Part 71

"Niin, sire, värilliset lasilyhdyt, ilotulitukset, musiikki ja keittiöt ovat viikossa nielleet ne miljoonat."

"Kaikki neljä?"

"Viimeistä penniä myöten. Joka kerta kun teidän majesteettinne on määrännyt ison kanavan rannat valaistaviksi, on siinä poltettu saman verran öljyä kuin lammikossamme on vettä."

"Hyvä, hyvä, herra Colbert. Teillä ei siis enää ole rahaa?"

"Ei kyllä minulla, mutta onhan herra Fouquetilla", ja Colbertin kasvoja kirkasti inha ilahdus.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Ludvig.

"Olemme jo antaneet hra Fouquetin siirtää käsikassaamme kuusi miljoonaa, sire. Hän luovutti ne niin auliisti, että näki hänen olevan valmis tarpeen tullen toimittamaan lisääkin. Tänään on tarvis; hänen on siis ryhdyttävä jälleen lukemaan rahoja koolle."

Kuningas rypisti silmäkulmiaan.

"Herra Colbert", lausui hän korostaen rahastonhoitajansa nimeä, "sillä tavoin en ole tarkoittanut. En tahdo käyttää palvelijaani kohtaan painostusta, joka rasittaisi häntä ja haittaisi hänen virkatoimintaansa. Herra Fouquet on lyhyessä ajassa toimittanut käyttövaroiksemme kuusi miljoonaa, -- se on varsin suuri summa."

Colbert kalpeni.

"Tähän tapaan ei teidän majesteettinne kuitenkaan puhunut joku aika sitten", hän virkahti, "kun esimerkiksi saatiin tietoon Belle-Islen hanke."

"Enpä kyllä, herra Colbert."

"Mitään ei ole siitä saakka muuttunut, parempaan päin ainakaan."

"Minun ajatuksissani on tapahtunut muutos, monsieur."

"Mitä, sire, -- eikö teidän majesteettinne enää usko, että suunniteltiin salajuonia?"

"Se on minun asiani, herra apulaisintendentti, ja olen teille jo sanonut, että aion sen itse hoitaakin."

"Minulla on siis ollut onnettomuus joutua teidän majesteettinne epäsuosioon, näen", sopersi Colbert vapisten raivosta ja pelosta.

"Ei suinkaan; olen päin vastoin hyvin tyytyväinen teihin."

"Kah, sire", huomautti ministeri omaksuen taitavan suorasukaisuuden sävyn, jonka tiesi vaikuttavan Ludvigiin, "mitä hyödyttää teidän majesteettinne tyytyväisyys, jos en enää ole teille hyödyllinen?"

"Varaan palveluksenne otollisempaan tilaisuuteen, ja uskokaa minua, se on silloin vain tehokkaampaa."

"Mitä teidän majesteettinne siis päättää tässä tilanteessa?"

"Te tarvitsette rahaa, herra Colbert?"

"Seitsemänsataatuhatta livreä, sire."

"Te saatte minun yksityisestä rahastostani."

Colbert kumarsi.

"Ja koska minusta tuntuu", jatkoi kuningas, "että teidän olisi vaikea säästäväisyydestänne huolimatta suoriutua siksi vähäisellä erällä menoista, joita toimitan vastattaviksenne, kirjoitankin teille kolmen miljoonan livren osoituksen."

Kuningas otti kynän ja täytti heti lupauksensa. Ojentaen sitten paperin Colbertille hän lopetti: "Olkaa huoletta, herra Colbert, -- laatimani toimintaohje on kuninkaan suunnitelma."

Hän lausui nuo sanat niin ylvään majesteetillisesti kuin nuori kuningas osasi tarpeen tullen esiintyä, ja antoi Colbertin mennä, neuvotellakseen vieläkin vaatturien kanssa.

