Part 57

"Sydämeni on raadeltu, sieluni pimentää epätoivo", valitti nuori ylimys; "esittämänne lohdutus kyllä hyvittää kunniaani, mutta se ei riitä antamaan minulle uuden elämän uskallusta."

"Oletteko tuntenut äitiänne, ystäväiseni?" kysyi kuningatar sydämellisesti myhäillen.

"Oi, hyvin vähän, madame; mutta minä muistan, että se ylevä nainen suuteli pois huoliani ja vuodatti kyyneleitä minun itkiessäni."

"Villiers!" sanoi kuningatar hiljaa, laskien kätensä nuoren miehen kaulaan; "minä olen teille äitinä, ja uskokaa minua, että kukaan ei tieteni saa pahoittaa poikani mieltä."

"Kiitos, madame, kiitos!" vastasi herttua heltyneenä ja liikutuksen tukahduttamalla äänellä. "Minä tunnen, että sydämessäni on vielä sijaa rakkauttakin suloisemmalle ja ylevämmälle tunteelle."

Leskikuningatar katseli häntä ja puristi hänen kättänsä. "Menkää siis", sanoi hän.

"Milloin minun on matkustettava? Määrätkää!"

"Milloin teille mukavasti soveltuu, mylord", vastasi Itävallan Anna. "Te matkustatte, mutta päivän valitsette itse. Epäilemättä haluaisitte nyt lähteä heti, mutta parempi on odottaa ainakin ylihuomiseen; ilmoittakaa vain tänään, että se on tahtonne."

"Tahtoni?" mutisi nuori ylimys.

"Niin, herttua."

"Ja... enkö milloinkaan tule takaisin Ranskaan?"

Itävallan Anna mietti tuokion, ja hänet sai jälleen valtaansa raskasmielisyys.

"Minulle olisi mieluista", vastasi hän, "jos palaisitte silloin kun minä muutan nukkumaan ikuista untani Saint-Denisin kappeliin puolisoni vierelle."

"Joka tuotti teille niin paljon kärsimyksiä!" virkahti Buckingham.

"Joka oli Ranskan kuningas", vastasi kuningatar.

"Te olette suopean sydämen elähdyttämä, madame, edessänne on valoisa tulevaisuus, saatte kokea paljon uusia iloja, jotka lupaavat teille monen monta elonvuotta lisää."

"No, siinä tapauksessa paluunne pitkistyy", sanoi kuningatar yrittäen hymyillä.

"Minusta ei ole silloin palaamaan", virkkoi Buckingham kaihomielin, "niin nuori kuin olenkin. Kuolema ei lue vuosia; se on puolueeton nuorta kuten vanhaakin kohtaan."

"Sikseen kaikki synkät aatokset, herttua; tahdon ilahduttaa mieltänne: tulkaa kahden vuoden kuluttua! Näen elinvoimaisesta olemuksestanne, että se kaikki, mikä nyt painaa mieltänne, alkaa käydä vanhentuneeksi jo kuuden kuukauden kuluttua; määräämässäni ajassa te kehitytte ihan toiseksi ihmiseksi."

"Luulen, että äsken arvostelitte minua paremmin, madame", väitti nuori mies, "kun sanoitte, että Buckinghamit elävät muistoissaan. Ei, meidän sieluumme ei aika pysty!"

"Vaiti jo, vaiti!" kielsi kuningatar suudellen herttuaa otsalle, kykenemättä hillitsemään hellyytensä lämpöä. "Menkää, menkää, -- älkää saattako minua liian heltyneeksi älkääkä unohtako itseänne enää! Minä olen kuningatar, te olette Englannin alamainen; Kaarle-kuningas odottaa teitä, -- hyvästi, Villiers, _farewell_, Villiers!"

