Part 56
Anna ei siten ainoastaan ollut tottunut tyynnyttävällä sovittelulla tasoittamaan kaikkia poikiensa erimielisyyksiä, vaan oli samalla päässyt heidän luottamukseensa ja tunsi heidän kaikki salaisuutensa. Kuningas kyllä oli hiukan kateellinen äidillisen hellyyden erityisestä kääntymisestä nuoremman veljen osaksi, mutta hän oli äitiänsä kohtaan kuitenkin alistuvaisempi ja huomaavaisempi kuin hänen luonteeseensa muuten kuului. Erityisestikin oli leskikuningatar osannut saada vaikutuksensa tuntuviin nuoren kuningattaren suhteen. Hän hallitsi melkein itsevaltiaasti kuninkaan taloudessa, ja samanlaista tulevaista valta-asemaa hän oli jo monin tavoin valmistellut itselleen nuoremman poikansa kodissa. Niinpä hän oli melkein ylpeä, aina kun havaitsi Filip-herttuan saapuvan luokseen apean näköisenä, kalpein poskin ja punoittavin silmin, sillä hän käsitti silloin heti, että heikommuutensa huomannut tai kapinallinen tarvitsi nyt apua.
Leskikuningatar istui kirjoittamassa, kuten sanottu, kun Monsieur astui hänen rukouskammioonsa, -- ei tällä kertaa itkettynein silmin ja vaalein kasvoin, mutta rauhattomana, kiusaantuneena ja äreänä. Hän suuteli hajamielisesti äidin käsivartta ja istuutui ennen kuin toinen viittasikaan. Itävallan Annan ehdottoman hovisäännöstelyn johdosta tämä sovinnaisuuden unohdus ilmaisi suurta sielullista rasitusta, ja etenkin Filipissä, joka muuten niin auliisti osoitti mitä mielistelevintä kunnioitusta.
"Mikä sinun on?" kysyi Itävallan Anna kääntyen poikaansa päin.
"Voi, madame, minulla on paljonkin sydämelläni", jupisi prinssi allapäin.
"Tosiaankin näytät kovin vaivaantuneelta", sanoi kuningatar asettaen kynänsä kirjoitustelineelle. Filip rypisti silmäkulmiaan, muttei vastannut. "On kai kuitenkin joku asia enemmän mielessäsi kuin muut?"
"Kyllä, pääasiallisesti ajattelenkin erästä seikkaa, madame."
"Annahan kuulua."
Filip avasi suunsa purkaakseen kaikkia huoliaan, jotka raskauttivat hänen sydäntään ja tuntuivat pelkästään kaipaavan pääsyä ilmoille, haihtuakseen olemattomiin. Mutta yhtäkkiä hän pidättyikin, keventäen kuormaansa vain syvällä huokaisulla.
"No, no, Filip, lujuutta vain", reipastutti äiti. "Kun ihmisellä on valittamista, tuntuu melkein aina joku henkilö kiusalliselta, eikö niin?"
"Se ei ole niinkään sanottua, madame."
"Kenestä tahdot puhua? Älä nyt suotta pidättele."
"Pulana on se, että sanottavani on kovin arkaluontoista laatua, madame!"
"Jopa nyt!"
"Epäilemättä, -- sillä kun on nainen..."
"Ahaa, kysymys onkin puolisostasi?" virkahti leskikuningatar ilmeisen uteliaasti. "No, ei sinun tarvitse siinä tapauksessa ollenkaan arastella, poikani. Minä olen äitisi, ja Madame on minulle vain vieras. Koska hän kuitenkin on miniäni, voit olla varma siitä, että sinunkin tähtesi kuuntelen täydellä harrastuksella, mitä sinulla hän hänestä puhuttavaa."
"Sanokaahan te itse, madame", kysyi Filip, "ettekö ole huomannut mitään?"
"Huomannut mitäänkö, Filip?... Sinä puhut hirmuisen epämääräisesti! Mitä laatua sen havainnon pitäisi olla?"
