Part 66

"No, kyllähän selitänkin, mutta älkää panko pahaksenne."

"Puhu."

"Olen huomannut häiritseväni."

"Ketä?"

"Madamea."

"Miten se olisi mahdollista?" virkahti herttua hämmästyneenä.

"Asia on hyvin yksinkertainen: Madame on kenties mustasukkainen siitä kiintymyksestä, jota te olette armollisesti osoittanut minua kohtaan."

"Onko hän muka ilmaissut sinulle sellaista mielialaa?"

"Monseigneur, Madame ei nyttemmin enää puhu minulle sanaakaan."

"Mistä saakka?"

"Siitä asti, kun herra de Guiche on paremmin alkanut häntä miellyttää, niin että kreivi saakin kaikin ajoin olla hänen seuralaisenaan."

Herttua punastui.

"Kaikin ajoin!... Mitä se sanantapa merkitsee, chevalier?" kysyi hän ankarasti.

"Näettehän, monseigneur, että te närkästytte; sitä pelkäsinkin."

"Et pahastuta minua, mutta sinä värität hiukan asioita. Millä tavoin madame muka antaa etusijan Guichelle?"

"En puhu enempää", vastasi chevalier kumartaen muodollisesti.

"Älä toki noin murjottele. Kun tuon tähden vetäydyit syrjään, niin olitkin siis mustasukkainen?"

"Rakastaessa tulee mustasukkaiseksi, monseigneur. Eikö teidän korkeutenne ole mustasukkainen Madamesta? Eikö teidän korkeutenne tuntisi mielenkarvautta, jos näkisitte jonkun alituisesti pysyttelevän Madamen lähellä ja saavuttavan hänen erityisen suosionsa? Ystäviin kiinnytään samalla tavoin kuin rakastettuihinkin. Teidän kuninkaallinen korkeutenne on ansaitsemattomaksi kunniakseni toisinaan sanonut minua ystäväksenne."

"Kyllä, kyllä, mutta tuossa oli jälleen kaksimielinen lausuma; sinulla on hankala puheenlaatu, chevalier."

"Missä sanassani oli vikaa, monseigneur?"

"Mainitsit _erityisestä suosiosta_... Mitä tarkoitat sillä suosiolla?"

"Mitä yksinkertaisinta seikkaa, monseigneur", selitti junkkari hyvin sävyisästi. "Niinpä esimerkiksi, kun aviomies näkee vaimonsa mieluimmin kutsuvan luokseen sen tai sen miehen, kun se mies alati oleksii hänen makuuhuoneensa ovella tai vaunujensa vierellä; kun sen miehen jalalle on aina pikku sija varattu vaimon hameenlaahuksen kehässä; kun nämä kaksi tapailevat toisiaan tavallisen seurakeskustelun ulkopuolella; kun toisen kukkavihko on toisen koristenauhojen värinen; kun soitellaan sisähuoneissa ja pannaan toimeen illallisia kammioissa; kun aviomiehen ilmestyessä asetutaan hiljaisiksi vaimon luona; kun aviomies äkkiä havaitsee saaneensa uutterimmaksi ja sydämellisimmäksi seuralaisekseen miehen, joka viikkoa aikaisemmin oli harvinaisimpana vieraana hänen luonansa koko seurapiiristä... silloin..."

"Silloin? Lopeta."

"Silloin, sanon, saattaa tuntea mustasukkaisuutta; mutta kaikki nämä yksityiskohdat ovat umpimähkäisiä, meidän keskusteluumme ne eivät kuulu."

Herttua oli kiihdyksissä ja nähtävästi taisteli itsekseen, "Et ole saanut minulle selväksi", lausui hän viimein, "minkätähden poistuit. Vastikään sanoit pelänneesi häiritseväsi, ja lisäsitpä vielä huomanneesi Madamen taipuvaiseksi erityiseen huomaavaisuuteen de Guichea kohtaan."

"Oh, monseigneur, sitä en ole sanonut."