"_For ever_",[54] vastasi nuori mies ja kiirehti pois kyyneliään pidätellen. Anna painoi otsaansa käsillään; sitten hän kuvastimeen katsoen mutisi itsekseen:

"Oikein sanotaan, että nainen on ikuisesti nuori; jossakin sydämensä sopessa hän on aina kahdenkymmenen ikäinen."

93.

Hänen majesteettinsa Ludvig XIV ei katso neiti de la Vallièreä kyllin sieväksi ja rikkaaksi Bragellonnen varakreivin arvoiselle aatelismiehelle.

Raoul ja kreivi de la Fère saapuivat Pariisiin saman päivää iltana, jona Buckinghamin herttualla oli ollut keskustelunsa leskikuningattaren kanssa. Heti perille tultuaan kreivi Raoulin välityksellä pyysi pääsyä kuninkaan puheille.

Tämä oli viettänyt osan päivästä Madamen ja hovinaisten parissa katsellen Lyonista saapuneita silkkikankaita, jotka hän oli valinnut kälylleen lahjaksi. Sitten oli oltu yhteisillä päivällisillä, ja lopuksi kerääntyi peliseurue, josta kuningas tapansa mukaan erkani kello kahdeksalta, siirtyen työhuoneeseensa järjestelemään asioita Colbertin ja Fouquetin kanssa.

Raoul oli eteissuojamassa, silloin kun molemmat ministerit poistuivat, ja kuningas näki hänet puoliavoimesta ovesta.

"Mitä herra de Bragelonne haluaa?" kysyi hän.

Nuori mies lähestyi.

"Sire", vastasi hän, "anon pääsyä kreivi de la Fèrelle, joka on juuri saapunut Bloisista ja hartaasti haluaisi puhutella teidän majesteettianne."

"Minulla on tunti aikaa ennen kuin käyn illalliselle", sanoi kuningas. "Onko herra de la Fère saapuvilla?"

"Herra kreivi odottaa alhaalla teidän majesteettinne päätöstä."

"Tulkoon tänne ylös."

Viisi minuuttia myöhemmin Atos astui Ludvig XlV:n huoneeseen. Hallitsija tervehti häntä sillä armollisella sydämellisyydellä, jolla Ludvig -- ikäisekseen harvinaista ymmärtäväisyyttä osoittaen -- kohteli huomattavia miehiä, kun oivalsi mahdottomaksi kiinnittää heitä puolelleen tavallisella suosiollisuudella.

"Sallikaa minun toivoa, kreivi", sanoi kuningas, "että tulette pyytämään minulta jotakin."

"Sitä en kiellä, teidän majesteettinne", vastasi kreivi; "tulen todellakin esittämään anomuksen."

"Katsotaanpa", sanoi kuningas tyytyväisesti.

"En kuitenkaan tule omalla asiallani, sire."

"Se on ikävää! Mutta suojatillennekin, kreivi, teen sen, mitä ette suo minun myöntää omaksi hyväksenne."

"Teidän majesteettinne rohkaisee minua... Tulin puhumaan kuninkaan kanssa varakreivi de Bragelonnen puolesta."

"No, samallahan oikeastaan esiinnytte omastakin puolestanne, kreivi."

"En aivan niinkään, sire... En ole omakohtaisesti mukana siinä, mitä toivon saavani hänelle teidän majesteetiltanne. Varakreivi ajattelee mennä naimisiin."

"Hän on vielä nuori, mutta samapa se... Hän on reipas soturi ja otan kyllä valitakseni hänelle puolison."

"Hän on itse tehnyt valintansa, sire, ja kaipaa nyt ainoastaan teidän majesteettinne suostumusta."

"Vai niin, kysymys koskeekin vain aviosopimuksen vahvistamista?" Atos kumarsi. "Onko hän valinnut rikkaan morsiamen ja sellaisesta säätyasemasta, joka tyydyttää teitä?"

Atos epäröitsi silmänräpäyksen. "Morsian on jalosukuinen", vastasi hän, "mutta varoja hänellä ei ole."

"Siihen haittaan me kyllä tiedämme apukeinon."

