Part 55

-- Louise-parka ei ole voinut tulla tänne muutoin kuin kunniallisessa tarkoituksessa ja säädyllisessä suojeluksessa, -- ajatteli hän; -- mutta on tarpeellista minun tietää se tarkoitus ja kuka hänen suojelijanaan esiintyy.

Ja Malicornen temppua jäljitellen hän hiljalleen kiersi hovineitojen taholle.

Esittelytilaisuus päättyi piankin, ja kuningas, joka oli kaiken aikaa ihaillen katsellut kälyään, poistui vastaanottosalista molempien kuningattarien seurassa. Lotringin junkkari asettui tavanomaiselle paikalleen kruununprinssin rinnalle, ja tätä saatellessaan hän valoi suosijansa korvaan muutamia pisaroita siitä myrkystä, mitä oli tunnin mittaan kerännyt katsellessaan uusia kasvoja ja aavistellessaan onnellisiakin sydämiä joukossa. Kuningas oli lähtiessään vienyt mukanaan osan yleisöstä, mutta ne hovimiehet, jotka tahtoivat esiintyä itsenäisinä tai tunsivat erityistä viehätystä mielistelyyn, alkoivat lähestyä naisia. Condén prinssi lausui kohteliaisuuksia neiti de Tonnay-Charentelle, Buckingham osoitti huomaavaisuutta rouville de Chalaisille ja de Lafayettelle, jotka näkyivät olevan prinsessan erityisessä suosiossa, ja kreivi de Guiche aloitti vilkkaan juttelun sisarensa rouva de Valentinoisin sekä neitien de Créquyn ja de Châtillonin kanssa, oivaltaessaan ainoastaan kruununprinssin nyt enää oikeutetuksi lähestymään madame Henrietteä yksinään.

Näiden rakastuneiden tai laskeskelevien keskustelujen yleisessä sorinassa aikoi Malicorne vallata osalleen Montalaisin, mutta tälle oli mieluisampaa päästä puheisiin Raoulin kanssa vaikkapa vain tehdäkseen pilaa hänen kysymyksistään ja nauttiakseen hänen ihmetyksestään. Raoul oli juuri astunut neiti de la Vallièren luo ja tervehtinyt tätä syvällä kumarruksella, kun Montalais kiirehti punastelevan ja sopertavan ystävättärensä avuksi.

"No, täällä mekin siis nyt olemme, herra varakreivi", virkkoi hän.

"Niinpä näkyy", vastasi Raoul hymyillen, "ja siitä juuri tulinkin pyytämään hiukan selitystä."

Malicorne lähestyi suostuttelevasti myhäillen.

"Siirtykää toki edemmäksi, herra Malicorne", käski Montalais. "Tehän esiinnytte tunkeilevasti!"

Malicorne puristi huulensa yhteen ja peräytyi sanattomana muutaman askeleen, mutta hänen hymynsä sai nyt pilkallisen sävyn.

"Selitystäkö kaipaatte, herra Raoul?" sanoi Montalais. "Niin, minusta tuntuu, että sitä sietää tiedustaa. Neiti de la Vallière Madamen hovineitona!"

"Miksei hän yhtä hyvin kuin minäkin?" kysyi Montalais vastaan.

"Minä onnittelen teitä, hyvät neidit", sanoi Raoul ollessaan huomaavinaan, että hänelle ei tahdottu vastata suoraan.

"Onko tuo onnittelevalla äänellä lausuttua, herra varakreivi!"

"Kuinka niin?"

"Minä vetoan Louiseen."

"Herra de Bragelonne kenties ajattelee, että tämä luottamussija on minun asemani yläpuolella", sopersi Louise jotakin sanoakseen.

"Enhän suinkaan, mademoiselle", kielsi Raoul vilkkaasti; "tiedätte kyllä, että se ei ole mielipiteeni. Minua ei hämmästyttäisi nähdä teidän kohoavan kuningattareksikin, mutta vain se seikka nyt oudoksuttaa minua, että vasta tänään ja näin sattumalta sain tietää tämän muutoksen."

