Part 72

Neiti de Tonnay-Charente todella noudatti tätä varokeinoa ja melkein samassa lähestyi kaksi aatelismiestä, jotka pää kumarassa kävelivät käsikoukussa rantapolun hienolla hiekalla. Neitoset lyyhistyivät lymyyn.

"Se on herra de Guiche", kuiskasi Montalais neiti de Tonnay-Charenten korvaan.

"Varakreivi de Bragelonne", supatti tämä la Vallièrelle.

Nuoret miehet haastelivat vilkkaasti keskenään.

"Täällä hän oli vastikään", virkkoi kreivi. "Jos olisin vain nähnyt hänet, niin voisin luulla kohdanneeni ilmestyksen; mutta minä puhuttelinkin."

"Olet siis varma?"

"Ehdottomasti; mutta kenties peloitin hänetkin."

"Kuinka niin?"

"No, hyvä Jumala, olin vielä hulluna tuosta äsken kertomastani, niin että hän ei tietenkään ole ymmärtänyt puheestani mitään, vaan on pahasti säikähtänyt."

"Oh, älä ole huolissasi, veikkonen", rauhoitti Bragelonne. "Hän on hyväsydäminen ja antaa anteeksi, ja älykkäänä hän on kyllä oivaltanut tilasi."

"Niin, kunhan hän ei vain olisi oivaltanut liiankin hyvin! Hän voisi kertoa muille."

"Ei, sinä et tunne Louisea, kreivi", vakuutti Raoul; "Louisella on kaikki avut eikä ainoatakaan vikaa."

Nuoret miehet astelivat ohitse, ja heidän äänensä haipuivat.

"Mitä ihmettä, la Vallière!" kummeksui neiti de Tonnay-Charente; "herra varakreivi de Bragelonne mainitsi sinua Louisena! Mistä se johtuu?"

"Me olemme kasvaneet yhdessä", vastasi neiti de la Vallière; "olemme tunteneet toisemme varhaisesta lapsuudesta asti."

"Ja onhan herra de Bragelonne sulhasesi, kuten kaikki tietävät", huomautti Montalais.

"Kas, en minä sitä tiennyt", sanoi toinen ystävätär. "Onko se totta, la Vallière?"

"Kyllähän", selitti Louise punastuen, "kyllähän herra de Bragelonne on osoittanut minulle sen kunnian, että on pyytänyt kättäni... mutta..."

"Mutta mitä?"

"Mutta kuningas ei kuulu näkevän hyväksi antaa suostumustaan liitollemme."

"Mitä kummaa! Ja miksi kuningas sekaantuu sellaiseen ollenkaan?" huudahti Aure vihaisesti. "Mitä tekemistä politiikalla on rakkauden kanssa? Jos siis sinä rakastat Bragelonnea ja hän sinua, niin ottakaa te vain toisenne! Minä annan teille suostumukseni."

Athénais remahti nauruun.

"Puhun tosissani", vakuutti Montalais, "ja minun mielipiteeni on toki tässä tapauksessa yhtä pätevä kuin kuninkaankin. Eikö olekin, Louise?"

"No niin, nuo herrat ovat nyt poissa", vastasi la Vallière vain; "käyttäkäämme yksinäisyyttä, rientääksemme ruohikon yli metsään."

"Ja sitä pikemmin", yhtyi Athénais, "kun tuolla näkyy valoja lähenevän linnasta ja teatterista päin arvattavasti jonkun ylhäisen seurueen opasteluna."

"Juoskaamme", virkahtivat kaikki kolme yhteen suuhun, ja soreasti kohottaen pitkiä silkkilaahuksiaan Montalais ja Athénais kirmasivat aukion yli, joka eroitti puiston varjoisimman osan lammikosta -- edellinen kiitäen nopsana kuin kauris ja jälkimäinen rynnäten kiivaana kuin nuori susi, niin että joku kurkisteleva Aktaion[57] olisi toisinaan voinut nähdä hämyssä siron, valkoisen säären vilahtavan atlashameen sankasta varjosta. Herkempänä ja häveliäämpänä la Vallière antoi hameensa liehua vapaana, ja kun hän oli hennompi jalaltaankin, täytyi hänen pian pyytää ystävättäriänsä hiljentämään vauhtia. Taammaksi jääneenä hän pakottikin edelliset odottamaan. Samassa joku pajunvesojen täyttämään kaivantoon lymynnyt mies kapusi vikkelästi ojanteen reunalle ja läksi kiirehtimään linnalle päin.

