Part 48

"Kas niin", arveli lakimies levollisesti, "siinä sitä olikin kuudeksi viikoksi. Hyvästi, mademoiselle, vastaanottakaa nöyrä tervehdykseni." Ja hän astui kolme askelta ovelle päin.

"Ei, te ette lähde niin!" huudahti Montalais polkaisten jalkaa; "jääkää, minä käsken!"

"Te käskette?"

"Niin; enkö minä ole täällä valtiatar?"

"Sieluni ja mieleni haltija; aivan ehdottomasti kyllä."

"Kaunis omaisuus totisesti! Sielu köyhä ja mieli kuivettunut."

"Varokaa, Montalais, minä tunnen teidän olemuksenne", sanoi Malicorne; "teidät on valtaamaisillaan rakkauden puuska palvelijaanne kohtaan."

"No, niin onkin", myönsi toinen heittäytyen hänen kaulaansa pikemmin lapsekkaan raukeasti kuin intohimoisen antautuvasti; "niin, sillä täytyyhän minun toki lopultakin kiittää teitä."

"Mistä hyvästä?"

"Tästä nimityksestäni; sehän tekee minun koko tulevaisuuteni toiveikkaaksi."

"Ja minun!" Montalais katseli häntä.

"On kamalaa", pahoitteli hän, "ettei voi koskaan arvata milloin olette tosissanne."

"Ei voi vakavammin puhua: minun piti siirtyä Pariisiin, jos siirrytte sinne, muutamme siis molemmin."

"Ja siitäkö syystä vain avustittekin minua, te itsekäs olento?"

"Minkä sille mahtaa, Aure, -- en tule toimeen ilman teitä."

"No, totta puhuen ei minunkaan laitani ole toisin; mutta ilkeä mies te kuitenkin olette, se on tunnustettava!"

"Aure, rakas Aure, olkaa varuillanne; jos te jälleen horjahdatte soimauksiin, niin tiedättehän, mikä teho niillä on minuun, -- ne nostattavat minussa ihmeellisen innon!"

Ja niin sanoessaan Malicorne toistamiseen veti tytön puoleensa. Samassa kuului portaista askelia. Nuori pari olisi yllätetty syleilyssä, ellei Montalais olisi rajusti työntänyt takaisin Malicornea, niin että tämä horjahti selkä edellä oveen, joka juuri avautui.

Kajahti kimakka parkaisu, kun rouva de Saint-Remy likistyi kovaonnisen Malicornen vauhdista oven ja ulkoseinän väliin.

"Taaskin tuo kelvoton!" kiivaili vanha rouva; "aina hänet tapaa täällä!"

"Oi, madame", oikaisi Malicorne kunnioittavalla äänellä, "enhän ole käynyt lähelläkään kahdeksaan pitkään päivään."

78.

Kertomuksemme varsinaisen sankarittaren nähdään vihdoinkin jälleen esiintyvän.

Rouva de Saint-Remyn takana nousi portaita neiti de la Vallière. Hän kuuli äidillisen kiivastuksen purkauksen, ja aiheen arvaten hän ihan vapisevana astui huoneeseen, jossa Malicornen surkea katsanto olisi kenessä hyvänsä puolueettomassa tarkkaajassa herättänyt sääliä tai naurua, asianomaisen luonteen mukaan.

Hän oli todella kiireesti peräytynyt ison lepotuolin taakse ikäänkuin väistääkseen rouva de Saint-Remyn ensimmäisiä hyökkäyksiä; ei ollut toivoa tämän lepyttämisestä sanoilla, sillä arvoisa rouva puhui äänekkäämmin kuin hän ja keskeytymättömästi, mutta Malicorne turvausi eleittensä kaunopuheisuuteen.

Vanha rouva ei kuullut eikä nähnyt mitään; lakimies oli jo kauan ollut hänelle sietämätön. Mutta hänen kiukustuksensa oli niin ylenpalttinen, että se Malicornesta tulvahti toiseenkin syylliseen, ja siten joutui Montalais vuorolleen.