"Teidän majesteettinne saattaa minut ylenmäärin kiitolliseksi, mutta sallittakoon minun huomauttaa eräästä seikasta."

"Puhukaa vapaasti, kreivi."

"Teidän majesteettinne tuntui viittaavan myötäjäisten antamiseen tälle nuorelle tytölle?"

"Niin todellakin."

"Ja tämä siis johtuisi minun käynnistäni Louvressa? Olisin pahoillani siitä, sire."

"Ei mitään väärää hienotuntoisuutta, kreivi! Mikä on morsiamen nimi?"

"Hän on kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière", vasasi Atos kylmäkiskoisena sävyltään.

"Kah", virkkoi kuningas muistellen, "minä tunnenkin sen nimen; muuan markiisi de la Vallière..."

"Niin, sire, tämä on hänen tyttärensä."

"Hän on kuollut?"

"Niin, sire."

"Ja leski meni uusiin naimisiin herra de Saint-Remyn kanssa joka on Orléansin leskiherttuattaren hovimestarina?"

"Teidän majesteetillanne on tarkat tiedot."

"Miten sattuu, miten sattuu... Niin, ja eikö tyttö nyt olekin nuoren Madamen seurueessa?"

"Teidän majesteettinne tuntee koko asian paremmin kuin minä."

Kuningas mietti taas tovin ja tarkkasi vaivihkaa Atoksen jotensakin huolestuneita kasvoja.

"Kuulkaahan, kreivi", sanoi hän sitten, "tyttö ei muistaakseni ole mainittavan sievä?"

"Sitä en oikein osaa sanoa", vastasi Atos.

"Minä olen katsellut häntä, mutta hän ei ole minuun vaikuttanut erityisemmin."

"Hän on lempeän ja vaatimattoman näköinen, mutta tuskin kaunotar, sire."

"Kauniit vaaleat hiukset hänellä kuitenkin on."

"Niin kylläkin."

"Ja hyvin viehättävät siniset silmät."

"Niitä voi kiittää."

"Kauneuden puolesta se liitto siis ei ole erinomainen. Siirtykäämme nyt varallisuussuhteisiin."

"Korkeintaan viisitoista- tai kaksikymmentätuhatta livreä myötäjäisiä; mutta rakastavaiset eivät ole itsekkäitä, enkä minäkään pane suurta arvoa rahoille."

"Ylellisyydelle, tarkoitatte kai; mutta ilman välttämätöntä ei voi tulla toimeen. Viidentoistatuhannen livren myötäjäisinä ilman eläkettä ei nainen voi esiintyä itsenäisesti hovipiirissä. Mutta me täytämme puutteen; sen tahdon tehdä Bragelonnen hyväksi."

Atos kumarsi. Kuningas pani jälleen merkille hänen kylmäkiskoisuutensa ja jatkoi:

"Se siis rahakysymyksestä; ajatelkaamme vielä säätyasemaa. Markiisi de la Vallièren tytär -- se kyllä kelpaa; mutta tuo kunnon Saint-Remy esiintyy jossakin määrin pilaamassa sukua, naispuolelta vain, mutta haitta on sekin, ja te, kreivi, lienette suuresti kiintynyt sukunne arvoon?"

"Minä, sire, en nyt ajattele muuta kiintymystä kuin alamaisen uskollisuutta kuningastani kohtaan."

Kuningas vaikeni taas.

"Kuulkaahan, monsieur", hän sitten aloitti, "teidän sävynne on koko keskustelumme aikana ihmetyttänyt minua hyvin suuresti. Olette tullut pyytämään suostumustani avioliitolle, jonka esittäminen näyttää pahasti painostavan mieltänne. Oh, nuoruudestani huolimatta erehdyn harvoin, sillä toisten parissa panen ystävyyteni palvelemaan älyä ja toisia kohtaan käytän epäluuloisuuttani terävänäköisyyden elvykkeenä. Sanon vieläkin, että te ette esitä pyyntöänne halukkain sydämin."

