Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista

Part 67

Chapter 672,840 wordsPublic domain

"Kuulehan, Filip, en ole joka päivä taipuvainen lausumaan tukalia huomautuksia aatelismiehille. Minulla on vaikutusvaltaa nuorisoon, mutta liiaksi vetoamalla siihen menettäisin sen. Ei sitäpaitsi ole todistettua, että herra de Guichessa on todellista vikaa."

"Hän on pahastuttanut minua."

"Se on oma asiasi."

"No, kylläpä tiedän, mitä teen!" kuohahti prinssi.

Anna katseli häntä levottomasti.

"Mitä siis aiot?" kysyi hän.

"Upotutan hänet puutarhalammikkooni ensi kerralla tavatessani!"

Prinssi odotti julman uhkauksensa kauhistuttavan äitiä, joka kuitenkin vain virkkoi:

"Tee se."

Filip oli heikko kuin nainen; hän alkoi vetistellä.

"Minua petetään, kukaan ei minusta välitä: äitinikin nyt siirtyy vastustajieni kannattajaksi!"

"Äitisi on selvänäköisempi kuin sinä eikä huoli antaa sinulle neuvoja, kun et ota niitä kuullaksesi."

"Menenkin kuninkaan puheille."

"Samaa aioin sinulle esittää viimeisenä yrityksenäni. Mutta minä odotan hänen majesteettiansa tänne, hän käy luonani tavallisesti tähän aikaan. Voit selittää tilasi hetimiten."

Hän ei ollut vielä lopettanut lausettaan, kun Filip kuuli etuhuoneen oven meluisasti avautuvan. Hänet valtasi äkillinen säikky. Saattoi eroittaa kuninkaan askeleet, joissa anturat narahdellen riensivät lattiamattojen yli. Orléansin herttua pakeni sivuovesta, jättäen kuningattaren hoitamaan asiaa.

Itävallan Anna puhkesi nauramaan, ja hän nauroi vielä kuninkaan astuessa sisälle. Ludvig tuli sydämellisesti kuulustamaan äitinsä jo horjuvaa terveydentilaa ja samalla ilmoittamaan hänelle, että kaikki oli valmiina Fontainebleaun huvilinnaan siirtymiseksi. Nähdessään leskikuningattaren olevan iloisella tuulella hän tunsi huolestuksensa huojentuvan ja kysyi itsekin hymyillen, mitä hauskaa täällä mietittiin. Itävallan Anna tarttui hänen käteensä ja huomautti hilpeällä äänellä:

"Tunnen vain tällähaavaa ylpeyttä siitä, että olen espanjalainen."

"Minkätähden, madame?"

"Syystä että espanjalaiset ovat toki häiritsemättömämpiä ihmisinä kuin englantilaiset."

"Selittäkää väitettänne."

"Eihän teillä naimisiin mentyänne ole ollut ainoatakaan moitetta lausuttavana, kuningattaresta?"

"Ei todellakaan."

"Ja te olette kuitenkin ollut aviomiehenä jo melkoisen ajan. Veljenne taasen vietti häitänsä vasta pari viikkoa sitten, ja nyt hän jo toistamiseen valittaa Madamesta."

"Mitä! Yhäkö Buckingham?"

"Ei, toinen."

"Kuka?"

"Guiche."

"Vai niin! Mutta Madame onkin siis oikea keimailijatar?"

"Niin pelkään."

"Veliparka!" säälitteli kuningas naurahtaen.

"Te näytte olevan suvaitsevainen keimailulle?"

"Madamessa kyllä; Madame ei pohjaltaan ole kevytmielinen."

"Vaikka niinkin, mutta veljenne joutuu siitä ihan epätoivoon."

"Mitä hän aikoo?"

"Hän uhkaa heitättää Guichen puutarhalammikkoon."

"Väkivaltainen mies!"

"Älkää naurako, -- hän on vimmastuksen vallassa. Neuvokaa joku keino."

