Part 70

"Kätenne, joka usein kohtaa omani, ei aiheuta minulle niitä vavahduksia, sitä liikutusta, jonka kerrotaan rakastavaisilla..."

"Oi, riittää, riittää, minä pyydän!" huudahti kuningas rukoilevasti. "Te olette säälimätön ja surmaatte minut."

"Mitä sanottekaan!"

"No... ilmoitattehan te suoraan, että te ette tunne mitään erityistä ollessanne lähelläni."

"Voi, sire... sitähän en sano... minun ystävyyteni..."

"Henriette... riittää... pyydän vieläkin... Jos luulette minun olevan marmoria kuten tekin, niin luopukaa siitä luulosta."

"Minä en ymmärrä teitä."

"Kas niin", voihkaisi kuningas luoden silmänsä alas; "siis meidän kohtauksemme... kädenpuristuksemme... vaihtamamme silmäykset... Anteeksi, anteeksi... niin, te olette oikeassa, ja minä tiedän, mitä aiotte sanoa."

Hän kätki päänsä käsiinsä.

"Varokaa, sire", sanoi Madame nopeasti, "tuolla herra de Saint-Aignan katselee teitä."

"Se on totta!" huudahti Ludvig raivoissaan; "ei koskaan vapauden varjoakaan, ei koskaan suhteitten vilpittömyyttä... Luulee saaneensa ystävän, ja siinä onkin urkkija... ystävättären, ja puhutteleekin vain... sisarta!"

Madame oli vaiti, luoden katseensa alas. "Monsieur on mustasukkainen!" jupisi hän kuvaamattoman suloisella ja tenhoavalla äänellä.

"Haa!" huudahti kuningas äkkiä; "te olette oikeassa."

"Käsitättehän aseman", jatkoi Henriette katsahtaen puhekumppaniinsa sydäntä kuumentavasti; "te olette vapaa; teitä ei epäillä, teiltä ei myrkytetä kaikkea koti-iloanne."

"Ah, ette tiedä vielä mitään! Kuningatarhan on mustasukkainen!"

"Maria Thérèsia?"

"Hulluuteen asti. Tuo Monsieurin luulevaisuus onkin siitä virinnyt. Kuningatar itki, valitteli äidilleni ja soimasi meitä näistä kylpymatkoista, jotka minulle ovat niin ihania."

"Ja minulle", tokaisi Madamen katse.

"Äkkiä Monsieur kuunnellessaan eroitti sanan _baños_, jota kuningatar hoki katkeralla äänellä; se selitti hänelle asian. Hän astui kauhistuneena sisään, puuttui keskusteluun ja riiteli äitini kanssa niin tuimasti, että äidin täytyi poistua. Te siis olette saanut vaivaksenne luulevaisen aviomiehen, ja minä joudun alituiseen katselemaan vääjäämättömänä ilmestyksenä mustasukkaisuuden aavetta turvonneine silmineen, riutunein kasvoin ja suupielet kaameasti vääristyneinä."

"Kuningasparka!" kuiskasi Madame, silittäen Ludvigin kättä. Tämä pidätti prinsessan käden, ja puristaakseen sitä katselijain huomaamatta, jotka kärkkyivät uutisia valppaammin kuin perhosia ja olivat ylen halukkaita oivaltamaan jotakin salamyhkäisyyttä tässä kuninkaan ja kruununprinsessan kohtauksessa, Ludvig ojensi kuolevan perhosen kälyänsä kohti: molemmat kumartuivat kuin laskeakseen sen siipien tuhansia täpliä tai niillä kimaltelevia kultahiukkasia. Mutta kumpikaan ei puhunut; heidän hiuksensa koskettivat toisiaan, heidän hengityksensä yhtyi, heidän kätensä polttivat liittyneinä. Viisi minuuttia kului siten.

112.

Mitä perhosia pyytäessään saa.