Kuninkaan antama määräys oli jo koko Fontainebleaun tiedossa; oli kuultu hänen majesteettinsa koettavan pukuansa ja ilmoittaneen tämän illan suotuisaksi baletin esittämiseen. Kulovalkean tavoin levitessään tämä uutinen taipaleellaan elvytti roihuamaan kaiken keimailun, kaikki halut, kaikki hupsut kunnianhimon pyyteet. Tuossa tuokiossa ja ikäänkuin taikavoimalla saatiin keikarien ja vallasnaisten ylimääräiseksi palveluskunnaksi jokainoa sielu, ken kykeni pitelemään neulaa, kaikki, jotka osasivat eroittaa takin housuista, kuten Molière sanoo.

Kuningas suoriutui pukeutumisestaan kello yhdeksäksi; hän näyttäysi avovaunuissa, jotka oli koristettu lehvillä ja kukkasilla. Kuningattaret olivat asettuneet muhkealle korokkeelle lammikon rantaan, jonne oli järjestetty ihmeellisen aistikas katsomoala ja näyttämö. Viidessä tunnissa olivat puutyön tekijät kyhänneet kokoon kaikki, mitä täksi teatteriksi tarvittiin; verhoilijat olivat kattaneet puuseinät ja päällystäneet istuimet, ja ikäänkuin loihtusauvan iskusta oli tuhannen kättä keskinäisessä auttelussa rakentanut tämän laitoksen aukiolle musiikin säestyksellä, sillaikaa kun ilotulittajat jo valaisivat teatteria ja lammenrantoja epälukuisilla sainioilla.

Koska pilvetön taivas tähdittyi eikä tuuheissa lehdoissa kuulunut tuulen henkäystäkään, ikäänkuin itse luonto olisi asettunut suopeaksi ruhtinaalliselle oikulle, jätettiin näyttämön tausta avoimeksi. Puita esittävien sivukulissien takana nähtiin niin ollen ihana tähtitaivas, keinotekoisia valolähteitä heijasteleva vedenkalvo ja pyöreälatvaisten puuryhmien sinertävät hahmot. Kuninkaan saapuessa paikalle oli koko katsomo täynnä ja esiintyi niin loistavana näkynä, että jalokivien ja kullan kimaltelusta ei voinut ensi silmäyksellä eroittaa ainoatakaan yksilöä. Vähitellen, silmän tottuessa hohteeseen, esittäysi toinen toistansa ihanampi katseltava niinkuin iltataivaalle tähdet tuikahtelevat.

Näyttämö esitti lehtoa, jossa hyppeli pukinsorkillaan muutamia fauneja siellä täällä. Näkyviin ilmestyi sinipiika, kiihdyttäen heidät takaa-ajoon; toisia parveili hätyytetyn puolustajiksi, ja esiintyjät kävivät kiistasille tanssien. Äkkiä piti Kevään tulla koko hovinsa kanssa palauttamaan järjestystä ja rauhaa. Mahtavan hallitsijansa jäljessä oli sitten alkuaineiden ja jumalaistaruston toisarvoisten voimien riennettävä tamineinensa. Muiden "vuodenaikojen" tuli yhtyä Kevääseen, muodostaakseen hänen kanssaan katrillin, joka tanssittaisiin imartelevan lausuntarunon selittämänä; sen musiikki kuvasi maalaisiloja oboeiden, huilujen ja viulujen sävelillä.