"Ja te, mademoiselle, luuletteko te, etten minä ilmoita herttuattarelle, mitä hänen seuraneitinsä luona tapahtuu?"

"Voi, äiti", huudahti neiti de la Vallière, "säästäkää armosta..."

"Vaiti, Louise, äläkä suotta vaivaudu arvottomien olentojen puoltajaksi. On jo totisesti itsessään surkeata, että sinunlaisesi kunniallinen tyttö joutuu näkemään huonoa esimerkkiä; mutta sitä en siedä, että hän vielä antaa sille tukea suvaitsevaisuudellaan."

"Mutta toden totta", virkahti Montalais viimein nousten vastarintaan, "minä en tiedä, millä perusteella te kohtelette minua täten; enhän tietääkseni ole tehnyt pahaa?"

"Hyvääkö tekemässä tämä suuri teeskentelijä on täällä, mademoiselle?" vastasi rouva de Saint-Remy viitaten Malicorneen. "Kysynpä teiltä sitä!"

"Hän ei ole hyvää eikä pahaa tekemässä, madame; hän käy tervehtimässä minua, siinä kaikki."

"Hyvä on, hyvä on", tuumi rouva de Saint-Remy; "hänen armonsa herttuatar saa päättää siitä asiasta."

"Missään tapauksessa en voi käsittää, minkätähden herra Malicornelle olisi luvatonta tulla tänne nimenomaisissa aikeissakin minun suhteeni", huomautti kreivitär, "jos hänen pyrkimyksensä on kunniallinen."

"Kunniallinen pyrkimys -- tuon näköisellä miehellä!" huudahti kiivas rouva.

"Kiitän teitä ulkomuotoni nimessä, madame", tokaisi Malicorne.

"Tule, tyttäreni, tule", pauhasi rouva de Saint-Remy; "lähtekäämme ilmoittamaan madamelle, että juuri silloin kun hän itkee puolisonsa menettämistä ja me valitamme vanhan Bloisin linnan valtiaan kadottamista, on murheen paikassa sellaisiakin henkilöitä, jotka huvittelevat ja antautuvat vallattomuuteen."

"Oh!" huudahtivat molemmat syytetyt yhtaikaa.

"Sellainen seuraneiti! Orléansin herttuattaren likeisimmässä piirissä!" päivitteli vanha rouva kohottaen kätensä taivasta kohti.

"Suokaa anteeksi, te erehdytte siinäkin, madame", virkahti Montalais tuskastuneena; "minä en enää ole seuraneiti, herttuattaren ainakaan."

"Te eroatte, mademoiselle? Sepä hyvä, -- en voi muuta kuin kaikesta sydämestäni hyväksyä päätöksenne vetäytyä syrjään tällaisesta julkisesta kunnia-asemasta!"

"En vetäydy syrjään, madame; siirryn vain toiseen palvelukseen."

"Porvarisperheeseenkö vai jollekulle lakimiehelle?" kysyi madame de Saint-Remy halveksivasti.

"Suvaitkaa käsittää, madame", sanoi Montalais, "ettei minua voida ajatella sellaiseen palvelukseen; päin vastoin minä jätän tämän hovin, jossa te vietätte surkeita päiviä, muuttaakseni melkein kuninkaalliseen seurueeseen."

"Ohoh, vai ihan kuninkaalliseksi hovinaiseksi te tulettekin!" pilkkasi madame de Saint-Remy pakottautuen nauramaan; "hän lähtee johonkin kuninkaalliseen hoviin, kuuletko, Louise?" Ja hän kääntyi neiti de la Vallièreen, tahtoen väkisin työntää hänet loitolle kreivittärestä; mutta Louise ei mukautunutkaan äidin nyhjäilyyn, vaan katseli kauneilla ja lepyttelyä haastavilla silmillään vuoroin vanhaa rouvaa, vuoroin ystävätärtään.