Molemmat nuoret istuivat siten hetkisen kumartuneina molemminpuolisesti heräävän rakkauden tunnossa, joka avaa monet umput kukkimaan kaksikymmenvuotiasten sielunelämässä. Henriette katseli Ludvigia sivulta. Hän oli niitä hyvin kehittyneitä luonteita, jotka voivat samalla kertaa katsahtaa omaansa ja muiden sieluun. Hän näki Ludvigin sydämen pohjalta rakkauden kuten taitava sukeltaja eroittaa meren hiekalta helmen. Hän käsitti, että Ludvig epäröitsi, ehkä epäilikin, ja että tätä hidasta tai pelokasta sydäntä oli työnnettävä eteenpäin.

"No siis...?" kysyi hän katkaisten äänettömyyden.

"Mitä tahdotte sanoa?" virkkoi Ludvig tovin odotettuaan.

"Että minun on tietenkin palattava äsken tekemääni päätökseen."

"Mihin päätökseen?"

"Siihen, jonka jo olin alistanut teidän majesteetillenne."

"Milloin?"

"Ensi kertaa puhuessamme Monsieurin mustasukkaisuudesta."

"Mitä silloin sanoittekaan?" kysyi Ludvig levottomana.

"Ettekö sitä enää muista, sire?"

"Voi, jos se on taaskin onnettomuus, tulee se kyllä mieleeni liiankin pian!"

"Se on onnettomuus vain minulle, sire", vastasi madame Henriette; "mutta se on välttämätön onnettomuus."

"Hyvä Jumala!"

"Ja minä taivun siihen."

"No, sanokaa, mikä se koettelemus on."

"Ero!"

"Oi, vieläkö puhutte siitä häijystä aikeesta?"

"Minä vakuutan, sire, etten ole sitä tehnyt kiivaasti taistelematta itseäni vastaan... Uskokaa minua, sire, minun täytyy palata Englantiin."

"Oi, ei koskaan, ei koskaan, minä en salli, että lähdette Ranskasta!" huudahti kuningas.

"Eikä kuitenkaan", virkkoi Madame teeskennellen lempeätä ja surumielistä lujuutta, "mikään ole välttämättömämpää, sire, -- ja lisäksi olen nyt varma siitä, että se on äitinne tahto."

"Tahto!" kivahti kuningas. "Oi, rakas kälyseni, siinäpä lausuitte merkillisen sanan minun kuullakseni!"

"Mutta", vastasi madame Henriette hymyillen, "ettekö sitten ilomielin noudata hyvän äidin tahtoa?"

"Jo riittää, minä rukoilen; te raatelette sydäntäni."

"Minäkö?"

"Epäilemättä. Te puhutte tuosta lähdöstänne niin tyynesti..."

"Minä en ole syntynyt onnelliseksi, sire", vastasi prinsessa alakuloisesti, "ja varhaisesta nuoruudesta asti olen tottunut näkemään rakkaimpien ajatusteni kohtaavan vastusta."

"Puhutteko totta? Ja estääkö lähtönnekin jotakuta rakasta ajatusta toteutumasta?"

"Jos vastaisin myöntävästi, sire, niin kestäisittekö muka tämän muutoksen kärsivällisemmin?"

"Julmuri?"

"Olkaa varuillanne, sire, meitä lähestytään."

Kuningas katsahti ympärilleen.

"Ei vielä", sanoi hän ja jatkoi Madameen kääntyen: "Katsokaahan, Henriette, sensijaan että koettaisitte taistella Monsieurin luulevaisuutta vastaan poistumisella, joka surmaisi minut..." Henriette kohautti keveästi olkapäitään naisellisen uskomattomuuden merkiksi. "Niin, joka surmaisi minut", toisti Ludvig, "sensijaan että pysyisitte tuossa hankkeessa, eikö teidän mielikuvituksenne... tai pikemminkin sydämenne keksisi mitään muuta?"

"Ja mitä kykenisikään sydämeni keksimään, hyvä Jumala?"

"No, sanokaahan, miten voi todistaa jollekulle, että hän on suotta luulevainen?"