"Guichen pelastamiseksi, -- mielelläni."

"Oh, jos veljenne olisi kuulemassa, niin hän sydäntyisi salaliittoon teitä vastaan niinkuin setänne[55] julistausi itsenäiseksi isänne aikana."

"Ei, Filip ja minä olemme kiintyneitä toisiimme ja pysymme kyllä hyvinä ystävyksinä. Pitäisikö minun tehdä hänen mielestään jotakin asiassa?"

"Kyllä, -- estää Madamen keimailevaisuus ja Guichen mielistely."

"Eikö muuta! Veljelläni on peräti korkea käsitys kuninkaallisesta mahdista... naisen luonteen ojentamisessa! Miehestä juuri sentään voi suoriutua."

"Millä tavoin menetellen?"

"Guiche on mielevä nuorukainen, ja pari sanaa riittää kyllä hänelle vihjaukseksi, joka auttaa asian kuntoon hänen osaltaan."

"Mutta Madamen vastaisessa esiintymisessä..."

"Niin, sen sovittaminen on vaikeampaa. Siinä ei pikku huomautus voisi mitään tehota, -- pitänee sepittää perusteellinen esitelmä saarnattavakseni hänelle."

"On kiire."

"Ahkeroin parhaani mukaan. Meillä onkin juuri illemmalla balettiharjoitus."

"Aiotte saarnata tanssiessanne?"

"Niin, madame."

"Lupaatteko käännyttää hänet?"

"Minä juuritan hänestä pois kerettiläisyyden joko suostuttelulla tai polttorovion uhalla."

"Miten vain haluatte, kunhan ette sekaannuta minua koko asiaan, sillä Madame ei ikinä antaisi minulle anteeksi, ja anoppina minun täytyy pysyä likeisissä väleissä miniän kanssa."

"Kuningas ottaa kaikki kantaakseen, madame. Niin, mutta nyt tulenkin ajatelleeksi, että olisi kenties parempi minun lähteä tapaamaan Madamea huoneissaan?"

"Sellainen esittäytyminen on hiukan juhlallista."

"Kyllähän, mutta juhlallisuus ei olekaan soveltumatonta saarnamiesten esiintymisessä, ja sitäpaitsi baletin viulu saisi puolet todistelustani hukkaantumaan. On myös kysymyksessä veljeni mahdollisen väkivaltaisuuden pidättely... Parempi ehättää esille aikaisin... Onkohan Madame kotona?"

"On luullakseni."

"Mitkä siis ovatkaan valitusperusteet?"

"Lyhyimmiten: alituinen soitantotilaisuuksien järjestäminen -- Guichen ainainen läheisyys -- salamyhkäisyyden ja vehkeiden epäileminen..."

"Todisteet?"

"Niitä ei ole minkäänlaisia."

"No, lähdenpä siis Madamen luo."

Ja kuningas alkoi kuvastimesta tarkastaa upeata asuaan ja vilkastuneita kasvojaan, jotka säihkyivät kuten hänen jalokivensä. "Veljeni on siis hiukan syrjittynä?" virkahti hän.

"Niin, he karttelevat nyt toisiaan kuin tuli ja vesi."

"Kyllä käsitän aseman. Suutelen käsiänne, äiti... Ranskan kaunoisimpia."

"Menestykää hankkeessanne, sire... Olkaa kodin rauhanrakentaja."

"Kun en käytä asiamiestä", vastasi Ludvig, "niin kyllä varmastikin onnistun."

Hän poistui hymyillen ja pyyhki huolellisesti tomuhiukkasia vaatteistaan pitkin matkaa.

107.

Välittäjä.