Kuningas oli jo astunut näyttämölle suosionmyrskyn tervehtimänä. Hänellä oli yllään kukikas tunika, joka ei ollenkaan vaikuttanut raskaalta, vaan päin vastoin sai paremmin näkyviin hänen solakan ja hyvinmuodostuneen vartalonsa. Hänen säärensä olivat hovin siroimpia ja esittäysivät nyt edullisesti ihonkarvaisissa sukissa, joiden silkki oli niin hienoa ja kuulakasta, että niitä ei voinut hipiästä eroittaakaan, ja pienissä jaloissa oli mitä siroimmat heleän sinipunervat atlaskengät kukka- ja lehväruusukkeisina. Yläruumis vastasi alaosaa: kauniit kiharat aaltoilivat raikkaiden kasvojen ympärillä, ja näitä elvyttivät myöskin sievät sinisilmät loisteellaan, joka suloisesti kuumensi sydämiä, samalla kun halukkaat huulet alinomaa vetäysivät viehkeään hymyyn. Sellainen oli hiljakkoin itsenäisyytensä saavuttanut ruhtinas, ja tänä iltana häntä olisi syystä voinut sanoa kaiken rakkauden kuninkaaksi. Hänen kepeässä käynnissään ihan kuin olisi jumalallista majesteettisuutta ilmennyt; hän ei tanssinut, vaan liiteli permantopalkeilla. Hänen esiintymisensä herätti näin ollen aivan tavatonta mieltymystä.

Prinsessa Henriette oli puettu pitkään kauhtanaan, läpinäkyvään ja keveään kuin näppärien mechelnittärien hienoimmat harsokankaat, niin että pyöreä polvi tosiaan kuvastui sen poimuissa. Silkkikengissään hän säihkyvänä lähestyi bacchantinnainsa saattelemana ja oli jo saapunut sille paikalle, joka oli määrätty hänen tanssiosalleen, kun kreivi de Saint-Aignan alkoi hätäisesti tunkeutua joukon läpi häntä tai kuningasta kohti. Suosionosoituksia kesti niin kauan, että kreivi sai tilaisuuden puhutella kuningasta, joka oli jäänyt varpailleen seisomaan.

"Mitä nyt, Saint-Aignan?" äännähti Kevät.

"Hyvä Jumala, sire", vastasi hovimies ihan kalpeana, "on sattunut niin hullusti, että teidän majesteettinne ei muistanutkaan Hedelmien tanssia."

"Kyllä; se on peruutettu."

"Ei, sire, teidän majesteettinne ei ole antanut siitä nimenomaista määräystä, ja soittokunta on säilyttänyt sen."

"Sepä nyt kiusallista!" jupisi kuningas. "Sitä tanssia ei voi esittää, kun kerran herra de Guiche on poissa. Se on jätettävä silleen."

"Voi, sire, neljännestunti soittoa ilman tanssia vaikuttaa niin jäähdyttävästi, että koko baletti menee pilalle."

"Mutta, kreivi, en sitten..."

"Ja pahinta ei tässä olekaan se, sillä lopultakin orkesteri vielä jotenkuten voisi typistää sävelistönsä, jos kävisi välttämättömäksi; mutta..."

"Mutta mitä?"

"Kreivi de Guiche on täällä."

"Täällä?" toisti kuningas kulmakarvojaan kohauttaen; "täällä?... Oletteko varma siitä?..."

"Täydessä balettiasussaan, sire."

Kuningas tunsi punehduksen nousevan poskipäihinsä. "Teidän on täytynyt erehtyä", sanoi hän.

"Niin vähän, sire, että jos teidän majesteettinne katsahtaa oikealle, näette kreivin odottavan."

Ludvig käännähti tälle suunnalle ja tosiaankin näki de Guichen siellä loistokkaassa Vertumnus-puvussaan odottavan hänen silmäystänsä, saadakseen puhutella häntä. Jätämme taitavampain tehtäväksi kuvata kuninkaan hämmästystä, Orléansin herttuan seuhtomista aitiossaan, katsomon supinaa ja päänpudistuksia, Madamen omituista hätkähdystä, kun hän aivan vastoin arveluansa näki miehen, jolle alkuperäisen suunnitelman mukaan kuului hänen tanssikumppaninsa osa, hänen esiintyessään Pomonana.

