Part 54

De Wardes ja Manicamp olivat pikaläheteiksi tekeytyneinä ennättäneet viestiä prinsessan lähestymisestä. Niinpä tulikin matkuetta vastaan Nanterressa peräti loistava jono ratsastajia ja kaleeseja. Kruununprinssi siinä tuli tervehtimään kuninkaallista kihlattuaan Lotringin junkkarin ja muiden suosikkiensa saattamana, ja kulkueen jatkoksi oli liittynyt osa kuninkaan seurueeseen kuuluvia upseereja.

Jo Saint-Germainissa olivat prinsessa ja hänen äitinsä vaihtaneet hieman raskaat ja taipaleella vikaantuneet kaleesinsa siroihin ja keveämpiin matkavaunuihin, joita kuusi valkoista hevosta veti kullatuissa valjaissa. Näissä uhkeissa ajopeleissä näyttäysi nuori ja kaunis prinsessa kuin valtaistuimella, ja pitkillä sulkaripsillä reunustettu kirjailtu silkkinen päivänvarjo loi herttaista ruusunpunaista heijastusta hänen säteilevälle helmiäishipiälleen, kun kruununprinssi lähestyi. Saadessaan vastaansa tämän hurmaavan säihkyn hän ilmaisikin ihastustaan niin selvin sanoin, että Lotringin junkkari kohautteli olkapäitänsä hovilaisten ryhmässä ja kreivi de Guiche ja Buckinghamin herttua tunsivat vihlaisun sydämessään.

Kohteliaisuuksista ja muista muodollisuuksista suoriuduttua lähti koko joukkue verkkaisemmin taivaltamaan Pariisia kohti. Ohimennen tapahtuneessa esittelyssä oli Buckinghamin herttua tervehtinyt kruununprinssiä muiden englantilaisten aatelismiesten keralla. Mutta matkalla sitten nähdessään herttuan hyörivän innokkaana prinsessan vaunujen vierellä Filip tiedusti Lotringin junkkarilta, eriämättömältä kumppaniltaan:

"Kuka tuo herrasmies onkaan?"

"Hänet esiteltiin vastikään teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", vastasi junkkari; "hän on pulska Buckinghamin herttua."

"Niin, aivan oikein!"

"Madamen ritari", lisäsi suosikki, sovittaen näköjään yksinkertaisen huomautuksen niin omituisesti sanoiksi ja lausuen sen min merkitsevällä äänenpainolla kuin ainoastaan kateelliset sielut kykenevät vihjailemaan.

"Kuinka? Mitä sanotkaan?" kysäisi prinssi ratsastaen yhä edelleen.

"Ritari, sanoin."

"Onko madamella muka erityinen ritari?"

"_Dame_, kai te sen näette kuten minäkin; katsokaahan vain kuinka he nauravat ja ilakoivat kaksistaan."

"Kolmisin: onhan de Guichekin mukana."

"Niin, tosiaankin... Mutta mitäpä se osoittaa muuta kuin että madamella onkin kaksi ritaria."

"Sinä valat myrkkyä kaikkeen, senkin kyy!"

"Minussa ei ole mitään myrkkyä... tehän nyt olette kummallisella päällä, monseigneur: naisenne saa osakseen mitä suurinta huomaavaisuutta, mutta te ette vain ole tyytyväinen."

Kruununprinssi pelkäsi junkkarin ivanhenkeä, tuntiessaan sen alkavan päästä vauhtiin, ja keskeytti puheenaineen. "Prinsessa on sievä", virkkoi hän huolettomasti kuin vierasta arvostellen.

"Kyllä", vastasi junkkari samaan tapaan. "Lausut myönnytyksesi ihan kuin epäyksenä. Hänellä on kuitenkin mielestäni hyvin kauniit mustat silmät."

"Pienet."

"Totta kyllä, mutta säihkyvät. Hän on myös siro varreltaan."

"Hiukan liiankin hoikka, monseigneur."