"Ensiksikin, sire, olemalla antamatta hänelle mitään aihetta mustasukkaisuuteen, -- siis rakastamalla vain häntä."

"Oh, minä odotin parempaa."

"Mitä niin?"

"Odotin teidän vastaavan aivan yksinkertaisesti, että mustasukkaisia tyynnytetään sen hellyyden salaamisella, jota tuntee heidän epäilystensä herättäjää kohtaan."

"Teeskenteleminen on vaikeata, sire."

"Mutta voitettujen vaikeuksien kauttahan kaikkeen onneen päästään. Minä puolestani vannon teille, että tarpeen vaatiessa todistan luulevaisteni epäilykset vääriksi kohtelemalla teitä kuin kaikkia muita naisia."

"Huono keino, heikko keino", sanoi nuori nainen pudistaen viehättävää päätänsä.

"Teistä on nyt kaikki huonoa, rakas Henriette", pahoitteli Ludvig tyytymättömänä. "Te hylkäätte kaikki mitä ehdotan. Asettakaa siis edes jotakin sijalle. No, miettikää vain. Luotan suuresti naisten neuvokkuuteen. Keksikää te vuorostanne."

"No niin, minä keksin seuraavaa. Otatteko kuunnellaksenne, sire?"

"Vielä kysytte! Sananne ratkaisevat minulle hengen asiasta, ja te kysytte, kuuntelenko!"

"No, minä arvostelen asemaa itseni mukaan. Jos olisi kysymyksessä minun mielipiteeni muuttaminen puolison suhtautumisesta toiseen naiseen, niin yksi seikka ennen kaikkea rauhoittaisi siinä kohden mieltäni."

"Mikä siis?"

"Ensiksikin havainto, että hän ei välitä siitä naisesta."

"Mutta juuri samaahan minä teille äsken neuvoin."

"Vaikkakin, -- mutta täydellisesti varmistuakseni olisi tarpeellista, että sitäpaitsi näkisin hänen välittävän jostakusta kolmannesta."

"Ahaa, minä ymmärrän!" vastasi Ludvig hymyillen. "Mutta, rakas Henriette, vaikka se keino onkin nokkela, se tuntuu armottomalta."

"Miksi niin?"

"Sellainen haavan parantaminen luulevaisen sielussa tuottaa hänelle vamman sydämeen. Häneltä kyllä katoaa yksi pelko; mutta hän jää sairaaksi, ja se on mielestäni pahempaa."

"Kyllähän; mutta hän ei ainakaan yllätä, ei epäile todellista vihollista, ei häiritse rakkautta. Hän kohdistaa kaiken tarmonsa sellaiselle taholle, missä se ei tuota kellekään mitään vahinkoa. Sanalla sanoen, sire, minun järjestelmäni, jota ihmeekseni näen teidän vastustavan, tuottaa kylläkin tuskaa luulevaisille, mutta se on hyödyllinen rakastaville. Kysynpä teiltä, sire, onko teitä itseänne ehkä lukuunottamatta koskaan kenenkään mieleen juolahtanut säälitellä luulevaisia? Eivätkö ne ole surkeita olioita, aina yhtä onnettomia suotta kuin syystäkin? Mustasukkaisuuden aiheen poistaminen ei missään tapauksessa paranna heidän vaivaansa. Se tauti itää mielikuvituksessa ja on parantumaton kuten kaikki luulosairaudet. Muistanpa tässä, rakas sire, erään ohjeen, jonka minulle antoi lääkäriparkani, oppinut ja nerokas tohtori Dawley -- ellei veljeni pitäisi häntä välttämättömänä, olisi hän nytkin luonani. 'Kun podette kahta kipua', sanoi hän, 'valitkaa niistä se, joka häiritsee teitä vähemmän; silloin annan teidän sen pitää, sillä se on totisesti aivan tarpeellinen onnistuakseni parantamaan toisen.'"

"Hyvin sanottu, hyvin arvosteltu, rakas Henriette", myönsi kuningas hymyillen.