"Minun täytyy se tunnustaa, sire."

"Niin ollen en ymmärrä teitä; asettukaa vastaan."

"Ei, sire, rakastan Bragelonnea kaikesta sydämestäni; hän on hurmaantunut neiti de la Vallièreen ja haaveilee tulevaisuutta paratiisina, ja minussa ei ole luontoa nuoruuden kultaisten unelmien murskaamiseen. Tämä liitto ei minua miellytä, mutta anon kuitenkin hartaasti, että teidän majesteettinne vahvistaa sen, jotta Raoul saavuttaisi onnensa."

"No, sanokaahan sitten, rakastaako tyttö häntä?"

"Edelleenkin sanoakseni suoran totuuden en luota neiti de la Vallièren rakkauteen. Hän on nuori, melkein lapsi vielä, parhaillaan hurmaantunut elämänsä ensimmäisestä julkisuudesta. Hovissa esiintymisen ilo ja Madamen palvelemisen kunnia muodostunevat hänen mielessään vastapainoksi sille hellyydelle, mitä hänellä saattaa olla sydämessään, joten siitä nähdäkseni koituu sellainen muodollinen avioliitto kuin hovissa useinkin solmitaan; mutta Bragelonne tahtoo, ja olkoon siis niin."

"Te ette kuitenkaan tunnu sellaiselta mukautuvalta isältä, joka alistuu lapsensa orjaksi", huomautti kuningas.

"Olen kyllä luja pahuutta vastaan, sire, mutta hellämielisyydelle en voi mitään. Raoul kärsii, hän riutuu surusta; hänen tavallisesti hilpeä luonnollisuutensa on hävinnyt umpimielisen synkkyyden tieltä. En tahdo riistää teidän majesteetiltanne mitä palveluksia hän voi tehdä."

"Nyt käsitän asemanne", sanoi kuningas, "ja olletikin ymmärrän sydäntänne."

"Minun ei siis tarvitse huomauttaa teidän majesteetillenne", vastasi kreivi, "että päämääränäni on näiden lasten tai oikeastaan tämän lapsen saattaminen niin onnelliseksi kuin se nyt on mahdollista."

"Ja minä harrastan Bragelonnen onnea kuten tekin."

"Odotan siis vain teidän majesteettinne allekirjoitusta. Raoul saakoon kunnian esittäytyä vastaanottamaan suostumuksenne."

"Te erehdytte, kreivi", oikaisi kuningas lujasti. "Sanoin harrastavani varakreivin onnea, ja sentähden asetunkin tätä liittoa vastaan."

"Mutta, sire", huudahti Atos, "teidän majesteettinne lupasi minulle..."

"Ei, kreivi, lopullista lupaustani en antanut, ja asia on selvinnyt soveltumattomaksi aikeisiini."

"Oivallan teidän majesteettinne ajatuskannan hyväntahtoisuuden ja jalomielisyyden minua kohtaan; mutta otan vapaudekseni muistuttaa, että olen lupautunut tähän puheluun puoltavaksi lähetiksi."

"Lähetti ei aina onnistu asiallaan, kreivi."

"Voi, sire, se on julma isku Bragelonnelle!"

"Annan itse sen iskun; otan varakreivin puhuteltavakseni."

"Rakkaus, sire, on vastustamaton voima."

"Rakkautta voi vastustaa, sen vakuutan teille, kreivi."

"Kyllä, kun ihmisellä on kuninkaan tahto, teidän sielunne, sire."

"Älkää olko levoton tästä asiasta. Minulla on omat aikeeni Bragelonnen suhteen. En sano, ettei hän saa mennä naimisiin neiti de la Vallièren kanssa; tahdon ainoastaan, että hän ei saa puolisoa noin nuorena, ja ensin on morsiamen aseman kehityttävä edullisemmaksi sekä sulhasen puolestaan ansaittava ne suosionosoitukset, joita hänelle suunnittelen. Sanalla sanoen, kreivi, minä tahdon, että annetaan vielä ajan kulua."