"Selvästi sen lausuit."

"Mutta jos niin sanoinkin, en nähnyt siinä muuta kuin viatonta."

"Jotakin erityistä siis kuitenkin olet havainnut?"

"Te saatatte minut hämille, monseigneur."

"Älä välitä! Puhu vain; jos haastat totta, niin miksi empisit?"

"Puhun aina totta, monseigneur, mutta aina myös epäröitsen, kun on toistettava muiden puheita."

"Vai niin!... Asiasta on siis puheita liikkeellä?"

"Minun on tunnustettava, että olen kuullut yhtä ja toista."

"Keltä?"

Junkkari näytti melkein loukkaantuneelta.

"Monseigneur", sanoi hän, "te alistatte minut kuulusteluun, pidätte minua kuin syytettyjen penkillä... mutta monenlaiset huhut, jotka ohimennen sipaisevat aatelismiehen korvaa, eivät kannata muistelemista. Teidän korkeutenne tahtoisi minua suurentamaan pikku juorut todellisten tapausten tasolle."

"On siis kuitenkin tosiseikka", huudahti herttua pahastuneena, "että sinä peräydyit sellaisen juoruamisen takia?"

"Minun tulee ilmoittaa totuus: minulle on huomauteltu herra de Guichen ahkerasta hyörimisestä Madamen seurassa, ei muusta; huomautan vieläkin, että se on viatonta ja luvallista hupia. Älkää olko kohtuuton ja menkö äärimmäisyyksiin, monseigneur. Eihän se asia kuulu teihin."

"Eikö minuun kuulu, että puhutaan de Guichen oleksimisesta Madamen parissa?..."

"Ei, monseigneur, ei; ja mitä nyt olen sanonut teille, sen voisin kertoa itse de Guichellekin, -- niin sovinnollisena näen hänen miellyttelevän Madamea, -- hänellekin voisin tämän lausua. Mutta käsittänettehän, mitä pelkään? Pelkään tulevani epäillyksi suosion kadehtimisesta, kun olen vain mustasukkainen teidän kiintymyksestänne. Tunnen heikkoutenne; tiedän, että te rakastaessanne olette yksinomainen. Te rakastatte kiihkeästi Madamea, ja kuka ei häntä rakastaisikaan? Seuratkaa nyt ajatusjuoksuani: Madame on merkinnyt ystävistänne kauneimman ja miellyttävimmän; hän saa vaikutuksensa tuntuviin tässä kohden siinä määrin, että te lyötte laimin toiset. Teidän vieraantumisenne olisi minulle kuolettava onnettomuus; minun on jo kyllin raskas kestää Madamen kylmenemistä esiintymisessään minua kohtaan. Olen sentähden päättänyt ajoissa luovuttaa paikkani suosikille, jonka hyvää onnea kadehdin, samalla kun hänellä kylläkin säilyy vilpitön ystävyyteni ja ihailuni. No, onko teillä mitään sanottavana tätä järkeilyä vastaan? Enkö menettele kunnon aatelismiehen tavoin? Enkö ajattele asemaani todellisen ystävän kannalta? Vastatkaa te siihen, kun kerran olette kovistellut minut tähän selvitykseen."

Herttua oli istuutunut, pää käsien välissä, ja hypisteli hiuslaitelmansa pilalle. Hän oli vaiti niin pitkän tovin, että junkkari saattoi huoletta uskoa puhetaitonsa laskelmien tehonneen, ja nousi sitten äkkiä.

"Kuulehan", hän sanoi, "ja ole nyt avomielinen."

"Kuten aina."

"Hyvä! Sinä tiedät, että olimme jo huomanneet jotakin erikoista tuon suuriluuloisen Buckinghamin oleskellessa täällä."

"Oh, monseigneur, älkää lausuko moitteen sanaa Madamesta, tai lähden heti tieheni! Mitä! Ihan järjestelmällisestikö te... epäilisitte...?"