Neitoset saapuivat laidelehtoihin, joiden kaikki käytävät olivat heille tuttuja. Tuuheita, kukkivia puistokujia kohosi kaivantojen partailla; alaslasketut sulkupuomit suojelivat toiselta puolen kävelijöitä hevosten ja vaunujen tungettelulta. Etäältä jo kuuluikin kuningatarten ja Madamen kaleesien jytyä valtatien kovalta kamaralta. Lukuisat ratsumiehet seurasivat niitä niin säännöllisellä tömistelyllä kuin Vergiliuksen kuusimittaiset säkeet lausuttuina etenevät poljennossaan. Hälyyn sekautui etäisen soiton säveliä, joiden vaiettua ylpeä satakieli tunsi asiakseen tervehtiä laulualueensa hämyyn pistäytynyttä seuruetta peräti monisointuisella, suloisella ja puhtaasti esitetyllä sävelistöllään. Laulajan ympärillä hohtelivat isojen puiden tummalla taustalla muutamien kissapöllöjen silmäparit, ja muutenkin näkyi tämä hovijuhlan ylimääräinen numero samalla saaneen metsikköjen salaperäiset asukkaat kuulijoikseen, sillä hirvi ilmeisesti tuudittausi noilla sävelillä vesaikossaan, fasaani oksallaan ja kettu luolassaan. Tämän yöllisen ja näkymättömän elämän merkkinä häilähteli ja rasahteli tuon tuostakin lehvissä ja tiheiköissä. Silloin metsän luonnottaret hiukan kirahtivat, mutta rauhoittuivat samassa, tyrskähtivät nauruun ja samosivat edelleen. Siten he tulivat Kuninkaan tammen luo.

Tämä kunnianarvoinen metsän vanhus oli nuoruudessaan kuullut Henrik II:n huokauksia kauniin Poitiersin Dianan tähden ja myöhemmin Henrik IV:n samaten ilmaisevan tunteitaan Gabrielle d'Estréesin vuoksi. Puutarhurit olivat tammen tyven ympäri luoneet ruohopenkin, jonka sammalmättäillä kuningaskin saattoi tavata väsyneille raajoilleen mukavamman levon kuin samettipieluksilla. Puun runko oli selkänojaksi rosoinen, mutta kyllin leveä kaihtamaan neljääkin henkilöä, ja oksat kaareusivat holviksi, jonka lehvistöön puhujain äänet haipuivat noustessaan taivasta kohti.

115.

Mitä Kuninkaan tammen alla haasteltiin.

Ilman lenseydessä, lehvien liikkumattomuudessa oli äänetön kehoitus näille nuorille naisille vaihtamaan äkkiä lepertelynsä vakavammaksi keskusteluksi. Ja juuri hilpeäluontoisin joukosta, Montalais, taipui siihen ensimmäisenä. Häneltä pääsi raskas huokaus.

"Mikä ilo", huudahti hän, "tuntea itsemme täällä vapaiksi, saada olla yksinämme ja avomielisiä, eritoten itseämme kohtaan!"

"Niin", myönsi neiti de Tonnay-Charente; "sillä kaikessa loistossaankin hovi aina kätkee valhetta sametin poimuihin ja timanttien hohteeseen."

"Minä", huomautti la Vallière, "en koskaan valehtele; ellen voi sanoa totuutta, niin olen vaiti."

