Part 47

Juuri ovesta sisälle astuessaan hän huomasi kynnyksellä yli-intendentin. Fouquet tervehti hymyllä miestä, joka olisi tuntia aikaisemmin tulleena tuottanut hänelle häviön tai kuoleman. D'Artagnan sai hyväluontoisuudestaan ja tavattomasta ruumiillisesta joustavuudestaan vielä sen verran malttia, että muisti rahaministeriltä saamansa hyvän vastaanoton; hän vastasi senvuoksi tervehdykseen, mutta paljon enemmän suopeudesta ja säälistä kuin kunnioituksesta.

Hänen huulilleen pyrki sana, jota oli niin usein hoettu Guisen herttualle:

"Paetkaa!"

Mutta sen sanan lausuminen olisi ollut suuren asian kavaltamista, -- ja kuninkaan työhuoneessa palatsinvartijan kuullen kuiskattuna se olisi ollut hyödytöntä itsensä uhraamista, tuottamatta varoitetulle pelastusta.

D'Artagnan tyytyi siis tervehtimään rahaministeriä äänettömästi ja eteni huoneeseen.

Kuninkaan hämmästykseen Fouquetin viime sanoista sekaantui juuri mielihyvää lähetin paluusta. D'Artagnanilla oli yhtä varma ja nopsa katse kuin hovimiehelläkin. Ensi silmäyksellä hän havaitsi Colbertin otsalla katkeran nöyryytyksen leiman, ja hän kuuli myös kuninkaan virkkavan tälle:

"Vai niin, herra Colbert, teillä siis oli yhdeksänsataatuhatta livreä, jotka kuuluivat yli-intendentin virastolle!"

Tukehtumaisillaan Colbert vain kumarsi sanattomana.

D'Artagnan siis käsitti koko kohtauksen sekä silmin että korvin. Muskettisoturilleen Ludvig XIV ensi sanoikseen soi syyllisen tervetulotoivotuksen ikäänkuin siten vielä erityisesti tehostaakseen edellisen lauseensa päinvastaista sävyä. Sitten hän lyhyeen lausui hyvästi Colbertille, joka valjuna ja horjuen läksi kuninkaan työhuoneesta, d'Artagnanin kierrellessä viiksiään.

"Mielelläni näen palvelijani tuollaisessa epäjärjestyksessä", sanoi kuningas, ihaillen lähettinsä asun sotaista epäkuntoa.

"Todellakin, sire", vastasi d'Artagnan, "katsoin saapumiseni Louvreen siksi kiireelliseksi, että rohkenin esittäytyä tällaisena."

"Tuotte minulle siis suuria uutisia, monsieur?" kysyi kuningas hymyillen.

"Sire, asia on lyhyesti näin: Belle-Isle on linnoitettu, erinomaisesti linnoitettu; saarella on kaksinkertainen kehävallitus, vankka päävarustus ja kaksi ulkolinnaketta, satamassa on kaksi kaapparialusta ja rantapattereista puuttuu ainoastaan tykistö."

"Tämän kaiken tiedän, monsieur", vastasi kuningas.

"Mitä! Teidän majesteettinne tietää kaikki?" virkahti muskettisoturi ällistyneenä.

"Minulla on Belle-Islen linnoitustöiden asemakarttakin", ilmoitti kuningas.

"Teidän majesteetillanneko on asemakartta..."

"Tässä se on."

"Totisesti, sire", myönsi d'Artagnan, "se on oikea, -- minä näin itse paikalla alkuperäisen kappaleen!" Muskettisoturin otsa synkistyi. "Ah, minä ymmärrän, teidän majesteettinne lähetti jonkun toisenkin", lisäsi hän äänellä, joka oli täynnä nuhtelua.

"Mitäpä sillä on väliä, monsieur, millä tavoin olen saanut tietoni, kunhan vain tiedän?"

