Part 65

Buckingham käski vastata laivurille, että hänen tuli pysytellä valmiina, mutta kun meri nyt läikkyi niin kauniina ja näkyi tulevan komea päivänlasku, sanoi hän lähtevänsä purjehtimaan vasta hämärissä, käyttääkseen ihanaa iltaa kävelyyn rantahietikolla, olletikin kun hänellä oli luonnonkauneuksiin yhtä suuresti viehättynyt kumppani. Siitä huomauttaessaan hän kädenliikkeellä osoitti ympärillään seisovalle saattueelle uhkeassa purppurahohteessa rusoittavaa taivaanrantaa ja amfiteatteriksi kerääntynyttä pilvenhattarain sarjaa, joka hehkuvan auringon likettyviltä kohosi yläilmojen keskikohdalle asti kuin huippujansa limittäisesti kasannut vuorijono. Tätä valtavaa amfiteatteria reunusti alhaalta ikäänkuin veripunainen kuohu, joka ylempänä sulausi opaalin ja helmiäisen vivahduksiin. Merikin yhtyi samaan heijasteluun, ja jokaisella sinisellä aallolla kimmelteli kirkas harja kuin valonsäteitä taittava rubiini. Lenseä ilta, haaveelliselle mielelle herttaiset suolaiset tuoksut, leppoisasti huokuva ja säännöllisin kohahduksin humiseva itätuuli, ulapalla kutterin takilan mustat ääriviivat näköpiirin punaisella taustalla ja siellä täällä kalastajaveneiden kaarevia valkopurjeita kuin sukeltavan kajavan siipinä -- sellaista iltaa tosiaan kannatti ihailla.

Uteliaitten sivullisten joukko saatteli kultanauhaisia palkollisia, joiden parissa se luuli tuntevansa herttuan intendentin ja sihteerin Buckinghamiksi ja hänen ystäväkseen. Herttua oli nimittäin pukeutunut yksinkertaisesti harmaaseen satiininuttuun ja sinipunaiseen sametti-ihokkaaseen, hattu painettuna silmille, ilman ritarimerkkejä ja koristenauhoja, niin että hän ei pistänyt silmään sen enempää kuin de Wardeskaan, joka mustassa asussaan näytti oikeuslaitoksen pikku virkamieheltä. Herttuan palkolliset olivat saaneet määräyksen pitää pikku venettä varalla aallonmurtajan päässä ja odottaa siellä, jättäen hänet ystävänsä keralla rauhaan, kunnes heitä kutsuttaisiin. "Jompikumpi meistä kyllä antaa sanan, milloin teitä tarvitaan", oli Buckingham lisännyt, varoen äänensävyllään ilmaisemasta, että nämä sanat sisälsivät enemmän kuin muodollisen huomautuksen.

"Luulenpa, monsieur", virkkoi Buckingham de Wardesille heidän asteltuaan jonkun matkaa sivulle rannalla, "että meidän on nyt hyvästeltävä toisemme. Vuoksi nousee, kuten näette kymmenen minuutin kuluttua se on siinä määrin imeytynyt tähän hietikkoon, ettemme enää tunne pohjaa jalkaimme alla."

"Olen käytettävissänne, mylord, mutta..."

"Mutta me olemme vielä kuninkaan alueella, tarkoitatte?"

"Niin kyllä."

"No, tulkaahan tänne päin. Tuolla on jonkunlainen saari, laajan lammikon keskellä, joka leviää hetki hetkeltä, niin että saari hupenee sikäli. Tuo saarelma on kaiketikin Jumalan aluetta, sillä sen eroittaa nyt meri Ranskasta eikä se esiinny millään kartalla. Näettekö sitä täältä?"

"Kyllä näen. Kuivin jaloin emme sinne nyt kykene pääsemäänkään."

"Totta kyllä; mutta huomaatte keskuksen kohoavan ylemmäksi, niin että se kai olisi meidän esityksellemme nousuvedeltä rauhoitettu pikku näyttämö. Miltä teistä tuntuu?"

