Part 64

"No niin, loput voitte saada menemään yksityishenkilöille. Niinpä voinettekin laatia kanssani suoranaisen kauppasopimuksen, jossa maksu määrätään suoritettavaksi neljän päivän kuluessa."

"Madame, madame, malttakaa toki hiukan, minä pyydän... Menetätte suotta satatuhatta livreä, jos pidätte kiirettä sen sijaan että antaisitte minun vain välittäjänä myydä jalokivet vähitellen."

"Uhraan kaksisataatuhatta, jos käy tarpeelliseksi. Tahdon saada kaikki kuntoon jo täksi illaksi. Tehkää päätöksenne."

"Suostunhan kauppaan, rouva markiisitar... En tahdo salata, että voitan tässä viisituhatta pistolia."

"Sitä parempi! Miten saan rahat?"

"Lähemmin ajatellessani voin haalia ne kokoon vielä tänään -- osittain kullassa, mutta enimmäkseen on minun tarjottava Lyonin pankin seteleitä, jotka herra Colbert lunastaa."

"Olkoon seteleinä", vahvisti markiisitar. "Menkää nyt vain kiireesti järjestämään maksun suoritus."

"Kyllä madame, mutta suvaitkaa vielä..."

"Ei enää sanaakaan siitä, herra Faucheux. Niin, unohdinpa ne pöytähopeat... Ostattehan nekin?"

"Viidestäkymmenestätuhannesta livrestä, epäröimättä, madame."

"Siis runsaasti miljoona", mutisi markiisitar. "Herra Faucheux, te saatte haettaa täältä myöskin molemmat kultakalustot noiden hopeiden mukana. Sanon täällä selitykseksi, että ne sulatetaan miellyttävämpiä malleja varten... ja sulattaa teidän tuleekin ne. Smaragdit otatte omasta arviostanne, niinhän? Toimittakaa näistä kaikista rahat kullassa... kiireimmiten."

"Hyvä on, rouva markiisitar."

"Sekä setelit että kullan voitte asettaa kirstuun ja panna saattajaksi jonkun apulaisenne, joka odottakoon minua vaunuissa yhdenkään palkolliseni näkemättä."

"Rouva Faucheuxin vaunuissa?" esitti kultaseppä.

"Jos se käy laatuun, niin astun vaunuihin teidän asunnoltanne."

"Kyllä, rouva markiisitar."

"Ottakaa kolme palvelijaani kantamaan pöytäkalustoja."

"Kuten madame käskee."

Markiisitar soitti kelloa.

"Vankkurit herra Faucheuxin käytettäviksi", määräsi hän. Kultaseppä toimitti aarteet kannetuiksi alas ja ilmoitti itse, että markiisitar oli jättänyt hänen tehtäväkseen muovata pöytähopeista aistikkaampi valikoima. Hän kumarsi syvään ja poistui, käskien vankkurien seurata kintereillään. Kolme tuntia myöhemmin markiisitar meni kultasepänliikkeeseen ja sai haltuunsa kahdeksansataatuhatta livreä Lyonin pankin seteleitä sekä kaksisataaviisikymmentätuhatta livreä kullassa, lukittuina kirstuun, jonka apulainen jaksoi vaivoin kantaa rouva Faucheuxin vaunuihin.

Kultasepän arvoisalla elämänkumppanilla oli nimittäin omat vaunut. Tilikonttorin johtajan tyttärenä hän oli tuonut kolmenkymmenentuhannen écun myötäjäiset miehelleen, kultaseppien ammattivanhimmalle. Ne kolmekymmentätuhatta olivat kantaneet hyvää hedelmää kahdenkymmenen vuoden aikana. Kultaseppä oli miljoonamies, mutta elämässään vaatimaton. Vaimolleen hän oli kuitenkin ostanut ylen juhlalliset kaleesit, jotka oli valmistettu v. 1648, kymmenen vuotta jälkeen kuninkaan syntymän. Tämä vierivä rakennus oli kaupunginosan suurena ihmeenä; se oli kauttaaltaan somisteltu vertauskuvallisilla maalauksilla ja kulta- ja hopeatähtisillä pilvillä. Näihin hieman eriskummaisiin ajoneuvoihin nyt asettui ylevä aatelisnainen, vastapäätä apulaista, joka markiisittaren hametta arastellen veti polvensa ihan näkymättömiin. Ylpeydestä paisuvin sydämin sai apulainen sitten antaa ajajalle käskyn: "Saint-Mandén tielle!"