"Meillä on taitavia miehiä Lontoossa, sire."

"Ja ne taitavat miehet kasvattavat hurmaavia oppilaita; tuo Daley, Darley... mikä hänen nimensä olikaan?"

"Dawley."

"Hyvä, huomisesta alkaen hän saakoon minulta eläkkeen tästä mietelmästään. Aloittakaakin siis nyt te, Henriette, valitsemalla pienempi vastuksistanne. Te ette vastaa, te hymyilette; minä arvaan, että vähäisempi kiusanne on oleskelu Ranskanmaalla, eikö niin? Minä jätän teille sen pahan, ja ryhtyäkseni toisen taudin parantamiseen tahdon heti tästä päivästä etsiä eksytyksen välinettä meitä ahdistelevien mustasukkaisten silmänlumeiksi."

"Sh, tällä kertaa varmasti tullaan tänne!" virkkoi Madame, ja hän kumartui poimimaan talvikin rehevästä ruohikosta. Hän oli oikeassa, sillä äkkiä syöksähti kunnaan laelta parvi nuoria naisia, joita ritarit seurasivat. Rynnäkön aiheutti komea viinitarhakorento, jonka etusiivet muistuttivat kissapöllön höyheniä ja takimmaiset ruusun terälehtiä. Tämä suurenmoinen löytö oli joutunut neiti de Tonnay-Charenten saaliiksi, ja hän näytteli sitä ylpeänä kilpailijattarilleen, jotka eivät olleet onnistuneet pyydystyksessään yhtä hyvin. Perhospyynnin kuningatar istahti parinkymmenen askeleen päähän Ludvigin ja Madamen penkistä, nojautui uhkeata, muratin kiertämää tammea vasten ja lävisti perhosen pitkän keppinsä kärkeen.

Neiti de Tonnay-Charente oli hyvin kaunis, ja sentähden herrat jättivätkin toiset naiset, rientäen piiriin hänen ympärilleen muka onnitellakseen häntä näppäryydestään. Kuningas ja prinsessa katselivat hiukan karsaasti tätä näytelmää, niinkuin toisen ikäkauden henkilöt väliin häiriytyvät lapsukaisten leikin hälinästä.

"Noilla on hauskaa", sanoi kuningas.

"On todellakin, sire; olen aina huomannut rattoisuutta siellä, missä on nuoruutta ja kauneutta."

"Mitä sanotte neiti de Tonnay-Charentesta?" kysyi kuningas.

"Minusta hän on hieman liian vaaleaverinen", vastasi Madame, tarttuen ensi iskulla siihen ainoaan vikaan, jota voitiin mainita vastaisen markiisitar Montespanin melkein täydellisessä kauneudessa.

"Vaaleahko kyllä, mutta peräti sievältä hän minusta silti näyttää."

"Niinkö teistä tuntuu, sire?"

"Ehdottomasti."

"No, se on sitten minunkin arvostelmani."

"Ja hän viehättääkin koko seuruetta, kuten näette."

"Oh, kyllä niin: ihailijoita liehuu hänen ympärillään. Jos perhosten asemesta olisimme pyytämässä armastelijoita, niin voisimme hänen lähistöltään suorastaan vetää nuottaa."

"Mitähän sanottaisiin, Henriette, jos kuningas lyöttäytyisi noiden ihailijain joukkoon, luoden katseensa sinne päin? Vieläköhän oltaisiin toisella taholla mustasukkaisia?"

"Hm, sire, neiti de Tonnay-Charente on hyvin tehokas lääke", virkkoi Madame huoahtaen; "hän varmasti parantaisi luulevaisen miehen, mutta voisi samalla luoda luulevaisen naisen lisää."

"Henriette! Henriette!" huudahti Ludvig; "te saatatte minut riemastuksiin! Niin, niin, te olette oikeassa, neiti de Tonnay-Charente on liian kaunis viitaksi."

"Kuninkaan viitan tuleekin olla kaunis", virkkoi prinsessa hymyillen.