"Minua miellyttää mikä hyvänsä paikka, missä vain miekkani saa kunnian kohdata teidän säilänne, mylord."

"Lähtekäämme siis sinne. Olen kovin pahoillani, että jalkanne kastuvat, herra de Wardes; mutta muutoinhan tuskin voisitte sanoa kuninkaalle: 'Sire, minä en ole taistellut teidän majesteettinne alueella.' Tämä on kenties jossakin määrin viisastelua, mutta Port-Royalin oppineet miehet ovat saaneet hiuksenhalkomiselle merkitystä maassanne, joten olisi turhaa toimittaa kaksintaistelullemme hankalampia mahdollisuuksia kuin on pakollista. Jos suvaitsette, niin pidämmekin kiirettä, herra de Wardes, sillä meri nousee nopeasti ja hämy tekee tuloaan."

"En ole tahtonut astella joutuisammin, mylord, jotta vastoin säätyarvoani en sattuisi siirtymään teidän ylhäisyytenne edelle", selitti de Wardes niinikään mitä suurinta kohteliaisuutta osoittaen. "Oletteko kuivin jaloin, herttua?"

"Kyllä vielä tähän asti. Katsokaahan tuonne -- nyt nuo palkollisten tolvanat pelkäävät meidän menevän hukuttautumaan, kun kahlaamme lätäkköön: he läksivät soutamaan veneellä lahdekkeen yli. Katsokaa, kuinka he keikkuvat aallonharjoilla -- omituinen näky, mutta se saa minut merikipeäksi. Sallisitteko minun kääntyä heihin selin, ja silloin ei meidän tarvitsekaan heittää arpaa taisteluasennostamme?"

"Huomaatte kuitenkin, että siten saatte auringon silmiinne, mylord."

"No, sehän on jo himmeä ja tuotapikaa katoamaisillaan; älkää siis siitä välittäkö."

"Miten vain haluatte, mylord; muistutukseni johtui hienotunteisuudesta."

"Sen tiedän, herra de Wardes, ja pidän arvossa huomaavaisuuttanne. Riisuisimmekohan nyt ihokkaamme tuolle kuivalle nyppylälle?"

"Päättäkää te, mylord."

"Paitahihasilla olisi minusta mukavampaa."

"Minulle se sopii hyvin."

"Sanokaa minulle nyt kursailemattomasi, herra de Wardes, tuntuuko teistä tukalalta näin vajottavalla hiekalla tai arveletteko vielä olevanne hiukan liiaksi ranskalaisella alueella? Voisimmehan juuri taistella Englannissakin tai kutterini kannella."

"Kyllä tässä kelpaa hyvin, mylord; minulla on vain kunnia huomauttaa teille, että kun vesi näkyykin nousevan joutuisasti, meillä on hädin aikaa..."

Buckingham nyökkäsi, riisui ihokkaansa ja heitti sen saarelman kutistuneelle kumpareelle. De Wardes noudatti esimerkkiä. Rannalta katsojille kuvastui kaksi valkoista haamua sinipunervassa hämyssä, joka laskeusi nousuveden vyöryille.

"Totta tosiaan, herttua, saammekin jättää väistöliikkeet vähemmälle", virkkoi de Wardes. "Jalat pyrkivät juuttumaan hiekkaan."

"Minä olenkin vajonnut nilkkaa myöten", vastasi Buckingham asentonsa ottaneena, "ja vesikin alkaa tavoittaa meidät."

"Minut se on jo saavuttanut... Olen valmis, herttua." De Wardes otti miekan käteensä. Herttua paljasti samoin aseensa.