102.

Myötäjäiset.

Herra Faucheuxin hevoset olivat kunnon percheläisiä, mutta kuhmupolvisia ja muutenkin hiukan kankeakoipisia, ollen peräisin vuosisadan edelliseltä puoliskolta kuten ajopelikin; ne eivät siis kiitäneet niinkuin yli-intendentin englantilaiset juoksijat, vaan käyttivät taipaleelleen kaksi tuntia. Saattoi kyllä sanoa, että joskaan vauhtia ei voinut kiittää, ne marssivat majesteettisesti.

Markiisitar pysähdytti hyvin tutulle ovelle, vaikka hän olikin nähnyt sen vain yhden kerran, kuten muistetaan; olihan se ollut muistettava käynti, tuskin vähemmän tukalassa käänteessä tapahtuneena kuin nyt uudistuessaankaan. Hän otti taskustaan avaimen, painoi sen valkoisella kätösellään lukkoon, työnsi ovea, joka myötäsi narahtamatta, ja käski apulaisen kantaa kirstun ensimmäiseen huonekertaan. Mutta portaissa se osoittausi niin raskaaksi, että miehen täytyi kutsua ajaja kumppanikseen. Arkku laskettiin pikku eteiskammioon, jonka viereisessä vierashuoneessa herra Fouquet oli polvistunut markiisittaren jalkoihin. Rouva de Bellière antoi ajajalle louisdorin, apulaiselle herttaisen hymyn, ja hyvästeli heidät. Hän lukitsi oven ja jäi siten yksikseen odottelemaan turvassa. Ketään palkollista ei ilmestynyt näkyviin. Kuitenkin kaikki oli järjestettyä ikäänkuin näkymätön henki olisi arvannut tulijan tarpeet ja toiveet. Liedessä räiskyi iloinen tulennos, kynttilänjalkoihin oli asetettu valaistusneuvot valmiiksi, hyllypöydällä oli virvokkeita ja kirjoja, japanilaisissa maljakoissa vereksiä kukkasia. Se oli kuin lumottu asunto.

Markiisitar sytytti kynttilät, hengitti kukkien tuoksua, istuutui lepotuoliin ja vaipui piankin unelmiin, jotka kaihoisinakin sisälsivät myös viihdytystä. Hän näki edessään aarteen tuotuna tähän kamariin, miljoonan, jonka hän oli temmannut omaisuudestaan niinkuin niittokone sieppaa varresta kaunokin. Se antoi hänelle aihetta moniin suloisiin ajatuksiin, mutta ennen kaikkea hän mietti, miten saisi luovutetuksi yli-intendentille nämä rahat hänen kykenemättänsä tietämään, keltä lahja tuli. Se pulma oli heti juolahtanut hänen mieleensä ja näyttänyt piankin olevan yksinkertaisesti ratkaistavissa siten, että hän soittaisi yli-intendentin saapuville ja pakenisi ennen tämän tuloa, tuntien suurempaa onnellisuutta kuin jos olisi saanut miljoonan eikä menettänyt. Mutta perille päästyään hän johtui epäilyksiin. Tämä asumus oli huoliteltu niin kodikkaasti, että olisi voinut luulla kamarineidon juuri leyhyttäneen sieltä huiskullaan viimeisenkin tomuhiukkasen. Kaikki nämä valmistukset saivat hänestä tuntumaan kuin hän olisi vasta tulollaan häätänyt taikalinnan keijukaiset, joiden katseet olivat sitä ennen voineet vaivihkaa sattua häneen. Fouquet saattoi niin ollen päästä ainakin sen verran jäljille, että kykenisi arvaamaan asian oikean laidan, ja hän kieltäytyisi pitämästä lahjaksi minkä olisi kenties vastaanottanut lainaksi. Hyvää tarkoittava yritys raukeisi siten tuloksettomaksi. Oli kaiketi tarpeellista ryhtyä asiaan vakavasti käsiksi, jotta uhrauksesta olisi hyötyä. Piti saada yli-intendentti täydellisesti oivaltamaan asemansa täpäryys, jotta hän alistuisi naisen jalomieliseen päähänpistoon. Häntä oli suostuteltava kaunopuheisen ystävyyden kaikella teholla, ja ellei sekään riittäisi, oli otettava avuksi kiihkeän rakkauden tenho, jota mikään ei torjuisi ehdottomassa vakuuttamisen halussa. Eikö yli-intendentti ollutkin tunnettu peräti hienotuntoiseksi ja arvostaan pitäväksi mieheksi? Sallisiko hän naisen riistää itseänsä varattomuuteen hänen hyväkseen? Ei, hän taistelisi vastaan, ja jos mikään voima kykenisi sitä estelyä voittamaan, niin ainoastaan rakastetun naisen ääni saattoi tulla kysymykseen. Nyt rouva de Bellièren sydämessä heräsi toinen epäilys, joka vihlaisi julmasti kuin tikarin kylmä kärki. Rakastiko hän todellisesti? Rajoittuiko tuo joustava sielu ja herkkä sydän hetkeksikään kiintymään yhteen kohti, edes enkeliäkään ihaillakseen? Eikö Fouquetin laita hänen kaikesta nerokkuudestaan ja kunnostaan huolimatta ollut sama kuin noiden valloittajain, jotka loistavan voiton saatuaan vuodattavat kyyneliä taistelutantereella?