"Et sillä keinoin pysy pitkää aikaa suosiossa, kultaseni", arveli Montalais; "täällä ei olla kuten Bloisissa, missä kerroimme vanhalle Madamelle kaikki kiusamme ja mielitekomme. Madamella oli hetkiä, jolloin hän muisti kerran olleensa nuori. Ken vain niinä päivinä puheli Madamen kanssa, hän tapasi vilpittömän ystävän. Madame kertoi meille rakkaudesta puolisoonsa, ja me juttelimme hänelle tämän rakkausseikkailuista muiden kanssa, tai ainakin huhuista, joita hänen armastelustaan levitettiin. Herttuatarparka, kaikessa viattomuudessaan hän nauroi niille, ja me myöskin. Mitenkähän hänen laitansa nyt lienee?"

"Kas, Montalais, naurunhaluinen Montalais", huudahti la Vallière, "johan sinä huokaat toistamiseen! Metsä herättää sinussa syvällisyyttä, ja tänä iltana olet melkein järkevä."

"Hyvät neidit", sanoi Athénais, "teidän ei sovi sillä tavoin kaivata Bloisin linnaa, ikäänkuin ette viihtyisi täällä. Hovi on paikka, jonne keräytyy miehiä ja naisia puhumaan äitien ja holhoojien sekä varsinkin rippi-isien ankarasti kieltämistä asioista. Hovissa haastellaan niistä kuninkaan ja kuningattarien oikeutuksella; eikö se ole hauskaa?"

"Voi, Athénais!" virkahti Louise punastuen.

"Athénais on tänä iltana avomielinen", sanoi Montalais. "käyttäkäämme sitä hyväksemme."

"Niin, se käy laatuun, sillä tänä iltana voisi sydämestäni saada heltiämään syvimmätkin salaisuudet."

"Olisipa siis nyt markiisi de Montespan saapuvilla!" virkkoi Montalais.

"Luuletko, että rakastan herra de Montespania?" jupisi kaunis neitonen.

"Onhan hän toki komea mies?"

"On, ja se ei ole pieni etu minun silmissäni."

"Siinäpä se."

"Sanon enemmänkin, -- hän on kaikista täkäläisistä aatelismiehistä pulskin ja..."

"Mitä tuolta kuuluu?" havahtui la Vallière huomauttamaan, hätkähtäen sammalpenkillä.

"Peura varmaankin pakenemassa oksien alle."

"Minä pelkään vain miehiä", sanoi Athénais.

"Kun ne eivät ole herra de Montespanin kaltaisia?"

"Lopeta jo se naljailu... Herra de Montespan osoittaa minua kohtaan huomaavaisuutta, mutta se ei mitään merkitse. Samoinhan herra de Guiche esiintyy Madamea kohtaan."

"Kreiviparka!" surkutteli la Vallière.

"Miksi parka?... Onhan Madame kaiketi kyllin kaunis ja ylhäinen nainen."

La Vallière pudisti surumielisesti päätänsä. "Rakastaessa", sanoi hän, "ei tule kysymykseen kauneus eikä ylhäisyys, hyvät ystävättäret: rakastaessa saavat merkitystä vain rakastetun sydän ja silmät."

Montalais remahti nauramaan. "Sydän, silmät, -- voi siirappia!" ivasi hän.

"Puhun omasta puolestani", vastasi la Vallière.

"Yleviä mielipiteitä!" myönsi Athénais suojelevasti, mutta kylmäkiskoisesti.

"Etkö sinä ajattele samoin?" kysyi Louise.

"Kyllähän, -- mutta miten voi surkutella miestä, joka mielistelee sellaista naista kuin Madamea? Jos tuossa on olemassa epäsuhdetta, niin se jää kreivin eduksi."

"Oi, eipä suinkaan", väitti la Vallière, "vaan Madamen."

"Millä tavoin?"