Kuninkaan ilmestyminen Henriette-prinsessan luo herätti mitä vakavinta huolestusta koko hoviväen keskuudessa, joka oli hajaantunut pitkin huoneistoja heti kun tieto levisi ehtoopäivän kotoisesta kohtauksesta. Oli ilmeisesti nousemassa myrsky, ja Lotringin junkkari kulki ryhmästä ryhmään tyytyväisesti selittelemässä tuon odotettavan rajuilman kaikkia perusteita, ilkeiden aikeittensa mukaisesti suurennellen vähäpätöisimpiäkin seikkoja, saadakseen ne tuntumaan mahdollisimman haitallisesti. Tällaisessa tilanteessa kuninkaan saapuminen tosiaan suuresti lisäsi pohditun tapauksen merkitystä, niinkuin leskikuningatar oli ennustanutkin. V. 1662 ei voitu pitää vähäisenä käänteenä hovielämässä sellaista ilmiötä, että kruununprinssi paheksui puolisonsa käyttäytymistä ja että kuningas puuttui veljensä yksityisasioihin. Niinpä nähtiinkin rohkeimpien, jotka ensimmältä olivat vielä keräytyneet kreivi de Guichen ympärille, loittonevan hänestä arastellen, ja yleinen säikky vaikutti itse kreiviinkin, niin että hän painostunein mielin vetäysi yksin asuntoonsa.

Astuessaan Madamen luo kuningas tapansa mukaan tervehti hovineitoja, jotka olivat järjestyneet saliin hänen kunniakujakseen. Niin ajatuksissaan kuin hänen majesteettinsa olikin, tähtäsi hän hallitsevan silmäyksen noihin nuoriin ja viehättäviin naisiin, jotka molemmin puolin loivat silmänsä kainosti alas. Kaikki punastelivat tuntiessaan olevansa kuninkaan katseltavina; yksi ainoa, jonka pitkät hiukset silkkisinä kutreina kiertyivät mitä valkoisimmalle kaulalle, oli kalpea ja kykeni tuskin seisomaan suorana, vaikka vieruskumppani antoi apuansa kyynärpään nyhjäyksillä. Kreivitär la Vallièrea siinä sillä tavoin pönkitteli hänen ainainen ystävättärensä, samalla yrittäen varovaisella kuiskeella kehoittaa häntä miehuullisuuteen, jota rohkaisijalla ei silti itselläänkään ollut riittävästi. Kuningas ei voinut pidättyä katsahtamasta sitten vielä taakseen. Kaikki otsat -- jo nousseina -- painuivat jälleen, mutta ainoa vaaleakutrinen pää jäi hievahtamattomaksi, niinkuin tytöltä olisivat voimat ja älynlahjat lopen ehtyneet.

Kälynsä luokse tullessaan Ludvig tapasi hänet nojailemassa sisäkamarin sohvapieluksiin. Hän nousi seisaalle ja niiasi syvään, sopertaen muutamia sanoja kiitokseksi hänelle osoitetusta kunniasta. Sitten hän jälleen vaipui istumaan ikäänkuin heikkoudesta hervottomana, mutta se voipumus oli epäilemättä teeskennelty, sillä hänen poskillaan hohti raikas puna, ja silmät olivat saaneet vain lisää loistoa muutamista äsken vuodatetuista kyynelistä. Kuningaskin istuutui, pantuaan nopealla havaintokyvyllään merkille huoneessa ilmenevän epäjärjestyksen ja prinsessan kasvoilla kuvastuvan kiihtymyksen, ja kysyi sitten hilpeäksi tekeytyen:

"Miksi hetkeksi, rakas kälyni, te tänään haluatte sovittaa balettiharjoituksen?"

Prinsessa pudisti viehättävää päätänsä hitaasti ja raukeasti.

"Voi, sire", vastasi hän, "suvaitkaa suoda minulle anteeksi, etten voi tällä kertaa olla mukana; olin juuri aikeissa lähettää teidän majesteetillenne sanan, etten jaksa tänään."

"Mitä!" kysyi kuningas hieman ihmettelevällä äänellä; "ettehän voine pahoin?"

"Kyllä, sire."

"Kutsutankin sitten lääkärinne."

"Ei, lääkärit eivät voi minua auttaa."

