Part 49

Oikullisena, ailahtelevana, arvaamattomana, pikamielisenä, väliin vallattomana ja väliin liiankin tyystänä sovinnaisuuden noudattajana tämä omapäinen impi useinkin pelkällä valkoisten sormiensa näpäytyksellä tai hymyilevien huultensa puhalluksella suisti kumoon korttilinnan, jonka Malicorne oli kuukauden kärsivällisyydellä rakentanut. Mutta rakastajan kiusoja lukuunottamatta Malicorne oli kuitenkin onnellinen, ja joskaan hän ei kyennyt vieraantumaan rakkaudestansa, oli hänellä silti voimaa sen huolelliseen peittelemiseen siinä tiedossa, että niiden kahleiden vähäisinkin hellittäminen, joihin hän oli omituisella sävyllään kytkenyt valtiattarensa, päästäisi irti kiusanhengen, joka veisi häneltä merkityksen ja pilkkaisi hänen koko kosintaansa. Hän nöyryytti rakastettuansa ynseydellä. Halussaankin hehkuen, kun kreivitär viettelevänä lähestyi häntä, Malicorne osasi tekeytyä kylmäkiskoiseksi, kun oli varma siitä, että toinen ilkkuen pakenisi, jos hän avaisi sylinsä. Montalais puolestaan ei luullut rakastavansa lakimiestä, vaikka asian laita oli päin vastoin. Malicorne vakuutteli hänelle penseyttänsä niin alituiseen, että hän tuon tuostakin lopulta uskoi, ja silloin hän luuli vihaavansa mokomaa karhua. Kun neitonen jälleen yritti vallata häntä keimailulla, heittäysi Malicorne vielä keimailevammaksi, päästämättä rakastettuansa koskaan täydellisesti varmaksi hänen todellisista tunteistaan. Mutta enimmin ja ehdottomasti kiinnitti nuorta kreivitärtä Malicorneen se seikka, että tämä oli aina tulvillaan hovin ja suurkaupungin viimeisiä kuulumisia; hän toi Bloisin piiriin aina uuden kuosin, salaisuuden tai suuren maailman tuoksahduksen, ja niiden tärkeyttä lisäsi lakimiehen ovela menettely, kun hän ei koskaan pyytänyt kahdenkeskistä kohtausta, vaan päin vastoin antoi vain houkutella itsensä vastaanottamaan suosionosoituksia, joiden saamiseen hänellä kuitenkin hehkui halu. Ei kreivitärkään kitsastellut jutustelussaan; hänen välityksellään Malicorne tiesi kaikki linnan tapahtumat, joita hän mitä hupaisimpina kaskuina sitten kertoi Manicampille. Tämä ei huolettomuudessaan viitsinyt niitä enää parannella, vaan haastoi ne valmiissa kunnossaan kreivi de Guichelle, joka niillä hauskutti vuorostaan Filip-prinssiä.

Sellainen pikku pyyteiden ja vehkeiden vyyhti siis lyhyeen kerrottuna yhdisti Bloisin, Orléansin ja Pariisin, ja se nyt oli toimittamassa viimemainitun kaupungin suureksi mullistajattareksi pienoisen la Vallière-poloisen, joka äsken riemastuneena palatessaan äitinsä syliin ei voinut mitenkään aavistaa, mikä merkillinen tulevaisuus oli hänen osanaan.

Vanha Malicorne taasen, Orléansin arvoisa prokuraattori, ei nähnyt nykyisyyttä sen selvemmin kuin toiset tulevaisuutta. Päivittäin säännöllisesti kävellessään päivällisensä jälkeen kello kolmesta viiteen Sainte-Catherine-torilla, Ludvig XIII:n aikuiseen kuosiin valmistetussa harmaassa puvussaan ja isoruusukkeisissa kangaskengissään, ei kunnon kaupunginvirkailija olisi voinut uneksiakaan, että hän se maksoi nuo naurunremahdukset, salaiset suudelmat, supatukset ja juonet jotka viidenviidettä lieuen mittaisena ketjuna yhdistivät Bloisin linnan ja kuninkaallisen palatsin.