"Mutta suositatteko te sitä minulle?" kysyi Ludvig.

"Oh, minä, mitäpä sanoisinkaan, sire? Sellainen suositus olisi samaa kuin aseen antaminen teille itseäni vastaan! Olisi hulluutta tai ylpeyttä neuvoa teitä ottamaan valherakkauden sankarittareksi kauniimpi nainen kuin se, jota kohtaan väitätte tuntevanne todellista rakkautta."

Kuningas etsi kädellään Madamen kättä, katseellaan tämän katsetta; sitten hän sammalsi muutamia peräti helliä sanoja, mutta lausui ne niin hiljaisesti, että historiankirjoittaja, jonka pitäisi kaikki kuulla, jäi niistä osattomaksi. Ääneen hän lisäsi:

"No niin, valitkaa itse se neitonen, jonka on parannettava mustasukkaisemme. Hänelle uhraan kaiken ulkonaisen harrastukseni, huomaavaisuuteni, aikani, mikäli valtion asioilta riittää; hän, Henrietteni, saa vastaanottaa kukkasen, jonka teille poimin, kuulla hellät ajatukset, joita minussa herätätte, -- hänelle osoitan katseen, jota en uskalla teihin kohottaa ja jonka pitäisi havahduttaa teidät huolettomuudestanne. Mutta valitkaa hyvin, jotta tahtoessani ajatella häntä, tarjotessani hänelle sormieni taittaman ruusun, en tuntisi itseäni teidän voittamaksenne ja jotta silmä, käsi ja huulet eivät heti palaisi luoksenne silläkin uhalla, että koko maailma arvaisi salaisuuteni."

Näiden sanojen tulviessa rakkauden virtana kuninkaan huulilta kuunteli Madame punastuen, sykähtelevin sydämin, onnellisena, ylpeänä, huumaantuneena. Hän ei osannut vastata mitään; hänen kunnianhimonsa ja suosionhalunsa olivat tyydytetyt.

"Minä suostun", sanoi hän kohottaen jälleen kauniit silmänsä, "mutta en aivan siten kuin te haluaisitte; kaikki se suitsutus, jota tahdotte polttaa toisen jumalattaren alttarilla, pyrkii joka tapauksessa tekemään minut mustasukkaiseksi, ja minä haluan, että tunteenne minua kohtaan säilyvät menettämättä rahtuakaan lämmöstään. Teidän kuninkaallisella luvallanne, sire, siis valitsen sen, joka nähdäkseni vähimmin voi saada sijaa ajatuksissanne, jotta kuvani pysyy eheänä sielussanne."

"Uhkauksenne panisi minut vapisemaan", virkkoi kuningas, "mutta onneksi olemme tässä kohden olleet varovaisia: teidän seurueestanne kuten omastakin ympäristöstäni olisi vaikea löytää vastenmielisiä kasvoja."

Kuninkaan puhuessa oli Madame noussut tähystämään koko ruohokenttää, ja seikkaperäisen ja äänettömän tutkimuksen jälkeen hän kutsui kuningasta.

"Katsokaahan, sire", sanoi hän, "näettekö tuolla mäen rinteellä tuuhean lumipallopensaan lähellä tuota takimmaista kaunotarta, joka kävelee yksinään pää kumarassa ja käsivarret riipuksissa ikäänkuin etsien jotakin kukkanurmikolta kuten kaikki ajatuksiinsa vaipuneet ihmiset?"

"Neiti de ja Vallière?" kysäisi kuningas.

"Niin."

"Eikö hän sovi teille, sire?"

"Mutta katsokaa toki sitä lapsiraukkaa, -- hän on laiha, melkein näivettynyt!"

"No, olenko minä sitten lihava?"

"Mutta hän on kamalan surullinen!"

"Hän soveltuu vastakohdaksi minulle, jota syytetään liiasta hilpeydestä."

"Mutta hän ontuu!"

"Niinkö luulette?"