"Sen selitän. Madame ei edes halua tietää, mitä rakkaus on. Hän leikkii sillä tunteella kuin lapsi ilotulitustarpeilla, joista yksi ainoa kipinä sytyttäisi palatsin. Tuli hohtaa, se häntä viehättää. Kas, riemu ja rakkaus ovat ne loimet, joilla hän tahtoo kutoa elämänsä. Herra de Guiche rakastuu tähän korkeasäätyiseen naiseen, mutta tämän syytä ei ole, että kreivi ei voi herättää vastarakkautta."

Athénais puhkesi ylimieliseen nauruun. "Niinkö vainkin?" sanoi hän. "Missä nyt ovat äskeiset ylevät mielipiteesi? Eikö naisen hyveenä ole urhoollisesti torjua kaikkea lähentelyä, josta voisi koitua vakavia seurauksia? Järkevän ja hyväsydämisen naisen tulee katsella miehiä, antaa heidän rakastaa ja ihaillakin etäämmältä, ja sanoa itselleen korkeintaan kerran elämässään: 'Kas, ellen olisi ollut se mikä olen, niin olisin ehkä vähemmän inhonnut tuota miestä kuin muita.'"

"Tuollaista tulevaisuuttako", huudahti la Vallière liittäen kätensä ristiin, "sinä siis ajatteletkin herra de Montespanille?"

"Niin tietysti, hänelle kuten muillekin! Olenhan jo sanonut, että tunnustan hänelle jonkunlaisen etusijan; eikö se riitä? Kas, naisinahan me olemme kuningattaria kaiken sen ajan, minkä luonto sallii meidän pitää tätä valtiutta hallussamme, viidestätoista viidenteenneljättä ikävuoteen asti. Kyllä ehdimme sydämelle sitten suoda sijaa, kun meillä ei enää muuta olekaan."

"Voi, voi!" hymähti la Vallière.

"Juuri niin!" huudahti Montalais; "siinäpä hallitseva nainen! Sinä pääset pitkälle maailmassa, Athénais."

"Etkö olekin tässä samaa mieltä kanssani?"

"Oi, joka jäsenestäni!" vastasi ilvehtijä.

"Laskenet leikkiä, Aure?" virkkoi Louise.

"Ei, ei, minä hyväksyn kaikki, mitä Athénais puhui. Mutta..."

"Mutta mitä?"

"No, minä en voi sitä teossa toteuttaa. Minulla on mitä täydellisimmät periaatteet; teen päätöksiä, joihin verrattuina Alankomaiden käskynhaltijan ja Espanjan kuninkaan säännökset ovat vain lasten leikkiä, -- mutta kun koittaa täytäntöönpanon aika, niin siitä ei tulekaan mitään."

"Tunnet itsesi silloin heikoksi?" sanoi Athénais ylenkatseellisesti.

"Ihan surkeasti."

"Onneton luonne", arvosteli Athénais. "Mutta ainakin teet jonkun valinnan?"

"En toden totta! Kohtalo suvaitsee vastustaa minua kaikessa: unelmoitsen keisareista ja tapaan vain..."

"Aure, Aure!" huudahti la Vallière, "älä pikku sukkeluuden hyväksi halvenna niitä, jotka rakastavat sinua niin hellän hartaasti!"

"Oh, enpä pidä sillä väliä: ne, jotka rakastavat minua, tuntevat itsensä jo kyllin onnellisiksi, kun en heitä aja tiehensä, kultaseni. Sitä pahempi minulle, jos olen heikko; mutta sitä pahempi heille, jos sen heille kostan. Ja totisesti minä kostan!"

"Aure!"

"Olet oikeassa", virkkoi Athénais, "ja ehkä pääset siten samaan päämäärään kuin minäkin. Sitä, nähkääs, sanotaan keimailuksi; miehet, jotka ovat niin monessa suhteessa typeriä, osoittavat ymmärtämättömyyttään varsinkin siinä, että he keimailu-sanaan sisällyttävät naisen ylpeyden yhtä hyvin kuin hänen oikullisuutensakin. Minä olen ylpeä, tarkoitan valloittamaton; kohtelen tylysti tavoittelijoitani, ollenkaan yrittämättä pysyttää heitä lähelläni. Mutta miehet syyttävät minua keimailijattareksi, kun itserakkaudessaan luulottelevat, että kaipaan heitä. Toiset naiset, kuten Montalais, ovat antaneet mielistelyn vaikuttaa itseensä, ja he joutuisivat turmioon ilman vaistonsa onnellista kimmoisuutta; tämä pakottaa heidät äkkiä muuttamaan mielensä ja rankaisemaan sitä, jonka ihailun he vastikään ovat ottaneet vastaan."