"En sanonut lähteväni kuninkaalliseksi hovinaiseksi, madame", vastasi Montalais, "koska Englannin prinsessa Henriette ei hänen kuninkaallisen korkeutensa Filip-prinssin puolisona tule kuningattareksi. Mutta kuninkaan kälyn seuruetta voi pitää melkein kuninkaallisena, joksi sitä sanoin."

Bloisin linnaan iskenyt salama ei olisi niin tyrmistyttänyt rouva hovimestaritarta kuin tämä kreivittären selitys.

"Mitä puhuttekaan hänen kuninkaallisesta korkeudestaan prinsessa Henriettestä?" sopersi hän.

"Mainitsin vain lähteväni hänen seurueeseensa."

"Kruununprinssin hovineidoksi!" huudahtivat yhtaikaa rouva de Saint-Remy karvain mielin ja neiti de la Vallière ilahtuen.

"Niin, madame, eli Anjoun herttuattaren hovineidoksi."

Vanhan rouvan pää painui alas ikäänkuin isku olisi ollut hänelle liian ankara. Melkein heti hän kuitenkin kohotti sen, yrittääkseen viimeistä vastaliikettä.

"Hui hai", sanoi hän, "puhutaanhan kyllä paljonkin tuollaisista ennakkolupauksista, antaudutaan hupsuihin toiveisiin, ja viime hetkessä -- kun tulee kysymykseen lupausten pitäminen ja toiveitten täyttyminen -- saakin hämmästyksekseen nähdä suuren luottamuksensa haihtuvan utuhaaveena."

"Oh, madame, luotan ehdottomasti suojelijani vaikutusvaltaan; hänen lupauksensa vastaavat tekoja."

"Vai on niin mahtava suojelija? Olisiko sopimatonta tiedustaa hänen nimeään?"

"Eipä suinkaan; hän on juuri tämä herrasmies", selitti Montalais osoittaen Malicornea, joka oli koko kohtauksen ajan pysynyt mitä järkkymättömimmän kylmäverisenä ja mitä hullunkurisimman arvokkaana sävyltään.

"Hänkö!" huudahti rouva de Saint-Remy huojentuneesti puhjeten makeaan nauruun; "tämä herrasmies on suojelijanne! Se mahtavan vaikutusvallan edustaja, jonka lupaukset vastaavat tekoja, onkin herra Malicorne?"

Malicorne kumarsi. Montalais vastauksen asemesta veti povestaan valtuuskirjansa ja näytti sitä vanhalle rouvalle, sanoen:

"Tässä on nimitykseni vahvistus."

Se oli naisten taistelun lopullinen survaisu. Silmättyään tuota Onnettaren pergamenttilahjaa kelpo rouva liitti kätensä ristiin, sanoin kuvaamaton kateuden ja mielenkarvauden ilme vääristi hänen kasvonpiirteitään, ja pyörrytyksestä toipuakseen hänen oli pakko istuutua.

Montalais ei ollut niin ilkeä, että hän olisi tahtonut liikanaisesti riemuita voitostaan ja ihan musertaa hävinnyttä vihollista, olletikin kun tämä oli hänen ystävättärensä äiti; hän kyllä nautti saavuttamastaan edusta, mutta pidättyi käyttämästä sitä sen pitemmälle. Malicorne oli vähemmän jalomielinen; hän omaksui lepotuolissaan ylväitä asentoja ja röyhisteli niin tuttavalliseksi tekeytyneenä, että sellainen ärsytys olisi vähän aikaisemmin raivostuttanut hovimestarittaren kutsumaan lakeijat huoneeseen keppeineen.

"Kruununprinsessan seuraneidiksi!" toisti rouva de Saint-Remy pääsemättä vieläkään oikein varmaksi tästä ihmeellisestä käänteestä.

"Niin, madame, ja juuri herra Malicornen välityksellä."

"Se on ihan uskomatonta!" äännähti vanha rouva; "eikö totta, Louise, että se on uskomatonta?"