No niin, Malicorne siis läksi Bloisin linnasta, kuten sanottu, tavatakseen uudestaan Manicamp-ystävänsä, joka oli tilapäisesti vetäytynyt syrjäisempään eleskelyynsä Orléansin kaupunkiin. Oli tullut juuri se käänne, jolloin tämä nuori ylimys hommasi viimeisen kunnollisen pukunsa rahaksimuuttoa.

Hän oli kaksi viikkoa aikaisemmin nykäissyt kreivi de Guichelta viimeiset sata pistolia, joilla tämän piti lähteä Havreen vastaanottamaan Henriette-prinsessaa, ja kolme päivää sitten oli hän saanut Malicornelta viisikymmentä pistolia Montalaisin valtakirjan hintana. Tuntien kaikki muut apulähteensä tällähaavaa ehtyneiksi hän oli turvautunut irtaimistoonsa, jota lopuksi edustivat kaunis kullalla kirjailtu ja kultanauhainen verkatakki ja satiinihousut; ne olivat lyhytaikaisella loistollaan herättäneet hovipiirin ihastusta.

Niistä hepenistä hyötyäkseen oli Manicampin täytynyt käydä vuoteeseen, yrittäen pelkällä unella korvata lämmityksen ja aterioimisen puutetta, puhumattakaan kävelyiden ja kekkerien hauskuudesta, jota hänelle ei mikään hyvittänyt. Katkerinta oli vähintään viikoksi kieltäytyä pelistä ja tanssista. Manicamp oli siis suuren synkkyyden vallassa, ainoana toivonsäteenään juutalaiskaupustelijan odottelu. Tämän sijasta ilmestyessään Malicorne sai kiusaantuneen äännähdyksen tervehdyksekseen.

"Mitä nyt!" ärähti hän; "tekö siinä taas olette, hyvä ystävä?"

"Sitä kohteliaisuutta!" sanoi Malicorne.

"No, nähkääs, odotin rahaa, mutta vain te tulitte."

"Entä jos minä toisin rahaa?"

"Kas, se on toista. Tervetuloa, rakas ystävä."

Ja hän ojensi kätensä, ei tervehtiäkseen, vaan vastaanottaakseen toiselta kukkaron; mutta Malicorne oli käsittävinään väärin ja pudisti hänen kättänsä.

"Miten niiden rahojen laita on?" kysyi Manicamp heti.

"Rakas ystävä, jos niitä haluatte, niin ansaitkaa ne."

"Mitä siihen tarvitaan?"

"Ei muuta kuin nousta jalkeille ja lähteä suoraa päätä tavoittamaan kreivi de Guichea."

"Minäkö!" sanoi Manicamp venyttäytyen veltosti vuoteellaan. "Siitä ei tule mitään."

"Olette siis myynyt kaikki vaatekappaleenne?"

"Ei, on minulla vielä puku, ja parhaani, mutta ostajaa odotan juuri."

"No, mitäs muutakaan kuin laittaudutte oikein juhla-asuun, käskette satuloida hevosen ja painutte taipaleelle."

"Ei käy laatuun."

"Miksei?"

"_Morbleu_, ettekö siis tiedä, että herra de Guiche on Étampesissa?"

"Kas, luulin hänen olevan Pariisissa; kolmenkymmenen lieuen sijasta jouduttekin siis ratsastamaan vain viisitoista."

"Tepä herttainen olette! Jos siinä hienossa asussa teen sellaisen matkan, niin siitä ei ole enää mihinkään: sen sijaan että möisin sen kolmestakymmenestä pistolista saisin silloin lahjoittaa sen viidellätoista."

"Lahjoittakaa miten vain, mutta minä tarvitsen toisen hovineito-valtuutuksen."

"No, ei vähä mitään! Eikö kreivittärenne mahdu yhdelle sijalle?"

"Tehän niin tyydyttämätön olette: nielette kaksi omaisuutta, -- minun ja kreivi de Guichen."