"Ei kaiketikaan, sire", vastasi muskettisoturi edes yrittämättä salata nyreyttään, "mutta rohkenen huomauttaa teidän majesteetillenne, ettei olisi kannattanut siten lennättää minua ja vähintään kahteenkymmeneen kertaan vaarantaa luitani, jotta palatessani saataisiin tervehtiä minua tällaisella uutisella. Kun palvelijoita epäillään, sire, tai pidetään taitamattomina, niin heitä ei käytetä."

Ja sotilaallisen terhakasti d'Artagnan polkaisi jalkaansa niin että tomu pöllähti lattiasta.

Kuningas katseli häntä nauttien sisäisesti voitostaan.

"Monsieur", virkkoi hän sitten heti, "Belle-Isle ei ainoastaan ole minulle tunnettu, vaan koko saari on omanikin."

"Hyvä, hyvä, sire; siinä on minulle selitystä tarpeeksi", tokaisi d'Artagnan. "Eroni!"

"Mitä! Eronneko ottaisitte?"

"Ehdottomasti. Olen liian ylpeä syömään kuninkaan leipää ansaitsemattomasti tai paremmin sanottuna ansaitsen sen huonosti. Eroni, sire!"

"Ohoh!"

"Eroni, tai otan sen itse!"

"Te olette närkästyksissänne, monsieur?"

"_Mordioux_, kylläpä minulla on siihen syytäkin! Istun kolmekymmentäkaksi tuntia satulassa, ratsastan yötä päivää, näytän joutuisuuden ihmeitä, saavun tänne kankeana kuin hirtetty ja saan kuulla, että toinen on ehtinyt edelläni! No niin, minä olen epäpätö! Eroni, sire!"

"Herra d'Artagnan", virkkoi Ludvig XIV laskien valkoisen kätensä muskettisoturin pölyiselle käsivarrelle, "se, mitä teille vastikään sanoin, ei mitenkään vaikuta lupaukseeni. Annettu sana pysyy."

Ja nuori kuningas astui kirjoituspöytänsä luo, veti auki laatikon ja otti sieltä nelitaitteisen paperin.

"Tässä valtakirjanne muskettisoturien kapteeniksi; olette ansainnut sen hyvin, herra d'Artagnan", sanoi hän.

D'Artagnan avasi nopeasti paperin ja luki sen kahteen kertaan; hän ei ollut uskoa silmiään.

"Ja tätä valtakirjaa", jatkoi kuningas, "ei anneta teille tunnustukseksi yksin Belle-Islen matkasta, vaan myöskin teidän urhoollisesta väliintulostanne Grève-torilla. Siellä te tosiaan palvelitte minua sankarin tavoin."

"Kas vain", sanoi d'Artagnan kykenemättä pidättämään lievää punehdusta; "senkin te tiedätte, sire?"

"Kyllä, se kerrottiin minulle heti." Kuninkaalla oli läpitunkeva katse ja erehtymätön arvostelukyky, kun oli jonkun sydäntä tutkittava. "Teillä on jotakin ilmaistavana minulle", hän lisäsi, "ja te ette sano sitä. No niin, puhukaa vain avoimesti, monsieur; olettehan ennenkin saanut esiintyä edessäni aivan vapaasti."

"Olkoon menneeksi, sire: mielessäni on se ajatus, että olisi ollut mieluisampaa saada kapteeninarvo hyökkäyksestä komppanian etunenässä -- patterin vaientamisesta tai kaupungin valloittamisesta, -- kuin kahden onnettoman toimittamisesta hirsipuuhun."

"Siltäkö teistä todella tuntuu?"

"Miksi teidän majesteettinne epäilisikään vilpittömyyttäni, jos saan kysyä?"

"Ajattelin vain, että jos tunnen teidät oikein, monsieur, te ette juuri pahoittele paljastaneenne miekkaanne minun puolestani."

"No, siinä te erehdytte, sire, ja hyvin suuresti; pahoittelen todellakin miekkani paljastamista niiden tuloksien johdosta, mitä siitä koitui. Nuo ihmisparat, jotka siten menettivät henkensä, sire, eivät olleet teidän vihollisianne eivätkä minun, ja heillä ei ollut puolustautumisen tilaisuutta."