"Ei, ei, chevalier, enhän epäile Madamea; mutta kuitenkin... näen... tulen verranneeksi..."

"Buckingham oli mieletön!"

"Oli kyllä, mutta vasta sinä avasit silmäni käsittämään hänen mielettömyytensä."

"En toki", väitti junkkari vilkkaasti; "minähän en tiennyt silmiänne avata, vaan de Guiche. Älkäämme sotkeutuko asiasta!" Ja hän puhkesi käheään nauruun, joka muistutti käärmeen sihinää.

"Niin, niin tosiaan... sinä virkoit pikku vihjauksen, mutta Guiche osoittausi mustasukkaisemmaksi."

"Sen uskon", jatkoi junkkari samaan tapaan; "hän taisteli kodin ja konnun puolesta."

"Mitä nyt?" äännähti herttua käskevästi, suuttuneena salakavalasta sukkeluudesta.

"Epäilemättä -- onhan herra de Guiche virallisesti teidän huonekuntanne ensimmäinen kamariherra?"

"No niin", sanoi herttua hiukan tyyntyneenä, "tuliko tuo Buckinghamin intohimo huomatuksi syrjäistenkin keskuudessa?"

"Kieltämättä."

"Entä onko herra de Guiche jo myös herättänyt samanlaista huomiota?"

"Mutta, monseigneur, taasko te eksytte samaan luuloon? Eihän de Guichella puhuta erityistä intohimoa olevan!"

"Hyvä on! Hyvä on!"

"Näette paremmaksi, satakertaisesti paremmaksi, monseigneur, jättää minut syrjäisyyteeni kuin ryhtyä minun arvelevaisuuteni johdosta hautomaan epäluuloja, joita Madame täydellä syyllä pitäisi rikoksena."

"Mitä sinä tekisit minun asemassani?"

"Turvautuisin terveeseen järkeen."

"Millä tavoin?"

"En olisi huomaavinanikaan noiden uusien epikurolaisten huvittelua, ja siten huhut vähitellen raukeaisivat itsestään."

"Saammehan nähdä; mietin asiaa."

"Aikaahan onkin hyvin; missään tapauksessa ei ole mitään vaaraa vielä, jos vähäisiä intohimon oireita olisikin itämässä. Olen vain ilmaissut pelkääväni, että joudun näkemään ystävyytenne laimenevan minua kohtaan. Kun armollisesti vakuutatte minulle toisin, niin minulla ei ole enää mitään huolta mielessäni."

Herttua pudisti päätänsä kuin sanoakseen:

-- Ellei sinulla, niin onpa nyt minulla!

Mutta nyt oli tullut päivällisen aika, ja herttua lähetti sanan puolisolleen. Vastaukseksi tuli, että Madame ei voinut ilmestyä isoon pöytään, vaan halusi aterioida huoneissaan.

"Niin, sen käsitänkin", tuumi herttua; "satuin aamupäivällä pistämään nenäni heidän soitantoonsa, esiinnyin mustasukkaisena, ja nyt minulle ollaan nyreissään."

"Syömme siis yksinämme", huokasi Lotringin junkkari; "kaipaan Guichea."

"No, hän leppyy pian, -- hän on suopea mies luonnostaan."

"Monseigneur!" huomautti junkkari äkkiä; "mieleeni juolahti tässä oiva aatos. Olen äskeisessä keskustelussamme saattanut karvastuttaa teidän korkeutenne mieltä ja herättää epäluuloisuutta häntä kohtaan. Minun pitäneekin nyt ryhtyä sovittamaan kaikkea -- käyn tavoittamassa kreiviä ja tuon hänet seuraksemme."

"Kas, oletpa kelpo sielu, chevalier!"

"Lausutte tuon ikäänkuin ihmeissänne."

"Hitto, et sinä joka päivä ole hellämielinen!"

"Olkoon niinkin; mutta tunnustakaa sentään, että kykenen korjaamaan tekemäni vääryyden."

"Sen myönnän."