"Herra de Wardes", haastoi sitten Buckingham, "viimeinen sana, sallikaahan... Taistelen kanssanne syystä että minä en pidä teistä, -- syystä että te olette raadellut sydäntäni ilkkumisella intohimosta, jonka tällä hetkellä tunnustan todella vallitsevan minua siinä määrin, että hyvillä mielin kuolisin kunniallisesti sen tähden. Te olette ilkeämielinen mies, herra de Wardes, ja tahdon ponnistaa parhaani surmatakseni teidät, sillä minä tunnen, että jos te ette kuole tässä ottelussa, te saatte paljon pahaa aikaan ystävilleni vastaisessa elämässä. Se minulla oli sanottavaa teille, herra de Wardes."

Ja Buckingham kumarsi.

"Ja siihen on minulla vastattavaa, mylord: Minä en vihannut teitä, mutta nyt oivallettuanne olemukseni minä vihaan, ja teen kaikkeni, saadakseni teidät hengiltä."

De Wardes kumarsi puolestaan. Samassa säilät sälähtivät ristiin kahtena väläyksenä illan sankkenevassa hämärteessä.

Kalvat tavoittelivat ja torjuivat, arvasivat liikkeitä ja kalahtelivat yhteen. He olivat taitavia miekkailijoita kumpainenkin; ensimmäiset liikesarjat eivät johtaneet minkäänlaiseen tulokseen. Sillävälin ilta pimeni niin nopeasti, että hyökkäily ja puolustus kävi vaistomaiseksi. Äkkiä de Wardes tunsi aseensa tapaavan vastusta; hän oli saanut sohaistuksi Buckinghamia olkapäähän.

Herttuan säilää pitelevä käsi painui alas.

"Ohi" äännähti hän.

"Sattuiko, mylord?" sanoi de Wardes peräytyen kaksi askelta.

"Vain keveästi, monsieur."

"Olette kuitenkin luopunut puolustusasennosta."

"Se oli raudan kylmyyden ensimmäistä vaikutusta, mutta olen jo tointunut. Aloitamme jälleen, jos suvaitsette, monsieur."

Ja piankin herttua nopealla sivuheilautuksella sai vihlaistuksi markiisia rintaan.

"Osui sielläkin", sanoi hän.

"Ei ihan", vastasi de Wardes pysyen lujana asennossaan.

"Suokaa anteeksi, mutta nähdessäni rintamuksenne punaisena..." selitti Buckingham.

"Niinpä on teidän vuoronne!" huudahti de Wardes raivostuneena, ja alhaalta sujautetulla pistolla hän työnnälsi miekkansa Buckinghamin kyynär- ja värttinäluun väliin.

Herttua tunsi oikean kätensä herpautuneen; hän sieppasi säilän vasemmallaan, aseen ollessa kirpoamaisillaan voimattomasta kädestä, ja ennen kuin de Wardes osasi varoa hän lävisti vastustajan rinnan.

De Wardes huojui, hänen polvensa pettivät, ja jättäen kalpansa vielä kiinni herttuan käsivarteen hän suistui pitkäkseen veteen, jonka rusoittavaan heijastukseen nyt sekausi todellisempaa punaa.

Markiisi ei ollut täydellisesti menettänyt tajuntaansa. Hän oivalsi toisenkin kuolemanvaaran: vuoksi nousi rajuimmilleen. Herttuakin huomasi aseman täpäryyden. Tuimalla ponnistuksella, joka pakotti hänet voihkaisemaan kivusta, hän tempasi käsivarressaan killuvan säilän irti ja kysyi sitten de Wardesin puoleen kumartuen:

"Kävikö pahasti, markiisi?"

"Olen voipumaisillani", vastasi de Wardes; hänen ääntänsä tukahdutti veri, joka nousi keuhkoista kurkkuun.

"Mitä tehdä? Jaksatteko kävellä?"

Buckingham kohotti hänet toisen polven varaan.

"Mahdotonta", ähkäisi de Wardes ja vaipui jälleen alas. "Kutsukaa miehiänne, muutoin hukun", sopersi hän.

"Hoi siellä veneessä!" luikkasi Buckingham; "soutakaa tänne pian!"