"Saattaapa olla. Hänellä on ylväs katsanto."

"Mutta laihat kasvot."

"Hampaat näyttivät lumoavilta."

"Niitä saakin katsella -- suu on siksi suuri, Jumala paratkoon! Olin ehdottomasti väärässä, monseigneur: te olette kauniimpi kuin morsiamenne."

"Ja olenko mielestäsi Buckinghamiakin kauniimpi? Sanoppas."

"Oh, olettehan toki, ja näkyypä hänkin sen tuntevan: katsokaa, kuinka hän nyt yhä innokkaampana liehittelee Madamen parissa, jotta te ette riistäisi häneltä tehoa!"

Filip liikahti kärsimättömästi, mutta huomatessaan voitonriemuisen hymynhäiveen junkkarin huulilla hän pidätti ratsunsa käyntiin ja sanoi:

"Miksi muuten nyt puhuisinkaan yhä serkustani? Enkö tunne häntä ennestään? Emmekö ole yhdessä saaneet kasvatustamme, joka päivä seurustelleet keskenämme Louvressa?"

"Suokaa anteeksi, monseigneur, onhan hän siitä asti muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi", huomautti junkkari. "Mainitsemaanne aikaan hän oli vähemmän säihkyvä ja olletikin paljon vähäisemmässä määrin ylpeä. Muistanette senkin illan, jolloin nuori kuningas ei tahtonut tanssia hänen kanssaan, sanoen prinsessaa rumaksi ja huonosti puetuksi?"

Se muistutus sai kruununprinssin rypistämään silmäkulmiansa. Hänelle ei tosiaan ollut imartelevaa mennä naimisiin prinsessan kanssa, jota kuningas oli menneinä päivinä hylkinyt. Hän olisi kenties vastannut jotakin, mutta samassa de Guiche loittoni hovivaunujen äärestä, karauttaen Filipiä kohti. Kreivi oli tarkkaillut kruununprinssiä ja junkkaria ja näytti levottomalta aavistelemaan, mihin suuntaan heidän keskustelunsa kävi. Häijyydessään tai häpeämättömyydessään ei jälkimmäinen yrittänytkään sitä salata.

"Teillä, kreivi, on hyvä aisti", aloitti hän.

"Kiitän kohteliaisuudesta", vastasi de Guiche, "mutta miksi niin sanotte?"

"No, te olette oleskellut kahdeksan vuorokautta madamen seurassa, eikö niin?"

"Kyllähän", myönsi de Guiche väkisinkin punastuen.

"Sanokaakin siis meille suoraan, mitä ajattelette hänen olennostaan."

"Hänen olennostaan?" kertasi de Guiche hämillään.

"Niin, -- ulkonaisesta ja sisällisestä puolesta... kaikesta."

Kysymyksen yllättämänä kreivi ei tiennyt mitä vastata.

"No, no, tietysti teillä on mielipiteenne hänestä, ja ilmoittakaa käsityksenne vain avoimesti: hänen kuninkaallinen korkeutensa käskee", kiusasi junkkari nauraen.

"Niin, puhu vapaasti", virkkoi prinssi.

De Guiche sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja.

"Tiedän kyllä, että aihe on arkaluontoinen", rohkaisi sulhanen, "mutta ainahan voit minulle huoletta ilmaista ajatuksesi. Miltä hän sinusta tuntuu?"

Salatakseen, mitä hänen mielessään liikkui, de Guiche turvautui ainoaan kiireisesti käytettävään puolustuskeinoon: hän sovitti arvostelmansa keskiteitse.

"En ole saanut madamesta hyvää enkä huonoa käsitystä", hän sanoi, "mutta paremminkin hän on sentään tehnyt edullisen vaikutuksen."

"Mutta, hyvä kreivi", huudahti junkkari, "teidäthän hurmasi hänen pelkkä muotokuvansa!"

De Guiche karahti punaiseksi hiusmartoa myöten. Onneksi hänen hiukan vauhko ratsunsa auttoi sivuhyppäyksellään häntä peittämään hämmennystään.