"Te peloitatte minua!"

"Sire, tahdon pyytää teidän majesteetiltanne lupaa palata Englantiin."

Kuningas liikahti kiivaasti.

"Englantiin! Puhutteko tosiaan mitä ajattelette, madame?"

"Puhun pakostakin vastoin sydäntäni, sire", vastasi Henrik IV:n tyttärentytär lujasti, ja hän sai kauniit mustat silmänsä salamoimaan. "Niin, minua surettaa tehdä teidän majesteettinne osalliseksi tämänlaatuisesta luottamuksesta, mutta tunnen itseni kovin onnettomaksi teidän majesteettinne hovissa, tahdon lähteä takaisin kotiini."

"Madame, madame!" huudahti kuningas lähestyen.

"Kuunnelkaa minua, sire", jatkoi nuori nainen omaksuen vähitellen puhuttelijansa suhteen sen ylemmyyden, jonka hänelle tuottivat kauneutensa ja tarmokas vallitsemishalunsa, "Olen tottunut kärsimään. Minua on lapsuudessani nöyryytetty ja halveksittu. Oi, älkää väittäkö sanojani vääriksi sire", virkahti hän hymyillen. Kuningas punastui. "Silloin, sanon, saatoin uskoa, että Jumala oli antanut minun syntyä sellaisiin kokemuksiin, vaikkakin mahtavan kuninkaan tyttärenä; niinkuin isältäni oli henki riistetty, samaten saattoi minun ylpeyteni olla lannistettavana. Minä alistuinkin kärsimään säyseästi ja rohkaisin siihen äitiänikin; mutta samalla vannoin, että jos Jumala koskaan antaisi minulle riippumattoman aseman, vaikkapa vain päiväpalkkalaisena, joka työllä ansaitsee leipänsä, en ottaisi enää sietääkseni minkäänlaista nöyryytystä. Se päivä on tullut. Olen perinyt jälleen syntyperälleni kuuluvan arvon, kohonnut takaisin valtaistuimen portaille asti, solminut ranskalaisen prinssin kanssa liiton ja luullut saaneeni hänestä omaisen, ystävän ja vertaisen; mutta nyt huomaankin saaneeni vain isännän, ja mieleni nousee kapinaan, sire. Äitini ei saa tästä mitään tietää, mutta teidän majesteettinne, jota kunnioitan ja... rakastan..." Kuningas hätkähti; milloinkaan ei ihmisääni ollut sillä tavoin hivellyt hänen korvaansa. "Te, sire, joka tiedätte kaikki, koska saavuitte nyt luokseni, kenties ymmärrätte minua. Jos ette olisi tullut tänne, niin minä olisin lähtenyt puhuttelemaan teitä. Tahdon valtuutusta vapaaseen maastamuuttoon. Teidän hienotunteisuutenne ottanee puhdistaakseen minut syyllisyydestä ja suojellakseen minua, te kun olette todellinen mies ennen kaikkia muita."

"Hyvä kälyni", sopersi kuningas luimistellen näin osuvasta hyökkäyksestä, "oletteko harkinnut aikeenne suunnatonta vaikeutta?"

"Minä en harkitse, vaan tunnen, sire. Ahdistettuna työnnän vaistomaisesti takaisin hätyytyksen, siinä kaikki."

"Mutta mitä teille onkaan tapahtunut? Antakaa minun kuulla."

Erityisellä naisten taistelutempulla oli prinsessa, kuten näkyy, välttänyt kaiken nuhteen ja esittänyt omasta puolestaan vakavamman moitteen, syytetystä muuttunut kantajaksi. Se on ehdoton syyllisyyden merkki, mutta tästä ilmeisestä varjopuolesta naiset -- vähimminkin nokkelat -- osaavat aina kiepauttaa itselleen voiton. Kuningas ei enää oivaltanut ajatella, että hän oli tullut tänne tiedustamaan: "Mitä olette tehnyt veljelleni?" ja että hän nyt kysyikin: "Mitä teille onkaan tapahtunut?"