Kuningas oli tuokion vaiti.

"Entä kumppaninne, herra d'Artagnan, -- ottaako hänkin osaa katumukseenne?"

"Kumppanini?"

"Niin. Tehän ette liene ollut yksin."

"Yksin? Missä?"

"Grève-torilla."

"En, sire", vastasi d'Artagnan punastuen ajatellessaan, että kuningas saattoi epäillä hänen tahtoneen yksinään omistaa kunnian, joka kuului myöskin Raoulille; "en, _mordioux!_ Kuten teidän majesteettinne sanoo, minulla oli kumppani ja kelpo kumppani olikin."

"Nuori mies?"

"Niin, sire, nuori mies. Oh, minun täytyy onnitella teidän majesteettianne; teillä on yhtä hyvät tiedot loitolta kuin läheltäkin. Herra Colbert se varmaankin antaa teidän majesteetillenne näin täsmällisiä ilmoituksia?"

"Herra Colbert ei ole puhunut minulle muuta kuin hyvää teistä, herra d'Artagnan, ja paha olisikin hänen ollut haastaa toisin."

"Ka, sepä onnellista!"

"Mutta hän on puhunut paljon hyvää tuosta nuoresta miehestäkin."

"Ja oikeuden mukaan", lausui muskettisoturi.

"Se nuorukainen tuntuu olevan kerrassaan urho", jatkoi Ludvig XIV kärjistääkseen d'Artagnanin oletettua nyreyttä.

"Urho? On totisesti, sire!" vakuutti muskettisoturi ihastuksissaan siitä, että sai tilaisuuden edistää Raoulin mahdollisuuksia kuninkaan silmissä.

"Tiedättekö hänen nimeänsä?"

"Tottahan toki..."

"Tunnette hänet siis?"

"Olen tuntenut lähes viisikolmatta vuotta, sire."

"Mutta sen ikäinenkinhän hän vasta on!" huudahti kuningas.

"Niin, sire, olen tuntenut hänet syntymästään saakka."

"Sanotteko niin?"

"Sire", vastasi d'Artagnan, "teidän majesteettinne kyselemisen epäluuloisuudessa havaitsen ihan toisen luonteen kuin hallitsijani mielenlaadun. Onko herra Colbert noissa tuiki tarkoissa selvityksissään siis unohtanut mainita teille, että se nuori mies oli likeisimmän ystäväni poika?"

"Varakreivi de Bragelonne?"

"Niin juuri, sire: varakreivi de Bragelonnen isä on kreivi de la Fère, joka niin tehokkaasti avusti kuningas Kaarle II:n paluuta valtaistuimelle. Bragelonne on uljasta sukua, teidän majesteettinne!"

"Hän on siis sen ylimyksen poika, joka kuningas Kaarle II:n puolesta tuli minun tai oikeammin herra de Mazarinin luo esittämään liittotarjousta?"

"Aivan."

"Ja te sanotte, että tuo kreivi de la Fère on uljas aatelismies?"

"Sire, se mies on useammin paljastanut miekkansa teidän kuninkaallisen isänne puolesta kuin vielä on kulunut päiviä teidän majesteettinne onnellisessa elämässä."

Nyt oli Ludvig XIV:n vuoro purra huultaan.

"Hyvä, herra d'Artagnan, hyvä! Ja kreivi de la Fère on ystävänne?"

"On ollut lähes neljäkymmentä vuotta, sire. Teidän majesteettinne huomaa, etten arvostele häntä ihan eilispäivän kokemuksen perusteella."

"Ilahduttaisiko teitä nähdä tuo nuori mies, herra d'Artagnan?"

"Se ihastuttaisi minua, sire."

Kuningas näpäytti pöytäkelloa. Palatsinvartija näyttäysi.

"Kutsukaa herra de Bragelonne", käski Ludvig.

"Kas, onko hän täällä?" kummeksui d'Artagnan.