-- No niin, siitä minun tulee saada selvyys, -- tuumi markiisitar. -- Kuka tietää, eikö tuo kiihkeästi tavoiteltu sydän ole pohjaltaan arkinen, -- kuka tietää, eikö tuo sielu oikealla tavoin koeteltuna ilmene jokapäiväiseksi ja ala-arvoiseksi... "No, no!" huudahti hän itsekseen; "liian kauan tässä epäilen ja epäröin! Ryhdyn koetukseen!"

Hän katsahti seinäkelloon.

-- Jo seitsemän, -- ajatteli hän; -- hänen täytyy nyt olla työhuoneessaan vahvistamassa asiakirjoja. Ja nousten kuumeisen kärsimättömästi hän astui kuvastimen luo, jonka pintaan ilmestyi hänen uhrautuvan rakkautensa päättäväisyyttä haastava hymy; hän painoi joustinta ja nykäisi näkyviin avautunutta nastaa. Ikäänkuin ennakolta voipuneena taistelunsa odotuksesta hän sitten hervottomasti heittäysi polvilleen ison lepotuolin eteen ja kätki vapiseviin käsiin päänsä.

Kymmenen minuutin kuluttua hän kuuli joustimen kitkahduksen. Ovi kääntyi näkymättömillä saranoillaan, ja Fouquet ilmestyi esiin.

Hän oli kalpea ja kumarassa kuin ankean mietiskelyn painostamana. Hän ei rientänyt sisälle, vaan astui verkkaan. Peräti tärkeätä ongelmaa täytyi olla ratkaisemassa miehen, joka tällaista kutsua noudatti noin hiljaisesti, vaikka nautinto oli muuten niin vallitsevana vaikuttimena hänen elämässään. Tuskallisissa unissa vietetty yö olikin laihduttanut piirteitä, jotka tavallisesti ilmaisivat ylvästä huolettomuutta, ja painanut mustat juovat silmien alle. Hän oli yhä komea ja ylevä näöltään, ja hänellä kovin harvinainen apeuden juonne suupielissä antoi kasvoille uutta, nuorentavaa sävyä. Mustassa puvussa, rintamus ihan koholla hänen levottoman kätensä nyppimästä pitsiröyhelöstä, yli-intendentti haaveksivin katsein pysähtyi tämän kamarin kynnykselle, missä hänen silmäyksensä oli niin usein etsinyt odottelevaa onnea.

Tämä lempeä totisuus, ylenpalttisen riemastuksen sijalle tullut myhäilevä murheellisuus, vaikutti hyvin syvällisesti markiisittareen, joka katseli häntä syrjästä. Naisen silmä kykenee rakastetun miehen kasvonpiirteistä lukemaan kaikki itsetunnon tai kärsimyksen vihjeet, ikäänkuin Jumala heidän heikkoutensa tähden olisi tahtonut suoda naisille enemmän huomiokykyä kuin muille luoduille. Markiisitar tajusi ensi katseellaan ministerin koko ahdingon. Hänelle selvisi yön levottomuus, päivän pettymyksien sarja. Siitä hetkestä hän oli voimakas, hän tunsi rakastavansa Fouquetia yli kaiken. Hän nousi, astui rahaministeriä kohti ja virkkoi:

"Te kirjoititte minulle tänä aamuna, että saatte jo vähemmin muistelluksi minua, samalla kun arvelitte minun kokonaan lakanneen ajattelemasta teitä, kun emme ole niin pitkään aikaan tavanneet toisiamme. Tulin osoittamaan sananne vääriksi, monsieur, ja sen voin tehdä sitä varmemmin, kun näen silmistänne, että te ette ole minua koskaan rakastanut niin paljon kuin tällä hetkellä, samoin kuin te puolestanne voitte käsittää tuloni merkitsevän, etten suinkaan ole teitä unohtanut."