"Niin, se on totta", vastasi Montalais elostuen tavalliseen puheliaisuuteensa, "sinä et ymmärräkään koko asiaa, Louise! Herra de Bragelonne oli lähettänyt sinulle neljä kirjettä, mutta kun ainoastaan äitini oli jäänyt kotiin, niin minä estääkseni kirjeitä joutumasta hänen käsiinsä sieppasin ne haltuuni ja palautin herra Raoulille kaikki yhdellä kertaa. Hän luuli sinun olevan Bloisissa, kun olitkin täällä, eikä ollenkaan tiennyt, mihin kunniaan sinä olit ylennyt."

"Mutta -- etkö siis toimittanutkaan herra Raoulille sanomaa niinkuin minä pyysin?" huudahti Louise.

"Ettäkö hän olisi päässyt saarnaamaan, selittämään periaatteellista puolta, repimään alas, mitä me olimme niin suurella vaivalla saaneet aikaan? Ei, sitä kyllä varoin!"

"Olen siis kovin ankaramielinen?" kysyi Raoul.

"Sitäpaitsi minulle sopi parhaiten sillä tavoin", selitteli Montalais. "Olin lähdössä Pariisiin, te ette ollut saapuvilla, Louise itki kuumia kyyneliä, -- tulkitkaa sitä miten haluatte; minä silloin pyysin suojelijaani, joka oli minulle toimittanut nimitykseni, hankkimaan valtakirjan Louisellekin, ja se saapui. Louise läksi teettämään pukuja, mutta kun minulla jo oli se puoli kunnossa, jäin vielä linnaan; siellä otin talteen kirjeenne ja palautin ne teille lisäyksellä, joka lupasi teille yllätyksen. Sen olette nyt saanutkin, herraseni, ja se näyttää minusta kyllin hyvältä. No, herra Malicorne, nyt on meidän jo aika jättää nämä kaksi nuorta rauhaan, sillä heillä on varmaankin paljon puhuttavaa toisilleen; antakaa minulle käsivartenne, se on toivoakseni teille suuri kunnia, herra Malicorne."

"Suokaa anteeksi, mademoiselle", tokaisi Raoul pysähdyttäen nuoren tuulihatun, ja hänen vakava äänenpainonsa oli huomattavana vastakohtana Montalaisin keveälle sävylle, "voisinko saada tietää sen suojelijan nimen? Jos hän nimittäin esiintyykin teidän suojelijananne, mademoiselle, ja tietenkin hyvillä perusteilla" -- Raoul kumarsi --, "niin en silti käsitä, miksi hän erityisesti valvoo neiti de la Vallièren asioita."

"Hyväinen aika, herra Raoul", virkkoi Louise teeskentelemättömästi, "asia on aivan yksinkertainen, ja sen voin kyllä minäkin heti ilmoittaa: suojelijani on herra Malicorne."

Raoul seisoi tuokion tyrmistyneenä ja kysyen itseltään, eikö hänestä tehty pilaa; sitten hän kääntyi tiedustamaan lähempää selitystä Malicornelta, mutta tämän oli Montalais jo vienyt loitolle. Neiti de la Vallière liikahti seuratakseen ystävätärtään. Raoul pidätti hänet lempeän käskevästi ja sanoi: "Pyydän saada virkkaa sinulle pari sanaa, Louise."

"Mutta, herra Raoul", vastasi Louise punehtuen, "me olemme kahden... Kaikki ovat jo hajaantuneet... tullaan levottomiksi ja johdutaan etsimään meitä."

"Älä ollenkaan pelkää", rauhoitti nuori mies hymyillen, "me emme kumpikaan ole niin tärkeitä henkilöitä, että kukaan huomaisi poissaoloamme."