Kuningas jäi seisomaan avosuin, tuijottaen kreiviin. Tämä lähestyi ja virkkoi kunnioittavasti kumartaen:

"Sire, teidän majesteettinne nöyrin palvelija tulee täten suorittamaan tehtäväänsä tänä päivänä niinkuin hän on ollut taistelupäivinäkin paikallaan. Jos Hedelmäin tanssi jäisi pois, niin teidän majesteettinne menettäisi baletin viehättävimmän kohtauksen, jossa kuninkaan kauneus, taito ja soreus saavat parhaan esiintymistilaisuuden. Sellaista vahinkoa en ole voinut ottaa vastuulleni; olen jättänyt vuokratilalliseni, rientäen ruhtinaani avuksi."

Sanat sattuivat harkitun kaunopuheisina ja luontevasti lausuttuina kuninkaan korvaan. Häntä miellytti kreivin imartelu yhtä paljon kuin ihmetytti hänen rohkeutensa. Hän tyytyi vastaamaan; "En ollut kutsunut teitä takaisin, kreivi."

"Mutta teidän majesteettinne ei myöskään ollut käskenyt minun jäädä."

Kuningas tunsi ajan käyvän täpäräksi. Jatkuessaan tämä kohtaus olisi tuotapikaa saanut kaikki sekaannuksiin, ja yksi ainoakin varjokohta olisi auttamattomasti tärvellyt koko kuvaelman. Hänen sydämensä oli sitäpaitsi ehtinyt rauhoittua, ja Madamen kaunopuheisista silmistä hän luki uuden näkökohdan: "Koska te herätätte mustasukkaisuutta, niin jakakaa luulevaisuus; ken epäilee kahta kilpailijaa, hän ei epäile ketään!" Tällä nokkelalla katsantokannallaan Madame ratkaisi aseman. Kuningas hymyili de Guichelle, joka ei ymmärtänyt sanaakaan Henriette-prinsessan mykästä puheesta, vaan näki ainoastaan, että tämä koetti olla katsomatta häneen. Kreivi luuli kuitenkin voivansa päätellä, että hän sai kiittää Madamen välitystä armahduksestaan; Ludvig osoittausi hänelle nyt hyvin suosiolliseksi kaikkien nähden, ja Monsieur oli ihan ymmällä, mitä ajatella.

Baletti esitettiin kerrassaan muhkeana. Kun musiikki tempasi sävelkutsuilla mukaansa nuo ylhäiset tanssijat, -- kun tämän aikakauden alkeellinen pantomiimi, jonka vaatimatonta eleilmaisua korkeiden näyttelijäin ei suinkaan onnistunut parantaa, oli päässyt vauhtiin, -- kajahteli katsomosta alituinen suosion myrsky. De Guiche säteili niinkuin aurinko, mutta niinkuin hovilaisaurinko, joka alistuu toisarvoiseen osaan. Väheksyen tätä menestystä, jota Madame ei näköjään ollut huomaavinaankaan, hän ei enää muuta ajatellut kuin prinsessan ilmeisen suosiollisuuden urheata takaisinvalloittamista. Mutta hänen ei onnistunut tavoittaa rakastetultaan ainoatakaan katsetta. Vähitellen kaikki hänen riemunsa ja säihkynsä kuoleutuivat suruun ja levottomuuteen, niin että hänen raajansakin menettivät joustavuutta, käsivarret kävivät raskaiksi, pää sekavaksi. Silloin kuningas ehdottomasti oli katrillin etevin tanssija. Hän loi syrjäsilmäyksen voitettuun kilpailijaansa. De Guiche ei enää kyennyt esiintymään hovimiehenkään tavoin; hän tanssi huonosti ja haluttomasti, ja pianpa hän taukosikin tanssimasta. Kuningas ja Madame olivat voitollisia.

114.

Fontainebleaun puiston luonnottaret.