"Oppinutta esitelmöimistä!" sanoi Montalais nautiskelevan herkuttelijan äänensävyyn.

"Inhoittavaa!" jupisi Louise.

"Tällaisen keimailun ansiosta, sillä se on todellista keimailua", pitkitti neiti de Tonnay-Charente, "äskeinen ylpeydestä pöyhistynyt rakastaja surkastuu tuossa tuokiossa, paisuneen itserakkautensa tyhjentyessä. Äsken hän jo röyhisteli voittajana, nyt hän perääntyy; hän aikoi meitä suojella, mutta heittäytyykin jälleen jalkoihimme. Seurauksena on, että mustasukkaisen, kiusallisen, omapäisen aviopuolison sijasta meillä on aina vapiseva, aina hehkuva, aina alistuvainen rakastaja, ja vain siitä syystä, että hän tapaa rakastajattaren, joka aina on uusi. Kas, se hyöty on keimailusta, hyvät neidit, ja sen saatte uskoa. Sen avulla pysyy kuningattarena naisten joukossa, vaikkei olekaan saanut Jumalalta sydämensä ja mielensä hillitsemisen kallisarvoista lahjaa."

"Oi, kuinka sinä olet älykäs!" kiitti Montalais; "ja hyvinpä sinä käsität naisten velvollisuuden!"

"Siten hankin itselleni erityistä onnea", sanoi Athénais kainosti; "minä pelastaudun, kuten kaikki heikot rakastavaiset, väkevämpäin sorrolta."

"La Vallière vain ei hiisku mitään."

"Eikö hän laisinkaan hyväksy puhettamme?"

"Minä en sitä edes käsitä", lausui Louise. "Tehän puhutte kuin olennot, jotka eivät ollenkaan ole kutsutut tämän maan päälle asumaan."

"Sinun maailmasi onkin sitten ihan erikoinen!" sanoi Montalais.

"Maailma", tokaisi Athénais, "jossa mies suitsuttaa naiselle, saadakseen hänet huumaantuneena sortumaan, ja sitten häpäisee langennutta!"

"Kuka tässä puhuu lankeemisesta?" kysyi Louise.

"Ah, siinäpä uusi väitelmä, neitiseni! Suvaitsehan ilmoittaa minulle keinosi, miten voi välttää voitetuksi joutumista, jos antautuu rakkauden valtaan?"