"Mutta palvelukseni, herra Raoul?"

"Saat olla aivan huoletta, minä tunnen hovin tavat; palveluksesi lasketaan alkavaksi vasta huomenna. Sinulta siis hyvinkin liikenee muutamia minuutteja selvitykseen, jota minulla on kunnia sinulta pyytää."

"Kuinka totisena te olettekaan, herra Raoul!" sanoi Louise levottomasti.

"Se johtuu asiani vakavuudesta, Louise. Tahdotko kuunnella minua?"

"Kuuntelen kyllä; huomautan vain vieläkin, monsieur, että me olemme kahden."

"Olet oikeassa", sanoi Raoul, ja tarjoten käsivartensa hän vei nuoren tytön vastaanottosalin viereiselle lehterille, jonka ikkunat olivat pihan puolella. Keskimmäisen ikkunan kohdalla oli ulkoparveke, jolle kaikki olivat kiirehtineet katselemaan kuninkaallisten vitkallisia lähtövalmistuksia. Raoul avasi sivuikkunan ja aloitti asettuessaan seisomaan sen ääreen neiti de la Vallièren kanssa:

"Louise, sinä tiedät, että olen lapsuudestani saakka hellinyt sinua kuin sisarena, uskoen sinulle kaikki huoleni ja toiveeni."

"Niin", vastasi neitonen hyvin hiljaa, "sen tiedän, herra Raoul."

"Sinulla puolestasi oli tapana osoittaa minulle samaa ystävyyttä ja luottamusta. Minkätähden et ole enää tässä tilaisuudessa ollut ystävättäreni, vaan asettunut vieraammaksi?"

Kreivitär ei vastannut mitään.

"Olen uskonut sinun rakastavan minua", pitkitti Raoul, jonka ääni alkoi yhä enemmän värähdellä; "olen ajatellut, että olit myöntynyt kaikkiin yhteisen onnemme suunnitelmiin, joista haastelimme kahdenkeskisillä kävelyillämme Cour-Chevernyn suuressa puistossa ja Bloisin poppelikujan siimeksessä. Sinä et vastaa, Louise? Olisiko todellakin niin", kysyi nuori mies tuskin hengittäenkään, "että sydämesi ei enää ole minun?"

"Miten voitte sitä kysyä?" kuiskasi tyttö.

"Oi, lausu minulle suoraan tunteesi, minä rukoilen; olen perustanut sinuun koko elämäni toivon, olen valinnut sinut herttaisen luonnollisuutesi viehättämänä. Älä nyt anna häikäistä itseäsi täällä hovissa, missä kaikki puhdas turmeltuu ja kaikki nuorekkuus väleen vanhenee. Sulje korvasi täkäläisiltä puheilta, ummista silmäsi näkemästä hienostomme antamia esimerkkejä, varo hengittämästäkään pahuuden myrkyttämää ilmaa. Sano minulle aivan kiertelemättä, Louise, onko minun uskottava neiti de Montalaisin vihjausta? Tulitko Pariisiin siitä syystä, että minä en enää ollut Bloisissa?"

Nuori kreivitär punastui ja kätki kasvot käsiinsä.

"Niin, se sinulla sittenkin oli syynä, eikö totta?" huudahti Raoul innostuksen valtaamana. "Oi, minä rakastan sinua nyt vielä kiihkeämmin kuin koskaan! Kiitos, Louise, tästä hiljaisen elämänlaatusi uhraamisesta! Mutta minun täytyy tehdä päätökseni, saadakseni sinut suojelluksi kaikilta loukkauksilta ja varjelluksi mainettasi pienimmältäkin tahralta. Katsos, Louise, nuoren prinsessan hovineito on nykyisenä kevytmielisyyden ja huikentelevan rakastelun aikana altis alituisille hyökkäyksille, ihan turvattomassa asemassa. Se tila ei mitenkään sovellu sinulle: saadaksesi kunnioittavaa kohtelua, sinun tulee olla naimisissa."