Kuningas seisahtui hetkiseksi nauttiakseen voitostaan, joka oli niin täydellinen kuin se vain voi olla. Sitten hän kääntyi Madameen, ihaillakseen tätä vuorostaan. Nuoret ihmiset rakastavat vilkkaammin, kiihkeämmin, kenties intohimoisemminkin kuin kypsyneempään ikään ehtineet rakastajat; mutta heillä on kaikki muut tunteet samalla kertaa kehittyneinä nuoruuden ja elinvoiman suhteessa, niin että kun itserakkaus on heillä melkein aina rakkauden veroinen, jälkimmäinen tunne täten painostettuna ei koskaan saavuta sellaista täydellisyyttä kuin neljännen vuosikymmenen ensi puoliskon miehillä ja naisilla. Ludvig siis kyllä ajatteli Madamea, mutta sitten vasta kun oli tyytyväisesti pohtinut omaa esiintymistänsä, ja Madame ajatteli itseään niin paljon, että hän kenties kokonaan unohti kuninkaan.

Mutta de Guiche oli ihan synkkyyteen sortunut keskellä tätä kuninkaallista armastelua ja itsetyydytystä, ja kaikki saattoivat havaita nuoren aatelismiehen sekä kiihtyneeksi että masentuneeksi. Olletikin herätti huomiota kreivin apeus, kun häntä ei muuten hevillä tavattu käsivarret riipuksissa, pää painuksissa, silmät sumeina. Koska hän oli luonnostaankin herkkä noudattamaan soveliaan käyttäytymisen ja hyvän aistin vaatimuksia, ei suuri enemmistö nyt voinutkaan päätellä muuta kuin että kreivin tappio ja turtumus oli vain tahallista hovimiehen taitavuutta kuninkaan täydelliseksi hyvittämiseksi. Selvänäköisempien oli sentään mahdoton uskoa, että tuo vaaleus ja voipumus ei merkinnyt väkisin ilmenevää sieluntuskaa, -- että de Guiche näytteli imartelevaa ilvettä. Kaikki huomautukset hukkuivat kuitenkin mielihyvän pauhinaan, joka katrillin päättyessä täytti ilman. Kuningattaren lausuttua tyytyväisyytensä ja yleisön ilmaistua innostustaan kuningas vetäytyi aitioonsa vaihtamaan pukua. Tällävälin oli Filip-herttua laittautunut naisen asuun, kuten hänellä usein muulloinkin oli tapana, ja hänen vuoronsa oli nyt esiintyä tanssissa. Silloin de Guiche hiukan tointuneena lähestyi Madamea, joka näyttämön taustalla istuen odotti seuraavaa näyttäytymishetkeänsä ja oli toimittanut ympärilleen tyhjän piirin ikäänkuin kerratakseen mielessään vieläkin ennakolta uuden tanssinumeron yksityispiirteitä omalta osaltaan. On käsitettävää, että hän tällaiseen vakavaan mietintään vaipuneena ei nähnyt tai ollut näkevinään, mitä hänen lähellään tapahtui. Kaksi hamadryadeiksi pukeutunutta hovineitoa huomasi kreivi de Guichen lähestyvän, Madamen siten istuessa maalatun palttinapensaan suojassa yksinään, ja kunnioituksesta he vetäysivät vielä loitommaksi. De Guiche siis astui keskelle kehää ja tervehti hänen kuninkaallista korkeuttansa. Mutta tämä ei edes päätänsä kääntänyt. Onnetonta nuorta miestä värisytti; hän ei ollut pitänyt niin täydellistä välinpitämättömyyttä mahdollisena, hän kun ei ollut viime päivien hovielämästä mitään nähnyt tai kuullut, joten hän ei voinut aavistaa tapahtunutta kehitystä. Tervehdyksensä jäädessä vastaamattomaksi hän lähestyi vielä askeleen ja lausui, turhaan yrittäen pysyttää ääntänsä tyynenä:

"Minulla on kunnia esittää Madamelle nöyrä tervehdykseni."

Tällä kertaa hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsi kääntää raukeat silmänsä kreiviin.

"Kas, herra de Guicheko siinä!" hän sanoi; "hyvää iltaa!" Ja hän kääntyi jälleen pois.

Kreivi oli vähällä menettää malttinsa. "Teidän kuninkaallinen korkeutenne tanssi äsken hurmaavasti", kiitti hän kuitenkin.