"No, puolisoni on sievä."
"On kyllä."
"Silti hän ei ole suorastaan kaunotar."
"Ei, mutta varttuessaan hän saattaa yhä melkoisesti komistua. Olethan nähnyt, kuinka tuntuvasti hän on muutamassa vuodessa muuttunut edukseen. Hän kehittyy vielä paljonkin ollessaan vasta seitsemäntoista vanha. Kasvuiässä olin minäkin hyvin laiha. Mutta Madame on todella jo sellaisenaan sievä."
"Ja se on luonnollisesti tullut huomatuksi."
"Niin, sievä nainen vetää aina katseita puoleensa, ja sitä enemmän prinsessa."
"Hän on saanut hyvän kasvatuksen?"
"Äiti on hiukan kylmäluontoinen ja vaatelias, mutta kaikin puolin terveesti ajatteleva nainen. Nuoren prinsessan kasvatus on voinut jäädä hiukan puutteelliseksi, mutta perusteissa en luule olleen mitään vikaa. Sen käsityksen ainakin sain kuninkaallisten vieraittemme oleskellessa täällä; en tiedä, miten asiat lienevät kehittyneet sittemmin Englannissa."
"Mitä tarkoitatte?"
"No, onhan tiettyä, että monetkin hiukan keveät luonteet helposti saavat haitallisia vaikutuksia myötäkäymisestä."
"Kas, tepä sen sanoitte, madame: minä todellakin luulen, että prinsessa on hiukan kevytmielinen."
"Sinun ei sovi toki liioitella, Filip: hänellä on vilkas mieli ja sen verran keimailuhalua kuin nuorelle naiselle on aivan luonnollista, -- mutta korkeissa henkilöissä se pikku vika kääntyy hovin eduksikin, poikani. Jossakin määrin mielistelevä prinsessa tavallisesti saa muodostumaan loistavan hovin; hänen hymynsä sirottelee ympärille ylellisyyttä, henkevyyttä ja urheuttakin, ja aatelisto taistelee paremmin sellaisen ruhtinaan puolesta, jolla on viehättävä puoliso."
"Paljon kiitoksia, madame", vastasi Filip ärtyisesti. "Maalaatte eteeni todella peloittavia kuvia, äitini."
"Kuinka niin?" kysyi kuningatar teeskennellyn yksinkertaisesti.
"Te tiedätte, madame", sanoi Filip apeasti, "että menin naimisiin hyvin vastahakoisesti."
"Mutta johan sinä alat ihan huolestuttaa minua! Sinulla on siis mielestäsi jotakin vakavaa muistuttamista puolisostasi?"
"Ei nyt juuri vakavaakaan..."
"Niinpä heitä jo silleen tuo murheellinen katsantosi. Jos omassa seurapiirissäsi näyttäydyt tuollaisena, niin sinua päätellään kovin onnettomaksi aviomieheksi."
"Tyytyväinen aviomies en olekaan", vastasi Filip, "ja se saakin tulla tunnetuksi."
"Mutta Filip!"
"_Ma foi_, madame, sanon teille suoraan, että minä en ollut lainkaan ajatellut elämääni tällaiseksi."
"Selitä toki."
"Vaimoni ei toden teolla ole minun; hän välttelee minua kaikin ajoin. Aamupäivät hän omistaa vastaanottoihin, kirjeenvaihtoon, pukeutumishommiin; iltaisin ovat tanssiaiset ja konsertit kaikkena."
"Sinä olet mustasukkainen, Filip!"
"Minäkö? Jumala varjelkoon! Muut näytelkööt luulevaisen aviomiehen typerää osaa; mutta kiusaantunut olen."
"Sinä moitit vaimoasi ihan viattomista pikkuseikoista, Filip, ja niin kauan kun sinulla ei ole mitään tärkeämpää aihetta..."