"Oi!" huudahti nuori tyttö kohottaen kauniit, kosteat silmänsä tummalle taivaalle; "oi, jos tietäisit, mitä sydän on, niin selittäisin sinulle ja saisin sinut uskomaan; rakastavainen sydän on kaikkea keimailuanne voimallisempi ja vaikuttaa enemmän kuin teidän ylpeytenne. Naista ei luullakseni koskaan rakasteta, niin totta kuin Jumala minua kuulee, mies ei koskaan elähdy palvomaan oikealla rakkaudella, ellei hän tunne itseään rakastetuksi. Jättäkää vanhuksille se ilveily, että luulevat keimailijain heitä ihailevan. Nuori mies tuntee vaistomaisesti, häntä ei johdeta harhaan; siitä huolimatta saattaa keimailija hänessä herättää halua, kuumeista kiihkoa, raivoisaa intohimoa, -- sitä, nähkääs, en tahdo kieltää. Sanalla sanoen keimailija voi saada hänet päästään pyörälle, mutta ei koskaan rakastumaan. Rakkaus, nähkääs, on minun käsittääkseni alituista, ehdotonta, täydellistä uhrausta; mutta se ei ole uhrausta vain jommankumman asianomaisen puolelta. Se on kahden sielun täydellistä itsekieltäytymystä, näiden tahtoessa sulautua yhdeksi ainoaksi. Jos koskaan rakastan, niin pyydän rakastajaani jättämään minut vapaaksi ja puhtaaksi; minä sanon hänelle, ja hän kyllä ymmärtää sen, että sieluni tulee revityksi, kun epään häneltä jotakin. Ja hän, joka minua rakastaa ja tuntee uhrini surullisen suuruuden, uhrautuu silloin puolestaan kuten minäkin. Hän kunnioittaa minua, hän ei koeta saada minua lankeamaan, loukatakseen minua niinkuin sinä äsken sanoit ivatessasi rakkautta sellaisena kuin minä sen käsitän. Kas sillä tavoin minä rakastan. Sanokaa minulle vain, että rakastajani johtuu halveksimaan minua; minä uhmaan sitä ajatusta, ellei hän ole miehistä kehnoin, ja sydämeni on minulle takeena, etten sellaista henkilöä valitse. Katseeni korvaa hänelle hänen uhrauksensa tai manaa häntä hyveisiin, joita hän ei ole koskaan luullut omistavansa."

"Mutta, Louise", huudahti Montalais, "sinä vain sanot niin etkä sitä käytännössä toteuta!"

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Raoul de Bragelonne jumaloitsee sinua, hän vaipuu polvilleen eteesi. Poikaparka on vielä onnettomampi sinun hyveesi uhrina kuin hän olisi minun keimailuni tai Athénaisin ylpeyden pauloissa."

"Tuo on aivan yksinkertaisesti vain keimailun muoto sekin", säesti Athénais; "minun nähdäkseni la Vallière on itse aavistamattaan ryhtynyt keimailuun."

"Oh!" huudahti la Vallière.

"Niin, sitä voi sanoa vaistoksi: tavaton herkkyys, tunteiden hiottu hienous, alituinen intohimoisten ailahdusten esittäminen, joka ei koskaan johda mihinkään. Todella näppärää ja tehokasta sekin! Kun sitä nyt ajattelen, olisin taistelussa miehiä vastaan itsekin pitänyt tätä menettelyä parempana kuin ylpeyttäni, etenkin kun se tarjoo sen edun, että se voi saada toisinaan uskomaan vakaumukseenkin. Mutta joskaan en kokonaan tuomitse omaa tapaani, minä tästedes asetan Louisen menetelmän Montalaisin arkipäiväistä keimailua ylemmäksi."

Molemmat nuoret tytöt alkoivat nauraa. Ainoastaan La Vallière pysyi ääneti, pudistaen päätänsä. Tovin kuluttua hän sitten virkkoi:

"Jos sanoisitte minulle jonkun miehen kuulleen neljänneksenkään siitä, mitä olette tässä puhuneet, tai jos edes uskoisin, että todella ajattelette siten, niin kuolisin tähän paikkaan häpeästä ja murheesta."

"No, kuolehan siis, sinä hienosieluinen pienokainen", vastasi neiti de Tonnay-Charente, "sillä vaikka täällä ei olekaan miehiä, onhan ainakin kaksi naista, ystävätärtäsi, jotka vakuuttavat, että sinut on nyt todistettu syypääksi vaistomaiseen keimailuun, luonnolliseksi keimailijaksi, joka on lajiaan vaarallisin, mitä maailmassa tapaa."

"Voi, mesdemoiselles!" äännähti la Vallière punastuen ja kyyneltymäisillään.

Molemmat toverit saivat uuden aiheen helähtävän nauruun.

"No, pyydänpä tietoja Bragelonnelta."

"Bragelonnelta?" tokaisi Athénais.

"Niin, siltä suurelta pojalta, joka on urhoollinen kuin Caesar ja terävä ja nerokas kuin herra Fouquet, -- poikaparalta, joka on tuntenut sinut jo kaksitoista vuotta, rakastaa sinua, eikä kuitenkaan -- jos saamme sinua uskoa -- ole koskaan edes sormenpäitäsi suudellut."