"Muotokuva?" änkkäsi hän jälleen lähestyessään.

"Niin, se pienoiskuva", tiukkasi junkkari, hellittämättömästi tähystäen häntä; "eikö se siis vastannutkaan mielestänne todellisuutta?"

"Enpä tiedä, -- se ei niin jäänyt mieleeni."

"Se vaikutti teihin kuitenkin hyvin voimakkaasti."

"Mahdollista kyllä."

"Onko hänellä edes henkevyyttä?" tiedusti prinssi.

"On paljonkin, luullakseni", vastasi de Guiche.

"Entä Buckinghamin herttualla?" kysyi junkkari.

"Sitä en osaa sanoa."

"Minä kyllä luulisin olevan", jatkoi junkkari, "sillä hän pitää Madamea naurutuulella ja näkyy esiintyvän mieluisana seuralaisena; älykäs nainen ei milloinkaan viihdy typerän miehen parissa."

"Kaiketikaan ei herttualta niin ollen puutu lahjakkuutta", mukausi de Guiche yksinkertaisesti; samassa hän saikin avukseen Raoulin, joka oli huomannut ystävänsä joutuneen puheisiin tuon vaarallisen luikertelijan kanssa ja ryhtyi nyt puolestaan haastattelemaan tätä, kääntäen keskustelun siten toiselle tolalle.

Tulo Pariisiin oli loistava ja riemullinen. Kuningas oli määrännyt, että hänen veljensä juhlimisessa ei ollut mitään muhkeutta säästettävä. Leskikuningatar asettui tyttärensä kanssa Louvreen, palatsiin, jossa he maanpakonsa aikana olivat niin tuskallisesti kärsineet laiminlyömistä ja puutetta. Henrik IV:n kovaonninen tytär oli silloin nähnyt kolkkona asuntonaan alastomat seinät, vajonneet lattiat, lukinverkkojen verhoama laet, kulmistaan lohkeilleet jyhkeät marmoritakat ja kylmät tulipesät, kun parlamentin almut eivät aina riittäneet lämmitykseenkään. Nyt oli kaikki muuttunut. Sijalla oli uhkeat seinäverhot, paksut lattiamatot, kiiltävät marmorilaatat, kultapuitteiset taulut -- kaikkialla monihaaraisia kynttiläjalkoja, kuvastimia, ylellisiä huonekaluja, käytävissä ylpeäryhtisiä ja sulkatöyhtöisiä henkivartijoita, eteishuoneissa ja portaissa parvi palvelijoita ja hoviväkeä. Noilla pihoilla oli vielä äskettäin ruoho kasvanut, ikäänkuin kiittämätön Mazarin olisi katsonut hyväksi näyttää pariisilaisille, että nöyryytettyyn kuninkuuteen soveltui parhaiten yksinäisyys ja epäjärjestys köyhyyden ja toivottomuuden keralla. Nyt olivat avarat, äänettömät ja autiot palatsiaukiot muuttuneet kokouspaikoiksi ritareille, joiden ratsut iskivät kipinöitä uusitusta kiveyksestä, ja vaunuissa odottelivat kauniit ja nuoret naiset tervehtiäkseen sen Ranskan tyttären tytärtä, joka leskeytensä ja pakolaisuutensa aikana ei väliin ollut saanut kalikkaakaan polttopuikseen tai leivän kannikkaa pöytäänsä, niin että linnan alhaisimmatkin palvelijat olivat häntä halveksineet. Niinpä paisuttikin äidin sydäntä katkerien muistojen murhe hänen jälleen saapuessaan Louvreen, kun sitävastoin tytär unohtavaisempana ja häilyväisempänä ei tuntenut juuri muuta kuin voitonriemua ja iloista ylpeyttä. Leskikuningatar tajusi hyvin, että loistava vastaanotto oli omistettu Euroopan toiselle valtaistuimelle palautetun kuninkaan onnelliselle äidille ja kauniille sisarelle, joita oli huonolla vieraanvaraisuudella rangaistu onnettomuudestaan, heidän esiintyessään pelkästään Henrik IV:n jälkeläisinä.