"Voisitte sanoa kreivi de Guichen ja teidän."

"Oikea muistutus kyllä, olkoon arvojärjestys kunniassa; mutta sen valtakirjan tarvitsen."

"Hyvä ystävä, prinsessalle kuuluu vain kaksitoista hovineitoa; olen jo hankkinut teille, mitä kaksitoistasataa naista on kilvan kärttänyt, ja siihen on minun täytynyt käyttää sellaista valtiotaitoa..."

"Niin, kyllä tiedän, että te olette tavattomasti kunnostautunut siinä puuhassa, rakas ystävä."

"Pitää syventyä asioihin", sanoi Manicamp.

"Turha puhuakaan siitä minulle! Ja lupaankin, että kun minusta tulee kuningas, niin..."

"Julistaudutte Malicorne I:ksi?"

"Ei, vaan nimitän teidät rahaministerikseni; mutta siitähän ei nyt ole kysymys."

"Valitettavasti ei."

"On hankittava minulle toinen hovineidon valtakirja.

"Ystäväiseni, luvatkaa minulle taivas, niin nyt minä en tästä hievahda."

Malicorne helisytti taskuaan.

"Tässä kilisee kaksikymmentä pistolia", hän sanoi.

"Ja mitä minä kahdellakymmenellä pistolilla teen, hitto vieköön?"

"Ka", virkkoi Malicorne hiukan pahastuen, "vaikkapa vain lisäätte ne niihin viiteensataan, jotka jo olette minulle velkaa!"

"Olette oikeassa, voinhan ne siltä näkökannalta kelpoittaa", myöntyi Malicorne ojentaen uudestaan kätensä. "Antakaa tänne."

"Malttakaa toki, lempo soikoon! Ei tässä sentään pelkkä käden ojentaminen riitä; saanko sen valtakirjan?"

"Olkoon menneeksi."

"Pianko?"

"Tänään."

"Ohoh, älkää sentään sitoutuko liikoihin, herra de Manicamp, kun en niin tavatonta joutuisuutta pyydäkään. Kolmenkymmenen lieuen taival päivässä tappaisi teidät."

"Ystävän palvelemisessa en katso mitään mahdottomaksi."

"Olette sankarillinen."

"No, ne kaksikymmentä pistolia?"

"Tässä", sanoi Malicorne näyttäen kultarahoja.

"Hyvä!"

"Mutta, hyvä herra Manicamp, teiltähän ne melkein kuluvat kyytihevosiin, jos aika sovitaan näin lyhyeksi."

"Eikä kulu, olkaa huoletta."

"Suokaa anteeksi, seitsemän kyytiväliä täältä Ëtampesiin, neljätoista livreä, edestakaisin kahdeksankolmatta; ilman päivällistä ette voisi sieltä lähteä, ja varmaan teidän olisi lopultakin pakko jäädä myös yöksi, joten voin laskea siitä kuusikymmentä livreä kaikkiaan menoiksi, jos aloitatte yrityksen tällaiseen aikaan päivästä."

Manicamp venyttäysi vuoteellaan kuin käärme ja tähtäsi suuret silmänsä Malicorneen.

"Lienette sentään oikeassa", hän myönsi, "en voisi palata ennen kuin huomenna." Ja samassa hän otti nuo kaksikymmentä pistolia. "Mutta siinä tapauksessa meillä onkin vielä aikaa."

"Aikaa mihin?"

"Pikku pelierään."

"Ei toki, te voitatte aina."

"No, lyökäämme vetoa; veikkaan nämä kaksikymmentä pistolia kahtakymmentä vastaan."

"Ja mikä olisi vedon aiheena?"

"Minä selitän. Tarkimman määräyksen mukaan täältä on neljäntoista lieuen matka Étampesiin."

"Niin."

"Neljäntoista takaisin."

"Tietenkin."

"Yhteensä siis kahdeksankolmatta lieuen taival."

"Epäilemättä."

"Sille taipaleelle saanen neljäntoista tunnin ajan?"

"Sen myönnän mielelläni."

"Tunnin kreivi de Guichen tavoittamiseen?"