"Naimisissa?"

"Niin."

"Hyvä Jumala!"

"Tässä on käteni, Louise, -- laske siihen omasi."

"Mutta kreivi de la Fère?"

"Isäni antaa minulle vapaan vallan."

"Kuitenkin..."

"Käsitän empimisesi, Louise; mutta minä menen kyllä järjestämään kaikki lopulliseen kuntoon hänen kanssaan."

"Ooh, herra Raoul, harkitkaa vielä, odottakaa."

"Odottaa on mahdoton; harkitseminen olisi loukkaus sinulle, Louise! Kätesi, rakas Louise, -- minä olen vapaa päättämään. Isäni ilmaisee täydellisen suostumuksensa, minä lupaan sen sinulle. Kätesi, -- älä pane minua täten odottamaan, vaan vastaa pian yhdellä sanalla, yhdellä ainoalla, jotten johtuisi uskomaan, että sinut on kyennyt ainiaaksi muuttamaan ensimmäinen askeleesi palatsissa, pelkkä hovisuosion tuulahdus, kuningattarien tavanmukainen hymy, kuninkaan tervehdyskatse!"

Viime sanan virkkaessaan Raoul huomasi rakastettunsa käyneen kalmankalpeaksi, varmaankin pelästyneen hänen kiihtymyksestään. Nopealla liikkeellä hän laskikin molemmat kätensä Raoulin käsiin ja pakeni sitten sanaakaan lausumatta tai taaksensakaan katsahtamatta. Raoul tunsi koko ruumiinsa värisevän tuosta kosketuksesta, ottaessaan sen vastaan juhlallisena valana, jonka rakkaus oli kovistanut neitsyelliseltä ujoudelta.

90.

Atoksen suostumus.

Raoul oli lähtenyt Palais-Royalista sellaisin aatoksin, jotka eivät sietäneet siekailua toimeenpanossa. Hän heittäysi senvuoksi heti satulaan ja suuntasi kulkunsa Bloisin tielle, sillaikaa kun uuden Orléansin herttuan ja Englannin prinsessan häitä vietettiin suurella hoviväen remulla, mutta de Guichen ja Buckinghamin raskaana koettelemuksena. Varakreivi ratsasti niin rivakasti, että hän päätyi perille kahdeksassatoista tunnissa. Matkalla hän oli kypsytellyt perusteitansa, ja kuumekin on vääjäämätön todiste, jota Raoul saattoi käyttää hyväkseen tilansa kuvaamisessa.

Kreivi istui työhuoneessaan, lisäten moniaita sivuja muistelmiinsa,[53] kun Raoul astui sisälle Grimaudin ohjaamana. Terävänäköinen aatelismies huomasi heti ensi silmäyksellä poikansa sävyssä jotakin erikoista.

"Näytpä tulevan tärkeällä asialla?" sanoi hän osoittaen Raoulille tuolia, sitten kun oli syleillyt aavistamatonta tulijaa,

"Niin, monsieur", myönsi nuori mies, "ja pyydän teitä suomaan minulle samaa hyväntahtoista huomaavaisuutta kuin aina ennenkin olen saanut osakseni."

"Puhu, Raoul."

"Olisi arvotonta minun koettaa vaikuttaa teidänlaiseenne mieheen millään esipuheella, monsieur. Neiti de la Vallière on tullut Pariisiin Madamen hovineidoksi. Minä olen tarkoin tutkinut itseäni, tuntien rakastavani häntä yli kaiken ja katsoen tästä syystä mahdottomaksi jättää häntä yksinäiseksi asemaan, jossa hänen maineensa ja siveytensä voisi joutua vaaraan. Haluan senvuoksi naida hänet, monsieur, ja tulin pyytämään suostumustanne siihen, että liittomme solmitaan nyt heti."