"Niinkö teistä tuntuu?" virkahti Madame yli olkansa.

"Niin; se osa todella soveltuukin erinomaisesti teidän kuninkaallisen korkeutenne luonteeseen."

Madame käännähti nyt kokonaan ja tähysti de Guichea kiinteällä ja kirkkaalla katseella.

"Kuinka niin?" kysäisi hän. "Selittäkää."

"Te edustatte kauneutta, korskeutta ja kevytmielisyyttä", vastasi toinen rohkeasti.

"Tarkoitatte Pomonaa, herra kreivi?"

"Tarkoitan sitä jumalatarta, jota teidän kuninkaallinen korkeutenne esittää."

Henriette nyrpisti huultansa.

"Mutta ettekö te itse, monsieur, ole niinikään täydellinen tanssija?" kysyi hän sitten pilkallisesti.

"Oh, minä, Madame, olen niitä, joihin ei luoda huomiota ja jotka unohdetaan, jos sattumalta pääsevätkin esille muusta joukosta."

Sanat päättyivät sellaiseen syvään huokaukseen, jotka tärisyttävät ihmisolemuksen sisimpiäkin säikeitä, -- ja sydän täynnä tuskaa ja vavahtelua, pää tulessa, katse harhailevana, kreivi kumarsi peräytyen palttinapensaan taakse.

Vastaukseksi Madame vain keveästi kohautti olkapäitänsä ja kutsui takaisin katseellaan molemmat kamarineidot, jotka olivat hienotuntoisuudesta loitonneet keskustelun ajaksi. Nämä olivat neidit de Tonnay-Charente ja de Montalais, valtiattarensa toivomuksen oivaltaessaan he kiirehtivät paikalle.

"Kuulitteko, mesdamoiselles?" kysyi prinsessa.

"Mitä niin, Madame?"

"Mitä kreivi de Guiche sanoi."

"Emme."

"On todella merkillistä", jatkoi prinsessa surkuttelevasti, "kuinka pahasti karkoitus on koskenut kreiviparkaan." Ja vielä korottaen ääntänsä, jotta onneton ylimys ei vain sanaakaan menettäisi, hän lisäsi: "Ensiksikin hän tanssi huonosti, ja sitten hän tuli puhumaan pelkkiä kömpelyyksiä."

Samassa Henriette nousi, alkaen hyräillä säveltä, jonka säestyksellä hänen oli suoritettava seuraava tanssivuoronsa. Guiche oli kuullut kaikki. Vasama oli lävistänyt hänen sydämensä. Juhlaohjelman häiriytymisen uhalla hän raivostuksissaan syöksähti tiehensä, repi komean Vertumnus-pukunsa siekaleiksi ja siroitteli tielleen viiniköynnöslehvät, silkkiäislehdet ja mantelinkukkaset sekä muut jumaluutensa keinotekoiset tunnusmerkit. Neljännestunnin kuluttua hän kuitenkin pyörsi takaisin teatteriin. Oli tietysti tarvittu hyvin voimakasta järjen ponnistusta hänen siten toipuakseen silmittömästä mielenkarvauden puuskasta, tai kenties -- sellainen on ihmissydän -- hänen oli muutenkin mahdoton etääntyä pitkäksi aikaa henkilöstä, joka murjoi hänen sydäntään. Prinsessa oli juuri suoriutunut tanssinumerostaan. Hän näki tulijan, mutta ei katsellut tätä, -- ja ärtyneenä, raivostuneena kreivikin vuorostaan käänsi hänelle selkänsä, kun prinsessa astui ohitse luonnottariensa ja monien mielistelijäin saattamana.