"Oi, te olette enkeli, markiisitar", huudahti Fouquet, jonka ylevää katsantoa ilahduksen salama hetkiseksi kirkasti, "ja yhdelläkään ihmisolennolla ei ole oikeutta antautua epäilyksiin teistä! Hänen on vain nöyrryttävä pyytämään armoa."

"Olkoon se siis suotu teille!" Fouquet aikoi polvistua. "Ei", kielsi markiisitar, "istuutukaa viereeni. Voi, näen synkän ajatuksen painavan sieluanne!"

"Mistä niin päätätte, madame?"

"Hymystänne, joka väkinäisyydellään tärvelee koko ilmeenne. No, mitä nyt mietittekään? Sanokaa, olkaa avomielinen; eihän ystävysten välillä sovi olla salaisuuksia?"

"No niin, madame, selittäkää siis te minulle, mistä tämä pitkäaikainen ankaruus johtui."

"Ankaruus?"

"Niin; ettekö ole kieltänyt minua käymästä luonanne?"

"Oi, onhan siihen ollut syytä, hyvä ystävä!" sanoi rouva de Bellière syvään huoaten. "Jo viime käyntinne minun luonani on tuottanut teille paljon onnettomuutta. Asuntoani vakoillaan, ja samat silmät, jotka silloin näkivät teidät, olisivat voineet uudelleen saada katkeran kostonhalun aihetta. Pidän teille vähemmän vaarallisena, että minä tulen tänne; mutta tietäen teidän joutuneen jo muutoin ahdinkoon, en ole tahtonut yhä lisätä vastuksianne..."

Fouquet hätkähti. Nuo sanat palauttivat hänen mieleensä rahaministerin huolet, jotka olivat hetkiseksi häipyneet rakastajan toiveisiin.

"Ahdinkoon, -- minä?" virkahti hän yrittäen hymyillä. "Mutta murheellisella sävyllänne tosiaan melkein saatte minut uskomaankin sitä, markiisitar. Ovatko nuo kauniit silmät siis kääntyneet minuun vain surkutellakseen? Oh, aivan toisia tunteita odotin niiden kuvastavan."

"Minusta ei murhe ole lähtöisin, monsieur: katsokaa vain kuvastimesta."

"Totta kyllä, olen hiukan kalpea, markiisitar, mutta se johtuu liiallisesta työstä: kuningas antoi eilen toimekseni hankkia ylimääräisiä rahavaroja."

"Niin, neljä miljoonaa; sen tiedän."

"Te tiedätte sen!" huudahti Fouquet ihmeissään. "Miten se on mahdollista? Vasta peliseurueen hajaannuttua, kuningattarien poistuttua ja yhden ainoan henkilön läsnäollessa kuningas..."

"Näette kuitenkin, että tunnen asian, ja siinähän on kylliksi. No niin, jatkakaa, hyvä ystävä: kuningas siis pyysi..."

"Niin, käsitättehän, markiisitar, että summa oli koottava, sitten laskettava, merkittävä kirjoihin, ja se puuha on hyvinkin pitkällinen toimitus. Herra de Mazarinin kuoltua on raha-asiain virastossa ilmaantunut jonkun verran väsymystä ja häiriötä: henkilökuntani on saanut liian paljon tehtävää, ja minun täytyi yöllä valvoa apuna."

"Summa on siis koolla?" kysyi markiisitar levottomasti.

"Olisipa ihme, markiisitar", vastasi Fouquet hilpeästi, "jos rahaministerin kassoista ei löytyisi neljää vaivaista miljoonaa."

"Niin, kyllähän uskon, että teillä ne on tai tulee saaduksi."

"Tulee saaduksiko?"

"Siitä ei ole pitkääkään aikaa, kun teiltä jo vaadittiin kaksi."

"Minusta tuntuu vuosisata siitä kuluneen, markiisitar. Mutta älkäämme enää puhuko rahoista, jos suvaitsette."

"Päin vastoin puhukaamme niistä, hyvä ystävä."