Atos oli kuunnellut ilmoitusta aivan äänettömänä ja ilmeelläänkään osoittamatta mielialaansa. Raoul oli aloittanut puheensa väkinäisen levollisesti, mutta lopulta hänen jokainen sanansa ilmaisi harrasta liikutusta.

Kreivi tähtäsi nyt Bragelonneen syvän katseen, jota hiukan sumensi jonkunlainen kaiho.

"Olet siis tarkoin miettinyt asiaa?" hän kysyi.

"Kyllä, monsieur."

"Luulin jo lausuneeni sinulle mielipiteeni tästä liitosta."

"Totta kyllä, monsieur", vastasi Raoul hyvin hiljaa, "mutta te sanoitte myös, että jos pysyisin kannallani..."

"Ja se on siis muuttumaton?"

Bragelonne sopersi jotakin myönnytykseksi.

"Kiintymyksesi täytyy todellakin olla tavattoman voimakas", jatkoi Atos levollisesti, "kun tietäessäsi minut niin peräti vastahakoiseksi sitä hyväksymään yhä katsot mahdottomaksi alistua."

Raoul pyyhkäisi vapisevalla kädellään otsaansa, jolle oli kihonnut hikihelmiä. Atos katseli häntä, ja sääli valtasi hänen koko sydämensä. Hän nousi.

"Hyvä", sanoi hän; "omat tunteeni eivät merkitse mitään, kun sinun onnesi on ratkaistavana. Vetoat minuun, ja minä tahdon asettua käytettäväksesi. Mitä minulta siis oikeastaan haluat?"

"Oi, suopeutta, monsieur, suopeutta ensiksikin", vastasi Raoul tarttuen hänen käteensä.

"Sinä erehdyt mielialastani, Raoul; sinulla on sydämessäni parempikin sija", lausui kreivi. Raoul suuteli pitelemäänsä kättä kuin kiihkeä rakastaja. "Kas niin, kas niin", jatkoi Atos, "olen valmis kuulemaan, Raoul: sanohan, mitä minun siis olisi nyt tehtävä asiassa?"

"Oh, ei mitään niin erityistä, monsieur -- olisi vain hyvä, jos ottaisitte vaivaksenne kirjoittaa kuninkaalle ja pyytää minun puolestani hänen majesteettinsa suostumusta avioliitolleni, kun kuulun hänen seurueeseensa."

"Oikein, se on hyvä ajatus, Raoul. Kuninkaalla on nyt tosiaan sananvaltaa tulevaisuutesi järjestämisessä; menettelet kaikin puolin soveliaasti, alistuessasi kaksinkertaiseen koetukseen."

"Voi, monsieur!"

"Täytän pyyntösi heti, Raoul."

Kreivi lähestyi ikkunaa ja kumartui siitä hiukan ulos.

"Grimaud!" huusi hän.

Grimaud pisti päänsä jasmiiniaidan läpi, jonka oksia hän oli karsimassa.

"Ratsuni!" jatkoi kreivi.

"Mitä se käsky merkitsee, monsieur?" kummeksui Raoul.

"Että me lähdemme taipaleelle kahden tunnin kuluttua."

"Minne?"

"Pariisiin."

"Kuinka? Pariisiin! Te tulette Pariisiin, monsieur?"

"Eikö kuningas ole Pariisissa?"

"On tietysti."

"No niin, eikö meidän ole mentävä sinne? Miten voit muutakaan ajatella?"

"Mutta monsieur", esteli Raoul melkein säikkyen tällaisesta isällisestä palvelevaisuudesta, "en pyydä teitä vaivautumaan niin pitkälle: voittehan yksinkertaisesti kirjeellä..."

"Olet erehdyksissä tärkeydestäni, Raoul; ei ole soveliasta tavallisen aatelismiehen kirjoittaa kuninkaalleen. Minä tahdon ja minun tulee puhua hänen majesteettinsa kanssa. Sen teen. Me lähdemme yhdessä, Raoul."