Tällaikaa oli muuan nainen istunut teatterin toisessa päässä lammikon lähellä, katse tähdättynä kuninkaallisen aition ikkunaan, josta tulvi kirkas valo. Poistuakseen teatterista, etsiäkseen raitista ilmaa, jota hän niin suuresti tarvitsi, de Guiche astui likeltä hänen ohitseen ja kumarsi. Hän puolestaan oli nuoren miehen huomatessaan noussut kuin yllätettynä aatoksista, jotka tahtoi itseltänsäkin salata. Samassa Guiche tunsi hänet ja pysähtyi.

"Hyvää iltaa, mademoiselle!" tervehti hän elähtyen.

"Hyvää iltaa, herra kreivi!"

"Oi, onpa hauskaa saada tavata teidät, neiti de la Vallière", jatkoi de Guiche.

"Ja minäkin olen hyvilläni tästä sattumasta, herra kreivi", virkkoi nuori tyttö, liikahtaen kuitenkaan poistuakseen.

"Voi, älkää lähtekö", pyysi de Guiche ojentaen kätensä häntä kohti, "sillä siten tekisitte tyhjiksi vastikään lausumanne ystävälliset sanat. Jääkää, minun mielikseni; onhan mitä ihanin ilta. Te pakenette hälinää, te! Te pidätte yksinäisyydestä! No, sen voin käsittääkin; kaikki helläsydämiset naiset etsivät rauhallisuutta. Milloinkaan ei sellaista naista näe ikävissään loitolla kaikista meluisista huvituksista! Voi, mademoiselle, mademoiselle!"

"Mutta mikä teitä vaivaakaan, herra kreivi?" kysyi la Vallière hiukan säikkyneenä. "Näytätte kiihtyneeltä."

"Minä? Ei, en tietääkseni."

"Sallikaakin minun siis, herra de Guiche, tässä lausua teille kiitokseni, jonka aioin esittää ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tiedän johtuneen teidän suosituksestanne, että minut otettiin Madamen seurueeseen."

"Kah, niin tosiaankin, -- muistan sen ja olen siitä hyvilläni, mademoiselle. Oletteko rakastunut?"

"Minä?"

"Oi, anteeksi, minä en tiedä mitä puhun, -- pyydän tuhannesti anteeksi. Madame oli oikeassa, aivan oikeassa: tyly häätö hovista on ihan mullistanut mieleni."

"Mutta kuningas näkyi ottavan teidät hyvin vastaan, herra kreivi?"

"Niinkö luulette?... Hyvin vastaan... kenties... niin..."

"Epäilemättä, sillä eihän hän tällä kertaa hyvästellyt teitä?"

"Se on totta, ja arvostelunne lienee kyllä oikea, mademoiselle. Mutta ettekö ole nähnyt täällä varakreivi de Bragelonnea?"

Neiti de la Vallière säpsähti nimestä.

"Miksi sitä kysytte?" sanoi hän.

"Voi, hyvä Jumala, oudoksutanko teitä jälleen?" huudahti de Guiche. "Siinä tapauksessa olen kerrassaan kovaonninen ja surkuteltava!"

"Niin, hyvin onneton ja säälittävä, herra de Guiche, sillä te tunnutte kärsivän julmasti."

"Oi, mademoiselle, olisipa minulla hellä sisar, todellinen ystävätär!"

"Teillä on ystäviä, herra de Guiche, -- ja varakreivi de Bragelonne, jota juuri mainitsitte, lienee hyviä ystäviänne."

"Niin, niin tosiaankin, hän on hyviä ystäviäni. Hyvästi, mademoiselle, hyvästi! Vastaanottakaa vilpitön kunnioitukseni."

Ja hän kiirehti kuin mieletön edelleen lammikolle päin. Hänen musta varjonsa kiiti suurenevana marjakuusten terttuoksien alitse, joiden lomista vedenkalvo läikehti valoheijastuksineen. Kreivitär la Vallière katsoi säälivästi hänen jälkeensä.

"Oi, niin, niin", huoahti hän; "hän kärsii, ja alan käsittää minkätähden."