"Teidän korkeutenne suvainnee hyväntahtoisesti odottaa täällä tuokion aikaa?"

"Mielelläni, -- mene vain... Koettelen sillävälin pukua, jota aion käyttää Fontainebleaussa."

Junkkari läksi etuhuoneisiin, kutsui palvelijoita ja tuntui antavan heille erinäisiä määräyksiä. Kaikki hajausivat eri suunnille, mutta oman kamaripalvelijansa hän pidätti hiljaisella käskyllä:

"Toimita heti tietooni, eikö herra de Guiche ole Madamen luona. Miten ottaisit siitä selon?"

"Helposti, herra chevalier: kysyn vain herra Malicornelta, joka saa tiedon kreivitär de Montalaisilta. Mutta arvatenkaan ei kreivi voi siellä olla, koska hänen saattolaisensa ovat kaikki kuteneet."

"Kuulusta kuitenkin."

Ei ollut kulunut kymmentä minuuttia, kun kamaripalvelija palasi. Salaperäisen näköisenä hän viittasi isäntäänsä tulemaan keittiön käytävään ja vei hänet pieneen kamariin jonka ikkuna oli puutarhan puolella.

"Mikä hätänä?" kysyi junkkari. "Mitä tämä varovaisuus merkitsee?"

"Katsokaa tuonne ulos, monseigneur", vastasi kamaripalvelija.

"Mitä siellä on?"

"Tuonne alas, kastanjapuun juurelle!"

"Kastanja... niin, sen näen. Kas, mitä Manicamp siellä seisonee odottamassa!"

"Sen saatte nähdä, jos maltatte... No, joko huomaatte? Soittoniekka, toinen... neljä, soittimet mukana. Ja herra de Guiche itse takana hoputtamassa heitä!"

"Mutta mitä hän hommaileekaan?"

"Hän odottaa hovinaisten portaiden takaoven avaamista; sitä kautta hän menee Madamen luo järjestämään uudenlaista päivällissoittoa."

"Oivallista! Ja Malicorneltako tämän kuulit?"

"Häneltä juuri."

"Oletko siis hyvissä väleissä hänen kanssaan?"

"Hän on aulis palvelemaan Monsieurin asioissa."

"Miksi niin erityisesti?"

"Syystä että hän tahtoisi päästä Monsieurin virkailijaksi."

"Lempo soikoon, hän ansaitsee sen. Paljonko hän antoi sinulle tästä vihjauksestasi?"

"Sen salaisuuden, jonka nyt myyn teille, monsieur."

"Maksan sata pistolia. Ota!"

"Kiitoksia, monsieur... Näettekö nyt, takaovi avautuu, nainen kutsuu soittajat sisälle..."

"Montalais?"

"Hiljaa, monsieur, älkää huoliko huutaa sitä nimeä; se merkitsee jokseenkin samaa kuin Malicorne. Ken joutuu kieroihin väleihin toisen kanssa, hän ei saa puolelleen toistakaan.

"Hyvä! En ole mitään nähnyt."

"Enkä minä mitään saanut", sanoi kamaripalvelija ja sulki kukkaron taskuunsa.

106.

De Guiche kruununprinssin mustasukkaisuuden aiheena.

Nähtyään de Guichen menevän sisälle viimeisenä Lotringin junkkari palasi Orléansin herttuan luo, tavaten hänet uhkeassa uudessa asussa ja säihkyvän hyvällä tuulella.

"Kuningas on pyrkinyt ottamaan auringon tunnuskuvakseen, monseigneur", huudahti ystävä, "mutta totisesti se paremmin soveltuisikin teille!"

"Entä Guiche?"

"Tietymättömissä! Hän on pakosalla, hävinnyt jäljettömiin. Aamullinen yllätyksenne on säikyttänyt hänet. Tiedusteltiin kotoa ja kaikkialta turhaan."

"Olisikohan se jänishousu siepannut kyytihevoset ja lähtenyt päätähavin maatilalleen? Poikaparka! No, me kutsumme hänet takaisin. Käydään päivälliselle."