"Te osoitatte ihan ylenpalttista auliutta, monsieur!"

"Mitä luulet hänen majesteettinsa pitävän sinusta?"

"No, hyvin kyllä."

"Onko hän suorastaan ilmaissut käsitystänsä sinusta?"

"Hän on lausunut minulle armollisen tyytyväisyytensä."

"Minkä johdosta?"

"Herra d'Artagnanin suosituksen perusteella, luullakseni, kun minulla oli ensin ollut onni käyttää miekkaani hänen majesteettinsa palvelukseksi eräässä Grève-torilla sattuneessa mellakassa. Ilman turhamaisuutta minulla on niin ollen syytä uskoa olevani hänen majesteettinsa suosiossa."

"Sitä parempi!"

"Mutta minä ihan rukoilen teitä", jatkoi Raoul, "älkää kohdelko minua enää noin muodollisen vakavasti ja pidättyvästi, -- muutoin jään pahoittelemaan, että tottelin tunnetta, joka on kaikkia muita vaikutteita voimallisempi."

"Jo toistamiseen huomautat minulle siitä, Raoul; se ei ole tarpeellista. Tahdot nimenomaista suostumustani, olen sen antanut: älkäämme puhuko siitä sen enempää. Tule nyt katsomaan uusia istutuksiani, Raoul."

Nuori mies tiesi, että kun kreivi kerran oli ilmaissut tahtonsa, ei siinä enää ollut sijaa vastaväitteille. Hän painoi päänsä alas ja seurasi isäänsä puutarhaan. Atos näytteli hänelle rauhallisesti oksastuksia, vesoja ja taimilavoja. Tämä tyvenyys kävi Raoulille yhä painostavammaksi. Se rakkaus, joka täytti hänen sydämensä, tuntui hänestä niin suurelta, että sen olisi tullut tehota kaikkeen myötätuntoiseen ympäristöön; miten saattoikaan isä sulkeutua kylmäksi sen vaikutukselle? Hän keräsikin kaikki voimansa ja huudahti äkkiä:

"Monsieur, teillä täytyy lopultakin olla joku erityinen syy vieroksua neiti de la Vallièreä; hän on niin hyvä, niin säveä ja sielultaan puhdas, että teidän harvinaisen etevä huomiokykynne muutoin ehdottomasti myöntäisi hänelle oikean arvonsa. Luojan nimessä, sanokaa, onko näiden kahden suvun kesken jotakin salaista vihamielisyyttä, perittyä vastakohtaisuutta?"

"Katsohan, Raoul, tuota kielolavaa", sanoi Atos vain, "kuinka edullisesti noihin kukkasiin vaikuttaa siimes ja kosteus, etenkin sykomorinlehvien suoja, joka läpäisee hyvin lämpöä, mutta pidättää auringon säteet suoraan porottamasta terälehdille!"

Raoul pysähtyi, puri huultaan ja tunsi veren syöksähtävän ohimoihinsa.

"Monsieur", hän sitten tiukkasi urheasti, "anon yhä selitystä; teidän tulee jo pitää poikaanne miehenä."

"Niinpä osoita minulle olevasi mies", vastasi Atos ankarana suoristautuen; "tähän asti olet vain näyttänyt puutteellista pojantunnetta. Pyytelin sinua odottamaan edullista loistavan avioliiton tilaisuutta, kun olisin hankkinut sinulle puolisoksi varakkaimman aatelin parhaimmistosta; tahdoin saada sinulle sen kaksinkertaisen loiston, jota kunnia ja rikkaus voivat antaa jalosukuisen syntyperän pohjalla."

"Monsieur", tokaisi Raoul äkilliseen kiihtymykseen taipuen, "minua herjattiin äskettäin siitä, etten tiedä äitiäni!"

Atos kalpeni, rypisti sitten kulmiaan uhkaavasti kuin muinaistaruston ylijumala ja lausui majesteettisesti:

"Tahdon tietää, mitä sinä vastasit."