Kuninkaallisten naisten kotiuduttua asuntoonsa ensiksikin hiukan levähtämään matkastaan saivat ritaritkin tilaisuuden toipua ratsastuksen rasituksista ja ryhtyivät sitten tavallisiin puuhiinsa. Bragelonne meni ensin tavoittamaan isäänsä. Atos oli kuitenkin lähtenyt maataloonsa. Hän päätti nyt käydä tervehtimässä d'Artagnania, mutta tätä oli mahdoton saada käsiin, hän kun parhaillaan järjesteli kuntoon kuninkaan uutta sotilaallista saattuetta. Raoul olisi jo tyytynyt jälleen de Guichen kumppanuuteen, mutta kreivillä oli vaatturiensa ja Manicampin kanssa neuvotteluja aamusta iltaan. Buckinghamin herttua oli vielä tulisemmassa touhussa. Hän osteli hevosia ja jalokiviä aivan täyttymättömästi ja kiinnitti töihinsä kaikki ensiluokkaiset koruompelijattaret, kultasepät ja pukuliikkeet. Hänen ja kreivi de Guichen kesken oli syntynyt hienostelukilpailu, johon herttua ollenkaan surkeilematta varasi miljoonan; Grammontin markiisi taasen oli antanut pojalleen ainoastaan kuusikymmentätuhatta livreä mielestään runsaana määrärahana uusien hovitamineiden hankkimiseen.

De Guiche tuskitteli ja olisi ilman de Wardesin neuvoja repinyt tukkaansa.

"Miljoona!" hoki hän; "minä joudun alakynteen. Miksei markiisi jo voisi antaa minulle perintöosaani?"

"Sinä haaskaisit sen", virkkoi Raoul osuessaan saapuville.

"Mitä sillä on väliä! Jos pulassani kuolen tuskaan, niin enhän enää tarvitse mitään."

"Mutta mistä sellainen kuolettava pula?" sanoi Raoul.

"Minä en voi antaa englantilaisen mennä edelleni loisteliaisuudessa!"

"Loisteliaisuus ei ole kallista, kreivi", huomautti Manicamp, "vaan hyvällä harkinnalla soviteltavaa aistikkuutta."

"Liian vaikeata kuudellakymmenellätuhannella livrellä!"

"_Pardieu_!" puuttui puheeseen de Wardes; "vähimmällä pulailulla pääset, jos suorastaan päätät käyttää saman verran varoja kuin herttuakin ja teet velkaa."

"Olen jo velkaantunut."

"Sittenhän tarvitsee vain jatkaa!"

Tällainen opetus kiihdytti de Guichea päättömyyksiin, kun sitävastoin Buckingham vain ositteli määrättyä menoeräänsä. Pariisin kauppiaat hykertelivät käsiään ennenkuulumattoman tuhlaavaisuuden johdosta.

Kruununprinsessa lepäili useita päiviä, ja Bragelonne alkoi rauhassa kirjoitella neiti de la Vallièrelle. Hän oli kyhännyt jo neljä kirjettä minkäänlaista vastausta saamatta, kun tuli sen päivän aamu, jona korkean parin vihkiminen Palais-Royalin kappelissa oli määrätty tapahtuvaksi. Pukeutuessaan Raoul silloin kuuli kamaripalvelijansa ilmoittavan:

"Herra de Malicorne."

-- Mitä hän minusta tahtonee? -- ajatteli Raoul. "Odottakoon", hän sanoi lakeijalle.

"Hän on Bloisista saapunut herrasmies", selitti tämä.

"Ahaa, tulkoon heti!" huudahti Raoul elähtyen.

Malicorne astui sisälle varsin hienossa asussa ja komea miekka kupeellaan. Hän tervehti soreasti ja aloitti:

"Minä tuon teille tuhannet terveiset eräältä naiselta, herra de Bragelonne."