"Hänellä on tänään vahtivuoro Louvressa Condén prinssin aatelismiesten keralla."

Samassa Raoul ilmestyi esiin, ja nähdessään d'Artagnanin hän tervehti tätä sillä viehättävällä hymyllä, jota näkee ainoastaan nuorten huulilla.

"Tulehan, tule", sanoi d'Artagnan tuttavallisesti, "kuningas kyllä sallii sinun syleillä minua, mutta kiitä hänen majesteettiaan siitä ensin!"

Raoul kumarsi niin soreasti, että Ludvig, jota miellytti kaikki hänen omaa suuruuttaan haittaamaton ylemmyys, ihaili tätä miehekästä kauneutta, voimaa ja vaatimattomuutta.

"Monsieur", hän sanoi kääntyen Raouliin, "olen pyytänyt herra prinssiä suosiollisesti luovuttamaan teidät minulle; olen saanut hänen suostumuksensa, te kuulutte tästä päivästä alkaen minun saattueeseeni. Herra prinssi oli hyvä isäntä, mutta toivoakseni ette häviä vaihdossa."

"Niin, niin, ole huoletta, Raoul, -- kuninkaalla on hyvät puolensa!" tokaisi d'Artagnan, joka Ludvigin luonteeseen tutustuttuaan rohkeni laskea leikkiäkin hänen itserakkaudestaan, -- määrätyissä rajoissa luonnollisestikin, aina pitäen silmällä soveliaisuutta ja imarrellen silloinkin kun tuntui tekevän pilaa.

"Sire", virkkoi Bragelonne säveällä ja miellyttävällä äänellä ja ilmaisten isältä perittyä luontevaa kaunopuheisuutta, "en vasta tästä päivästä alkaen kuulu teidän majesteetillenne."

"Oh, sen kyllä tiedän", lausui kuningas, "te tarkoitatte oivaa esiintymistänne Grève-torilla. Sinä päivänä tosiaan antausitte palvelukseeni, monsieur."

"Sire, en puhu siitäkään päivästä; minun ei sopisi ollenkaan muistuttaa niin vähäpätöisestä palveluksesta sellaisen miehen kuin herra d'Artagnanin läsnäollessa. Tarkoitin erästä kohtausta, joka tuotti käänteen elämälleni, kuusitoistavuotiaasta vannottaen minut teidän majesteettinne uskolliseksi palvelijaksi."

"Niinkö?" sanoi kuningas; "mikä kohtaus se oli? Kertokaa monsieur."

"Niin, teidän majesteettinne, lähtiessäni ensimmäiselle sotaretkelleni eli herra prinssin armeijaan, kreivi de la Fère vei minut Saint-Denisin kirkkoon, jossa kuningas Ludvig XIII:n maalliset jäännökset kuninkaallisen hautaholvin viimeisellä porrasaskelmalla odottivat seuraajaa -- toivoakseni vielä hyvin monta vuotta. Silloin hän meidän valtiaittemme tomun ääressä vannotti minut palvelemaan kuninkuutta -- teidän edustamaanne ja teissä ruumistunutta, sire, -- palvelemaan ajatuksissa, sanoissa ja töissä. Minä vannoin, Jumala ja vainajat olivat todistajina. Kymmenen vuoden mittaan ei minulle ole ilmennyt valani toteuttamiseen tilaisuutta laisinkaan niin usein kuin olisin suonut; mutta olen teidän majesteettinne soturi enkä mitään muuta, ja kutsuessanne minut luoksenne en vaihda herraa, vaan palveluskuntaa."

Raoul vaikeni ja kumarsi. Hän oli lopettanut puheensa, kun Ludvig XIV vielä kuunteli.

"Hiton hyvin puhuttu, eikö ollutkin, teidän majesteettinne?" huudahti d'Artagnan. "Hyvää rotua, sire, ylevää sukua!"