"Mitäkö minulle on tapahtunut?" vastasi Madame. "Oh, sitä tajutakseen tulee olla nainen, sire: minua on itketetty!"

Ja sormella, jolla ei ollut vertaistaan siroudessa ja helmiäisvalkoisuudessa, hän osoitti kosteakiiltoisia silmiään ja alkoi uudestaan vuodattaa kyyneliä.

"Rakas käly, minä rukoilen teitä!" pahoitteli kuningas, lähestyen tarttumaan käteen, jonka toinen luovutti hänelle nihkeänä ja vavahtelevana.

"Minulta on ensiksikin riistetty veljeni ystävän seura. Lordi Buckingham oli minulle mieluisa vieras, hilpeäluontoinen, kaikki tapani tunteva maanmies, melkeinpä toveri, kun olimme viettäneet yhdessä ystäviemme kanssa niin monet päivät kaunoisilla Saint-Jamesin vesillä."

"Mutta, kälyseni, Villiershän oli rakastunut teihin?"

"Tekosyy! Mitä sillä on väliä, rakastiko lordi Buckingham minua vai eikö?" virkahti Henriette ihan vakavasti. "Onko mieltynyt mies siis vaarallinen minulle?... Ah, sire, se ei riitä, että mies rakastaa!"

Ja hän hymyili niin hellästi ja vienosti, että kuningas tunsi sydämensä pamppailevan halkeamaisillaan.

"Mutta kun veljeni kerran oli mustasukkainen?" tokaisi hän.

"No, siinä toki oli jonkunlainen peruste, sen myönnän, ja lordi Buckingham ajettiin pois."

"Ajettiin? Oh, eihän sentään!"

"Karkoitettiin, häädettiin, sai eronsa, -- mitä sanantapaa vain pidätte parempana, sire. Muuan Euroopan etummaisia aatelismiehiä on nähnyt pakolliseksi poistua Ranskan kuninkaan hovista -- Ludvig XIV:n hovista -- kuin mikäkin säädytön tomppeli jonkun silmäyksen tai kukkavihon takia. Se on arvotonta loistokkaimmalle hoville... anteeksi, sire, unohdin täten puhuessani loukkaavani teidän hallitsijaoikeuttanne."

"_Ma foi_, ei, hyvä käly, minä en toimittanut lordi Buckinghamia matkalle... Hän miellytti minua suuresti."

"Ettekö?" virkkoi Madame nokkelasti. "Ah, sen parempi!"

Ja hän korosti viime sanat siihen tapaan kuin olisi todella lausunut: _sen pahempi!_

Tovin vaitiolon jälkeen aloitti prinsessa jälleen:

"Herra de Buckinghamin lähdettyä (nyt tiedän minkätähden ja kenen toimesta) luulin päässeeni taas rauhaan... Mutta ei! Nytpä Monsieur löysi toisen verukkeen; nytpä..."

"Esittäysi toinen mielistelijä", täydensi kuningas hilpeästi. "Ja se on luonnollista: te olette kaunis, madame, -- herätätte aina rakkautta."

"Minun olisi siis saatettava ympäristöni yksinäiseksi!" huudahti prinsessa. "Oh, sitähän minulta tietenkin tahdotaan; siihen minua nähtävästi valmistellaan, -- mutta ei, minä pidän parempana palata Lontooseen. Siellä olen tunnettu ja arvossapidetty. Saan seurustella ystävien parissa, joutumatta pelkäämään, että heitä rohjetaan mainita rakastajinani. Hyi, mikä arvoton epäluulo, ja etenkin aatelismiehelle! Oh, Monsieur on mielessäni menettänyt kaikki, sitten kun olen nähnyt hänet oikeassa valossa, -- sitten kun hän on minulle paljastunut naisen sortajaksi!"

"No, no, eihän veljeni ole syypää muuhun kuin että hän rakastaa teitä."