"Sekin on vaatimattomasti pyydetty."

"Ja tunnin hänen kyhätäkseen kirjeen prinssille?"

"Se sopii."

"Kuusitoista tuntia siis kaikkiaan. Nyt on kello kaksitoista .."

"Puoli yksi."

"Kas, teillähän on komea taskukello!"

"Puhuitte vedonlyönnistä?" kysäisi Malicorne pistäen kellon nopeasti takaisin taskuunsa.

"Aivan oikein: tarjoudun lyömään vetoa kahdestakymmenestä pistolista, että te saatte kreivin kirjeen kahdeksassa tunnissa."

"Onko teillä siivekäs hevonen?"

"Se on minun asiani. Yhdyttekö vetoon?"

"Että muka saan kreivin kirjeen kahdeksassa tunnissa? allekirjoitettuna?"

"Aivan."

"No, hyvä, -- minä lyön vetoa kahdestakymmenestä pistolista, että se on mahdotonta", päätti Malicorne uteliaana näkemään, miten lepäilevä aatelismies tästä sitoumuksesta suoriutuisi.

80.

Manicampin mahti.

"On siis sovittu", määritteli de Manicamp vedonlyönnin vahvikkeeksi, "että te suoritatte minulle kaksikymmentä pistolia heti kun selviää, että toimitan teille kreivi de Guichen vastauksen kahdeksassa tunnissa niiden kuudentoista asemesta, jotka olemme laskeneet matkaan täältä Étampesiin ja takaisin? Ja että päinvastaisessa tapauksessa minä menetän saman summan?"

"Sovittu on."

"Antakaahan kynä, mustetta ja paperia."

"Tässä on kirjoitustarpeet."

"Aah!"

Huoaten Manicamp kohottausi vasemman kyynärpäänsä varaan ja piirsi sirosti seuraavat rivit:

'Osoitus kruununprinsessan hovineidon paikan täyttämiseen, johon herra kreivi de Guiche sitoutuu ensi tilassa toimittamaan nimityksen.

_De Manicamp_.'

Tästä ponnistuksesta päästyään Manicamp ojentausi jäljen pitkäkseen.

"No, mitä tämä merkitsee?" oudoksui Malicorne.

"Ei muuta kuin että jos teillä on kiire saada haltuunne kreivi de Guichen suosituskirje prinssille näytettäväksi, olen minä voittanut vetoni."

"Millä tavoin?"

"Sen pitäisi olla selvää: te otatte tämän paperin ja lähdette minun sijastani."

"Ahaa!"

"Kiidätte huiminta vauhtia ja olette kuuden tunnin kuluttua Étampesissa; tuntia myöhemmin teillä on kreivin kirje, minä olen voittanut vetoni makuulla. Tämä järjestely on minulle mukavin ja varmaan myös teille."

"Te olette ehdottomasti suuri mies, Manicamp!"

"Sen kyllä tiedän."

"Minä siis lähden Êtampesiin ja näytän kreivi de Guichelle tämän osoituksen?"

"Häneltä saatte samanlaisen prinssille."

"Ja sitten riennän Pariisiin?"

"Ja prinssi vahvistaa nimityksen heti."

"Antaen minulle valtakirjan?"

"Niinkuin teillä jo olisi se."

"Ah!"

"Lienen huomaavainen mies, vai mitä?"

"Ihailtava ystävänpalveluksissa!"

"Kiitos."

"Te siis saatte kreivi de Guichen myöntämään mitä vain tahdotte, hyvä Manicamp!?"

"Kaikkea, paitsi rahaa."

"_Diable_, kiusallinen poikkeus! Mutta jos nyt pyytäisitte häneltä... jotakin muuta tärkeätä?"

"Mitä tärkeätä se olisi?"

"No, jos joku ystävänne pyytäisi teiltä sellaista palvelusta, että..."

"Minä kieltäytyisin."

"Niin itsekäs!"

"Tai ainakin kysyisin, minkä palveluksen hän tekisi minulle vastavuoroon."