"Niin", jupisi kuningas liikuttuneena, kehtaamatta sentään ilmaista heltymystään, joka johtui ainoastaan harvinaisen ylevän luonteen omasta hetkellisestä kosketuksesta, "niin, monsieur, te sanotte oikein; missä hyvänsä olette ollutkin, te olette palvellut kuningasta. Mutta uskokaa minua: siirtyessänne nyt toiseen palveluskuntaan havaitsette saaneenne ylennyksen, ja sen olette ansainnut!"

Raoul oivalsi, että kuninkaan sanottava hänelle supistui tähän, ja hienon luonteensa erehtymätöntä esiintymisvaistoa noudattaen hän kumarsi ja poistui huoneesta.

"Onko teillä vielä mitään ilmoitettavana, monsieur?" kysyi kuningas jäätyään kahden kesken d'Artagnanin kanssa.

"On sire, ja minä jätin tämän viestini viimeiseksi, sillä se on murheellinen ja toimittaa Euroopan kuningashuoneet surupukuun."

"Mitä sanottekaan?"

"Sire, ratsastaessani Bloisin kautta sattui korvaani sana, synkkä sana, kaikuna palatsista."

"Te totisesti pelästytätte minut, herra d'Artagnan!"

"Sire, sen sanan lausui ratsaslähetti, jolla oli suruharso hihassaan."

"Setäni, Orléansin Gaston, kenties...?"

"Hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä, sire."

"Eikä minulle ole sitä ilmoitettu!" huudahti Ludvig, jonka kuninkaallinen herkkätuntoisuus loukkaantui virallisen tiedonannon puutteesta.

"Oh, älkää pahastuko", sanoi d'Artagnan, "Ranskan ja muunkaan maailman sanansaattajat eivät samoa niin nopeasti kuin teidän palvelijanne; Bloisin pikalähetti voi olla täällä aikaisintaan kahden tunnin päästä, ja hän tulee silti vinhasti, sen takaan, koskapa jätätin hänet vasta tällä puolen Orléansin."

"Setäni Gaston!" mutisi Ludvig laskien kätensä otsalleen ja sisällyttäen noihin kahteen sanaan kaikki, mitä tuon ristiriitaisia tunteita herättävän nimen muisto nyt johdatti hänen mieleensä.

"Ka, niinpä niin, sire", virkkoi d'Artagnan järkeileväksi vastaukseksi kuninkaan mietteisiin; "menneisyys haipuu."

"Se on totta, monsieur, se on totta; mutta meille kuuluu, Jumalan kiitos, tulevaisuus, ja yritämmekin olla tekemättä sitä liian synkeäksi."

"Sen asian jätän teidän majesteettinne huoleksi", sanoi muskettisoturi kumartaen. "Ja nyt..."

"Niin, aivan, monsieur, -- unohdin teidän juuri rientäneen sadankymmenen lieuen matkalta. Menkää, monsieur; pitäkää huolta tuosta nuoresta miehestä, josta tulee parhaita sotureitani, ja levättyänne tulkaa ilmoittautumaan käytettäväkseni."

"Sire, poissa tai läsnä, olen aina saatavissa."

D'Artagnan kumarsi ja poistui. Sitten hän ikäänkuin vain Fontainebleausta tulleena alkoi harhailla Louvren suojamissa, etsiäkseen käsiinsä Bragelonnen.

77.

Rakastavainen pari.

Vahakynttilät levittivät hohdettaan Bloisin linnassa paarin ympärillä, joilla menneisyyden viimeinen edustaja Orléansin Gaston makasi hengettömänä ruumiina. Kaupungin porvarit sommittelivat hänestä puheissaan jälkimainetta, joka ei suinkaan muodostunut ylistyslauselmiksi; leskiherttuatar ei enää muistanut rakastaneensa nuoruudessaan tätä elotonta tomumajaa siinä määrin, että oli häntä seuratakseen karannut isänsä palatsista, vaan istui nyt kahdenkymmenen askeleen päässä surusalista hautoen omahyötyisiä laskelmia ja uhraten ylpeydelle, ja tällävälin antoivat muut pyyteet ja kunnianhimoiset pyrkimykset paljon vilkasta mietittävää linnan jokaisessa suojamassa ja sopessa, missä vain elämää esiintyi.