"Mutta ilman rikkomuksiakin saattaa nainen aiheuttaa rauhattomuutta, äiti! Erityinen seurustelu ja joidenkuiden henkilöiden huomattavampi suosiminen nuoren aviovaimon taholta riittää useinkin kiukustuttamaan kaikkein luottavaisintakin miestä."
"Kas, nyt siis olemme päässeet itse asiaan, vaikka se oli vähän vaikeata. Vikana onkin erityinen seurustelu ja armollisuus joitakuita kohtaan! Vai tässä se kipeä kohta on!"
"Niin, ja minusta siinä on kylliksi."
"Vakavampaa se on todellakin. Jo neljän päivän kuluttua häistä on vaimosi siis muka alkanut suosia jotakuta? Varo värittämästä asiaa, Filip; pelkällä luulemisella ei voi mitään todistaa."
Äitinsä totisuudesta hätääntyneenä prinssi aikoi vastata jotakin, mutta kykeni vain sopertamaan muutamia käsittämättömiä sanoja.
"No, sinä jo peräännyt", sanoi Itävallan Anna. "Se ilahduttaa minua, ja oikein on myöntää erehdyksensä."
"Ei!" huudahti Filip; "minä en ota takaisin sanojani, vaan aion todistaa. Olen puhunut erityisestä seurustelusta ja mieltymyksestä. No, kuunnelkaahan vain."
Leskikuningatar valmistausi kuuntelemaan; hänen ilmeensä kuvasti sitä juoruamisen mielihyvää, jota parahinkin nainen ja äiti -- kuningatarkin -- aina tuntee saadessaan sekaantua pikku aviokiistoihin.
"Sanokaa te minulle ensiksikin", aloitti Filip, "minkätähden vaimoni on yhä pitänyt englantilaisen saattueensa. Mistä se johtuu?" Ja Filip laski käsivartensa ristiin rinnalle, katsellen äitiään ikäänkuin varmana siitä, että tällä ei voinut olla mitään vastattavana siihen vihjaukseen.
"Mutta siinähän ei ole mitään merkillistä", selitti kuitenkin Itävallan Anna. "Englantilaiset ovat hänen maanmiehiänsä, he ovat uhranneet paljon varoja saattaakseen häntä Ranskaan ja olisi epäkohteliasta ja valtiollisestikin ajattelematonta lähettää äkkipäätä pois ritarijoukkoa, joka on kaikin tavoin tahtonut osoittaa uskollista kiintymystään."
"Onpa se kaunista uhrautuvaisuutta todellakin, äitiseni, -- siirtyä kurjasta ilmastosta herttaiseen maahan, missä kultarahalla saa aikaan enemmän tehoa kuin saarivaltakunnassa neljällä! Kaunista kiintymystä lähteä pikku matkalle naisen tähden, johon on rakastunut!"
"Rakastunut, Filip! Ajatteletko, mitä puhut?"
"Täydellä todella!"
"Ja kuka siis muka on rakastunut Madameen?"
"Komea Buckinghamin herttua... Alatteko puolustaa minulle häntäkin, äiti?"
Itävallan Anna punastui, mutta hymyilikin samalla. Herättihän Buckinghamin nimi hänen mielessään muistoja, jotka olivat sekä suloisia että suruisia!
"Buckinghamin herttua?" mutisi hän.
"Niin, oikeita naisten lellipoikia, kuten isoisäni Henrik IV sanoi."
"Buckinghamin herttuat ovat uskollisia ja urheita", sanoi Itävallan Anna rohkaistuen.
"Kas niin, oivallista! Siinä nyt äitikin asettuu miniänsä armastelijan puolelle!" huudahti Filip niin katkeroituneena, että hänen herkkä mielensä oli jo järkkyä kyyneliin.
"Poikani, poikani!" varoitti leskikuningatar; "tuollainen sanantapa ei sovi sinun arvollesi! Vaimollasi ei ole mitään armastelijaa ja missään tapauksessa ei Buckinghamin herttua joutuisi sille sijalle: sanon vieläkin, että se suku on uskollista ja kunniantuntoista; he eivät ikinä häpäisisi vieraanvaraisuuden lakeja."