Raoul punastui.

"Naiselta?" hän sanoi; "Bloisista?"

"Niin, monsieur, -- neiti de Montalaisin lähettämänä."

"Kah, kiitos, monsieur", vastasi Raoul hiukan pettyneenä. "Nyt muistankin, että olette kreivittären tuttavia. Ja mitä hänellä on muuta ilmoitettavaa minulle?"

Malicorne veti taskustaan neljä kirjettä ja ojensi ne Raoulille.

"Minun kirjeeni! Onko mahdollista!" sopersi toinen kalveten. "Avaamattomina!"

"Nämä kirjeet eivät ole Bloisissa tavanneet henkilöä, jolle olette ne osoittanut, monsieur; sentähden sain palauttaakseni ne teille."

"Onko neiti de la Vallière matkustanut pois Bloisista?" huudahti Raoul.

"On viime viikolla."

"Ja missä hän nyt on?"

"Hän on kai tällähaavaa täällä, monsieur."

"Mutta miten nämä kirjeet tiedettiin minun lähettämikseni?"

"Neiti de Montalais tunsi käsialanne ja sinettinne", selitti Malicorne.

Raoul punastui ja hymyili.

"Aure-neiti on hyvin herttainen", hän sanoi; "hän on aina hyväsydäminen ja avulias."

"Aina, monsieur", vahvisti Malicorne.

"Mutta hänen olisi sentään samalla sietänyt antaa minulle täsmällisempi tieto, missä voisin tavata neiti de la Vallièren. En tutkisi koko tätä suurkaupunkia läpikotaisin."

Malicorne veti taskustaan vielä kirjeen.

"Kenties tämä valaiseekin sitä seikkaa", arveli hän.

Raoul mursi nopeasti sinetin. Kirjelappu sisälsi Aure-neidin käsialalla vain sanat:

"Pariisi, Palais-Royal, vihkimispäivänä."

"Mitä tämä merkitsee?" kummeksui Raoul; "tiedättekö, monsieur?"

"Kyllä, herra varakreivi, mutta Aure-neiti kielsi minua sanomasta."

Raoul katseli omituista vierastaan tovin äänettömänä.

"Voinette ainakin ilmaista, onko se minulle ilahduttavaa tai surettavaa?" virkkoi hän sitten.

"Kyllähän näette."

"Olette jyrkkä vaiteliaisuudessanne."

"Rohkenen puolestani pyytää teiltä suosionosoitusta, monsieur."

"Vastapalvelukseksi siitä, jota ette suo minulle?"

"Niin kyllä!"

"Teidän sopii lausua asianne."

"Haluaisin kovin mielelläni nähdä vihkimistoimituksen, mutta millään keinoin en ole saanut hankituksi lupakorttia. Voisitteko te toimittaa minulle pääsyn?"

"Kyllähän."

"Voi, tehkää se, minä pyydän hartaasti, monsieur!"

"Mielelläni, monsieur; voitte tulla mukanani."

"Olen nöyrä palvelijanne, monsieur."

"Minä muuten luulin teidän olevan herra de Manicampin likeisiä ystäviä?"

"Niin olenkin, mutta tänä aamuna katsellessani hänen pukeutumistaan tulin kaataneeksi liimapullon hänen uusille vaatteilleen, ja hän karkasi miekka kädessä päälleni, ja minun oli päätähavin paettava. En ollut vielä ehtinyt pyytää pääsykorttia, ja hän olisi vimmastuksissaan lävistänyt minut."

"Sen kyllä uskon", sanoi Raoul. "Manicamp hyvinkin kykenee surmaamaan miehen sellaisesta rikoksesta. Mutta vahinkonne ei nyt saa sen pahempia seurauksia: otan vain levätin ylleni ja lähden sitten heti oppaaksenne ja esittelijäksenne."

89.

Neiti de Montalaisin yllätys.