"Ihan varmaan. Näettehän, että hän on päästänyt kaikki ohitseen, jotta hänen vikaansa ei huomattaisi."

"No, sittenpä hän ei juokse niin virmasti kuin Dafne eikä pääse pakoon Apollolta."

"Henriette! Henriette!" huudahti kuningas nyreästi; "te olette tosiaan etsinyt minulle hovineitosistanne virheellisimmän."

"Niin, mutta hän on hovineitojani, -- ottakaa se huomioon."

"Kyllä, mutta mitä tahdotte sillä sanoa?"

"Käydäksenne tätä uutta sulotarta katsomassa ette voi olla tulematta minun huoneisiini; ja kun sopivaisuus kieltää teitä erityisesti osoittamasta sydämenne hehkua jumalattarellenne, niin teidän on pakko tapailla häntä minun seurassani, puhutella minua hänelle haastaessanne. Tahdon kertakaikkiaan sanoa, että mustasukkaiset ovat silloin väärässä, jos luulevat teidän saapuvan luokseni minun tähteni, kun te tulettekin sinne tapaamaan neiti de la Vallièrea."

"Joka ontuu."

"Juuri hiukan."

"Joka ei koskaan avaa suutansa."

"Mutta avatessaan näyttää mitä ihanimman hammasrivin."

"Joka kelpaisi malliksi luurankojen tutkijoille."

"Teidän suosionne saa hänet vaurastumaan."

"Henriette!"

"Mutta jätittehän te asian minun huostaani?"

"Ah, niin!"

"No, minä olen tehnyt valintani; vaadin teitä hyväksymään sen. Alistukaa sopimukseemme."

"Oh, minä antautuisin vaikka raivottaren kiusattavaksi, jos sitä vaatisitte."

"La Vallière on säveä kuin lammas; älkää pelätkö, että hän koskaan sanoo teitä vastaan, kun vakuutatte rakastavanne häntä."

Ja Madame purskahti nauruun.

"Te ette nähtävästi pelkää, että sanon hänelle liikoja!"

"Siihen olisi minulla kyllä oikeus."

"Olkoon menneeksi."

"Sopimus on siis tehty?"

"Allekirjoitettu."

"Te säilytätte minulle veljen ystävyyden, veljen huomaavaisuuden, kuninkaan lemmellisyyden?"

"Minä säilytän teille sydämen, joka sykkii vain teitä varten."

"No hyvä; ja uskotteko tulevaisuuden täten turvatuksi?"

"Niin toivon."

"Lakanneeko äitinne pitämästä minua vihollisenaan?"

"Varmasti."

"Ja Maria Thérèsia puhumasta espanjankieltä Monsieurin kuullen, jota vieraskieliset keskustelut kauhistavat, hän kun aina luulee tulevansa siten panetelluksi?"

"Voi, onko hän väärässä?" kuiskasi kuningas hellästi.

"Ja lopuksi", virkkoi prinsessa, "syytettäneenkö kuningasta enää laittomien lemmensuhteiden tavoittamisesta, kun todellisesti emme tunne toisiamme kohtaan muuta kuin kaikista sivuajatuksista puhdasta myötätuntoa?"

"Ei, ei", änkytti kuningas. "Mutta johdutaan kyllä sanomaan muuta."

"Ja mitä siis, sire? Emmekö tosiaan koskaan saa olla rauhassa!"

"Varmastikin sanotaan", selitti kuningas, "että minulla on kovin huono maku; mutta mitäpä merkitsee minun turhamaisuuteni teidän mielenrauhanne rinnalla?"

"Minun kunniani, sire, ja perheemme kunnian rinnalla, tarkoittanette. Älkää muuten olkokaan niin kerkeä pahastumaan la Vallièresta; hän on tosin hieman nilkku, mutta häneltä ei puutu hyvää järkevyyttä. Ja muuttuuhan sitäpaitsi kaikki kullaksi kuninkaan kosketuksesta."

"Olkaa ainakin varma kiitollisuudestani, madame; te olisitte voinut antaa minun paljon kalliimminkin maksaa jäämisestänne Ranskaan."