"Vielä kerran, sire..."

"Herra kreivi, tehän sanoitte tulleenne pyytämään minulta suosionosoitusta?"

"Niin, teidän majesteettinne."

"No, samaa pyydän vuorostani teiltä: älkäämme enää puhuko siitä. On mahdollista, että ennen pitkää joudun sotaan; tarvitsen vapaita aatelismiehiä ympärilläni. En mielelläni lähettäisi naineita miehiä -- perheenisiä -- musketti- ja tykkituleen. Ilman erityisempää aihetta en myöskään halusta varustaisi Bragelonnea varten myötäjäisillä tuntematonta nuorta tyttöä; se herättäisi kademielisyyttä aatelini keskuudessa."

Atos kumarsi eikä vastannut mitään.

"Siinäkö muuten kaikki, mitä minulta halusitte?" lisäsi Ludvig XIV.

"Niin, muuta ei ollut mielessäni, sire, ja minulla on nyt kunnia lausua hyvästi. Mutta pitääkö minun ilmoittaa Raoulille?"

"Säästäkää itseltänne se vaiva ja ikävyys. Sanokaa varakreiville, että puhun hänen kanssaan huomispäivän ensimmäisessä vastaanotossa, ja täksi iltaa te, kreivi, kaiketi yhdytte peliseurueeseeni."

"Olen matka-asussa, sire."

"Toivon vielä senkin päivän tulevan, jolloin ette enää jätä minua. Läheisessä tulevaisuudessa kuningasvalta vaurastuu siinä määrin, kreivi, että se voi tarjota teidänlaistenne miesten ansioiden mukaista vieraanvaraisuutta."

"Sire, kunhan kuningas on suuri alamaistensa sydämissä, ei hänen asumansa palatsi paljon merkitse, koska häntä palvotaan temppelissä."

Niin sanoen Atos lähti kuninkaan työhuoneesta ja tapasi ulkopuolella Bragelonnen odottamassa.

"No, mitä kuningas sanoi, monsieur?" tiedusti nuori mies.

"Kuningas on hyvin suosiollinen meitä kohtaan, Raoul, kenties ei juuri sillä tavoin kuin nyt luulet, mutta joka tapauksessa hyväntahtoinen ja sukumme menestystä auliisti harrastava."

"Monsieur, teillä on ikävä uutinen ilmoitettavana minulle" virkkoi nuori mies kalveten.

"Kuningas sanoo sinulle itse huomisaamuna, että se ei ole ikävä uutinen."

"Mutta kuningas ei siis kuitenkaan antanut vahvistustaan, monsieur?"

"Hän tahtoo itse järjestää naimasopimuksen, Raoul, ja hän tekee sen niin laajaperäisesti, ettei hänellä nyt ole siihen aikaa. Epäile pikemmin omaa malttamattomuuttasi kuin kuninkaan hyvää tahtoa."

Raoul seisoi synkän tyrmistyksen vallassa; hän kyllä tunsi kreivin vilpittömyyden, mutta tiesi hänen osaavan sovittaa sanansa myös taitavasti, niin että hänen oli mahdoton heti häätää pahoja aavistuksiaan.

"Et varmaankaan saata minua kotiin?" sanoi Atos.

"Kyllä, suokaa anteeksi, monsieur, minä seuraan teitä", änkytti Raoul ja meni alas portaita Atoksen kintereillä.

"Kah, enköhän täällä ollessani voisikin tavata d'Artagnania?" virkkoi Atos äkkiä.

"Ohjaanko teidät hänen huoneeseensa?" tarjousi Bragelonne.

"Ole niin hyvä."

"Käännymme sitten toiseen porraskäytävään."