"Monseigneur, tämä näkyy olevan aaterikas päivä: olen taas keksinyt jotakin."

"Mitä siis?"

"Madame on teille nyreissään, monseigneur, ja hänellä on aihetta. Teidän tulee suoda hänelle hyvitys; lähtekää hänen luokseen päivälliselle."

"Oh, se olisi heikon aviomiehen tapaista."

"Hyvän aviomiehen. Prinsessa on ikävissään; hän on joutumassa vuodattamaan kyyneliä lautaselleen, saaden silmänsä itkettyneiksi. Mutta aviomies, joka toimittaa vaimonsa silmät punoittaviksi, herättää nurjaa mieltä. Lähtekää vain, monseigneur, lähtekää!"

"Ei, olenhan jo antanut määräykseni pöytämme kattamisesta täällä."

"Mutta kuulkaahan, monseigneur, -- me olemme nyt apealla mielellä; minun sydäntäni painostaa ajatus Madamen yksinäisyydestä, ja tahtoessanne olla karskikin ette tekään voisi pidättyä huokailemasta. Ottakaa minut mukaanne Madamen päivälliselle, niin siitä sukeutuu herttainen yllätys. Lyön vetoa, että meille tulee rattoisa hetki. Tehän lisäksi olitte väärässä aamupäivällä."

"Saatoin olla."

"Se ei ole mikään mahdollisuus, vaan varma tosi."

"Sinä annat minulle huonoja neuvoja, chevalier."

"Neuvon ehdottomasti parhaaksenne, ja nyt voitte esiintyäkin mitä edullisimmin: orvokinvärinen pukunne kultakirjauksineen komistaa teitä jumalallisesti. Madamea varmasti hellyttäisi vielä enemmän itse mies kuin hänen toimenpiteensä. Älkää nyt olko itsepäinen, monseigneur."

"Saat minut taipumaan; lähtekäämme."

Herttua astui junkkarin keralla huoneistaan Madamen puolelle. Jälkimmäinen sai tilaisuuden kuiskata kamaripalvelijansa korvaan:

"Toimita väkeä takaovelle, jotta sieltä ei ketään pujahda ulos! Juokse!"

Herttuan kintereillä hän saapui prinsessan etuhuoneisiin. Ovenvartijat olivat julistamaisillaan tulijat, mutta junkkari kielsi hymyillen:

"Älkää vaivautuko, hänen kuninkaallinen korkeutensa haluaa toimittaa yllätyksen."

Filip-herttua astui seurusteluhuoneeseen rivakasti kuin mies, joka hyvin aikein uskoo tuottavansa mielihyvää tai luulevaisuuden murheelliseksi tyydytykseksi toivoo äkillisellä tempulla saavansa ilmi jonkun salaisuuden.

Madame oli soitannon ensimmäisten sävelten hurmaamana jättänyt aloitetun aterian sikseen ja innostunut pyörähtelemään tanssissa kuin mieletön. Hänen kumppaninaan oli kreivi de Guiche; käsi koholla ilmassa, silmät puolittain ummessa, nuori ylimys oli notkistanut toisen polvensa tuollaisen espanjalaisen karkeloitsijan osassa, jonka kiihkeihin katseihin liittyy helliviä liikkeitä. Prinsessa leiskui hänen ympärillään niinikään rakkaasti hymyillen ja samoja kiihoittavia viehätyskeinoja esittäen. Montalais seisoi ihailevassa asennossa sivulla, ja la Vallière oli istuutunut nurkkaan, mistä hän unelmoiden katseli kohtausta.