Veneessä alettiin vetää kaikin voimin airoilla, mutta meri nousi nopeammin kuin apu läheni.

Buckingham näki kuohahtavan aallon olevan peittämäisillään de Wardesin; hän tunki haavoittumattoman vasemman käsivartensa kaatuneen alle ja piti tätä koholla. Aalto vyörähti hänen vyötäisiinsä asti, mutta se ei saanut häntä menettämään jalansijaansa. Herttua alkoi heti ponnistella maalle päin, kannatellen kiistakumppaniaan. Mutta hän ei ollut edennyt kymmentäkään askelta, kun nousuvesi vyörähdytti rantaa kohti korkeamman aallon, joka uhkaavampana ja rajumpana tölmäsi häneen rinnan tasalle, löi hänet kumoon ja hautasi alleen. Peräytyessään se sitten jätti herttuan ja de Wardesin hetkiseksi makaamaan matalaan veteen. Markiisi oli pyörtynyt.

Samassa neljä herttuan miestä vaaran oivaltaessaan heittäysi mereen ja ennätti muutamassa silmänräpäyksessä herttuan luo. Kauhukseen he näkivät isäntänsä viruvan verissään sikäli kuin takaisin valuva vesi jätti hänet kuivalle. He aikoivat lähteä kantamaan häntä pois.

"Ei, ei!" kielsi herttua; "markiisi maalle, joutuin!"

"Kuolkoon se hylky!" kuului seurueesta.

"Kurjia tomppeleita!" karjaisi Buckingham kohoutuen ylevällä liikkeellä; "totelkaa! Herra de Wardes maihin, herra de Wardes turvaan ennen kaikkea muuta, tai toimitan teidät hirteen!"

Vene oli sillaikaa tullut niin likelle kuin laakealla rannalla pääsi. Sihteeri ja intendentti hyppäsivät vuorostaan veteen ja lähestyivät markiisia. Tässä ei ilmennyt mitään elonmerkkiä.

"Jätän tämän miehen teidän hoivaanne, ja te vastaatte hänestä päällänne", sanoi herttua. "Kantakaa herra de Wardes rantaan!"

Uuden nousuaallon juuri ilmestyessä vietiin kaatunut kiireisesti rantatörmälle, jonne vuoksi ei koskaan ulottunut. Muutamia uteliaita kaupunkilaisia ja viisi tai kuusi kalastajaa oli kokoontunut rantaan merkillisen näytelmän houkuttelemina, kun oli huomattu kahden miehen miekkailevan keskenään polviin asti vedessä. Nähdessään miesten lähestyvän haavoitettua kantaen, kalastajat puolestaan kahlasivat veteen tulijoita vastaan. Englantilaiset luovuttivat heille kantamuksensa, juuri kun hän alkoi jälleen raottaa silmiään. Suolainen vesi ja hieno hiekka olivat tunkeutuneet hänen haavoihinsa ja tuottivat sietämätöntä kipua. Herttuan sihteeri veti taskustaan täyteläisen rahakukkaron ja ojensi sen sille miehelle, joka näytti joukossa olevan huomattavin.

"Tämä on isännältäni Buckinghamin herttualta korvauksena", sanoi hän, "jotta herra markiisi de Wardesista pidettäisiin mitä parhainta huolta."

Ja väkensä saattamana hän palasi veneelle, johon Buckingham oli päässyt suurella vaivalla, sitten kun havaitsi de Wardesin vapautuneen vaarasta.

Meri kohisi jo korkealla; aalloilla keikkui pari hattua. Herttuan ja de Wardesin ihokkaat toi seuraava vyörähdys rantaan. Haavoittunut sai mukaansa herttuan vaatekappaleen, jota luultiin hänen omakseen, ja häntä lähdettiin kantamaan kaupunkia kohti.

104.

Kolminaista rakkautta.

Buckinghamin matkustettua de Guiche kuvitteli päässeensä kaikista kilpailun kiusoista prinsessa Henrietten suosiollisuuden tavoittelussa.