"Oh, madame", kivahti Filip, "herttua on englantilainen, ja pitävätkö he suuressakaan kunniassa Ranskan ruhtinasten omaa?"
Kuningatar punastui toistamiseen hilkkansa suojassa ja oli kääntyvinään ottamaan kynäänsä kirjoitustelineeltä, salatakseen hämmennystään.
"Kyllä nyt osaatkin käyttää sanoja, jotka aivan oudoksuttavat, Filip", virkkoi hän, "ja suuttumuksesi sokaisee sinut, samalla peloittaen minua. Ole toki järkevä ja ajattele asiaa maltillisesti!"
"Minun ei tarvitse sitä pohtia, madame; onhan minulla silmät päässä."
"Ja mitä olet näkevinäsi?"
"Näen selkeästi, että Buckingham ei tahtoisi ollenkaan väistyä vaimoni läheltä. Hän rohkenee tuoda lahjoja, ja toinen ottaa vastaan. Eilen Henriette tuoksui orvokeilta, mutta te tiedätte hyvin, madame, itse turhaan tavoittaneenne sitä hajuvettä meidän liikkeistämme. No, herttualla sitävastoin oli mukanaan orvokintuoksuinen hajuainekotelo. Hänestä siis on vaimoni hienostelu lähtöisin."
"Mutta jopa todella rakentelet pyramideja neulankärjille", sanoi Itävallan Anna; "jätä pois sellainen mielettömyys. Mitä pahaa, kysyn sinulta, siinä on, että maanmies antaa prinsessalleen uuden hajuaineen valmistusohjeen? Tuollaiset kummalliset päähänpistot herättävät mielessäni ikäviä muistoja isästäsi, joka usein tuotti minulle syyttömästi kärsimyksiä."
"Buckinghamin herttuan isä esiintyi varmaankin pidättyväisemmin ja kunnioittavammin kuin poikansa", tokaisi Filip pikaisesti, huomaamatta, kuinka tukalana survaisuna ne sanat koskivat äidin sydämeen.
Kuningatar kalpeni ja painoi kouristuneella kädellä poveaan, mutta nopeasti tointuen hän virkkoi:
"No niin, olet kai tullut luokseni jossakin erityisessä tarkoituksessa? Mitä oikeastaan haluaisit?"
"Aikomuksenani on ilmoittaa teille, että minun täytyy puuttua asiaan tarmokkaasti, -- en ota enää sietääkseni mitään kiusaannusta Buckinghamin taholta."
"Et ota sietääksesi?"
"En."
"Miten siis menettelet?"
"Valitan kuninkaalle."
"Ja mitä tahtoisit häneltä vastaukseksi?"
"Jos hän ei katso voivansa auttaa asiaa", lausui Monsieur, kasvoillaan tuiman päättäväisyyden ilme, joka oli harvinaisena vastakohtana niiden tavalliselle säyseydelle, "niin ryhdyn itse tekemään oikeutta!"
"Mutta mitä siis pidät oikeutenasi tässä kohden?" tiedusti Itävallan Anna huolestuneena.
"Minä vaadin, että herttua jättää rauhaan vaimoni, -- että hän poistuu Ranskasta, ja sen voinkin ilmoittaa hänelle itselleen."
"Sinä et saa vihjatakaan hänelle mitään sellaista, Filip", kielsi kuningatar. "Jos todella ajattelet sellaista vieraanvaraisuuden loukkausta, niin kuninkaan on ryhdyttävä ankariin toimenpiteisiin kiivastuksesi taltuttamiseksi."
"Uhkaatteko minua, äiti, kun tulin valittamaan teille surkeata asemaani!" huudahti Filip itkunsekaisesti.