"Nyt tänne tullaan, sire. Vielä viimeinen sana: te olette varovainen ja viisas, sire, mutta tässä teidän täytyykin täysin määrin käyttää niitä avujanne."

"No", huudahti Ludvig hymyillen, "tästä illasta alan esittää osaani, ja saatte nähdä, kykenenkö näyttelemään ihanteellisuutta. Illemmalla lähdemme suurelle kävelyretkelle metsään, ja onhan meillä balettikin kello kymmeneltä."

"Nytkö jo?"

"Mutta minun rakkauteni liekki leimahtaa tänä samana iltana korkeammalle kuin ilotulitukset, loistaa kirkkaammin kuin ystävämme Colbertin sainiot; se huikaisee hehkullaan kuningatarten ja Monsieurin silmät."

"Olkaa varuillanne, sire, olkaa varuillanne!"

"Voi hyväinen, mitä olen tehnytkään?"

"Minun täytyy tosiaan peruuttaa äskeinen ylistykseni... Tekö varovainen, tekö viisas, kuten pääsin kiittämästä?... Mutta tehän aloitatte tavattomalla hulluttelulla! Noinko intohimo syttyy, -- silmänräpäyksessä kuin tulisoihtu? Lankeeko teidänlaisenne valtias ilman mitään valmistelua la Vallièren kaltaisen tyttösen jalkojen juureen?"

"Oi, Henriette, Henriette, Henriette, tämähän on luonnotonta, emme ole vielä alottaneet taistelua, kun te jo kytkette minut kammitsaan!"

"Sitä en tee, mutta minä palautan teidät järjellisiin ajatuksiin. Virittäkää liekkinne vähitellen, antamatta sen leimahtaa yhtäkkiä. Jupiter jyristää ja iskee salamaa ennen kuin hän sytyttää palatsit tuleen. Kaikella on johdantonsa. Jos kuumenette noin rutosti, niin kukaan ei usko teidän mieltymystänne, vaan kaikki pitävät teitä hupsuna. Saattaisivat vielä oivaltaa koko kujeen. Ihmiset ovat toisinaan vähemmän typeriä kuin miltä näyttävät."

Kuninkaan täytyi myöntää, että Madame oli laajatietoinen kuin enkeli ja ovela kuin paholainen. Hän kumarsi.

"Hyvä, olkoon niin", sanoi hän; "otan miettiäkseni hyökkäyssuunnitelmaa. Sotapäälliköt, esimerkiksi Condé-serkkuni, riutuvat strateegisten karttojensa ääressä ennen kuin siirtävät ainoatakaan niistä noppasista, joita nimitetään armeijakunniksi; mutta minä määrään tuotapikaa koko sotaretkelle selvät pääpiirteet. Tiedätte, että Hellyyden rajaseutu on jaoiteltu monenlaisiin osiin. No, minä pysähdyn Huomaavaisuuksien syrjäkylään Lemmenkirjeitten metsämökkiin, ennen kuin teen käännökseni Näkyväisen Rakkauden valtatielle. Suunta on hyvin viitoitettu, tiedättehän, ja neiti de Scudéry-parka[56] ei varmaankaan anna minulle anteeksi, että täten poltan hänen muonavarastonsa."

"Olemmepa päässeet jälleen oikealle tolalle, sire. Sallitteko nyt, että eroamme?"

"Voi, täytyy kaiketi, sillä meidäthän eroitetaan."

"Niin", virkahti madame Henriette, "tässä tosiaan tuodaan meille neiti de Tonnay-Charenten loistokorentoa, ja oikein torvella toitottaen, niinkuin suurilla metsästäjillä on tapana."

"Asia on siis lopullisesti sovittu: tänä iltana kävelyretkellä ollessamme pujahdan metsään, tavatakseni la Vallièren ilman teitä..."

"Niin, minä kyllä otan huolekseni, että hän joutuu erilleen muista."