Samassa riensivät paikalle hänen kumppaninsa, kreivittäret de Montalais ja de Tonnay-Charente. He olivat vapautuneet palveluksestaan, riisuneet luonnotar-asunsa ja kiirehtineet tapaamaan ystävätärtänsä, hilpeällä mielellä yön kauneudesta ja illan ohjelmassa saavuttamastaan menestyksestä.

"Mitä! Jo täällä!" huudahtivat he. "Me luulimme saapuvamme ensimmäisinä kohtauspaikalle."

"Olen ollut täällä neljännestunnin", vastasi la Vallière.

"Eikö tanssi olekaan sinua hurmannut?"

"Ei."

"Eikä koko näytelmäkään?"

"Ei sen paremmin. Mieluisampana näytelmänä pidän näitä tummia lehtoja, kun niiden taustalla tuikahtelee siellä täällä valoja niinkuin punaisina silminä, jotka vuoroin avautuvat ja ummistuvat."

"Hän on runoilijatar, tämä la Vallière", virkahti Tonnay-Charente.

"Toisin sanoen sietämätön", pahoitteli Montalais. "Aina kun tahdotaan hiukan nauraa tai huvitella, Louise kyyneltyy; joka kerta kun me muut joudumme itkemään hukkaantuneesta korusta, loukatusta itserakkaudesta, tehottomaksi jääneestä somistuksesta, nähdään la Vallièren hymyilevän."

"Sellainen ei totisesti ole minun luontoni mukaista", sanoi neiti de Tonnay-Charente. "Minä olen nainen kiireestä kantapäähän, enemmän kuin te muut olettekaan; joka minua rakastaa, hän esiintyy imartelemassa itsetuntoani, imartelu herättää minussa mielihyvää, ja joka minulle tuottaa mielihyvää..."

"No, mikset jatka?" kysyi Montalais.

"Se on liian vaikeata", vastasi vallaton hovineito purskahtaen heleään nauruun. "Lopeta sinä minun puolestani, kun olet niin sukkelan kekseliäs."

"Entä tunnetko sinä siten mielihyvää, Louise?" tiedusti Montalais.

"Se ei kuulu kehenkään", vastasi nuori tyttö nousten sammalpenkiltä, jolla hän oli nojaillut koko tanssikuvaelman ajan. "Nyt, tytöt, olemme siis aikoneet huvitella tämän yötä kaikessa vapaudessa. Pitäkäämme hauskaa kolmisin, kun koko luonto suosii näitä lomahetkiämme: katsokaa, kuinka herttaisesti kuukin tuolla nousee taivaalle hopeoimaan kastanjain ja tammien latvoja! Voi, nytpä on ihanaa käyskennellä täysin häiritsemättöminä ihailemassa lumoavaa metsää, ystävyyden tunteen tukemina; lähtekäämme käsikkäin noiden suurten puiden tummentoon. Toiset hyörivät parhaillaan valmistaumassa juhla-ajelulle; siellä satuloidaan ratsuja, valjastetaan vaunuja, harjataan kuntoon kuningattaren muuleja ja Madamen neljää valkoista tammaa. Pujahtakaamme me joutuisasti sellaiseen soppeen, missä meitä ei yksikään silmä keksi ja minne yksikään vieras askel ei eksy. Muistatko, Montalais, Chavernyn ja Chambordin metsiä, Bloisin loputtomia poppelikujia, joissa niin paljon haaveilimme?"

"Ja vaihdoimme luottamuksia", vastasi ystävätär.

"Niin."

"Minäkin usein mielelläni heittäydyn unelmiin", sanoi neiti de Tonnay-Charente; "mutta pitäkää varanne..."

"Hän ei sano mitään", tokaisi Montalais, "niin että vain Athénais yksin tietää, mitä neiti de Tonnay-Charente unelmoitsee."

"Sh!" varoitti neiti de la Vallière; "kuulen tuolta askeleita. Hei, pian, pian tuonne kaislikkoon!" esitti Montalais; "paina pääsi alas sinä, Athénais, joka olet niin pitkä."