"Minun täytyy hillitä hätäännyttävää maltittomuuttasi. Vakuutan sinulle, että töykeys tai vain vähäinenkin kohteliaisuuden laiminlyöminen herttuaa taikka jotakuta hänen saattolaistaan kohtaan aiheuttaisi mitä arveluttavinta rikkoutumista Englannin ja Ranskan väleissä. Mitä! Prinssikö, Ranskan kuninkaan veli, ei kykenisi peittelemään vaikkapa todellistakin pahastuksen aihetta valtiollisen välttämättömyyden vaatimuksesta!" Filip liikahti äkäisesti. "Sitäpaitsi", lisäsi kuningatar, "tässä nyt ei ole kysymystäkään todellisesta tai mahdollisesta valitusperusteesta, vaan haittana on pelkästään naurettava luulevaisuus."
"Madame, minä tiedän mitä tiedän."
"Tiedä mitä hyvänsä, joka tapauksessa kehoitan sinua kärsivällisyyteen."
"En kykene asettumaan kärsivälliseksi, madame."
Kuningatar nousi seisaalle muodollisen jäykästi ja kylmäkiskoisesti. "Selitä minulle siis lopullinen tahtosi", sanoi hän.
"Minun ei näköjään sovi tahtoa mitään, madame; mutta minä lausun toivomukseni. Jos herttua ei itsellään vetäydy loitommaksi, niin minä ainakin kiellän häneltä pääsyn huoneisiini."
"Jätämme sen asian kuninkaan ratkaistavaksi", päätti Itävallan Anna hieman värähtävällä äänellä.
"Mutta, madame", huudahti Filip lyöden kätensä yhteen, "olkaa nyt äitini älkääkä kuningatar, kun kerran puhuttelen teitä poikananne; eihän herttuan ja minun välien selvittämiseen tarvita kuin parin minuutin keskustelu."
"Sellaisen keskustelun minä ehdottomasti kiellän", vastasi kuningatar jälleen jyrkemmin; "se ei olisi arvosi mukaista."
"No, sittenpä ilmoitankin kantani Madamelle!"
"Oh", virkahti Itävallan Anna muistojen kaihon vallassa, "älä milloinkaan esiinny käskijänä vaimosi edessä, poikani. Voitettu vaimo ei aina ole kääntynyt."
"Mitä siis tehdä?... Pitänee kysyä neuvoa muilta."
"Kyllä kannattaisikin ottaa mukaan teeskentelevät neuvonantajasi, chevalierisi ja de Wardesisi! Ei, jätä asia minun haltuuni, Filip. Sinähän haluat vain, että Buckinghamin herttua vetäytyy loitommaksi?"
"Mitä pikimmin, madame."
"No, lähetä hänet minun luokseni! Myhäile hänelle, älä anna mitään vihiä vaimollesi, kuninkaalle, kellekään. Älä ota vastaan neuvoja muilta kuin minulta. Voi, minä tiedän, mitä neuvojain häiritsemä koti on!"
"Tottelen teitä, äiti", lupasi Filip huojentuneena.
"Ja sinä tulet tyytyväiseksi, Filip. Käy tavoittamassa herttuaa."
"Hoo, se ei olekaan vaikeata, _pardieu!_ Hän on tietysti Madamen ovella odottamassa aamupäivän ensimmäistä vastaanottoa."
"Hyvä!" sanoi Itävallan Anna levollisesti. "Sanohan herttualle, että pyydän häntä käymään tervehdyksellä luonani."
Filip suuteli äitinsä kättä ja läksi toimittamaan asiaansa.
92.
For ever!
Leskikuningattaren kutsua noudattaen ilmestyi lordi Buckingham hänen luoksensa puolen tunnin kuluttua Orléansin herttuan lähdöstä.
Kuningatar oli nojannut kyynärpäitänsä pöytään, pää käsien varassa, mutta kun palatsinvartija ilmoitti herttuan, kohousi hän vastaanottamaan sydämellisellä hymyllä muukalaisen sorean ja kunnioittavan kumarruksen.