"Oi, anteeksi... anteeksi..." mutisi Raoul malttuen.

"Mitä sinä vastasit?" tivasi kreivi jalkaa polkien.

"Monsieur, minulla oli miekka kädessäni, solvaisija seisoi puolustusasennossa; löin häneltä aseen aidakkeen yli ja sinkautin hänet samaa tietä."

"Ja minkätähden et surmannut häntä?"

"Hänen majesteettinsahan on kieltänyt kaksintaistelut, monsieur, ja minä esiinnyin silloin kuninkaan lähettiläänäkin."

"Hyvä", sanoi Atos; "mutta sitä suurempi syy on minun nyt mennä kuninkaan puheille."

"Mitä aiotte sanoa hänelle, monsieur?"

"Pyydän oikeutusta miekkani paljastamiseen miestä vastaan, joka on tuottanut meille sen häväistyksen."

"Monsieur, jos en ole toiminut niinkuin minun olisi pitänyt, niin suokaa minulle anteeksi."

"Olenko lausunut mitään moitteita esiintymisestäsi, Raoul?"

"Mutta kun nyt aiotte pyytää kuninkaalta lupaa..."

"Minä anon hänen majesteetiltaan vahvistusta avioliitollesi, mutta asetan ehdoksi, että ilmaiset minulle, kuka siten puhui äidistäsi."

"Mutta miksi teidän tarvitsee tietää sitä nimeä, monsieur? Minuahan hän tahtoi loukata, ja kun hänen majesteettinsa antaa luvan kaksintaisteluun, jää kosto minun asiakseni."

"Hänen nimensä?"

"En voi sallia, että panette henkenne alttiiksi."

"Pidätkö minua tyhjän mahtailevana don Diegona? Hänen nimensä?"

"Te vaaditte välttämättömästi?"

"Se on tahtoni."

"Varakreivi de Wardes."

"Vai niin", sanoi Atos. "Hyvä on, minä tunnenkin hänet. Mutta hevosemme ovat valmiina. Kahden tunnin odotuksen asemesta lähdemmekin matkalle nyt heti. Ratsaille, varakreivi, ratsaille!"

91.

Monsieur on mustasukkainen Buckinghamin herttualle.

Kreivi de la Fèren taivaltaessa Raoulin kanssa Pariisia kohti oli Palais-Royal näyttämönä kohtaukselle, jota Molière olisi pitänyt hyvänä huvinäytelmän piirteenä.

Oli kulunut neljä päivää Orléansin uuden herttuaparin häistä. Pikimmältään einehdittyään Monsieur siirtyi etuhuoneisiinsa huulet nyrpistyneinä ja silmäkulmat kureessa. Ateria ei ollut tuottanut mitään hauskuutta. Madame oli antanut tarjota aamiaisensa omassa huoneessaan, ja Monsieur oli saanut ainoiksi pöytäkumppaneikseen Lotringin junkkarin ja Manicampin. Murkinalla istuttiin kolme neljännestuntia kenenkään virkkamatta halaistua sanaa. Manicamp, vähemmän perehtyneenä hänen kuninkaallisen korkeutensa likeiseen seurusteluun kuin kumppaninsa, yritti turhaan lukea prinssin silmistä, mitä hänen nyreytensä merkitsi. Lotringin junkkari, jonka ei tarvinnut arvailla mitään, hän kun tiesi kaikki, söi sillä hyvällä ruokahalulla, jota hänelle aina antoi toisten vastoinkäyminen. Hän nautti sekä Monsieurin ärtyisyydestä että Manicampin kiusallisesta hämistä, vankalla aterioimisellaan vasiten pidätellen pöydässä kärsimätöntä prinssiä, joka kiihkeästi halusi nousta seurastaan.