On mahdoton kuvata Filipin äkillisen ilmestyksen vaikutusta näihin onnellisiin ihmisiin. Helpompaa ei myöskään olisi ilmaista, miten näiden onnellisten näkeminen tehosi tulijaan. Kreivi de Guichella ei ollut voimia nousta ylös; Madame kivettyi vilkkaaseen tanssiasentoon sanattomaksi. Lotringin junkkari nojausi selin pihtipieleen ja myhäili kuin mitä vilpittömintä ihastusta tuntien. Prinssin kalpeus ja hänen jäsentensä kouristunut vavahtelu olivat läsnäolijain ensimmäisiä huomioita. Karkelon hälyä seurasi syvä hiljaisuus, jota Lotringin junkkari käytti astuakseen tervehtimään Madamea ja de Guichea vuoron jälkeen, ollen kunnioittavassa sävyssään erehtyvinään pitämään heitä molempia isäntäväkenä.

Prinssikin lähestyi nyt.

"Tämähän on viehättävää", virkkoi hän kolealla äänellä. "Tulin tänne siinä uskossa, että tapaisin teidät huonossa voinnissa ja murheellisena, mutta huomaankin teidän saaneen uusia huvituksia; se on todellakin hauskaa! Kotini on maailman rattoisin paikka." Hän kääntyi de Guicheen. "En tiennyt teidän olevan niin tavaton tanssimestari", hän sanoi. Puolisolleen hän samassa lisäsi, äänessään apeutta, joka verhosi suuttumusta: "Olkaa suopeampi minua kohtaan: kutsukaa minutkin, silloin kun luonanne huvitellaan... Olen kovin yksikseni jäänyt prinssi."

De Guiche oli tällävälin saanut varman sävynsä takaisin ja huomautti, sävyssään luontaista ylpeyttä, joka soveltui hänelle hyvin:

"Monseigneur tietää kyllä, että koko elämäni on palvelukseenne omistettu. Olen valmis antamaan sen milloin vain tarvitaan; tänään ei ole kysymyksessä muuta kuin tanssiminen viulun säestyksellä, ja niinpä esitän tanssia."

"Se on oikein tehty", sanoi prinssi kylmäkiskoisesti. "Ja sitten, Madame", hän jatkoi Henriettelle, "te ette ota huomioon, että naisenne vievät minulta ystäväni: herra de Guiche ei kuulu teille, Madame, vaan on minun seuruettani. Jos tahdotte aterioida ilman minua, niin teillä on hovineidot kumppaneiksenne. Istuutuessani pöytään yksin kaipaan edes aatelissaattueeni mukanaoloa; älkää riistäkö minulta ihan kaikkea."

Madame oivalsi nuhteen ja ojennuksen. Hän punastui hiusmartoa myöten.

"Ranskan hoviin tullessani en tiennyt, monsieur", vastasi hän, "että minun arvoisteni prinsessain piti sulkeutua turkkilaisten naisten elämäntapoihin. En aavistanut, että miesten näkeminen oli kiellettyä; mutta kun se nyt on tahtonne, niin mukaudun siihen, älkääkä ollenkaan empikö, jos mielenne tekee toimittaa ristikot ikkunoihini."

Tämä letkautus sai Montalaisin ja de Guichen hymyilemään, mutta nostatti uudestaan prinssin sydämessä äkäännyksen, josta melkoinen osa jo oli hälvennyt sanoihin.

"Hyvä on!" hän virkkoi jämeästi; "tällä tavoin minua siis pidetään kunniassa kotonani!"

"Monsieur! Monsieur!" supatti junkkari Monsieurin korvaan siten, että kaikki hyvin oivalsivat hänen yrittävän hillitä herransa sopimatonta sävyä.

"Tule!" murahti prinssi kaikeksi vastaukseksi, siepaten häntä käsipuolesta ja kiepahtaen kannoillaan niin rajusti, että oli tölmätä Madameen.

Junkkari seurasi Filipiä tämän huoneisiin asti, ja heittäytyessään siellä istumaan jälkimmäinen päästi raivostuksensa pidättelemättömästi valloilleen. Suosikki kohotti katseensa taivasta kohti, liitti kätensä ristiin eikä hiiskunut sanaakaan.

"Mitä sinä arvelet?" huudahti lopuksi Monsieur.