Itävallan Anna oli vielä kaunis. Tiedetään, että hänen vaaleat hiuksensa, sievät kätensä ja raikkaanpunaiset huulensa herättivät kaikkien näkijäin ihailua vielä tässä jo elähtäneessä ikävaiheessa.
Tänä hetkenä, ollessaan kokonaan antautuneena muisteluun, joka elvytti menneisyyttä hänen sydämessään, hän esiintyi melkein yhtä ihanana kuin nuoruutensa päivinä, jolloin hänen palatsinsa ovet avautuivat tämän toisen Buckinghamin nuorelle ja kiihkomieliselle isälle, tuolle kovaonniselle ritarille, joka oli elänyt vain häntä varten ja kuollut hänen nimeänsä lausuen.
Itävallan Anna suuntasi siis Buckinghamiin sellaisen hellän silmäyksen, jossa ilmeni yhtaikaa äidillistä suopeutta ja jonkun verran rakastajattarenkin keimailevaa mielistelyä.
"Teidän majesteettinne on halunnut puhutella minua?" lausui Buckingham kunnioittavasti.
"Niin, herttua", vastasi kuningatar englanniksi. "Suvaitkaa istuutua."
Nuorta miestä liikutti syvästi tämä Itävallan Annan osoittama suosiollisuus, puhuttelu sen maan kielellä, josta hän nyt oli ollut eroitettuna. Hän oivalsi heti, että kuningatar aikoi pyytää häneltä jotakin. Toinnuttuaan ensi hetken ehdottomasta kaihomielisyydestä kuningatar omaksui jälleen hilpeän sävyn ja kysyi ranskaksi:
"Miltä Ranska tuntuu teistä, monsieur?"
"Tämä on kaunis maa, madame", vastasi herttua.
"Oletteko nähnyt seutujamme jo ennen?"
"Olen kerran oleskellut täällä aikaisemmin, madame."
"Mutta Englanti on teille mieluisampi kuten kaikille kunnon englantilaisille?"
"Rakastan enemmän isänmaatani kuin ranskalaisten isänmaata", myönsi herttua; "mutta jos teidän majesteettinne kysyy minulta, oleskelenko mieluummin Lontoossa vai Pariisissa, annan jälkimmäiselle etusijan."
Itävallan Anna pani merkille, että nämä sanat lausuttiin erityisen lämpimästi.
"Minulle on kerrottu, mylord, että teillä on kotimaassanne uhkeita tiluksia, ja tehän asutte siellä komeassa ja ikivanhassa linnassa?"
"Isäni palatsissa, niin", vastasi herttua luoden silmänsä alas.
"Ne ovat kallisarvoisia etuja ja rakkaita muistoja", virkkoi kuningatar, jonka mieltä menneisyys väkisinkin vallitsi.
"Kellä on vain sydäntä, hän tosiaan haaveksii yhtä paljon entisyydessä kuin tulevaisuudessakin tai ajattelee nykyhetkeä", myönsi herttua alistuen puhuttelijansa kaihoksuttavaan vaikutukseen.
"Se on totta", sanoi kuningatar hiljaa. "Ja lämminsydämisenä miehenä siis tekin, mylord, pian jälleen lähdette luotamme... sulkeutuaksenne rikkauksienne ja sukutunteittenne vaalimiseen."
Buckingham kohotti päänsä.
"Sitä en luule, madame", vastasi hän.
"Kuinka niin?"
"Ajattelen päinvastoin muuttaa Englannista vakinaisesti Ranskaan."
Itävallan Anna ilmaisi suurta hämmästystä. "Mitä!" hän sanoi; "ettekö siis ole uuden kuninkaan suosiossa?"
"Hänen majesteettinsa kyllä osoittaa minulle rajatonta hyväntahtoisuutta, madame."
"Eihän omaisuutenne ole voinut vähentyä?" arvaili kuningatar; "sitä on sanottu tuottoisammaksi kuin kulutatte."
"Talouteni ei ole koskaan ollut paremmalla kannalla, madame."
"Teillä täytyy siis olla joku salainen syy?"
