madame seisahtui, irroittautuen äkillisellä liikkeellä puolisonsa käsivarresta.

"Ja siitä on tunti, kun hän teki tämän tunnustuksen?" kysyi hän.

"Niille vaihein."