Eivät kellojen kolkot läppäykset, eivät kirkkolaulajain veisuu, vahakynttiläin kajastus ikkunaruutujen läpi tai muut hautausvalmistukset kyenneet vähääkään häiritsemään kahta sisäpihan ikkunaan asettunutta henkilöä; sen ikkunan jo tunnemme, se valaisi niin sanottuihin pikku huoneistoihin kuuluvaa kamaria. Heihin osui sitäpaitsi sädejuova hilpeästä auringosta, joka sekään ei näkynyt paljon välittävän Ranskaa kohdanneesta menetyksestä, vaan houkutteli kukkaset tuoksumaan hehkeimmillänsä ja antoi eloisuutta paljaille muureillekin.

Nämä kaksi henkilöä, jotka siten eivät olleet syventyneet murehtimaan herttuan kuolemaa, vaan keskustelemaan sen johdosta, olivat nuori neitonen ja nuori mies.

Jälkimmäinen oli lyhytkasvuinen ja tummaihoinen; hän näytti viiden- tai kuudenkolmatta ikäiseltä. Hänen kasvonilmeensä elähteli valppaana ja kavalana, saaden pitkien ripsien varjostamat tavattoman suuret silmät vilkkaasti välähtelemään; iso suu vetäysi usein leveään hymyyn, joka ilmaisi hammastarhan täydelliseksi, ja suippo leuka tuntui saaneen suurempaa liikkuvaisuutta kuin luonto tavallisesi myöntää tälle kasvojen osalle, niin että se toisinaan hyvin rakastavaisesti venyttäysi puhekumppaniin päin. On sanottava että tämä ei aina peräytynyt niin nopeasti kuin tiukka säädyllisyys olisi kohtuullisesti vaatinut.

Neitosen me tunnemme, jo nähtyämme hänet tässä samassa ikkunassa saman auringon hyväilemänä. Hänessä ilmeni omituinen vallattomuuden ja ajattelevaisuuden yhtymä: nauraessaan hän oli viehättävä, totiseksi käydessään kaunis -- mutta pitänee huomauttaa, että hän useammin oli viehättävä kuin kaunis.

Haastelijat näkyivät joutuneen puolittain leikkisän ja puolittain vakavan keskustelun huippukohtaan.

"Kuulkaahan nyt, herra Malicorne", virkkoi tyttö, "suvaitsetteko jo vihdoinkin, että puhumme järkeä?"

"Luuletteko sen olevan helppoa, Aure-neiti", vastasi nuori mies. "Tehdä mitä tahdotaan, kun ei kyetä tekemään mitä osataan..."

"Kas, siinä se taas sotkeutuu puheenparsiinsa!"

"Minäkö?"

"Te juuri; heittäkää toki sikseen tuo prokuraattori-jaarittelu."

"Mahdotonta sekin. Lakimieshän olen, neiti de Montalais."

"Neiti olen, herra Malicorne."

"Voi, sen tiedän hyvin, ja te muserratte minut etäisyydellämme; en sentähden sanokaa mitään."

"Mutta enhän minä teitä mitenkään muserra: sanokaa, mitä teillä on minulle ilmoitettavaa, -- sanokaa, minä tahdon!"

"No, minä tottelen."

"Sepä todella onni!"

"Monsieur on kuollut."

"Uh, vai sellainen uutinen! Ja mistä tulettekaan tuomaan meille sitä viestiä!"

"Saavun Orléansista, mademoiselle."

"Ja onko tuo ainoa uutisenne?"

"No, ei sentään... Tulin myös kertomaan teille, että Englannin Henriette saapuu vihittäväksi hänen majesteettinsa veljen kanssa."

"Totisesti, Malicorne, te olette sietämätön viime vuosisadan kuulumisten tuojana; jos otatte pahaksi tavaksenne pilanteonkin, niin heitätän teidät ulos."