"Ei madame", selitti Buckingham vilkkaasti, "päätökselläni ei ole mitään salattavia vaikuttimia. Oleskelu Ranskassa miellyttää minua vastustamattomasti, olen kiintynyt hoviin, jossa vallitsee niin hieno aisti ja sivistys; sanalla sanoen tapaan täällä parempaa viehäkettä mielelleni kuin omassa maassani."
Itävallan Anna hymyili vienosti.
"Parempaa viehäkettä!" hän toisti; "oletteko ajatellut tarkoin, herttua?"
Buckingham sopersi jotakin.
"Ei ole niin mieluisaa elämänlaatua", jatkoi kuningatar, "että se kelpaisi estämään teidän arvoistanne miestä..."
"Madame", keskeytti herttua, "teidän majesteettinne kiinnittää hyvin suurta huomiota tähän seikkaan."
"Siltäkö teistä tuntuu, herttua?"
"Teidän majesteettinne älköön pahastuko huomauttaessani, että nyt toistamiseen tehostatte Englannin vetovoimaa Ranskan viehätyksen kustannuksella."
Itävallan Anna lähestyi nuorta ylimystä ja laski kauniin kätensä hänen olkapäälleen, joka vavahti kosketuksesta.
"Monsieur", hän lausui, "uskokaa minua, mikään ympäristö ei vedä vertoja synnyinmaalle. Hyvin usein on minunkin täytynyt kaivata Espanjaa. Olen elänyt kauan, mylord, hyvin kauvan naiseksi, ja tunnustan teille, etten ole koskaan ollut vuottakaan yhtämittaa vapaana siitä kaihosta."
"Ette vuottakaan, madame!" sanoi nuori herttua häilymättä; "ettekö silloinkaan, kun olitte kauneuden kuningatar, -- niinkuin muuten olette vieläkin?"
"Oh, jättäkää imartelu, herttua; minä voisin olla äitinne!" Mutta näiden sanojen lempeä sointu tunki Buckinghamin sydämeen. "Niin", jatkoi kuningatar, "ja sentähden annan teille hyvän neuvon."
"Neuvon palata Lontooseen?" huudahti toinen.
"Niin, mylord", myönsi Itävallan Anna suoraan.
Herttua liitti kätensä ristiin niin säikähtynein ilmein, että se ei voinut olla vaikuttamatta naiseen, jota hellät muistot liikuttivat tunteellisuuteen.
"Se on välttämätöntä", lisäsi hän kuitenkin vakuuttavasti.
"Kuinka!" huudahti herttua; "minulle huomautetaan vakavasti, että minun on lähdettävä, mentävä maanpakoon, pelastauduttava!"
"Maanpakoonko? Voi, mylord, puhuttehan kuin Ranska olisikin isänmaanne!"
"Rakastuneen maa on se, missä rakastettu asuu, madame", virkkoi herttua pikaisesti.
"Ei enää sanaakaan pitemmälle, mylord", kielsi kuningatar; "te unohdatte, kelle puhutte!"
Buckingham heittäysi polvilleen.
"Madame, madame, te olette niin viisas, hyvä ja armollinen, -- te ette ainoastaan ole arvoltanne valtakunnan ensimmäinen, vaan maailman ensimmäinen ominaisuuksiltanne, jotka tekevät teidät jumalalliseksi; olenko minä sanonut mitään noin julman vastauksen ansainnutta?"
"Te olette kavaltanut itsenne!" huomautti kuningatar ääntänsä alentaen.
"En tiedä lausuneeni mitään!"
"Te unohdatte puhuneenne ja ajatelleenne naisen edessä, ja sitäpaitsi..."
"Sitäpaitsi", keskeytti herttua kiihtyneesti, "kukaan ei tiedä teidän kuunnelleen minua."
"Päin vastoin tämän haastelumme aihe tiedetään, herttua; teillä on nuoruuden viat ja ansiot."
"Minut on petetty, -- annettu ilmi!"