Palais-Royalin kappeliin oli varattu pääsy vain tarkoin valikoidulle hovipiirille. Raoul kuitenkin lupaukselleen uskollisena hankki tämän suuren suosion Malicornelle, joka hehkui halusta saada katsella maan loistavinta seuruetta.

Tästä tehtävästä selviydyttyään Raoul lähestyi de Guichea, joka säihkyvän asunsa vastakohdaksi esitti niin synkän tuskalliset kasvot, että ainoastaan Buckinghamin herttua kykeni herättämään yhtä suurta huomiota vaaleudellaan ja masennuksellaan.

"Hallitse toki itseäsi", varoitti Raoul valmistautuen tukemaan ystäväänsä arkkipiispan antaessa siunauksensa morsiusparille.

Kreivi terästikin koko olemustaan, kannustimenaan sekin havainto, että Condén prinssi uteliaasti silmäili häntä ja kärsimyskumppania, kun he seisoivat jäykkinä kuin veistokuvat kahden puolen keskikäytävää.

Juhlallisen toimituksen päätyttyä kuningas ja kuningatar siirtyivät loistosaliin, missä heille esiteltiin uusi kruununprinsessa seurueineen. Kuningas oli näyttänyt joutuvan ihmeisiinsä kälystään, ja hän lausui tälle nyt ilmeisen vilpittömiä kohteliaisuuksia. Itävallan Annan nähtiin luovan Buckinghamiin pitkän ja haaveksivan silmäyksen, ja hän kumartui supattamaan rouva de Mottevillelle: "Eikö hän teistäkin ole isänsä näköinen?" Kruununprinssin taasen havaittiin tähystelevän koko hoviyleisöä ja olevan jokseenkin tyytymättömällä päällä. Ruhtinaallisten henkilöiden ja lähettiläiden esitettyä yksitellen tervehdyksensä morsiusparille hän pyysi saada esitellä kuninkaalliselle pariskunnalle uuden huonekuntansa jäsenet.

"Tiedättekö, varakreivi", kysyi Condén prinssi hiljaa Raoulilta, "onko hovi muodostettu hyvällä aistilla ja saammeko nähdä mitään uusia kaunottaria?"

"En ollenkaan tunne sen kokoonpanoa, monseigneur", vasasi Raoul.

"Oh, ette vain ole tuntevinanne!"

"Kuinka niin, monseigneur?"

"Te olette de Guichen helmaystävä, niinkuin hän kruununprinssin."

"Totta kyllä, monseigneur; mutta asia ei herättänyt harrastustani, en kysellyt sitä de Guichelta, eikä hänkään puolestaan ole sattunut muuten puhelemaan siitä."

"Mutta Manicamp?"

"Herra de Manicampia olen viimeksi tavannut Havressa ja matkalla, mutta häneltä olen vielä vähemmän voinut kaivata mitään hoviuutisia, kun hänellä on vain toisarvoinen asema ylemmissä piireissä."

"Siltä kannaltako te vielä arvostelettekin asioita, hyvä varakreivi?" virkkoi prinssi; "toisarvoisilla henkilöillähän juuri on ratkaiseva osa tällaisissa kysymyksissä, ja niinpä onkin herra Manicamp muodostanut melkein koko seurueen esityksillään, joita de Guiche on puoltanut prinssille."

"Niinkö? Siitä olen ollut ihan tietämätön, monseigneur", sanoi Raoul; "teidän korkeutenne kertoo minulle siinä aivan uutta."

"Pitänee sitten uskoa teitä, vaikken olisi aavistanut noin harvinaista välinpitämättömyyttä. Ja nyt saammekin jo selvyyden, sillä tuoltapa lentävä eskadroona leijuu esiin, kuten kunnon Katarina-kuningatar sanoi. _Pardieu_, sieviä kasvoja!"