He muuttivat suuntaansa; mutta suuren lehterin porrassillakkeella Raoul huomasi kreivi de Guichen livreijaan pukeutuneen lakeijan kiirehtivän perässään.

"Mitä nyt?" kysyi Raoul mieheltä.

"Tämä kirje, monsieur. Kreivi tiesi, että olitte juuri tullut takaisin, ja kirjoitti teille kiireellisesti; olen nyt tunnin ajan tavoittanut teitä."

Raoul lähestyi Atosta, avatakseen kirjeen.

"Sallittehan, monsieur?" sanoi hän.

"Lue rauhassa."

Silmätessään kirjelappua Raoul näki siinä ainoastaan rivit:

'Rakas Raoul, minulla on tärkeätä asiaa, joka ei siedä viivytystä; tiedän sinun palanneen matkalta, tule joutuin.'

Samassa ilmestyi lehteriltä muuan kamaripalvelija Buckinghamin livreijassa ja Raoulin tuntiessaan lähestyi häntä kunnioittavasti.

"Herttualta", hän sanoi ojentaen varakreiville kirjeen hänkin.

"Kas vain", huudahti Atos, "näen sinun olevan jo asioissa kuin armeijan kenraali, Raoul. Jätänkin sinut ja tavoitan d'Artagnania omin neuvoin."

"Pyydän teitä suomaan anteeksi pidätykseni", virkkoi Raoul.

"Pätevä estehän sinulla on; hyvästi, Raoul. Tapaat minut asunnossani aamuun asti, mutta jokseenkin varhain lähden kotimatkalle, ellei mitään erityistä satu."

Atos poistui, ja Raoul avasi Buckinghamin kirjeen, joka kuului:

'Herra de Bragelonne, kaikista näkemistäni ranskalaisista olen enimmin mieltynyt teihin, ja nyt tarvitsen ystävyyttänne. Sain hyvällä ranskankielellä laaditun sanoman, ja englantilaisena pelkään, etten ymmärrä sitä aivan tarkalleen. Allekirjoituksena on hyvä nimi, sen kyllä tiedän varmaksi totuudeksi. Olkaa niin suosiollinen, että tulette tapaamaan minua, sillä kuulen teidän tulleen jo takaisin matkaltanne.

Harras palvelijanne _Villiers, Buckinghamin herttua_.'

"Lähden puhuttelemaan herraasi", ilmoitti Raoul kreivin lakeijalle ja nyökkäsi hänelle hyvästiksi. "Ja tunnin kuluttua olen herttuan luona", hän lisäsi viitaten kädellään Buckinghamin lähetille.

94.

Iskuja ilmaan.

De Guichen asuntoon tullessaan Raoul tapasi ystävänsä juttelemassa de Wardesin ja Manicampin kanssa. Katupuomin luona sattuneesta seikkailusta asti de Wardes kohteli varakreiviä vieraana. Heillä ei näennäisesti ollut mitään selvittämätöntä keskenään; he eivät vain olleet tuntevinaan toisiansa. Puristaessaan ystävänsä kättä tervehdykseksi Raoul loi nopean silmäyksen molempiin nuoriin miehiin. Hän toivoi näkevänsä kasvoista, mitä heidän sielussaan liikkui, De Wardes oli kylmäkiskoinen ja sulkeutunut. Manicamp näytti kokonaan syventyneen tutkimaan hypistelemäänsä korukudosta.

De Guiche vei tulijan viereiseen huoneeseen ja viittasi häntä istumaan.

"Sinäpä näytät pirteältä!" sanoi hän.

"Se on ihmeellistä", vastasi Raoul, "sillä minä en suinkaan ole iloisella tuulella."

"Taitaakin sitten olla sinun laitasi samaten kuin minun, Raoul? Rakkaus menestyy huonosti."

"Sitä parempi sinun asioillesi, kreivi; pahin tieto, jollainen minun kohdalleni olisi aivan masentava, olisi sinun jutussasi onnelliseksi katsottava käänne."