"Ooh!"

"Niin, sillä te todellakin suututatte minua."

"No, no, malttia, mademoiselle."

"Te tahdotte siten tekeytyä tärkeäksi: Kyllä tiedän minkätähden..."

"Sanokaa, niin myönnän suoraan, jos osaatte oikeaan."

"Te tiedätte, että hartaasti haluan tuota hovineidon sijaa johon tyhmyyksissäni olen pyytänyt teidänkin välitystänne, ja te koetatte nyt nostaa arvoanne."

"Niinkö?" Malicorne loi silmänsä alas, liitti kätensä ristiin ja omaksui viekkaan sävynsä. "Ja mitä vaikutusvaltaa voisikaan olla köyhällä prokuraattorinapulaisella, minä kysyn?"

"Isällänne ei suotta ole kahdenkymmenentuhannen livren vuotuiset korot, herra Malicorne."

"Maalaisomaisuus, neiti de Montalais."

"Isänne ei tyhjänpäiten ole Condén prinssin luottamusmiehiä."

"Se etu rajoittuu rahojen lainaamiseen hänen ylhäisyydellensä."

"Ja te itse ette ansiottomasti liene maakunnan ovelimman veitikan maineessa."

"Te imartelette minua, kun vastoin omaa vakuutustani väitätte, että voisin yläpiirissä saada jotakin toimeen."

"Joutavia! Saanko minä sen valtuutuksen vai enkö?"

"Saatte."

"Mutta milloin?"

"Milloin tahdotte."

"Missä se sitten on?"

"Taskussani."

"Mitä! Taskussanne?"

"Niin." Ja nokkelan näköisenä Malicorne veti esille kirjeen, jonka nuori kreivitär sieppasi kuin haukka saaliin ja luki ahnaasti. Jokainen rivi lisäsi hänen kasvojensa säihkyä.

"Olette toden totta kunnon poika, Malicorne!" hän luettuansa huudahti.

"Mistä kunnollisuuteni, mademoiselle?"

"Olisittehan voinut vaatia maksun tästä valtuutuksesta, ja te annoitte sen lunastuksetta!"

Ja hän purskahti nauruun, luullen nolostuttavansa lakimiehen, mutta Malicorne kesti urheasti hyökkäyksen.

"En ymmärrä teitä", hän sanoi, ja Montalais tunsikin itse hämmentyvänsä. "Olen selittänyt teille tunteeni", jatkoi Malicorne, "kolmeen kertaan olette nauraen vakuuttanut minulle, että te ette rakasta minua, -- mutta kerran olette nauramatta suudellut minua, ja muuta minä en kaipaa palkkiokseni."

"Ette enempää?" virkahti ylpeä ja keimaileva kreivitär, ja hänen äänensä ilmaisi loukkaantunutta turhamaisuutta.

"Minä olen täydellisesti tyytyväinen siihen suosiollisuuteen, mademoiselle", vakuutti Malicorne.

"Ah!"

Tässä tavussa sointui yhtä paljon pahastusta kuin nuori mies olisi voinut odottaa kiitollisuutta huomaavansa. Hän pudisti tyynesti päätänsä.

"Kuulkaahan, Montalais", hän virkkoi huolimatta ajatella, miellyttikö tämä tuttavallisuus hänen rakastettuaan vai närkästyttikö, "älkäämme väitelkö tästä seikasta, sillä jollen miellyttäisi teitä, niin te olisitte jo kaksikymmentä kertaa osoittanut minulle ovea siitä saakka kun vuosi takaperin pääsin tuttavuuteenne."

"Niinkö! Millä perusteella minä teidät olisin häätänyt?"

"Syystä, että minä olen ollut kyllin häpeämätön karkoitettavaksi."

"Oh, se kyllä on totta."

"Näettekö nyt, teidän on pakko tunnustaa se", kiirehti Malicorne huomauttamaan.

"Herra Malicorne!"

"Älkäämme pahastuko. Kun siis olette sallinut minun pysyä seuralaisenanne, ei se ole tapahtunut ilman syytä."