"Mistä niin, teidän korkeutenne?"

"Tästä kaikesta, mitä täällä tapahtuu!"

"Hm, monseigneur, kyllä asiat ovat hankalalla tolalla."

"Kamalalla kannalla kerrassaan! Tällaista elämää ei jaksa kestää."

"Totisesti onkin sattunut onnettomasti!" haastoi junkkari. "Toivoimme rauhallisuuden tulleen turvatuksi tuon virmapää Buckinghamin mentyä matkoihinsa."

"Ja kahta hullummin kävi!"

"Sitä en sentään sanoisi, monseigneur."

"Mutta minäpä sanon, sillä Buckingham ei olisi koskaan rohjennut mennä lähimainkaan niin pitkälle häpeämättömyydessä kuin nyt olemme nähneet tapahtuvan."

"Miten juuri niinkään...?"

"No, lymytä tanssiakseen, teeskennellä pahoinvointia, saadakseen kahdenkeskisen päivällishauskutuksen!"

"No, monseigneur, eihän toki niin ole!"

"On, on!" huusi prinssi yllytellen itseään kuin itsepintaiset lapset. "Mutta minä en siedä tätä enää pitempään; minun tulee saada täysin selville, mitä on tekeillä!"

"Mutta tällaiseen asiaan puuttuminen, monseigneur..."

"_Pardieu_, pitäisikö minun arastella, kun minun suhteeni menetellään niin kursailemattomasti! Odotahan minua täällä, chevalier, odota!"

Prinssi katosi viereiseen huoneeseen ja kysyi palatsinvartijalta, oliko leskikuningatar palannut kappelista.

Itävallan Anna istui onnellisissa aatoksissa; perheen keskuuteen oli rauha palannut, koko kansaa ihastutti nuoren hallitsijan joutuminen itsenäiseen asemaan, joka lupasi suuria edistyksiä, valtion tulot olivat huomattavasti kasvaneet, ulkomaiden kanssa oltiin taatussa sovussa, -- kaikki ennusti hänelle tyyntä tulevaisuutta. Toisinaan hän samalla vaipui muistelemaan nuorta miesparkaa, jonka hän oli ottanut vastaan äidillisesti ja häätänyt pois emintimän tavoin. Huokaus päätti sen ajatuksen.

Äkkiä Orléansin herttua astui hänen luokseen. "Äiti", huudahti hän vetäessään oviverhot kiivaasti kiinni, "asiat eivät voi mennä tätä menoaan!"

Leskikuningatar kohotti häneen kauniit silmänsä ja kysyi rauhallisen säveästi: "Mitä asioita tarkoitat?"

"Puhun Madamesta."

"Kas, varmaankin se hupsu Buckingham on siis kyhännyt hänelle jonkunlaisen hyvästelykirjeen?"

"Ah, paremmin kävisikin laatuun, että Buckingham olisi nyt kysymyksessä!"

"Kuka sitten? Se poikaparkahan oli kylläkin aiheettomasti sinun mustasukkaisuutesi loukkauskivenä, ja minä luulin..."

"Äiti, Madame on jo korvannut herra de Buckinghamin menettämisen."

"Mitä puhutkaan, Filip! Käytät ajattelemattomia sanoja.

"En suinkaan, en toki. Madame on sovittanut olonsa niin oivasti, että minun täytyy yhä pysyä mustasukkaisena.

"Ja kenestä, hyvä Jumala?"

"Mitä! Ettekö te ole huomannut?"

"En ole havainnut mitään sellaista!"

"Ette ole nähnyt, että herra de Guiche on alati hänen luonansa, hänen ainaisena seuralaisenaan?"

Leskikuningatar löi kätensä yhteen ja puhkesi nauramaan. "Se mitä pidin sinussa satunnaisena vikana, Filip", hän sanoi, "onkin siis todellinen tauti!"

"Vika tai tauti, minä kärsin siitä."