"Rakastaa minua? Hän! Ohoh, sire..." Ja hän purskahti pilkalliseen nauruun. "Monsieur ei voi milloinkaan johtua rakastamaan naista", väitti hän, "sillä hän rakastaa niin ylenpalttisesti itseään. Ei, minun kovaksi onnekseni Monsieur on pahinta lajia luulevainen: lemmetön mustasukkainen."

"Myöntänette kuitenkin", huomautti kuningas, joka alkoi elähtyä tästä vaihtelevasta ja kiihkeästä keskustelusta, "että Guiche rakastaa teitä."

"Ah, sire, siitä en tiedä mitään."

"Täytyyhän teidän nähdä se. Rakastavainen mies kavaltaa itsensä."

"Herra de Guiche ei ole sellaisia tunteita kavaltanut."

"Kälyseni, kälyseni, otatte suojataksenne herra de Guichea."

"Minäkö? Mitä ihmettä! Oi, sire, onnettomuudestani ei enää muuta puuttunut kuin epäilys teidän taholtanne!"

"Ei, madame, ei", kielsi kuningas vilkkaasti, "älkää antautuko murheeseen. Voi, te itkette! Minä rukoilen teitä, -- tyyntykää."

Prinsessa itki kuitenkin, ja raskaita kyyneliä kierähteli alas hänen käsilleen. Kuningas tarttui toiseen käteen ja suuteli pois yhden kyynelhelmen. Henriette katseli häntä silloin niin suruisesti ja hellästi, että se silmäys tunkeutui suoraan hänen sydämeensä.

"Guiche ei siis merkitse teille mitään erityistä?" kysyi hän levottomammin kuin välittäjän osaan soveltuikaan.

"Ei millään muotoa, ei mitään."

"Voin siis rauhoittaa veljeäni."

"Oh, sire, mikään ei voi saada häntä viihtymään. Älkää luulko, että hän on vain mustasukkainen. Monsieur on saanut huonoja neuvoja, ja hän on luonnostaan taipuvainen huolestumaan."

"Niin käy helposti, kun on kysymys teistä."

Prinsessa loi silmänsä alas ja jäi äänettömäksi. Kuningas teki samaten, yhä pidellen hänen kättään. Minuutin vaitiolo tuntui vuosisadalta. Madame veti sitten vitkallisesti pois kätensä. Hän oli nyt varma voitostaan, kilpatanner kuului hänelle.

"Monsieur valittaa", virkkoi kuningas arasti, "että te pidätte mieluisampina erityisiä ajanvietteitä kuin hänen keskusteluaan ja seuraansa."

"Sire, Monsieur kuluttaa päivänsä kuvastimen katselemiseen ja häijyyksien hautomiseen naisia vastaan herra chevalier de Lorrainen kanssa."

"Te menette varmastikin liian pitkälle."

"Puhun ainoastaan niinkuin asia on. Pitäkää itse silmällä, sire, niin näette, enkö ole oikeassa."

"Siihen olen valmis. Mutta mitä tyydytystä nyt sillävälin on annettavissa veljelleni?"

"Minun lähtöni."

"Ja siitä te puhutte vieläkin!" huudahti kuningas varomattomasti, ikäänkuin kymmenen viime minuutin kuluessa olisi sellainen muutos tapahtunut, että Madamen aatoksien oli täytynyt kääntyä aivan toiselle suunnalle.

"En voi enää olla onnellinen täällä, sire", vastasi Henriette, "Herra de Guiche tuntuu Monsieurista kiusalliselta, joten hänetkin kaiketi tahdotaan toimittaa syrjäytymään?"

"Jos se on tarpeellista, niin miksipä ei?" sanoi Ludvig XIV hymyillen.

"No niin, ja samoin kävisi taas jollekulle herra de Guichen jälkeen, jota minä muuten joudun kaipaamaan, sen sanon teille, sire."

"Ah, te joudutte kaipaamaan häntä?"