"Oh, älä siis ole huolissasi, sillä minua ei ainoastaan ole onnistanut kovin huonosti, vaan vieläpä näen toisia onnellisina ympärilläni."

"Sitä en enää ymmärrä", virkkoi Raoul; "selitä, veikkoseni, selitä."

"Kyllä pian ymmärrät. Olen turhaan taistellut tunnetta vastaan, jonka olet nähnyt syntyvän minussa, voimistuvan ja saavan minut valtaansa. Olen käyttänyt avukseni kaikkia hyviä neuvoja ja ponnistanut tahdonvoimaani äärimmäiseen asti. Olen tarkoin harkinnut, mihin onnettomuuteen olen sotkeutunut; tiedän kulkevani pohjattoman kuilun kaltaalla, mutta siinä ei auta mikään: samoan tietäni eteenpäin!"

"Sinua mieletöntä! Et voi astua askeltakaan edemmäksi, tahtomatta tänään turmiotasi ja huomenna kuolemaasi."

"Tulkoon mitä tulee!"

"De Guiche!"

"Kaikki ajattelu on jo selvitettyä; kuulehan..."

"Oh, sinä uskot onnistuvasi, uskot saavuttavasi Madamen rakkauden!"

"En usko mitään, Raoul, mutta minä toivon, sillä toivon kipinä kytee ihmisessä kuolemaan asti."

"Mutta jos nyt olettaisi, että tavoittaisitkin toivomasi onnen, niin sehän olisi vain yhä varmempi tuho sinulle."

"Minä rukoilen sinua, älä tee enää vastaväitteitä, Raoul: et saa minua missään tapauksessa kääntymään, sillä sanonpa heti, että minä en sitä tahdokaan. Olen mennyt siksi pitkälle, etten voi peräytyä; olen kärsinyt niin kamalasti, että kuolema tuntuisi minusta huojennukselta. En enää ole ainoastaan hourioon asti rakastunut, Raoul, vaan myös aivan raivopäänä mustasukkaisuudesta."

Raoul löi käsiään yhteen sellaisessa mielentilassa, joka näytti suuttumukselta.

"Vai niin!" äännähti hän.

"Kuulehan, mitä nyt pyydän sinulta, -- ystävältäni, veikoltani. Kolme päivää on Madame juhlinut kuin huumaannuksissa. Ensimmäisenä päivänä en rohjennut häntä katsellakaan, ja minä vihasinkin häntä, kun hän ei ollut yhtä onneton kuin minä. Toisena päivänä en kyennyt enää hetkeksikään hellittämään häntä näkyvistäni, ja hän puolestaan -- niin, ainakin luulen huomanneeni, Raoul, että hän puolestaan silmäili minua jotenkuten lempeästi, ellei suorastaan osaaottavasti. Mutta meidän katseittemme väliin asettui varjo; toisen hymy nyt houkuttelee häneltä hymyilyjä, hänen ratsunsa vieressä laukkaa ikuisesti hevonen, joka ei ole minun, hänen korvissaan värähtelee taukoamattomasti liehittelevä ääni, joka ei haasta minun sydämestäni. Kolme päivää on pääni ollut tulessa, Raoul; veri kiehuu suonissani. Minun pitää saada se varjo kaikkoamaan; se hymy on sammutettava; sen äänen täytyy tukehtua."

"Tahdotko surmata Monsieurin?" ähmistyi Raoul.

"Kah, en suinkaan! Prinssille en ole mustasukkainen, -- mitä minä aviomiehestä! Mutta rakastaja on kidutuksenani."

"Rakastaja?"

"Mutta etkö siis ole pannut häntä merkille täällä, kun matkalla olit niin terävänäköinen?"

"Olet mustasukkainen Buckinghamin herttualle?"

"Kuollakseni!"

"Taaskin!"

"Oh, tällä kertaa toki voimme helposti selvittää välimme, minä olen ottanut aloitteen, lähettäen hänelle pikku kirjelmän.