Mutta Louise ei vastannut mitään. Hän oli painunut kumaraan haavemielisenä, melkein murheissaan; kädellään pyyhkäisten kaunista otsaansa hän vain huoahti.

"Mutta miten olettekaan menetellyt sellaisen suosion saavuttamiseksi, monsieur?" kysyi rouva de Saint-Remy äkkiä.

"Olen pyytänyt sitä, madame."

"Keltä?"

"Eräältä ystävältäni."

"Ja teillä on hovissa niin vaikutusvaltaisia ystäviä, että he voivat tehdä teille tuollaisia palveluksia?"

"Puhuin vain eräästä ystävästäni, madame."

"Ja mikä hänen nimensä on?"

"_Peste_, älkäähän nyt, hyvä rouva! Niin mahtavaa ystävää ei toki aseteta näytteille -- siepattavaksi."

"Luulen tosiaan, että teidän kävisi hyvin vaikeaksi mainita ystävänne nimeä, monsieur!" pisti rouva de Saint-Remy pahastuneena.

"Joka tapauksessa", huomautti Montalais, "vaikka sellaista ystävää ei olisi olemassakaan, on kuitenkin valtuuspaperi, ja se riittää siitä asiasta."

"Huomaankin siis", virkkoi vanha rouva myhäillen herttaisena kuin kynsimään valmistautuva kissa, "että tavatessani herra Malicornen täällä hän olikin tuomassa nimitystänne?"

"Se oli todellakin hänen asiansa, madame."

"Käyntihän oli niin ollen kaikkea sopivaisuutta tyydyttävä."

"Kaiketi, madame."

"Ja minä olen nähtävästi väärin nuhdellut teitä, mademoiselle."

"Kerrassaan väärin, madame; mutta olen niin tottunut tönimiseenne, että annan äskeisen anteeksi keveällä sydämellä."

"No niin, lähtekäämme siis, Louise; meidän on nyt vain poistuttava. No?"

"Madame!" virkkoi nuori tyttö säpsähtäen; "mitä sanoitte?"

"Etkö kuunnellutkaan, lapseni?"

"Olin mietteissäni..."

"Mitä ajattelit?"

"Tuhansia asioita."

"Ethän ainakaan liene vihoissasi minulle, Louise?" huudahti Montalais puristaen hänen kättänsä.

"Mistä sinulle olisin pahastunut, rakas Aure?" vastasi neiti de la Vallière puhtaasti heläjävällä äänellään.

"Kas, jos nyt lapsi-parka hiukan olisikin teille vihoissaan", tokaisi rouva de Saint-Remy, "niin eipä se olisi ihan kohtuutonta."

"Mitä kohtuuttomuutta olisin häntä kohtaan osoittanut, hyvä Jumala?"

"Hän on minun nähdäkseni yhtä hyvää syntyperää ja yhtä sievä kuin tekin."

"Äiti!" huudahti Louise.

"Satakertaisesti sievempi, madame, joskaan ei suvultaan parempi. Mutta sehän ei minulle ilmaise, mitä valittamisen aihetta Louisella pitäisi olla minua kohtaan."

"Luuletteko siis hänestä olevan hauskaa hautautua Bloisin linnaan, teidän lähtiessänne Pariisiin loistelemaan?"

"Mutta, madame, enhän minä estä Louisea tulemasta mukaani Pariisiin; päinvastoin olisin aivan ihastuksissani, jos hänkin tulisi."

"Minusta vain tuntuu, että herra Malicorne, ollen kaikkivoipainen hovissa..."

"Voi, valitettavasti kukin ajattelee omaa puoltaan tässä viheliäisessä maailmassa, madame", puuttui puheeseen Malicorne.

"Joutavia, Malicorne!" sanoi Montalais ja kumartui kuiskaamaan nuorelle miehelle: "Vallatkaa hänen huomionsa väittelyllä tai mukautumisella; minun on puheltava Louisen kanssa." Ja hento kädenpuristus palkitsi ennakolta Malicornea tottelevaisuudesta.