"Vaikkapa niinkin. Se ystävä siis nyt puhuttelee teitä."

"Te, Malicorne?"

"Minä niin."

"Kas vain, olettekin siis hyvissä varoissa?"

"Minulla on vielä viisikymmentä pistolia."

"Juuri se erä, jota tarvitsen. Missä ne kolikot ovat?"

"Täällä", vastasi Malicorne kopauttaen toista taskuaan.

"Puhukaa, hyvä ystävä; mitä te olette vailla?"

Malicorne otti jälleen kirjoitusneuvot ja tarjosi niitä Manicampille.

"Kirjoittakaa", esitti hän.

"Sanelkaa."

"'Osoitus viran saantiin hänen kuninkaallisen korkeutensa kruununprinssin hovissa.'"

"Ohoh!" sanoi Manicamp kohottaen kynän, "virka prinssin huonekunnassa viidestäkymmenestä pistolista?"

"Te kuulitte väärin, hyvä ystävä."

"Ettekö sanonut viisikymmentä?"

"Viisisataa ainakin tarkoitin."

"Olisiko se summa käsillä?"

"Se on tässä."

Manicamp ahmi katseillaan lakimiehen näyttämää kultakääryä, mutta tämä piti sitä nyt loitolla.

"No, mitä sanottekaan? Viisisataa pistolia!"

"Mitättömän huokeasta menee, ystäväiseni", vastasi Manicamp, "te käytätte luottoani kohtuuttomasti; mutta sanelkaa pois."

Malicorne jatkoi:

"'Ystäväni kreivi de Guichen hankittavaksi ystävälleni Malicornelle.'"

"Kas niin", virkahti Manicamp.

"Suokaa anteeksi, unohditte allekirjoituksen."

"Ah, aivan oikein! No, nyt ne viisisataa!"

"Tästä luen kaksisataaviisikymmentä."

"Miksi jättäisitte puolet pois?"

"Loput suoritan saadessani viran."

Manicamp irvisti happamesti.

"Siinä tapauksessa", hän sanoi, "antakaa se osoitus takaisin."

"Takaisin! Miksi?"

"Lisään siihen sanan."

"Lisäätte sanan?"

"Niin, yhden vain."

"Mikä se olisi?" epäröitsi lakimies.

"'Kiire.'"

Malicorne antoi paperin, ja Manicamp, kirjoitti lisäyksensä.

"Hyvä!" tuumi toinen saadessaan jälleen lappusensa. Manicamp alkoi laskea kultarahoja.

"Puuttuu kaksikymmentä", huomautti hän.

"Kuinka niin?"

"Voitinhan äskeisessä vedonlyönnissä."

"Se on totinen tosi!"

Malicorne antoi kaksikymmentä pistolia lisää. Manicamp alkoi koppoa kultaansa täysin kourin ja valutella sitä koskina peitteelleen.

"Siinä siis toinen valtuutus", jupisi Malicorne kuivatessaan paperinsa, "joka ensimmältä näytti käyvän minulle kalliimmaksi kuin edellinen; mutta..."

Hän pysähtyi, otti vuorostaan kynän ja kirjoitti Montalaisille:

'Mademoiselle, ilmoittakaa ystävättärellenne, että hänen valtuutuksensa saapuu piammiten. Lähden juuri hankkimaan siihen vain allekirjoitusta, muu on kunnossa: kahdeksankymmenenkuuden lieuen matkan tulen samonneeksi rakkaudesta teihin!'

Kavalasti hymyillen hän sitten jatkoi äskeistä tuumailuaan: "Niin, luulinpa toisen valtakirjan käyvän minulle kalliimmaksi kuin ensimmäisen, mutta sepä heltisi huokeammallakin... ja neiti de la Vallière lisäksi näkyy tuottavan minulle enemmän hyvää kuin hänen ystävättärestäänkään toivoin, kunhan nyt vain tämä kaikki toteutuu -- kuten tapahtuukin, taikka nimeni ei ole Malicorne! -- Hyvästi, Manicamp!" hän lisäsi ääneen ja riensi tiehensä.