Filip jo usein pahoitteli alkuaan sallineensakaan Lotringin junkkarin tulla niin likeiseksi seuralaiseksi, että tämä ei enää katsonut tarpeelliseksi noudattaa mitään muodollisuutta herraansa kohtaan. Sellaisella katumapäällä Monsieur nytkin oli; mutta hän pelkäsi teräväkielistä ritaria melkein yhtä paljon kuin hänestä toisin ajoin pitikin, ja hän tyytyi raivoamaan vain sisällisesti. Tuon tuostakin hän tähtäsi katseensa kattoon ja taasen vilkaisi alas piirakkaan, jota nuori junkkari ripeästi lohkoi; kiukunpurkauksen hillinnässä hänen kasvonsa elähtelivät yhä ihmeellisemmissä ilmeissä, joita ammatti-ilveilijä olisi kadehtinut. Viimein asema kävi hänelle kuitenkin aivan sietämättömäksi, ja hedelmiin päästäessä hän nousi äkäisenä, kuten sanottu, jättäen junkkarin lopettamaan murkinaa miten mielensä teki, samalla kun Manicamp heti poukkosi suoraksi kuin seiväs, lautasliina kädessä. Monsieur kiirehti melkein juosten etuhuoneeseen ja antoi lähimmälle palatsinvartijalle hiljaa käskyn, sitten kääntyen sivuhuoneiden kautta takaisin yksityispuolelleen, jotta hänen ei olisi tarvinnut uudestaan astua ruokasalin läpi. Hän tahtoi tavoittaa äitiänsä; leskikuningatar oleksi tavallisesti rukouskammiossaan tähän aikaan, kello kymmenen tienoissa aamupäivällä. Itävallan Anna istui kirjoittamassa, kun Filip astui sisälle.

Leskikuningatar rakasti sydämellisesti nuorempaa poikaansa, joka oli kaunis kasvoiltaan ja säveä luonteeltaan. Filip tosiaan olikin hellämielisempi ja vaikkapa naisekkaampikin kuin kuningas. Hän oli valloittanut äitinsä mieltymyksen pikku tunteilulla, joka tuntuu viehättävältä naisissa; Itävallan Anna, joka oli hartaasti toivonut tytärtä, huomasi tässä pojassaan paljon sellaista herkkää huomaavaisuutta, hienotuntoista huolenpitoa ja kujeellista mielistelyä, mikä on luonteenomaista kehittyvälle tyttöselle. Niinpä hän äidin parissa ollessaan ihaili tämän sieviä käsivarsia, antoi hänelle neuvoja uusista leivoslajeista tai hajuvesien valmistusohjeita, jolla alalla kuningatar oli jo ennestään hyvin laajatietoinen, suuteli hänen käsiänsä ja silmiään lapsekkaan herttaisesti, toi hänelle aina makeisia mukanaan, suositteli uusia koruja. Vanhemmassa pojassaan Itävallan Anna rakasti kuningasta tai oikeastaan kuninkuutta: Ludvig XIV edusti hänen silmissään Jumalan säätämää valtiutta. Hän oli kuninkaan parissa leskikuningatar, mutta Filipiä hän kohteli pelkästään äitinä, saaden nuoremman poikansa tuntemaan, että äidin helma on kaikista turvapaikoista suloisin ja varmin. Pienestä lapsesta asti hän olikin tottunut pakenemaan sen suojaan, kun veljen ja hänen välissään oli noussut rajuilma; useinkin olivat kuningas ja hänen läheisin, mutta tottelemattomin alamaisensa paitasilla joutuneet nyrkein ja kynsin kiistasille makuusijasta, kamaripalvelija Laporten ollessa tällaisen majesteettirikoksen ainoana ja voimattomana todistajana, ja voitollinen Filip oli menestyksensä säikyttämänä tullut pyytämään äidiltä lohdutusta ja välitystä anteeksiantoon, johon Ludvig taipui vain työläästi ja ensin puolinaisesti.