Kruununprinssillä ei ollut enää vähäisintäkään mustasukkaisuuden aihetta, ja muutenkin hän suuressa määrin vietti aikaansa Lotringin junkkarin parissa. Siten hän soi kodissaan niin paljon seurusteluvapautta kuin vaativaisinkin olisi voinut toivoa. Kuningas puolestaan oli mieltynyt Madamen seuraan ja keksi herkeämättömästi huvikkeita Pariisissa oleskelun hauskuttamiseksi, niin ettei kulunut päivääkään ilman juhlaa Palais-Royalissa tai yleistä vastaanottoa Monsieurin luona. Ludvig laitatti samalla kuntoon Fontainebleaun huvilinnaa, pannakseen siellä toimeen maalaisjuhlia hoville, ja hänen koko ympäristönsä hyöri matkavalmistuksissaan. Prinsessa kulutti aikansa ainaisessa touhussa. Hänen äänensä tai kynänsä eivät hetkeksikään väsyneet. Keskusteluihin de Guichen kanssa tuli vähitellen erityistä harrastusta, jossa ei voinut olla havaitsematta suurten intohimojen oireita. Kun silmät saavat raukean ilmeen kankaitten värejä pohdittaessa, -- kun käytetään tunti jonkun hajuveden tai kukan tuoksun herkkään selittelyyn, niin tämänlaatuisen puhelun sanat kyllä soveltuvat kaikkien kuultaviksi, mutta siihen liittyy eleitä ja huokauksia, joita syrjäiset eivät niin voi tarkata. Pitkään haasteltuansa kreivi de Guichen seurassa Madame sitten jutteli kuninkaan kanssa, joka pistäysi käynnille hänen luokseen säännöllisesti kerran päivässä. Pelattiin korttia, sepitettiin runosäkeitä, kisailtiin seuraleikeissä; ei ollut kevät ainoastaan luonnossa, kokonainen kansa oli nousunsa keväässä tämän hovinsa edustamana. Kuningas oli kaunis, nuorekas, ihastuvampi naisseuraan kuin kukaan. Hän rakasti kaikkia naisia, puolisoansakin. Mutta suuri kuningas oli myös valtakuntansa ujostelevin tai sulkeutunein mies, siinä määrin että hän ei itselleenkään tunnustanut halujansa. Se arkuus pidätteli häntä soveliaan kohteliaisuuden rajoissa, niin että yksikään nainen ei voinut kerskua kuninkaan erikoisesta suosiosta. Saattoi kyllä tuntea ennakolta, että uudenlainen valtius oli alkamassa, silloin kun hän pääsisi asettumaan kaikin puolin itsenäiseksi; mutta hän ei kyennyt vielä ilmaisemaan sisintänsä. Herra de Guiche käytti tätä vaihetta ollakseen koko rakastavaisen hovin kuningas.

Hänen oli sanottu olleen mitä parhaissa väleissä kreivitär de Montalaisin kanssa, ahkerasti oleskelleen neiti de Châtillonin parissa; nyt hän ei ollut edes kohtelias kellekään hovin naiselle. Hänellä ei ollut silmiä eikä korvia muille kuin yhdelle ainoalle. Huomaamattomasti hän ottikin sijansa Monsieurin likeisimmässä ympäristössä, kun kruununprinssi ennestään oli kiintynyt häneen ja aina tahtonut nähdä häntä lähellään mahdollisimman paljon. Luonnostaan yksinäisyyttä harrastavana hän oli ennen Madamen tuloa pysytellyt liiaksi loitolla; prinsessan ilmestyttyä hoviin hän ei enää malttanut pysyä kylliksi poissa.