Joukko nuoria neitosia astui saliin rouva de Navaillesin johtamina, ja meidän on mainittava de Manicampin kunniaksi (jos hänellä tosiaan oli valinnassa niin suuri osuus kuin Condén prinssi luuli tietävänsä), että se näky kelpasi viehättämään prinssin kaltaisia kaikkinaisen kauneuden ihastelijoita. Etummaisena saapuen esiteltiin ensimmäisenä noin kahdenkymmenen tai yhdenkolmatta ikäinen vaaleaverinen impi, jonka suuret siniset silmät oikein avautuessaan huikaisivat loistollaan.

"Kreivitär de Tonnay-Charente", lausui vanha rouva de Navailles kruununprinssille.

Ja kruununprinssi toisti kumartaen puolisolleen: "Kreivitär de Tonnay-Charente."

"Tämä näyttää varsin miellyttävältä", huomautti Condén prinssi Raouliin kääntyen. "Hyvä alku!"

"Sievä hän on todellakin", myönsi Raoul, "mutta sävyltään hiukan korskea."

"Hoo, se ilme kyllä tunnetaan, varakreivi: kolmen kuukauden kuluttua hän on jo kesyttynyt säyseäksi! Mutta kas, siinäpä astuu esiin toinenkin kaunotar!"

"Ja hänet minä tunnenkin!" virkahti Raoul ihmetellen.

"Kreivitär Aure de Montalais", lausui rouva de Navailles. Kruununprinssi toisti jälleen etu- ja sukunimen.

"Hyvä Jumala!" huudahti Raoul tuijottaen suurin silmin ovelle, jonka suulta hovineidot yksitellen ilmestyivät keskemmälle.

"Mikä nyt on?" kysyi prinssi; "tehoaako kreivitär de Montalais teihin niin voimakkaasti?"

"Ei, monseigneur, ei", sopersi Raoul kalpeana ja vapisten.

"Sitten on kai aiheena tuo viehkeä vaaleaverinen tenhotar, joka saapuu seuraavana. Ihanat silmät, totisesti! Hiukan laiha, mutta hyvinkin suloinen ilmestys."

"Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière", ilmoitti rouva de Navailles.

Tämän nimen kajahtaessa Raoulin sydämen pohjukkaan asti hänen silmänsä sumenivat. Hän ei enää nähnyt tai kuullut mitään, niin että prinssi havaitessaan nuoren ritarin tyrmistyneen tarkkaamattomaksi pikku rupattelulleen siirtyikin lähemmäksi katsastamaan niitä kaunottaria, jotka hän oli ensimmäisellä silmäyksellä arvostellut huomattavimmiksi.

"Louise täällä! Louise prinsessan seuranaisena!" jupisi Raoul, ja hänen oli yhä vaikea uskoa silmiään, kun hän sitten uudestaan antoi katseensa harhailla Louisesta tämän ystävättäreen.

Jälkimmäinen oli jo heittänyt silleen sen ujouden, jonka oli omaksunut vain esittelyä ja tervehdyksiä varten, ja seisoi nyt eräässä sopessa itsekseen varsin rohkeasti tähystellen kaikkia läsnäolijoita. Raoulin huomatessaan hän nautti ilmeisestä hämmästyksestä, johon hänen ja la Vallièren esiintyminen oli syössyt rakastajaparan. Raoul olisi mielellään välttänyt tuota vahingoniloista, ilkamoivaa katsetta, joka pahoin kiusasi häntä, mutta ei kuitenkaan voinut pidättyä alinomaan vilkaisemasta häneen kysyvästi. Louise taasen -- joko luontaisesta arastelusta tai muusta syystä, jota Raoul ei kyennyt selittämään -- piti silmänsä hellittämättömästi luotuina alas ja kainona ja oudon loiston häikäisemänä tyttö rauhattomasti hengittäen vetäytyikin syrjään mahdollisimman pian, tointumatta ystävättärensä nyhjäisyistäkään.