"Oivallista! Saarran hänet siten kumppaniensa keskeltä ja sinkautan ensimmäisen vasaman."

"Ampukaa taitavasti", varoitti Madame hymyillen, "älkää sivulle sydämestä."

Ja prinsessa sanoi kuninkaalle hyvästi, lähtien hilpeätä joukkoa vastaan, joka riemusaatossa kantoi metsästyksen kuningattareksi korotettua hovineitoa monin juhlamenoin ja kaikkien kurkkujen koettaessa parhaansa mukaan jäljitellä kunniasoiton torventoitotusta.

113.

Vuodenaikojen tanssikuvaelma.

Kello viiden tienoissa noustuaan päivällispöydästä kuningas meni työhuoneeseensa, missä vaatturit odottivat häntä koetellakseen viimeisen kerran sitä kuuluisaa Kevään pukua, jonka sommitteleminen oli vaatinut ylettömästi mielikuvitusta ja päänvaivaa hovin piirtäjiltä ja koristetaiteilijoilta. Itse balettiin oli jo jokainen osanottaja harjoitellut kuntoon esiintymistapansa ja tanssiaskeleensa. Mutta kuningas oli päättänyt toimittaa tämän tanssikuvaelman esitetyksi yllätyksenä. Selvittyään juhla-asuaan koskeneesta neuvottelusta hän kutsutti luokseen molemmat juhlamenojen ohjaajat, Villeroyn ja Saint-Aignanin. Nämä selittivät, että oltiin valmiita aloittamaan milloin vain saataisiin määräys, mutta tämä tietenkin edellytti kaunista iltaruskoa ja selkeätä yötä.

Kuningas avasi ikkunan; auringon kultahohde tulvi taivaanrannalta metsän aukeamista, ja lumivalkoisena näyttäysi jo kuu taivaalla. Ei karettakaan näkynyt lammikon vihreässä kalvossa; itse joutsenetkin lepäsivät kokoonlasketuin siivin kuin alukset ankkurissa ja näyttivät tenhoutuneilta ihanan illan lenseydestä, veden raikkaudesta ja luonnon rauhaisasta hiljaisuudesta. Tätä viehättävää näkyä ihasteltuaan kuningas antoi hovimestariensa haluaman määräyksen. Ja jotta se voitaisiin toteuttaa oikein kuninkaallisesti Ludvig asetti heidän vastattavakseen vielä tärkeän kysymyksen:

"Onko teillä käyttövaroja?"

"Olemme sopineet herra Colbertin kanssa, sire", vastasi Saint-Aignan.

"Ahaa, hyvä on."

"Niin, sire, ja herra Colbert ilmoitti saapuvansa teidän majesteettinne puheille heti kun teidän majesteettinne lausuisi tahtovanne juhlan alkavaksi."

"Tulkoon hän siis nyt."

Tuskin oli kuningas lausunut Colbertin nimen, kun hän ilmestyikin huoneeseen ikäänkuin olisi ovella kuunnellut keskustelua.

"Kah, parahiksi, herra Colbert", tervehti Ludvig. "Menkää siis paikoillenne, hyvät herrat!"

Saint-Aignan ja Villeroy poistuivat. Kuningas istuutui lepotuoliin ikkunan luo.

"Balettini esitetään tänä iltana, herra Colbert", aloitti hän. "Huomenna minun on siis maksettava ne laskut, sire?"

"Kuinka niin?"

"Olen luvannut tanssitarpeiden toimittajille suorittaa heidän tilinsä baletti-illan jälkeisenä päivänä."

"No, kun olette luvannut, herra Colbert niin maksakaakin."

"Hyvä on, sire; mutta maksuun, kuten herra de Lesdiguières sanoi, tarvitaan rahaa."

"Mitä! Eikö herra Fouquetin lupaamia neljää miljoonaa olekaan lähetetty? Olen unohtanut pyytää teiltä selostusta raha-asioistamme."

"Kyllä ne sovittuun aikaan luovutettiin teidän majesteettinne rahastoon."

"No?"