Sivulliset sen muutoksen kyllä huomasivat, ja erityisesti sen pani merkille huonekunnan paha henki, Lotringin junkkari, johon Monsieur oli niin eriämättömästi kiintynyt sen ansion perusteella, että hän häijyyksissäänkin oli hauska sukkeluus ja aina valmis esittämään mieluisia aatoksia ajan kuluttamiseksi. Nähdessään de Guichen uhkaavan siirtyä sijalleen junkkari turvautui suurenmoiseen keinoon. Hän katosi, jättäen Filip-herttuan hankalaan pulaan.

Ensimmäisenä päivänä ei Monsieur häntä vielä pahasti kaivannut, sillä de Guiche oli saapuvilla ja omisti urheasti prinssille päivän ja iltayön hetket, mikäli suinkin liikeni aikaa keskusteluilta Madamen kanssa. Mutta kun Monsieur toisena päivänä ei tavannut likeistä kumppania, kysyi hän, missä junkkari oloksi. Kukaan ei sitä tiennyt. De Guiche tuli viihdyttämään prinssiä, vietettyään aamupuhteen korukudoksien ja tupsujen valinnassa Madamen kanssa. Mutta puolisen jälkeen oli vielä arvosteltava tulpaaneja ja ametisteja; de Guiche palasi Madamen vierashuoneeseen. Prinssi jäi yksikseen, ja juuri siksi aikaa, jolloin hänen piti laittautua seura-asuunsa; tällaisena tavallisesti parhaana rupatteluhetkenään hän tunsi olevansa ihmisistä onnettomin ja tiedusti taaskin, olisiko junkkarista kuulunut mitään.

"Kukaan ei tiedä, mihin herra chevalier on mennyt", vastasi kamaripalvelija.

Ikävystyminen kävi prinssille niin sietämättömäksi, että hän läksi väljässä pukeutumisnutussaan Madamen luo. Sinnepä olikin kerääntynyt lukuisa piiri, joka ilakoitsi ja supisi kaikissa sopissa. Ovipielessä seisoi ryhmä naisia kokonaan saartaen keskeensä jonkun miehen ja tyrskien hillitysti; Montalais, kreivitär de Tonnay-Charente ja kaksi muuta veitikkaa kiusoitteli sivummalla Manicampia ja Malicornea; edempänä istui Madame sohvapieluksilla, ja hänen lähelleen polvistuneena de Guiche levitteli kourallista helmiä ja jalokiviä, joista prinsessan hieno valkoinen sormi osoitteli mitä hän piti viehättävimpinä. Toisessa nurkassa kitaransoittaja hyräili espanjalaista _seguedilloa_, jollaisiin Madame oli hurmaantunut kuullessaan näitä kaihomielisiä sävelmiä laulettavan nuorelle kuningattarelle; englannitar vain itse liverteli helmiäishampaitaan paljastelevin hymyilyin samoja lauleloita, jotka espanjalaiselle olivat nostaneet kyyneliä silmiin.

Täten asutettuna esitti prinsessan vierashuone mitä rattoisimman näyttämön. Ovesta astuessaan Monsieur aivan tyrmistyi nähdessään ympäristöllään olevan niin hauskaa ilman häntä. Hänen kävi siinä määrin kateeksi, että hän ei voinut pidättyä valittamasta kuin lapsi:

"Vai niin, te täällä huvittelette, ja niinä saan olla ikävissäni ihan yksin!"

Hänen äänensä oli kuin ukkosen jyrähdys, joka keskeyttää lintujen visertelyn lehvistössä; syntyi syvä hiljaisuus. De Guiche ponnahti seisaalle.

Malicorne kyyristyi kreivitär Montalaisin taakse piiloon. Manicamp suoristausi ja omaksui muodollisen arvokkuuden sävyn. Laulaja työnsi soittimensa viereisen pöydän alle ja veti alas verhoa, kätkeäkseen sen prinssiltä, ainoastaan Madame ei hievahtanut; hymyillen hän vastasi puolisolleen: "Eikö teillä ole nyt pukeutumishetkenne?"

"Niin, ja sen te sitten valitsettekin huvitteluunne", murisi prinssi.