"Oh!"

"Kuulkaahan, minä olenkin tullut vain sitä varten."

"Mutta mitä siis tahdottekaan sanoa?" tiedusti yli-intendentti, jonka katse ilmaisi rauhatonta uteliaisuutta.

"Nimitetäänkö yli-intendentti eroittamattomaksi virkaansa, monsieur?"

"Mutta markiisitar!"

"Vastaanhan minäkin teille vilpittömästi."

"Te hämmästytätte minua, markiisitar, puhuessanne kuin luottamustehtäviä tarjoava."

"Asia on aivan yksinkertainen: aion tallettaa sijoitettavaksenne rahoja ja niin ollen haluan luonnollisesti tietää, onko asemanne taattu."

"Totisesti, markiisitar, olen ymmällä enkä voi käsittää mihin tähtäätte."

"Ihan vakavasti puhuen, hyvä herra Fouquet, minulla on kiusaa käteisistä varoistani. Olen kyllästynyt ostamaan tiluksia ja tahdon jättää jonkun ystävän tehtäväksi saada rahani tuottamaan tyydyttävää tuloa."

"Mutta eihän sillä liene pahaakaan kiirettä?" virkkoi Fouquet.

"Pidän asiaa aivan kiireellisenä ja tärkeänä."

"No, puhumme siitä toisella kertaa."

"Se ei käy laatuun, sillä rahat ovat mukanani."

Markiisitar viittasi kirstuun ja avasi yli-intendentin nähtäviin setelitukut ja kultaläjän.

Fouquet oli noussut silloin kun markiisitarkin. Hän seisoi kotvasen ihmeissään; sitten hän yhtäkkiä peräytyi, kalpeni ja vaipui tuolille, kätkien kasvot käsiinsä.

"Voi, markiisitar, markiisitar!" mutisi hän.

"No?"

"Mikä mielipide teillä onkaan minusta, tehdäksenne tällaisen tarjouksen?"

"Teistäkö?"

"Päätelmä on selvä."

"Mitä siis itse ajattelettekaan esityksestäni? Sanokaa."

"Te toitte nämä rahat sen johdosta, että tiesitte minun olevan pulassa. Oi, älkää kieltäkö. Käsitän sen selkeästi. Enkö tunne sydäntänne?"

"No niin, jos tunnette sydämeni, niin huomaatte, että juuri sen tarjoan teille."

"Olin siis oikeassa!" huudahti Fouquet. "Voi, madame, en tosiaan ole koskaan antanut teille oikeutta loukata minua tällä tavoin!"

"Loukata teitä!" lausui rouva de Bellière kalveten. "Omituista inhimillistä herkkätuntoisuutta! Olettehan vakuuttanut rakastavanne minua? Olettehan sen rakkauden nojalla pyytänyt mainettani, kunniaani? Ja tarjotessani rahojani te kieltäydytte?"

"Hyvä markiisitar, te olette ollut vapaa varjelemaan mitä sanotte maineeksenne ja kunniaksenne. Jättäkää minulle omasta kohdastani sama vapaus. Jättäkää minut syöksymään häviöön, sortumaan niiden vihamielisten pyrkimysten painoon, jotka minua saartavat, tekemieni virheitten ja oman katumuksenikin raskautukseen; mutta taivaan tähden älkää musertako minua tällä viimeisellä iskulla, markiisitar!"

"Teiltä vastikään puuttui selvänäköisyyttä, herra Fouquet", huomautti toinen.

"Mahdollista kyllä, madame."

"Ja nyt ette ymmärrä sydämen kieltä."

Fouquet kouraisi läähättävää rintaansa.

"Murjokaa minua, madame", hän sanoi; "minulla ei ole mitään vastattavana."

"Olen tarjonnut teille ystävyyteni, herra Fouquet."

"Niin, madame; mutta te olette rajoittunut siihen."

"Tämä esitykseni johtuu ystävän harrastuksesta."

"Epäilemättä."

"Ja te hylkäätte ystävyyteni todisteen?"

"En voi muuta."

"Katsokaa minuun, herra Fouquet." Markiisittaren silmät säihkyivät. "Tarjoan teille rakkauteni."

"Oh, madame!" äännähti Fouquet.

"Olen rakastanut teitä jo kauan, kuulkaa. Naisilla on väärä hienotunteisuutensa kuten miehilläkin; minua on hallinnut kiihkeä rakkaus, mutta sen täyttä voimaa en ole tahtonut teille ilmaista."