Lakimies lähestyi vanhaa rouvaa äänekkäin selityksin hoviteiden monimutkaisuudesta, samalla kun kreivitär kietaisi kätensä ystävättären kaulaan ja kysyi:

"Mikä sinun on? Sanohan! Onko totta, että sinä pahoitellen soisit minun loistelevan, kuten äitisi sanoo?"

"Oi, ei", vastasi nuori tyttö vaivoin hilliten kyyneleitään; "minähän olen kovin onnellinen menestyksestäsi."

"Onnellinen! Ja kuitenkin olet näköjään hyrähtämäisilläsi itkuun?"

"Vain kateusko tuottaa kyyneleitä?"

"Ah, niin, minä käsitän: olen menossa Pariisiin, ja se sana johdattaa mieleesi erään ritarin."

"Aure!"

"Ritarin, joka aikoinaan asui Bloisissa ja nyt oleskelee Pariisissa."

"En totisesti tiedä, mikä minua vaivaa, mutta minä tukehdun."

"Itke siis, koska et voi minulle hymyillä."

Louise kohotti suloiset kasvonsa, joita nyt kierivät kyyneleet kirkastivat timantteina.

"No, tunnusta pois", kehoitti Montalais.

"Mitä minun pitäisi tunnustaa?"

"Kyyneltesi aihe, sillä tyhjästä ei itketä. Olenhan ystävättäresi ja valmis tekemään mitä hyvänsä puolestasi. Malicorne on mahtavampi kuin voisi luullakaan, kuulehan! Tahdotko tulla Pariisiin?"

"Voi!" äännähti Louise.

"Tahdotko tulla Pariisiin?"

"Jäädä tänne yksin, tähän vanhaan linnaan, totuttuani kuulemaan sinun sydämellistä hyräilyäsi, puristamaan kättäsi, juoksentelemaan kanssasi puistossa -- voi, minä kuolen pian ikävään!"

"Tahdotko tulla Pariisiin?" Louise huokasi. "Et vastaa."

"Mitä vastaisinkaan?"

"Myönnä tai kiellä, -- eihän se liene vaikeata."

"Oi sinä olet kovin onnellinen, Montalais!"

"No tuo merkinnee, että soisit olevasi minun sijassani?"

Louise oli vaiti.

"Pikku jukuri!" sanoi Montalais; "sopiiko koskaan salata mitään ystävättäreltä! Tunnusta jo toki, että tahtoisit tulla Pariisiin, tunnusta riutuvasi Raoulin kaipuuseen!"

"Sitä en voi tunnustaa."

"Teet siinä tyhmästi."

"Kuinka niin?"

"Syystä että... Näetkö tämän valtuuspaperin?"

"Kyllähän minä sen näen!"

"No, minä olisin toimittanut sinulle samanlaisen."

"Keltä?"

"Malicornelta vain."

"Aure, puhutko totta? Olisiko se mahdollista?"

"Kas, onhan Malicorne saapuvilla, ja mitä hän on tehnyt minun hyväkseni, siihen hänen pitää kyetä sinunkin puolestasi."

Malicorne oli kahdesti kuullut nimeänsä mainittavan ja oli hyvillään, kun sai siitä aiheen lopettaa keskustelunsa rouva de Saint-Remyn kanssa, kääntyäkseen neitosiin päin.

"Mikä on, hyvä neiti?"

"Tulkaa tänne, Malicorne", sanoi Montalais viitaten kärsimättömästi. Malicorne totteli. "Toinen valtuuskirja!" tilasi kreivitär.

"Kuinka?"

"Tällainen kaunis paperi lisää, -- onhan se selvää."

"Mutta..."

"Minä tarvitsen!"

"Ahaa, te tarvitsette sitä?"

"Niin."

"Se on tietysti mahdoton pyyntö, eikö olekin, herra Malicorne?" virkkoi Louise lempeällä äänellään.

"Hitto, jos sitä pyydetään teitä varten, mademoiselle..."