"Ja kuka sen olisi tehnyt?"
"Joku niistä, jotka jo Havressa pirullisen teräväkatseisina lukivat sydäntäni kuin avointa kirjaa."
"En tiedä siitä mitään."
"Herra de Bragelonne esimerkiksi."
"Nimen tunnen, mutta en henkilöä. Ei, hän ei ole esiintynyt tässä asiassa."
"Kuka siis? Haa, madame, jos joku on juljennut nähdä minussa mitä en itsekään rohkene selvittää sielussani..."
"Niin mitä sitten, herttua?"
"On salaisuuksia, jotka kääntyvät keksijäinsä kuolemaksi."
"Teidän salaisuutenne ilmisaaja -- noin huimapäisen nuoren miehen esiintymisen oivaltaja -- ei joudu pelkäämään miekkanne kostoa; hänellä on kaikki oikeudet puolellaan: hän on mustasukkaisuuteen johdettu aviomies, Ranskan toiseksi ylhäisin henkilö, minun poikani, Orléansin herttua."
Buckingham vaaleni.
"Te olette ihan armoton, madame!" huudahti hän.
"Te armoton olette äärimmäisessä tunnekiihkossanne, Buckingham", vastasi Itävallan Anna raskasmielisesti, "kun taistelette pilvenhattaroita vastaan, vaikka teidän olisi helppo päästä rauhaan itsenne kanssa."
"Jos käymme sotaa, madame, niin kuolemmepa myös taistelutantereelle", vastasi nuori mies värähtävällä äänellä, antautuen mitä murheellisimpaan masennukseen.
Anna riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. "Villiers", haastoi hän hillittömän kiivaasti englanninkielellä, "mitä te pyydätte? Äitiä uhraamaan poikansa, kuningatarta suostumaan sukunsa häväistykseen! Te olette lapsi, älkää ajatelkokaan sellaista! Minäkö säästääkseni teiltä jonkun kyyneleen tekisin nuo kaksi rikosta, Villiers? Te puhutte kuolleista; mutta he olivat ainakin kunnioittavia ja alistuvia, he noudattivat poistumiskehoitusta ja tallettivat epätoivoansa kuin aarretta sydämessään, koska se johtui rakastetusta naisesta ja koska kuolema siten petettynä saapui kuin lahjaksi ja suosiollisuudeksi."
Buckingham nousi muuttunein kasvonpiirtein, käsi sydämellä.
"Te olette oikeassa, madame", myönsi hän. "Mutta ne, joista puhutte, ovat vastaanottaneet maanpakonsa rakastetuilta huulilta; heitä ei häädetty, vaan rukoiltiin lähtemään, ja heille ei naurettu."
"Ei, se kyllä on muistossa!" jupisi Itävallan Anna. "Mutta miksi sanotte, että teidät häädetään, tuomitaan maanpakoon? Mistä päätätte, että teidän harrasta kiintymystänne ei muistella liikuttunein mielin? Minä en puhu kenenkään valtuuttamana, Villiers, vaan pyydän ainoastaan omasta puolestani: matkustakaa! Tehkää minulle tämä palvelus, osoittakaa minulle näin suurta suosiollisuutta, jotta jään vieläkin kiitollisuudenvelkaan nimenne edustajalle."
"Siis teidän tähtenne, madame?"
"Yksinomaan."
"Taakseni ei jää ketään miestä naurajaksi, ketään ruhtinasta ylvästelemään: 'Tahtoni tapahtui!'"
"Vakuutan pyhästi, että kaikki tämä tapahtuu ainoastaan minun huolteni hälventämiseksi, kun tahdon ajoissa välttää mitä muutoin olisi varmasti tulossa", lausui vanha kuningatar hyvin vakavasti. "Ja luottakaa minuun, niinkuin minä olen luottanut teihin, herttua: lähtönne ei herätä minkäänlaisia haitallisia arveluita, vaan teille päin vastoin osoitetaan arvonne mukaista kunnioitusta."