"Selitä meille se julmuus helläsydämisen naisen taholta!" sanoi Athénais la Vallièrelle.

"Selitän yhdellä ainoalla sanalla: hyve. Kiellätkö hyveen?"

"Kuulehan, Louise, älä nyt valehtele", virkkoi Aure tarttuen hänen käteensä.

"Mutta mitä minun oikein pitäisikään sanoa?" huudahti la Vallière.

"Sanoa voit mitä hyvänsä, mutta mielipidettäni sinusta en muuta. Olet vaistomainen keimailija eli siis vaarallisin kaikista keimailijoista, sitä vakuutan vieläkin."

"Oi, ei, Herran tähden! Älkää uskoko sellaista!"

"Mitä! Kaksitoista vuotta ehdotonta ankaruutta!"

"Oh, kaksitoista vuotta sitten olin viiden vanha. Lapsen antaumusta ei sovi lukea nuoren tytön viaksi."

"No niin, nyt olet seitsemäntoista täyttänyt: sanokaamme siis, että nykyiselläsi olet vastuussa kolmesta vuodesta. Nämä kolme vuotta olet siis muka ollut herkeämättömän ja hellittämättömän julma? Mutta sinua vastaan haastavat Bloisin mykät siimekset, sovitut kahdenkeskiset kohtaukset, jolloin lasketaan tähtiä, öiset haaveilut plataanien alla, hänen kaksikymmentä vuottansa sinun neljäntoista vuotesi rinnalla, hänen silmiensä tuli puhumassa suoraan sieluusi."

"Vaikka vain, mutta niin on asia!"

"Joutavia, -- sehän on mahdotonta!"

"Miksi, hyvä Jumala, se olisi mahdotonta?"

"Kerro meille uskottavia asioita, ystäväiseni, niin uskomme sinua."

"Mutta edellyttäkääpä eräs seikka."

"Mikä? Anna kuulla."

"Puhu, tai muutoin edellytämme paljon enemmän kuin tahdotkaan."

"Edellyttäkäämme siis, edellyttäkäämme, että vain luulen rakastavani enkä rakastakaan."

"Mitä, etkö muka rakasta häntä?"

"Minkäpä sille voi! Jos olen ollut toisenlainen kuin muut ovat rakastaessaan, niin se kaiketi merkitsee, että minä en rakasta, -- että hetkeni ei ole vielä tullut."

"Louise, Louise", virkahti Montalais, "ole varuillasi, minä viskaan sinulle takaisin äskeiset sanasi. Raoul ei ole saapuvilla, älä ole paha poissaolevalle. Ole sääliväinen, ja jos hyvin tarkkaan asiaa miettiessäsi ajattelet, että sinä et rakasta häntä, niin sano se hänelle itselleen. Poikarukka!" Ja hän alkoi nauraa.

"La Vallière surkutteli juuri äsken herra de Guichea", sanoi Athénais: "eiköhän voisi löytää selitystä tähän välinpitämättömyyteen toista kohtaan siitä säälistä, jota toinen hänessä herättää?"

"Murjokaa minua, mesdemoiselles", huokasi la Vallière, "runnelkaa vain sydäntäni, kun ette minua ymmärrä."

"Oi, oi!" vastasi Montalais, "pahastusta, murhetta, kyyneleitä! Mehän laskemme leikkiä, Louise, ja vakuutan sinulle, ettemme sentään ole sellaisia hirviöitä kuin luulet. Katso Athénais ylpeätä, joksi häntä nimitetään; hän ei tosin rakasta herra de Montespania, mutta hän joutuisi epätoivoon, jos herra de Montespan ei rakastaisi häntä... Katso minua, joka leikittelen herra Malicornen kanssa, ja kuitenkin tuo pilkkaamani Malicorne-poloinen tietää hyvin, milloin hänen sopii nostaa käteni huulilleen. Eikähän vanhin meistä ole vielä kahtakymmentä täyttänyt... millainen tulevaisuus meitä odottaakaan!"