"Niin, minua varten, herra Malicorne, -- minulle se tulisi!"

"Ja jos neiti de Montalais sitä pyytää samalla kertaa kun tekin..."

"Neiti de Montalais ei sitä pyydä, vaan vaatii", ilmaisi asianomainen.

"No niin, pitänee totella teitä, mademoiselle."

"Ja te toimitatte hänet nimitetyksi?"

"Koetetaan."

"Ei mitään välttelevää vastausta. Louise de ja Vallière tulee olla madame Henrietten hovineito viikon kuluttua."

"Kova pykälä!"

"Viikon kuluttua, tai saatte tämän valtuutuksen takaisi, herra Malicorne: minä en jätä ystävätärtäni."

"Rakas Montalais!" sammalsi Louise.

"Hyvä on, pitäkää te vain paperinne; neiti de la Vallièresta tulee hovineito."

"Onko se totta?" huudahti tämä.

"Varmasti."

"Voin siis toivoa pääseväni Pariisiin?"

"Luottakaa siihen."

"Oi, herra Malicorne, kiitän kiitän kaikesta sydämestäni!" Ja Louise liitti kätensä ristiin ja hypähteli riemusta.

"Pikku teeskentelijätär!" kuiskasi Montalais; "yritäpäs vielä saada minua uskomaan, että rakkaus Raouliin ei jäydä sydäntäsi!"

Louise punehtui kuin toukokuun ruusu, mutta vastaamatta hän riensi syleilemään äitiänsä.

"Herra Malicorne on valepukuinen prinssi", ihmetteli vanha rouva; "hänellä on kaikki valtuudet."

"Tahdotteko tekin päästä hovineidoksi?" kysyi häneltä Malicorne. "Kerran alkuun jouduttuani voin yksin tein täyttää koko hovin."

Ja sen sanottuaan hän livahti tiehensä jättäen rouvaparan ihan tuppisuuksi, kuten Tallemant des Réaux sanoi.

"No, saan siis hellittää toisen tuhannen livren erän", jupisi Malicorne mennessään alas portaita, "mutta pitääpä sekin hankkia, kun kerran Manicamp-veikkoseni ei tee mitään ilmaiseksi."

79.

Malicorne ja Manicamp.

Näiden kahden uuden henkilön esiintyminen tässä historiassa omituisesti samansointuisin nimin ja yhdistävin harrastuksin ansaitsee jossakin määrin kertojan ja lukijan erityistä huomiota.

Esitämme senvuoksi muutamia yksityisseikkoja herroista Malicornesta ja de Manicampista.

Malicornen jo tiedetään käyneen Orléansissa noutamassa kreivitär de Montalaisille valtakirjan, joka herätti niin vilkasta hämmästystä Bloisin linnassa. Orléansissa nimittäin herra de Manicamp sillähaavaa oleskeli.

Siinä oli omaa lajiansa nuori mies: varsin lahjakas, mutta aina ahtaalla, vaikka hänellä oli mielinmäärin käytettävissään kreivi de Guichen kukkaro, joka siihen aikaan oli parhaiten varustettuja valtakunnassa. Kreivi oli saanut lapsuudenkumppanikseen tämän köyhän aatelispojan, jonka isä oli jotakin Grammont-suvun[50] sivuhaaraa, ja seuralainen oli älyllään luonut itselleen tulolähteen markiisin äveriäässä perheessä. Pienestä pitäin oli hän ikäisekseen harvinaista harkintaa osoittaen asettunut kreivi de Guichen kujeiden kyltiksi. Jos hänen ylhäinen kumppaninsa oli näpistänyt rouva markiisittarelle varatun hedelmän, rikkonut ikkunaruudun, iskenyt koiralta silmän puhki, niin de Manicamp se tunnustausi syypääksi ja vastaanotti rangaistuksen, joka viattomastikaan kärsittynä ei tuntunut keveältä. Mutta olipa tämä uhrautuvaisuusjärjestelmä osoittautunut kannattavaksi, niin että hän ei kotinsa varattomuuden mukaisesti nyt nähnyt pakolliseksi kulkea vaatimattomassa asussa, vaan sai esiintyä hienona ja loisteliaana kuin viidenkymmenentuhannen livren vuosituloja kuluttava nuori ylimys.