Mutta sitten illalla Êtampesiin ehtiessään hän kuuli, että kreivi de Guiche oli vastikään lähtenyt Pariisiin. Malicorne kuitenkin levähti vain kaksi tuntia ja lähti uudestaan taipalelle. Saapuen Pariisiin aamuyöstä hän poikkesi pieneen majataloon, jossa hänen oli tapana asustaa pääkaupunkikäynneillään, ja kello kahdeksaksi aamulla hän laittausi Grammont-hotelliin.

Tämä tarmokkuus osoittausi varsin tähdelliseksi, sillä kreivi de Guiche oli juuri lähtemässä jäähyväisille prinssin luo ennen kuin matkaisi Havreen, jonne Ranskan aatelisto oli kokoontumassa vastaanottamaan Henriette-prinsessaa tämän saapuessa Englannista.

Malicorne lausui Manicampin nimen ja sai heti pääsyn.

81.

Grammont-hotellin pihalla.

Kreivi de Guiche oli sukunsa kaupunkitalon pihalla tarkastamassa valjakoitansa, joita ratsaspalvelijat ja tallirengit taluttivat hänen ohitseen. Nuori ylimys kiitti tai laitti hankkijainsa ja palkollistensa kuullen hänelle osoiteltuja saattueen pukuja ja tamineita, hevosia ja valjaita. Kesken tätä tärkeätä hommaa mainittiin hänelle Manicampin nimi.

"Manicamp?" hän huudahti. "Tulkoon heti, _parbleu_!" ja hän astahti vilkkaasti portille päin.

Malicorne livahti sisään puoliavoimesta portista ja katsoi rohkeasti kreiviin, joka kummastui nähdessään tuntemattomat kasvot odotetun ystävän sijasta.

"Suokaa anteeksi, herra kreivi", aloitti lakimies, "luulen erehdyksen tapahtuneen: teille lienee ilmoitettu itse Manicamp, vaikka tuleekin vain hänen lähettinsä."

"Ahaa!" virkkoi de Guiche hieman kylmäkiskoisempana, "ja mikä on asiana?"

"Kirje, herra kreivi."

Malicorne ojensi kotelon ja piti tarkoin silmällä kreivin kasvoja, kun tämä huolettomasti sieppasi käteensä ensimmäisen osoituksen. Vilkaistuaan siihen de Guiche puhkesi nauruun.

"Taas!" hän huudahti; "jälleen hovineito? Jopa nyt! Se veitikka ottaa siis hoivaansa kaikki hovin seuranaiset?" Malicorne vain kumarsi.

"Ja miksei hän tule itse?" kysyi kreivi.

"Hän on vuoteenomana."

"Äh lempo! Hänellä ei siis ole rahaa?" Kreivi kohautti olkapäitänsä. "Mihin hän onkaan jo kaikki rahansa syytänyt?"

Malicornen liike ilmaisi, että hän oli siitä seikasta yhtä tietämätön kuin toinenkin.

"Käyttäköön sitten luottoa", jatkoi de Guiche.

"Hm, minä luulen, että Manicampilla ei ole luottoa muualla kuin teidän luonanne, herra kreivi", huomautti Malicorne vapaapuheisesti.

"Mutta niin ollen hän ei saavukaan Havreen? Mahdotonta, sinnehän pitää kaiken hienoston tulla!"

"Toivottavasti hän ei sentään lyö laimin niin loistavaa tilaisuutta, herra kreivi", yritti Malicorne lohduttaa.

"Hänen tulisi jo kuitenkin olla Pariisissa!"

"Hän kaiketi lähtee poikkimaitse suoraan Orléansista, voittaakseen menettämänsä ajan. Siihen matkaan hän lienee varustautunut."

"Monsieur", sanoi kreivi de Guiche kumartaen, "teillä näkyy olevan hyvää aistia."

Malicorne tosiaan näytti ulkonaisestikin esittelykelpoiselta herrasmieheltä puvussa, jonka hän oli aikaisemmin ostanut Manicampilta. Hän kumarsi vuorostaan.