"Hupsuja, hupsujahan te olette!" jupisi Louise.

"Totta kyllä", sanoi Montalais, "ja sinä yksin olet puhunut viisauden sanoja."

"Varmasti!"

"Myönnetään", lausui Athénais. "Onko siis ihan totta, että sinä et rakasta herra de Bragelonne-parkaa?"

"Kenties Louise ei vielä ole asiasta oikein varma", arveli Montalais. "Mutta kuulehan kumminkin, Athénais: jos herra de Bragelonne tulee vapaaksi, niin annan sinulle ystävättären neuvon."

"Minkälaisen?"

"Että katsoisit hyvin eteesi, ennen kuin päätät herra de Montespanin suhteen."

"Oo, jos siitä puhut, ystäväiseni, niin herra de Bragelonne ei ole ainoa, jota voisi mielikseen katsella. Esimerkiksi herra de Guiche on hyvinkin katseltava mies."

"Hän ei ole loistanut tänä iltana", huomautti Montalais, "ja tiedän varmasta lähteestä, että hän kävi Madamelle vastenmieliseksi."

"Mutta herra de Saint-Aignan ainakin on loistanut, ja olen varma, että useampi kuin yksi niistä naisista, jotka ovat nähneet hänen tanssivan, eivät häntä varsin pian unohda. Eikö totta, la Vallière?"

"Miksi minulta sitä kysyt? Minä en ole häntä nähnyt, en häntä edes tunne."

"Etkö ole nähnyt herra de Saint-Aignania? Etkö häntä tunne?"

"En."

"No, no, älä huoli teeskennellä tuimempaa hyveellisyyttä kuin meidän ylpeytemme on. Onhan sinulla silmät päässä?"

"Ja näenkin niillä hyvin."

"Niinpä olet nähnyt kaikki täniltaiset tanssijamme?"

"Kyllä jokseenkin."

"Onpa tuo 'jokseenkin' hieman halveksivaa heitä kohtaan."

"En osaa muutakaan sanoa."

"No niin, ketä noista kaikista herrasmiehistä, jotka olet jokseenkin nähnyt, pidät miellyttävimpänä?"

"Niin", tokaisi Montalais, "niin, herra de Saint-Aignaniako, herra de Guichea, herra...?"

"En anna etusijaa kenellekään, mesdemoiselles; minusta ne ovat kaikki yhtäläisiä."

"Koko tuosta loistavasta seurueesta tässä maailman upeimmassa hovissa ei siis kukaan ole sinua miellyttänyt?"

"Sitä en ole sanonut."

"Mutta puhu siis. Anna meidän toki tietää ihanteesi."

"Se ei ole ihanne."

"Se on siis sittenkin olemassa?"

"En tosiaankaan ymmärrä tästä kaikesta mitään, mesdemoiselles", huudahti de la Vallière umpikujaan ahdistettuna. "Mitä! Teillä on sydän kuten minulla, silmät kuten minulla, ja te puhutte herra de Guichesta, herra de Saint-Aignanista, herra... kuka se nyt olisikaan? -- vaikka kuningaskin oli siellä."

Nämä hämmentyneellä, kiihkeällä äänellä äkkiä lausutut sanat aiheuttivat silmänräpäyksessä nuoren tytön kummallakin puolella huudahduksen, joka säikähdytti häntä.

"Kuningas!" kajahti samalla kertaa sekä Montalaisin että Athénaisin suusta.

La Vallière antoi päänsä vaipua käsiensä varaan.

"Oi, niin, kuningas, kuningas!" mutisi hän; "oletteko sitten koskaan nähneet ketään kuninkaaseemme verrattavaa?"

"Olit oikeassa äsken sanoessasi, että sinä näet silmillä hyvin, Louise, sillä sinä katsotkin kauas, liian kauas. Ei kuningas ei ole niitä, joihin me rohkenemme luoda vaivaiset silmämme!"