Tämä yrmeä huomautus oli yleisen hajaantumisen merkkinä: naiset pyrähtivät tiehensä kuin säikäytetty lintuparvi, kitaransoittaja häipyi kuin varjo, Malicorne hiipi seinäverhon taakse, käyttäen yhä suojana rakastettuansa, joka vasiten levitti hamettaan. Manicamp asettui auttamaan de Guichea, joka luonnollisesti pysyi Madamen lähellä, ja kahden he miehuullisesti jäivät kestämään hyökkäystä, säästääkseen prinsessaa loukkaantumasta. Kreivi oli liian onnellinen pahastuakseen aviomiehelle, mutta Monsieur oli ilmeisesti suutuksissaan vaimolleen.

Mielenkarvautensa purkamiseen hänelle kelpasi verukkeeksi se seikka, että ennen hänen tuloaan niin rattoisaksi näyttäytynyt seurue oli häiriintynyt hänen läsnäolostaan hätäiseen lähtöön.

"Minkätähden minun esiintymiseni karkoittaa ihmiset läheisyydestäni?" kysyi hän kopeana.

Prinsessa vastasi, että aina isännän ilmestyessä piti toki perheen vetäytyä kunnioittavasti syrjään. Hän sanoi sen niin hullunkurisen herttaisesti, että de Guiche ja Manicamp eivät voineet olla purskahtamatta nauruun. Madame yhtyi iloisuuteen, ja se tarttui itse prinssiinkin, jonka oli pakko istuutua, koska nauru olisi muutoin liiaksi haitannut hänen arvokkuuttaan. Saadessaan puuskansa sitten hillityksi hän tunsi vain yhä äkäisempää pahastusta. Häntä raivostutti vielä enemmän oma lankeamisensa nauramaan kuin äskeinen muiden hupaisuuden näkeminen. Hän katsoi Manicampiin suurin silmin, kun ei rohjennut osoittaa kiukustumistansa kreivi de Guichelle. Mutta molemmatkin aatelismiehet näkivät pakolliseksi poistua, kun Monsieur äreästi heilautti kättänsä. Siten jäädessään yksin alkoi Madame murheellisesti koota helmiään; hän ei enää hymyillyt eikä virkkanut sanaakaan.

"Annatte minun nähdä", sanoi prinssi, "että minua kohdellaan vieraana luonanne, Madame."

Ja katkeroituneena hän läksi huoneesta. Ovesta tullessaan hän kohtasi kreivitär Montalaisin, jolla oli palvelusvuoro etuhuoneessa.

"On sentään hauska saada nähdä teitä edes ovelta", ärähti hän.

Montalais lyykisti mitä kunnioittavimmin.

"En oikein ymmärrä", hän vastasi, "mitä teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee sanoa minulle."

"Sanon, mademoiselle, että teidän pitäessänne yhteisiä iloja Madamen huoneissa on viisainta jättäytyä ulkopuolelle."

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei puhune siten omasta kohdastanne?"

"Päin vastoin, mademoiselle, huomautukseni koskee juuri itseäni. Minun ei tosiaan kannata kiittää sitä vastaanottoa, mikä minulle suodaan täällä. Kun Madamen luokse -- omiin huoneisiini -- tullaan koolle kuulemaan soittoa ja huvittelemaan, niin hajaannutaan heti, jos vain nähdään minunkin kaipaavan hiukan hauskutusta!... Miksi pelästytän piiriänne?... Tehdäänkö poissaollessani jotakin luvatonta?..."

"Eihän suinkaan", selitti Montalais; "tänään ei ollut tekeillä sen kummempaa kuin muinakaan päivinä, monseigneur."

"Mitä! Ilakoidaanko täällä joka päivä tuolla tavoin?"

"Se on tavallista seurusteluamme, monseigneur."

"Kaikkina päivinä tänne siis keräytyy ryhmittäin väkeä?"

"Jokseenkin sama piiri, monseigneur."

"Ja joka päivä rimputellaan harppua?"