Tuo ura ei suinkaan johtunut halvasta luonteesta tai nöyrämielisyydestä. Ei, hän oli filosofi, tai oikeammin hän oli maailman menosta tyyten välinpitämätön, kunhan vain sai panna rahaa menemään. Se oli hänen ainoa elämänkutsumuksensa, ja sen harrastamisessa de Manicamp oli ihan pohjaton. Säännöllisesti kolme tai neljä kertaa vuodessa hän tyhjensi kreivi de Guichen, ja sitten kun tämä oli kääntänyt taskunsa ja kukkaronsa nurin hänen edessään ja selittänyt, että tarvittaisiin ainakin kaksi viikkoa ennen kuin isällinen anteliaisuus jälleen täyttäisi ne, menetti de Manicamp kaiken tarmonsa, viskausi makuulle ja loikoi siten vuoteessa syömättömänä ja vailla komeita vaatteitaan, sillä ne hän heti alussa myi sillä perusteella, että niitä ei lepäillessä tarvittu. Tänä ruumiillisena ja sielullisena herpaannuskautena kreivi de Guichen massi jälleen täyttyi ja valoi viljavuuttansa de Manicampille, joka nyt osti uudet tamineet, laittausi jälleen kuntoon ja aloitti entisen elostelun. Tuo uusien vaatekappaleittensa pilahintaisen rahaksimuuttamisen kiihko oli saattanut sankarimme hyvinkin kuuluiseksi Orléansissa; meidän on vain mahdoton sanoa, miksi hän yleensä tuli juuri tähän kaupunkiin katumuspäiviänsä viettämään. Muutamat maakunnan nuoret huvittelijat, joiden täytyi tyytyä kuudensadan livren vuosirahaan, jakoivat siellä hänen varallisuutensa rippeet. Noiden uhkeiden pukujen huomattavampana ihastelijana oli ystävämme Malicorne, kaupungin prokuraattorin poika; hänen isältään Condén prinssi -- aina rahan tarpeessa kuten aito Condé -- usein sai lainoja runsaalla korolla. Malicorne hoiti isän kassaa, ja silloiset laveat kunniakäsitykset sallivat hänen arvossapidettävänäkin herrasmiehenä noudattaa isän esimerkkiä: lyhytaikaisilla pikku lainoilla hän sai kahdeksantoistasadan livren vuositulot, joihin prokuraattorin anteliaisuus puolestaan lisäsi kuusisataa käyttövaroina. Niinpä Malicorne oli Orléansin hienostelijain kuningas, hänellä kun oli kaksituhattaneljäsataa livreä vapaasti tuhlattavana kaikenkaltaiseen hullutteluun.

Mutta -- päinvastoin kuin de Manicamp -- Malicorne oli äärettömän kunnianhimoinen. Hän rakasti kunnianhimosta, haaskasi varoja kunnianhimosta, syöksyi häviöön kunnianhimosta.

Malicorne oli päättänyt kohota hinnalla millä hyvänsä, ja kalliisti hän tässä tarkoituksessa olikin hankkinut itselleen rakastetun ja ystävän. Rakastettu, kreivitär de Montalais, on säälittömästi evännyt häneltä rakkauden viimeiset myönnytykset, mutta hän oli ylimyksen tytär, ja siinä oli kylliksi Malicornelle. Ystävä ei ollut kovinkaan ystävällinen, mutta tämän oli ottanut suosikikseen kreivi de Guiche, joka itse oli kuninkaan veljen ystävä, ja siinä oli kylliksi Malicornelle. Rahallisesti neiti de Montalais kuitenkin tuli vuosittain maksamaan hänelle tuhannen livreä, -- nauhoihin, hansikkaihin ja makeisiin, -- ja de Manicamp sai vuosittain kahdestatoista viiteentoista sataan käsilainoina, joita ei milloinkaan maksettu takaisin.