"Osoitatte minulle suurta kunniaa, monsieur", vastasi hän.

"Ketä mielihyväkseni saankaan puhutella?"

"Nimeni on Malicorne, monsieur."

"Mitä arvelette näistä pistoolikoteloista, herra de Malicorne?"

Malicorne oli älykäs mies ja oivalsi, miten nyt oli käytettävä tilaisuutta. Hänen nimensä eteen ilmestynyt aatelistunnus sitäpaitsi tuntui kohottaneen hänet puhuttelijansa tasalle, niin että hän kykeni esiintymään luontevasti.

Hän tutki koteloita asiantuntijan näköisenä ja lausui epäröimättä:

"Raskaanlaisia."

"Siinä näette", virkkoi de Guiche satulasepälle, "tämä pätevä aseiden tuntija vahvistaa äskeisen moitteeni, että olette tehnyt pistoolikotelot liian tukeviksi."

Satulaseppä lausui pahoittelunsa.

"Entä mitä sanotte tuosta hevosesta?" kysyi de Guiche. "Ostin sen vastikään."

"Päältä katsoen se näyttää minusta täydelliseltä, herra kreivi; mutta minun pitäisi koetella sitä, voidakseni antaa arvosteluni."

"No, nouskaa selkään, herra de Malicorne, ja kiertäkää ajorata pariin kolmeen kertaan." -- Talon piha oli tosiaan järjestetty siten, että kehä kelpasi tarpeen tullen ratsastuskentäksi.

Malicorne sieppasi ripeästi ohjakset oikeaan käteensä, tarttui harjaan vasemmallaan, kohousi jalustimen varassa ja heilahti satulaan.

Ensin hän antoi ratsun kiertää pihan kertaalleen käymäjalkaa. Toisen hän ratsasti ravia ja kolmannella antoi juoksijan laukata. Sitten hän pysähdytti kreivin lähelle, hyppäsi maahan ja heitti ohjakset tallirengille.

"No, mikä on mielipiteenne, herra de Malicorne?" tiedusti kreivi.

"Hevonen on mecklenburgilainen, herra kreivi", sanoi Malicorne. "Vilkaistessani, olivatko kuolaimet hyvin paikoillaan, huomasin iän juuri seitsemäksi vuodeksi, josta alkaen sotaratsua on ryhdyttävä harjoittamaan. Etupuoli on keveä. Latuskapäinen hepo on ratsastajan kädelle lepo, sanotaan. Säkä matala. Lautasten pyöristys saa minut hiukan epäilemään saksalaisen rodun puhtautta; siinä on varmaan englantilaistakin verta. Elukka seisoo tanakasti, mutta pyrkii ravissa ristiastuntaan; parasta on panna hyvää huolta kengitykseen. Säyseä muuten, ja nopea vauhtia muuttaessa tai käänteissä."

"Oivallisesti arvosteltu, herra de Malicorne", kiitti kreivi. "Te olette todellinen tuntija." Kääntyen jälleen lähemmin tarkastamaan tulokasta hän jatkoi: "Teillä on peräti siro puku. Ei kai se ole maakunnasta saatu, -- Toursissa tai Orléansissa en luulisi noin hyvällä aistilla vaateparsia sommiteltavan?"

"Ei, herra kreivi, Pariisissa tämä onkin tehty."

"Kas, sen kyllä näki... Mutta palatkaamme asiaamme -- Manicamp siis tahtoo nimityttää vielä toisen hovineidon?"

"Näette hänen kirjoittavan teille siten, herra kreivi."

"Kuka siksi ensimmäiseksi tulikaan?"

Malicorne tunsi punehtuvansa.

"Hyvin viehättävä neitonen", hän kiirehti vastaamaan, "kreivitär de Montalais."

"Ahaa, te tunnette hänet, monsieur?"

"Kyllä, hän on kihlattuni, tai melkein."