"Kitara oli vain tämänpäiväinen uutuus, monseigneur, mutta muulloin olemme käyttäneet viulua ja huilua, kun naisten on ikävä olla ilman soitantoa."

"_Peste!_ Ja miehiä mukana?"

"Mitä miehiä, monseigneur?"

"Herra de Guiche, de Manicamp ja muita."

"Kaikki teidän kuninkaallisen korkeutenne omaa seuruetta."

"Niin, niin, aivan oikein, mademoiselle."

Prinssi palasi mietteissään huoneisiinsa. Hän heittäysi syvimpään lepotuoliinsa edes kuvastimeen vilkaisematta.

"Missä voikaan chevalier olla?" virkahti hän itsekseen.

Lähellä ollut palvelija kuuli kysymyksen.

"Sitä ei tiedetä, monseigneur."

"Aina se vastaus!... Ajan tiehensä ensimmäisen, joka vielä sanoo minulle, että hän ei tiedä!"

Se uhkaus hääti Monsieurin luota kaikki läsnäolijat niinkuin häntä äsken oli Madamen luona vierottu. Silloin prinssi vimmastui silmittömästi. Muun kostettavan puutteessa hän potkaisi sisukkaasti lipastoa, joka jyskähti sirpaleiksi lattiaan. Ihan asian tehden hän sitten siirtyi saliin ja paiskeli peräkkäin seinään emaljimaljakon, porfyyrikannun ja pronssisen kynttiläkruunun. Se helske hälytti koko huonekunnan ilmestymään oville.

"Mitä monseigneur haluaa?" rohkeni päivystysvuorolla oleva upseeri arasti kysyä.

"Harjoitan vain soitantoa", vastasi prinssi hampaitaan kiristellen.

Vartiokapteeni lähetti kutsumaan hänen kuninkaallisen korkeutensa lääkäriä. Mutta ennen lääkärin tuloa saapui paikalle Malicorne ja ilmoitti prinssille: "Monseigneur, herra chevalier de Lorraine tulee perässäni."

Filip katseli Malicornea ja hymyili hänelle. Samassa junkkari näyttäysikin.

105.

Monsieur le Lorrainen mustasukkaisuus.

Orléansin herttualta pääsi riemastuksen huudahdus hänen havaitessaan helmaystävänsä.

"Ah, miten osuitkin tulemaan niin parahiksi?" tervehti hän. "Etkö ollutkaan poistunut hovista, kuten väitettiin?"

"Olin kuin olinkin, monseigneur."

"Mikä oikku se oli?"

"Oikkuko! Oikuttelisinko minä teidän korkeutenne kanssa? Kunnioitus..."

"Jätä nyt silleen puhe kunnioituksestasi, jota kuitenkin lyöt laimin joka päivä. Annan sinulle kyllä anteeksi. Sano vain minkätähden läksit siten matkoihisi?"

"Olinhan ihan tarpeeton teidän ylhäisyydellenne."

"Mitä puhutkaan?"

"Teidän ylhäisyydellänne on tahollanne paljon mieluisampia miehiä kuin minä voin koskaan olla. En tunne pystyväni taisteluun; sentähden peräydyin."

"Tuossahan ei ole mitään järkeä! Keitä vastaan sinä et muka tahdo ryhtyä taisteluun? Guicheako?"

"En erityisesti mainitse ketään."

"Hullutusta! Guicheko tuntuisi sinusta kiusalliselta?"

"Enhän sitä sano, monseigneur; älkää suotta tehkö päätelmiä: tiedätte hyvin, että de Guiche on parhaita ystäviämme."

"Kuka siis?"

"Sallikaa asian nyt jäädä sikseen, monseigneur, pyydän sitä kaikesta sydämestäni."

Junkkari tiesi hyvin, että selityksen viivyttäminen yllyttää uteliaisuutta niinkuin juoman pidättäminen janoa.

"Ei, minä tahdon tietää, minkätähden vetäydyit kadoksiin."