"Epäilemättä; hän on herttainen, hän tuntee harrasta ystävällisyyttä minua kohtaan ja on erinomaisesti autellut aikani kulumista."

"Kuulisipa veljeni tuon!" virkkoi kuningas nyreästi. "Tiedättekös, siinä tapauksessa en suinkaan sitoutuisi solmimaan sovintoa välillenne enkä edes yrittäisi!"

"Nykyisen kehityksen päästyä kerran alkuun, sire, voitteko te estää Monsieuria hullaantumasta mustasukkaiseksi kelle hyvänsä likeiselle seuralaiselle? Tosin en tällä tarkoita sanoa, että herra de Guiche kuuluisi vain tavallisiin seuramiehiin."

"Vieläkin! Huomautan teille, että minä kunnon veljenä aion ruveta inhoamaan herra de Guichea."

"Voi, sire", virkkoi Madame, "minä rukoilen, älkää omaksuko Monsieurilta suosiollisia tai karsaita tunteita. Pysykää kuninkaana, se on parempi teille ja kaikille."

"Te olette ihailtava ivaajatar, madame, ja on käsitettävää, että nekin teitä palvovat, joita te pidätte pilkkananne."

"Ja sentähdenkö te, sire, jonka olisin tahtonut saada puoltajakseni, aiotte yhtyä niihin, jotka vainoavat minua?" kysyi Madame.

"Minäkö vainoamaan teitä? Jumala varjelkoon!"

"Myöntykää siis pyyntööni", jatkoi prinsessa raukeasti, "sallikaa minun palata Englantiin."

"Oh, sitä -- sitä en voi koskaan sallia!" huudahti Ludvig.

"Olen siis vanki?"

"Sikäli että jäätte Ranskaan."

"Mitä minun niin ollen pitää tehdä?"

"No, siinä olen aulis opastamaan, kälyni."

"Kuuntelen teidän majesteettianne nöyränä palvelijana."

"Sen sijaan että antaudutte jotenkin ajattelemattomiin läheisen tuttavuuden suhteisiin ja saatatte meidät levottomiksi eristäytymisellänne, näyttäytykää meille alinomaa, älkääkä luopuko seurastamme, eläkäämme yhtenä perheenä. Kyllähän herra de Guiche on herttainen mies, kuten sanotte, mutta ellei meillä toisilla olekaan hänen henkevyyttänsä..."

"Oh, sire, tiedätte hyvin, että tuo on turhaa vaatimattomuutta."

"Ei, minä vannon. Ihminen saattaa olla kuningas ja itsekseen silti tuntea saaneensa vähemmän miellyttämisen mahdollisuuksia kuin joku erityinen aatelismies."

"Olen valmis menemään valalle siitä, että te ette usko sanaakaan tuosta puheestanne, sire!"

Kuningas katseli Madamea hellästi.

"Annatteko minulle lupauksen?" kysyi hän.

"Millaisen?"

"Että te ette enää hukkaa huoneissanne vieraitten parissa sitä aikaa, jonka olette velkaa meille. Solmikaammekin yhteistä vihollista vastaan hyökkäys- ja puolustusliitto!"

"Liitto teidän kanssanne, sire?"

"Miksei? Ettekö te ole todellinen suurvalta?"

"Mutta oletteko uskollinen liittolainen, sire?"

"Saatte nähdä, madame."

"Ja mistä päivästä ajattelette sen liiton alkavaksi?"

"Nyt heti."

"Saanko minä laatia sopimuksen?"

"Kernaasti!"

"Ja te vahvistatte sen?"

"Sokeasti!"

"No silloin, sire, takaankin teille ihmeitä; te olette hovin aurinko, ja teidän näyttäytyessänne minulle kirkastuu koko ympäristö."

"Voi, madame, madame", virkkoi Ludvig XIV, "hyvin tiedätte, että kaikki säihky tulee teistä ja että minä vain vertaukselliselta kannalta olen aikaisemmin omaksunut auringon tunnuskuvakseni."