"Ainakaan ei rakkaus ole siihen syynä!" kivahti Montalais.

"Ei tietysti. Voinpa sanoa olevani tällä hetkellä varma, että inhoattekin minua."

"Oh, ette ole koskaan lausunut oikeampaa päätelmää!"

"Hyvä! Te taasen olette minusta sietämätön."

"Haa, pannaan mieleen!"

"Tehkää se. Minä olen teidän mielestänne raakamainen tyhmyri, minusta teidän äänenne kuulostaa ynseältä ja kasvojanne vääristää närkkäys. Tällä hetkellä te kiukkunne vallassa syöksyisitte tuosta ikkunasta alas pikemmin kuin sallisitte minun suudella sormenne päätä; minä puolestani viskautuisin maahan linnan ylimmän tornin huipulta ennen kuin koskettaisin hameenne palletta! Mutta viiden minuutin kuluttua te rakastatte minua ja minä palvon teitä. Sellaiset meidän välimme ovat!"

"Epäiltävää tulkintaa."

"Menen vaikka valalle siitä."

"Sitä itseluuloisuutta!"

"Ja oikeana selityksenä suhteellemme on se seikka, että te tarvitsette minua, Aure, ja minä samaten teitä. Milloin mielenne tekee heittäytyä hilpeäksi, toimitan minä teidät naurutuulelle, ja kun minulle soveltuu armastelu, katselen vain teitä. Olen hankkinut teille haluamanne kunniasijan; te kohtsiltään annatte mitä minä puolestani haluan."

"Minä?"

"Te juuri. Mutta ihan tällä hetkellä, rakas Aure, en kaipaa yhtään mitään; olkaa siis huoletta."

"Te olette inhoittava ihminen, Malicorne; olisin riemuinnut uudesta arvostani, mutta te riistättekin minulta koko ilon."

"No, se on vain pieni ajanhukka; riemuitsette minun lähdettyäni."

"Lähtekääkin siis, niin ollen..."

"Kyllä vain; mutta ensin vielä pikku neuvo: palautukaa kiireimmiten hyvälle tuulellenne, sillä jurottelu rumentaa teitä surkeasti."

"Raakalainen!"

"No, sanokaammekin toisistamme kaikki totuudet, kun kerran olemme päässeet alkuun."

"Hyi, mikä ilkimys!"

"Uh, kuinka kiittämätön!"

Nuori mies nojasi vaieten kyynärpäänsä ikkunalautaan, Montalais otti kirjan ja avasi sen. Malicorne nousi seisaalle, harjasi hattuansa hihallaan ja silitti ihokkaansa poimuja. Neitonen oli lukevinaan, mutta tarkkasi häntä silmänurkasta.

"Kas niin!" huudahti hän äkkiä raivostuneena; "siinä se nyt ottaa arvokkaan katsantonsa ja äkäilee sitten viikon!"

"Kaksi, mademoiselle", ilmoitti Malicorne kumartaen.

Montalais kohotti pikku nyrkkinsä häntä kohti.

"Kuvatus!" sähähti hän; "haa, olisinpa mies!"

"Mitä minulle tekisitte?"

"Kuristaisin teidät."

"Ahaa, hyvä juttu!" tuumasi Malicorne; "luulenpa jo alkavanikin haluta."

"Ja mitä muka haluatte, senkin kiusanhenki? Että pakahdun vimmaan?"

Malicorne pyöritteli kunnioittavasti hattua hyppysissään, mutta antoi sen äkkiä pudota, tarttui nuorta tyttöä molemmista olkapäistä, veti hänet lähelleen ja painoi hänen huulilleen suudelman, jonka hehku ei ollenkaan vastannut noin välinpitämättömänä esiintyvän rakastajan sävyä. Kreivitär oli yrittänyt kirkaista, mutta ääni tukehtui myöhästyneenä. Hermostuneena ja ärtyisenä survaisi nuori tyttö Malicornen seinää vasten.