"Oi!" huudahti Fouquet liittäen kätensä ristiin.

"No, nyt siis sanon sen teille. Te olette pyytänyt rakkauttani polvillanne, ja minä kielsin; olin sokea kuten tekin äsken. Nyt sen tarjoan."

"Niin, mutta ainoastaan itse tunteen!"

"Rakkauteni, itseni, elämäni! Kaikki, kaikki, kaikki!"

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti Fouquet huumaantuneena.

"Otatteko vastaan?"

"Te rusennatte minut onneni ylenpalttisuudella!"

"Oletteko onnellinen -- sanokaa, sanokaa... jos minä tulen omaksenne, kokonaan omaksenne?"

"Se on ylin auvo!"

"Ottakaa minut siis. Mutta kun minä uhraan teille ennakkoluulon, luopukaa tekin minun tähteni viimeisestä arvelevaisuudesta."

"Madame, madame, älkää kiusatko minua!"

"Ystäväni, ystäväni, älkää kieltäytykö!"

"Voi, ajatelkaa toki, mitä esitättekään!"

"Fouquet, evätkää vain sanalla, niin avaan tämän oven", ja hän viittasi kadulle päin -- "ja sitten ette enää näe minua. Lausukaa vain sana myöntymykseksi, niin seuraan teitä minne tahdotte, ummessa silmin, estelemättä, empimättä, surematta."

"Elise, Elise! Mutta tuo rahakirstu?"

"Siinä ovat myötäjäiseni!"

"Se on teidän häviönne!" huudahti Fouquet survaisten nurin kullan ja setelipinkat; "tuossa on hyvinkin miljoona..."

"Sen verran juuri... Summa edustaa jalokiviäni, joita en tahdo enää käyttää, jos te ette minua rakasta, ja jos rakastatte minua niinkuin minä teitä, en enää tarvitse koruja!"

"Oi, tämä on liikaa, tämä on liikaa!" huudahti Fouquet. "Minä taivun, taivun, vaikkapa vain saattaakseni arvoonsa sellaisen uhrautuvaisuuden. Otan vastaan myötäjäiset..."

"Ja tässä on naisesi", sanoi markiisitar heittäytyen hänen syliinsä.

103.

Jumalan alue.

Tällävälin Buckingham ja de Wardes matkasivat hyvinä kumppanuksina ja täydessä sovussa Pariisin--Calaisin valtatiellä.

Buckingham oli jouduttanut jäähyväisiänsä siinä määrin, että ne pääosaltaan olivat jääneet pintapuolisiksi. Hyvästelykäynnit Filip-herttuan ja Madamen sekä nuoren kuningattaren ja leskikuningattaren luona olivat muodostuneet yhdeksi yhteiseksi tilaisuudeksi. Tästä tuli ansio leskikuningattaren pikku sovittelulle, joka säästi hänet antautumasta toiseen kiusalliseen kahdenkeskiseen haasteluun kruununprinssin kanssa ja pelasti hänet Madamen vaaralliselta taikomiselta. Buckingham oli hellästi syleillyt de Guichea ja Raoulia, vakuuttaen edelliselle suurta arvonantoaan ja jälkimmäiselle lujaa ystävyyttä, jota mitkään vastukset eivät voisi haitata, ei etäisyys eikä aika horjuttaa. Vankkurit olivat lähteneet jo ennakolta; itse hän nousi koko saattueensa keralla kaleeseihin illan tullen. De Wardes ei ollut suinkaan hyvillään siitä, että englantilainen siten otti hänet hinatakseen. Hän oli kekseliäässä mielessään pohtinut keinoja moisesta kytkyestä päästäkseen, mutta mitään soveliasta muotoa ei ollut ilmennyt verukkeeksi, jonka perusteella hän olisi saanut matkustetuksi erikseen ja voinut sopia siitä, että joutuisasti kulkeva herttua olisi perillä odottanut häntä. Hänen oli ollut pakko niellä äkänsä ja yrmeytensä. Ne huimapäiset tuttavat, joille hän olisi voinut avata sydämensä neuvon tarpeessa, olisivat ilvehtineet hänelle herttuan ylemmyydestä. Tasaisemmat, mutta järkevämmät olisivat vain kehoittaneet häntä luopumaan kaksintaistelun ajatuksestakin, muistuttaen kuninkaan kiellosta. Enimmät tuttavat taasen olisivat joko lähimmäisrakkaudesta tai kansallisesta itserakkaudesta suorastaan katsoneet parhaaksi avukseen ilmoittaa kiireimmiten ministereille matkasta, joka oli päättymässä verileikkiin. Niinpä oli tuloksena, että de Wardes peräti karvaalla mielellä sulloi matkareppunsa, otti kaksi ratsua ja lakeijan saattamana riensi tulliportille, missä Buckinghamin kaleesien piti ottaa hänet mukaansa.