Bloisin neitosten ilmestyminen tähän piiriin oli Raoulille arvoitus, johon hän kiihkeästi kaipasi selitystä. Mutta sitä ei ollut keltään saatavissa, kun Malicornekin oli joutunut hiukan hämilleen tällaisessa valiojoukossa ja huolestunut mielitiettynsä pilkallisista silmäyksistä, niin että hän oli laajassa kaaressa vähin erin kiertänyt muutaman askeleen päähän Condén prinssistä hovineitojen ryhmän taakse, melkein Aure-neidin äänen kuuluviin.

Paremmin tointuessaan oli Raoul kuulevinaan tuttuja ääniä vasemmallaan. Siellä puhelivatkin keskenään de Wardes, de Guiche ja Lotringin junkkari, -- niin hiljaa kylläkin, että tarkkaavainenkaan korva tuskin eroitti heidän supatustaan avarassa salissa, eikä sanoja ensinkään. Tarvittiin melkoista tottumusta kyetäkseen siten haastelemaan suorana seisten ja millään liikkeellä tai ilmeellä osoittamatta, että mitään puhelua oli käynnissä vieruskumppanin kanssa, ja erityisesti oli harjaannuttava kuuntelemaankin, kun mikään katse tai ele ei apuna tulkinnut varovaista sipinää, vaan kaikkien oli ikäänkuin kuvapatsaina asetuttava ulkonaisesti tarkkaavaisiksi ja juhlallisen huomaavaisiksi heidän majesteettiensa johtelemalle viralliselle haastelulle. Kuninkaan ja kuningattarien ympärille muodostuneissa suurissa kehissä oli kuitenkin päässyt hyvään vauhtiin jo monta tällaista yksityistä keskustelua, joiden hiljaisessa kuiskeessa mielistely ei ollut vallitsevana sävynä.

Mutta Raoul oli jo saavuttanut taitavuutta tuossa hovitavan mukaisessa mielipiteiden vaihdossa ja kykeni usein huulten liikkeistä oivaltamaan sanojen merkityksen.

"Kuka tuo Montalais on?" kysyi de Wardes. "Ja la Vallière? Mitä maalaisneitosia meille lähetetäänkään?"

"Montalaisin minä tunnen", vastasi Lotringin junkkari; "hän on näpsä tyttö, joka tuottaa hoville hupia. Ja kyllähän la Vallière näkyy olevan viehättävä hiukan rampanakin."

"Huh!" hengähti de Wardes.

"Älkää vähitelkö hänen tenhoaan, de Wardes; nilkuista kaunottarista on latinankielellä monta hyvin sattuvaa ja todenmukaista sanantapaa."

"Kiitos", vastasi de Wardes, "mutta minulle riittää se pelkkä huomio, että hänen käynnissään on tasapainon puutetta."

"Jättäkää jo tuollaiset huomautukset, hyvät herrat", pyysi de Guiche, luoden levottoman silmäyksen Raouliin. Mutta näköjään ei tähän huolestukseen ollut mitään aihetta. Raoul oli säilyttänyt katsantonsa aivan järkkymättömänä ja välinpitämättömänä, vaikka hän olikin tajunnut jokaisen sanan. Hän tuntui vain painavan mieleensä kaikki noiden kahden härnääjän hävyttömyydet, selvittääkseen tilinsä heidän kanssaan sopivan tilaisuuden tullen.

De Wardes varmaankin aavisti tuon ajatuksen, sillä hän jatkoi samaan tapaan:

"Keitä noilla neitosilla on rakastajinaan?"

"Montalaisilla?" virkkoi junkkari.

"Hänellä ensiksikin."

"Kah, -- te, minä, de Guiche, ken vain haluaa, _pardieu_."

"Entä toisella? Neiti de la Vallièrella?"

"Varokaa, hyvät herrat", keskeytti de Guiche, "kuningatar kuulee."

Raoul pisti käden poveensa ja kouraisi raivostuneesti rintaansa, voidakseen hillitä mielenkuohunsa. Mutta juuri tuo törkeys, jota tyttöpoloisia kohtaan käytettiin, sai vakavan päätöksen muodostumaan hänen mielessään.