Malicornelle ei siis itselleen jäänyt mitään. Ei, me erehdyimme, jäihän hänelle isän kassa. Kaikessa hiljaisuudessa hän oli prokuraattorin rahoista jo maksanut itselleen usean vuoden määräerän ennakolta, itsekseen vannoen täyttävänsä vajauksen heti kun saisi siihen tilaisuuden.

Täksi tilaisuudeksi hän oli suunnitellut tuottoisaa virkasijaa kruununprinssin huonekunnassa, kun tämä järjestettäisiin Anjoun Filipin mennessä naimisiin. Se aika oli nyt tullut, alettiin vihdoinkin laittaa prinssille omaa taloutta. Hyvä toimi kuninkaallisen perheen jäsenen hovissa, kun se annettaisiin sellaisen ystävän kuin de Guichen takuulla ja suosituksella, merkitsi vähintään kahtatoistatuhatta livreä vuodessa, ja sovelluttaen siihen jo koettelemaansa tulojen korollakäyttöä saattoi Malicorne tuosta summasta tehdä kaksikymmentätuhatta.

Sellaiseksi virkailijaksi päästyään Malicorne siis saattoi mennä naimisiin neiti de Montalaisin kanssa, joka ei ainoastaan toisi miehelleen myötäjäisiä, vaan myöskin arvoa vanhan aatelisnimensä loistolla. Mutta ainoanakaan tyttärenä ei kreivittärellä ollut suurtakaan sukuperintöä, ja kunnollisten myötäjäisten saamiseksi oli tarpeellista, että hän pääsisi seuranaiseksi jollekulle suurelle ruhtinattarelle, joka oli yhtä antelias kuin leskiherttuatar oli itara. Ja jotta vaimo ei olisi toisaalla ja mies toisaalla, -- jollainen asema tuottaa suurta hankaluutta liiatenkin sellaisille luonteille kuin tällä tulevalla pariskunnalla oli, -- Malicorne oli ajatellut yhtymäkeskukseksi juuri kruununprinssin hovia. Neiti de Montalaisin piti tulla prinsessa Henrietten hovineidoksi, Malicornen toimiessa Anjoun herttuan huonekunnan virkailijana.

Suunnitelma oli hyvä, ja sitä oli rivakasti ryhdytty toteuttamaan. Malicorne oli kärttänyt Manicampia pyytämään kreivi de Guichelta hovineidon valtakirjaa, ja kreivin pyynnöstä oli Filip epäröimättä allekirjoittanut sellaisen.

Mutta eiväthän noin toimeliaan sielun laskelmat supistuneet näin ahtaisiin rajoihin, vaan ulottuivat jo paljon etäämmäksikin tulevaisuuteen. Henriette-prinsessan lähellä saisi sukkela, nuori, sievä ja vehkeilynhaluinen seuranainen tietoonsa kaikki nuoren huonekunnan naissalaisuudet, ilmoittaen ne uskollisesti miehelleen, joka puolestaan pitäisi ystävänsä Manicampin kanssa silmällä miehisen elämän kätkettyjä piirteitä. Tällä keinoin voitaisiin joutuisesti luoda suurikin omaisuus. Malicorne oli ruma nimi;[51] sen saaneella oli kylliksi älyä tämän totuuden myöntämiseen. Mutta sopihan sitten ostaa aatelistila, joka antaisi tälle nimelle jalosointuisemman lisän.

Ei ollut uskomatonta, että nimelle voitaisiin silloin löytää mitä ylhäisin alkuperäkin; se saattoi johtua jostakin muinaisesta tihutyöstä, jonka verestäminen tuottaisi Malicorne-suvulle uudenlaista loistoa.

Näissä suunnitelmissa tosin ilmeni vielä monenlaisia vaikeuksia, ja pahimpana itse neiti de Montalais.