"Se on toista... Onnittelen tuhannesti!" sanoi kreivi de Guiche, jonka huulilla jo pyöri hovilaispila, mutta sai sijalleen kunnioittavan sävyn, kun Malicorne ennätti huomauttaa suhteensa laadusta. "Ja kelle tämä toinen valtuutus on aiottu?" jatkoi kreivi. "De Manicampinko kihlatulle?... Siinä tapauksessa surkuttelen kaunotarta. Tyttöparka saa hankalasti hoidettavan miehen."

"Ei, herra kreivi... toisen nimityksen saisi kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière."

"Tuntematon", virkahti de Guiche.

"Hän en todella yleiseenkin tuntematon, monsieur", myönsi Malicorne hymyillen.

"No, minä puhun prinssille. Onhan hän kai hyvää sukua?"

"Vanhaa ja kunnioitettua syntyperää, leskiherttuattaren seuraneiti."

"Hyvä on! Tahdotteko tulla mukaan prinssin luo?"

"Mielelläni, jos suotte minulle sen kunnian."

"Ovatko vaununne täällä?"

"Ei, tulin ratsain."

"Tuossa puvussa?"

"Ei, monsieur; saavuin Orléansista kyytihevosella ja vaihdoin asuani ennen kuin esittäysin teille."

"Niin oikein, tehän jo sanoitte tulevanne Orléansista", tuumi kreivi ja rypisti de Manicampin kirjeen taskuunsa.

"Monsieur", huomautti Malicorne arasti, "te ette liene lukenut kaikkea -- kotelossa oli kaiketi kaksi kirjettä."

"Oliko niin? Katsotaanpa." Ja kreivi avasi uudestaan kuoren. "Ahaa, aivan oikein, totta kyllä!"

Kreivi käänsi auki sen paperilapun, jota hän ei ollut vielä lukenut.

"Jo sen arvasinkin", hän sitten sanoi, "taaskin paikanmääräys prinssin hovissa, -- se mies on totisesti pohjaton. Sitä peijoonia, hän siis tekee kauppoja arvonimityksillä?"

"Ei, herra kreivi, hän tahtoo tällä vain suoda minulle lahjan."

"Kah, teihinhän sen loppulisäys todella viittaakin! Se muuttaa' asian, hyvä herra de Malicorne", lausui nuori ylimys armollisesti.

"Teidän hyväntahtoisuutenne on ansaitsemattoman suuri", rohkaistui nyt lakimies selittämään; "minun täytyy jo ottaa vapaudekseni oikaista käsitystänne eräässä kohdassa: minä en ole aatelismies. Minulla on rehti sydän, hiukan järkeäkin mutta nimeni on lyhyeen vain Malicorne."

"No", virkkoi de Guiche tähystellen puhekumppaninsa sukkelia ilmeitä, "te todella tunnutte minusta miellyttävältä mieheltä, monsieur. Minä pidän ulkomuodostanne, herra Malicorne, ja teillä täytyy olla ihan erinomaisia ominaisuuksia, kun olette voinut kiinnittää puolellenne niin itsekkään olennon kuin de Manicampin. Hiisi vieköön, suoraan sanoen te olette aivan yli-ihminen!"

"Enhän nyt toki!"

"_Morbleu_, niin juuri, koska hän tekee teille lahjoituksen. Ettekö sanonut, että hän tahtoi lahjoittaa teille virkanimityksen prinssin huonekuntaan?"

"Suokaa anteeksi, herra kreivi, -- jos saan sen viran, niin lahjoittaja ei ole hän, vaan te."

"Ja kenties hän ei olekaan aivan ilmaiseksi antanut välitystään?"

"Herra kreivi..."

"Malttakaas, Orléansissahan on joku Malicorne, joka lainailee rahoja Condén prinssille, _parbleu_!"

"Varmaankin isäni, monsieur."

"Kas vain! Herra prinssillä on isä ja tuolla kamalalla de Manicampilla ahmatilla poika! Olkaa varuillanne, monsieur, minä tunnen hänet; _mordieu_, hän kalvaa teidät luihin asti."

"Minä vain lainaan korottomasti, monsieur", paransi lakimies asemaansa hymyhuulin.