"Te imartelette liittolaistanne, sire; niinpä pyrittekin pettämään häntä", sanoi Madame heristäen hänelle pientä, uhmailevaa sormeansa.

"Mitä! Luulette minun pettävän teitä, kun vakuutan teille kiintymystäni?"

"Niin."

"Ja mikä teidät saa epäileväksi?"

"Muuan seikka..."

"Yksi ainoako?"

"Niin."

"Sanokaa -- olenpa todella kovaonninen, jollen kykene pääsemään voitolle yhdestä ainoasta vastuksesta."

"Tämä seikka ei ole teidän vallassanne, sire, eikä edes Jumalan vallassa."

"Mikä se sitten onkaan?"

"Menneisyys."

"En ymmärrä, madame", sopersi kuningas juuri siitä syystä, että hän oli oivaltanut asian liiankin hyvin. Prinsessa tarttui hänen käteensä.

"Sire", huomautti hän, "kovaksi onnekseni olen niin kauan ollut teille vastenmielinen, että minulla on melkein oikeus ihmetellä, kuinka olette voinut hyväksyä minua kälyksennekään."

"Minulle vastenmielinen? Mitä joutavia!"

"No, älkää sitä kieltäkö."

"Sallikaa toki..."

"Ei, ei, muistan aivan hyvin."

"Liittomme astuu voimaan tästä päivästä", huudahti kuningas, ja hänen sävynsä lämmössä ei ollut mitään teeskentelyä; "älkäämme senvuoksi muistelko menneitä, vaan ajatelkaamme säteilevää nykyistä, joka minulla nyt on edessäni -- ja teilläkin: katsokaa!"

Ja hän vei prinsessan kuvastimen eteen, jossa tämä näki itsensä niin punastelevan viehkeänä, että pyhimyskin olisi tullut tenhotuksi.

"Yhdentekevää", jupisi Henriette; "kovinkaan vankka liitto ei tässä nyt esittäydy."

"Pitääkö minun vannoa?" kysyi kuningas päihtyneenä keskustelun suuntautumisesta tälle lemmenkiihkoiselle tolalle.

"Oh, en hylji kunnon valaa", vastasi Madame; "siinä on toki jotakin vakuutta."

Kuningas polvistui ja tarttui kruununprinsessan käteen. Henrietten huulilla leikki hymyily, jota maalari ei kykenisi kuvaamaan eikä runoilija kuvittelemaan, kun hän ojensi toisenkin kätensä kuninkaalle. Tämä kätki niihin polttavan otsansa. Kumpainenkaan ei saanut sanoiksi, mutta kuningas tunsi Madamen käsien silityksen poskillaan, kun hän veti ne pois. Ludvig nousi samassa ja astui ulos huoneesta.

Hovimiehet panivat merkille hänen punehduksensa ja päättelivät siitä, että kohtaus oli ollut myrskyisä. Mutta Lotringin junkkari kiirehti huomauttamaan:

"Kah, ei, hyvät herrat, olkaa vain huoletta. Vihapäissään hänen majesteettinsa on kalpea."

108.

Neuvonantajat.

Kuningas erkani kälystään kiihtymyksen tilassa, josta hänen olisi itsekin ollut vaikea tehdä selvää. On tosiaan mahdoton selittää tuollaisten kummallisten myötätunnon ailahdusten salaista toimintaa, jotka kuohahtavat äkkiä ja aiheetta, sitten kun molemmat keskinäiseen rakkauteen määrätyt sydämet ovat vuosikausia olleet toisistaan ihan välinpitämättömiä, jopa tunteneet molemminpuolista vastenmielisyyttäkin. Minkätähden Ludvig oli entiseen aikaan halveksinut, melkein vihannutkin Madamea? Minkätähden hän nyt piti samaa naista niin kauniina, niin viehättävänä, eikä ainoastaan ajatellut häntä, vaan ajatteli niin vallitsevasti?