Herttua tervehti vastustajaansa kuin parasta ystävää, sovitti hänelle mukavan istumasijan, tarjosi makeisia ja levitti hänen ylleen soopelinnahkaisen viitan, joka oli ollut heitettynä etuistuimelle. Sitten haasteltiin hovista, lukuunottamatta kruununprinsessaa; Monsieurista, puuttumatta hänen talouteensa; kuninkaasta, mainitsematta hänen kälyään; leskikuningattaresta, syrjäyttäen hänen miniänsä; Englannin kuninkaasta, kajoamatta hänen sisareensa; matkakumppanusten sydämenasioista, mitään vaarallista nimeä esittämättä.

Pikku päivämatkoina suoritettu retki muodostuikin hupaiseksi. Aito ranskalaisena mieleltään ja kasvatukseltaan Buckingham piankin oli ihastuksissaan siitä, että oli niin hyvin valinnut kumppaninsa. Ajanviettoon kuului hyvällä herkutteluhalulla soviteltuja aterioita, tilapäisiä kilparatsastuksia kauneilla kentillä tien varressa ja jäniksenpyyntiäkin, sillä herttua oli ottanut ajokoiria mukaansa. Buckingham hiukan muistutti kaunoista Seine-virtaa, joka tuhanteen kertaan syleilee Ranskaa hellässä polvittelussaan, ennen kuin saa laskeutuneeksi valtamereen. Mutta Ranskasta poistuessaan Buckingham ennen kaikkea kaipasi sitä uutta ranskatarta, jonka hän oli tuonut Pariisiin; hänen mieleensä tulvi aivan alituiseen muistoja, ainaisina kaihon aiheina. Toisinaan hän itsehillinnästään huolimatta vaipui näihin mietteisiinsä äänettömäksi, ja silloin ei de Wardeskaan häirinnyt häntä. Tämä huomaavaisuus olisi varmasti liikuttanut Buckinghamin sydäntä ja muuttanut hänen aikeitaan de Wardesiin nähden, ellei jälkimmäisen vaiteliaisuutta olisi pilannut sisukas katse ja väistymätön salakavala hymy. Vaistomaiset vihamielisyydet ovat talttumattomia; mikään ei sammuta niitä. Tuhkaa saattaa väliin kertyä verhoksi, mutta alla kytee sitkeä hehku.

Kun vastoin alkuperäisiä kiirehtimisen aikeita oli täten käytetty taipaleella tarjoutuvia huvikkeita, päädyttiin perille vasta kuudennen päivän ehtoopuolella. Herttuan palveluskunta oli ennakolta vuokrannut purren, jolla hevoset ja kuormasto kuten väkikin piti vähin erin toimittaa etäämmäksi asettuneeseen kutteriin. Hevoset laivattiin ensimmäisinä, vipuamalla ne purresta kutterin kannelle vasiten valmistetuissa vasuissa ja siten tuettuina täytteillä, että niiden raajat eivät rajuimmissakaan säikyn tai kärsimättömyyden setkissä päässeet karvaltaan kahnautumaan. Kahdeksan tällaista vierekkäin asetettua vasua täytti lastisuojan. Vapisevat hevoset eivät lyhyillä merimatkoilla ollenkaan tarvitse syödäkseen, vaan ihan kammoavat parastakin apetta, jota maalla halukkaasti pitäisivät hyvänään. Vähitellen saatiin kaikki kuormastokin siirretyksi kutteriin, kun työ oli aloitettu ennen herttuan tuloa. Palkolliset palasivat ilmoittamaan hänelle, että valmistuksista oli nyt suoriuduttu, joten odotettiin vain, milloin hänen ylhäisyytensä suvaitsisi tulla alukseen ranskalaisen aatelismiehen kanssa. Kukaan ei nimittäin aavistellut jälkimmäistä muuksi kuin herttuan äskettäin saamaksi peräti likeiseksi seuralaiseksi.