"Ja vaadit parannusta epäkohtaan, joka on vain mielikuvituksessasi? Tahdot kannatusta mustasukkaisille mieliteoillesi, kun luulevaisuuteesi ei ole minkäänlaista aihetta?"

"Kas niin, nyt te alatte puolustaa tätä niinkuin silloin asetuitte sen toisen puolelle!"

"Sinä, poikani", huomautti kuningatar kuivakiskoisesti, "aloitat herra de Guichen suhteen saman järjettömyyden, jolla kävit ahdistamaan pois läheltäsi edellistä."

Prinssi kumarsi hiukan pahastuksissaan. "Uskotteko tosiseikkoja, jos esitän tapahtunutta?" kysyi hän.

"Kaikessa muussa kuin mustasukkaisuuden vahvistelussa uskoisin sinua ilman minkäänlaisia todisteita, poikani, mutta tässä asiassa en lupaa mitään."

"Tuo on samaa kuin teidän majesteettinne käskisi minun vaieta ja tuomitsisi kanteessani heti ennakolta."

"En millään muotoa; sinä olet poikani, ansaitset kaikkea äidin kohdittelua."

"Oh, sanokaa ajatuksenne suoraan: ansaitsen mielestänne kaikkea hupsun suostuttelua."

"Älä nyt kiivaile, Filip, ja varo esittämästä minulle vaimoasi turmeltuneena sielultaan..."

"Mutta tosiseikat puhuvat!"

"Kerro siis."

"Tänä aamuna oli Madamen luona soitantoa kello kymmeneltä."

"Se on viatonta ajanviettoa."

"Herra de Guiche sillaikaa puheli kahden kesken hänen kanssaan. Niin, unohdin sanoa aluksi, että hän on jo viikon esiintynyt vaimoni eriämättömänä varjona."

"Hyvä Filip, jos heidän väleissään olisi mitään pahaa, niin he salaisivat seurusteluansa."

"Hyvä!" huudahti prinssi; "tuota juuri odotinkin! Antakaahan nyt minun vain puhua. Tänä aamuna yllätin heidät tuossa kohtauksessa ja ilmaisin selvästi tyytymättömyyteni."

"Ole varma siitä, että muuta ei tarvitakaan, -- ja kenties jo menit hiukan liiankin pitkälle. Nuoret vaimot ovat herkkätuntoisia. Jos heitä moittii jostakin, mitä he eivät ole tehneet, niin se on toisinaan samaa kuin sanoa heille, että he voisivat sen tehdä."

"No, no, odottakaahan. Muistakaa myös sanoneenne juuri äsken, että tämänaamuisen ojennuksen olisi pitänyt riittää ja että jos he tekisivät pahaa, he seurustelisivat salaisesti."

"Niin kyllä."

"Mutta vastikään, katuen aamullista kiivastustani ja kuultuani de Guichen menneen nyreissään kotiinsa, minä läksin Madamen luo. Arvatkaa, mitä siellä tapasin? Uutta soitantoa, tanssia ja Guichen; häntä piiloiteltiin siellä."

Itävallan Anna rypisti kulmiaan.

"Se oli varomatonta", myönsi hän. "Mitä Madame sanoi?"

"Hän ei antanut mitään selitystä."

"Entä Guiche?"

"Ei sen paremmin... niin, muutamia häpeämättömyyksiä hän kyllä sopersi."

"Mitä siitä päätät, Filip?"

"Että minua johdettiin harhaan -- että Buckingham oli vain veruke todellisen syypään suojaksi, ja se on Guiche."

Anna kohautti olkapäitänsä.

"Sitten?"

"Ehdoton tahtoni on, että Guichen on poistuttava piiristäni Buckinghamin tavoin, ja minä pyydän siinä kohden kuningasta toimimaan, ellette te ota sitä asiaksenne, äiti -- te, joka olette niin sukkelajärkinen ja hyvä."

"Minä en mitenkään ryhdy siihen."

"Mitä! Poikanne puolesta?"