"Kas, sinäkö hänelle kirjoititkin?"

"Miten sen tiedät?"

"Hän mainitsi siitä. Katsohan."

Ja Raoul ojensi de Guichelle kirjeen, jonka oli vastikään saanut. De Guiche luki sen jännittyneesti.

"Hän on kunniantuntoinen mies", myönsi kreivi.

"Kelpo aatelismies hän todellakin on", vahvisti Raoul. "Minun ei tarvitse kysyäkään, kirjoititko sinäkin hänelle yhtä sopivin sanoin."

"Näytän sinulle luonnokseni, kun lähdet edustajanani järjestämään asiaa hänen kanssaan."

"Mutta se on jokseenkin mahdotonta."

"Kuinka?"

"Herttuahan on kääntynyt puoleeni samassa asiassa."

"Oh, kaiketi annat minulle etusijan! Kuulehan, mitä pyydän sinua lausumaan hänen armolleen... Asia on hyvin yksinkertainen... Tahdon vain kohdata hänet Vincennesissä jonakuna lähipäivänä, -- tänään, huomenna, ylihuomenna, miten hänelle parhaiten sopii."

"Harkitse vielä."

"Johan sinulle sanoin, että olen ajatellut kaikki lopullisesti valmiiksi."

"Herttua on muukalainen ja lähettiläänä loukkaamaton. Vincennes on varsin lähellä Bastiljia."

"Seuraamukset ovat minun asiani."

"Mutta kaksintaistelun peruste? Mitä minun pitäisi esittää hänelle syyksi?"

"Ei hän kysy sinulta selitystä, ole huoletta... Herttuan on täytynyt kyllästyä minuun yhtä pahasti kuin hänkin tuskastuttaa minua; meidän vihamme on varmasti molemmin puolin yhtä kiihkeätä. Käy siis nyt vain tapaamassa herttuaa, ja jos minun on rukoiltava häntä suostumaan esitykseeni, niin olen valmis pyytämään sitä nöyrästi."

"Tämä on tarpeetonta... Herttuahan on ilmoittanut haluavansa puhutella minua ja on kaiketi nyt Louvren peliseurassa, -- lähtekäämme sinne yhdessä, minä toimitan hänet hiukan etemmälle, missä sinä odottelet, ja parilla sanalla te sovitte asiasta keskenänne."

"No, niinkin käy laatuun. Otan mukaan de Wardesin, jotta esiintymiseni ei pistä silmään."

"Mikset Manicampia? De Wardes kyllä tunkeutuu joukkoon itsestään, vaikka hänet tahtoisimmekin jättää tänne."

"Sekin on kyllä totta."

"Eihän hän tiedä asiasta?"

"Ei, ei ollenkaan. Sinä siis olet yhä kylmäkiskoisella kannalla häntä kohtaan?"

"Eikö hän ole kertonut sinulle mitään?"

"Ei. Onko sattunut jotakin erityistä?"

"Minä en vain siedä sitä miestä nykyään senkään vertaa kuin ensimmäisellä kerralla tuntiessani vastenmielisyyteni heräävän."

"No, lähtekäämme. Koetan perillä pitää Manicampia läheisimpänä kumppanina."

Kotvasen kuluttua kaikki neljä astuivat alas portaita. Guichen vaunut odottelivat ulkopuolella, ja he ajoivat kuninkaalliseen palatsiin.

Matkalla Raoul pohti tehtäväänsä. Kahden salaisuuden ainoana syrjäisenä tallettajana hän uskoi saavansa selkkauksen sovitetuksi rauhallisesti. Hän tiesi kykenevänsä jossakin määrin vaikuttamaan Buckinghamiin, ja de Guiche ehdottomasti tunsi hänen ylemmyytensä; oli senvuoksi hyvinkin mahdollista, että kiistapuolet kelpoittaisivat jonkun tyydyttävän välitysmuodon.