Part 46

"Katsokaa noita pilviä, jotka kiitävät taivaalla, -- pääskysiä, jotka halkovat ilmaa: d'Artagnan joutuu nopeammin kuin pilvet ja linnut; d'Artagnan on kuin tuuli, joka niitä kuljettaa."

"Mitä joutavia!"

"Sanon teille, että se mies on jotenkuten yli-ihminen; hän on minun ikäiseni, ja minä olen tuntenut hänet viisineljättä vuotta."

"No niin?"

"Kuulkaahan laskelmani: lähetin herra du Vallonin matkalle luoksenne kello kahden aikaan yöllä; herra du Vallon sai kahdeksan tunnin etumatkan minusta. Milloin hän tuli perille?"

"Noin neljä tuntia sitten."

"Siitä näette itse, minä siis voitin neljä tuntia hänen ratsastukseensa verraten, ja herra du Vallon on kuitenkin niin hurja menijä, että hän ajoi kuoliaaksi kahdeksan hevosta, joiden raadot näin tien varressa. Minua kiidättivät kyytihevoset viidenkymmenen lieuen taipaleen, mutta minä poden nivelsärkyä, rakkokiviä ja ties mitä kaikkea, niin että sellaiset ponnistukset menehdyttävät minut. Minun täytyi laskeutua ratsailta Toursissa; sitten matkustin vaunuissa, heittelehtien puolikuolleena ajoneuvojen seinämiin ja selkämykseen milloin oikein päin, milloin nurin kääntyneenä, aina neljän huiman hevosen täydessä nelistyksessä, ja siten saavuin tänne, saavuin neljä tuntia voitolla du Vallonista. Mutta ottakaa huomioon, että d'Artagnan ei paina kolmea sentneriä, kuten du Vallon, d'Artagnanilla ei ole nivelkolotusta eikä kivitautia kuten minulla, ja hän ei ole ratsastaja, vaan ilmetty kentauri. Houkuttelin hänet vielä poikkeamaan Belle-Islelle ennen kuin lähdin Pariisiin, mutta vaikka siten sainkin kymmenen tunnin etumatkan, päätyy hän varmasti tänne vain kaksi tuntia myöhemmin kuin minä."

"Mutta sattuuhan vastuksia..."

"Hänelle eivät sattumat merkitse mitään."

"Jos puuttuu hevosia?"

"Silloin hän juoksee nopeammin kuin hevonen."

"Hyvä Jumala, millainen mies!"

"Niin, siinä on mies, jota rakastan ja ihailen, -- rakastan sentähden, että hän on hyväsydäminen, ylevämielinen ja uskollinen, ja ihailen hänessä inhimillisen kunnon korkeinta tasoa; mutta näistä tunteistani huolimatta pelkään häntä ja osaan ryhtyä varokeinoihin häntä vastaan. Toistan siis, monsieur: kahden tunnin kuluttua d'Artagnan on täällä; ehättäkää hänen edelleen, rientäkää Louvreen ja tavoittakaa puheillenne kuningas, ennen kuin d'Artagnan ilmestyy hänen eteensä."

"Mitä esitätte sanottavakseni kuninkaalle?"

"En mitään: vain lahjoittakaa hänelle Belle-Isle."

"Oh herra d'Herblay, herra d'Herblay!" huudahti Fouquet; "tuo tietäisi, että suuri suunnitelma yhtäkkiä raukeaa!"

"Kun yksi suunnitelma ajautuu karille, on aina tarjolla toinen joka voidaan johtaa perille! Älkäämme milloinkaan masentuko, ja rientäkää nyt vain, monsieur, siekailematta."

"Mutta se niin hyvin valittu varusväki -- kuningas toimittaa sen heti vaihdetuksi!"

"Se varusväki, monsieur, oli kuninkaan miehiä Belle-Islelle tullessaan; tänään se pitää valtiaanansa vain teitä, ja samoin käy kaikille linnoitusmiehistöille kahden viikon palveluksen jälkeen. Antakaa hänen tehdä mielensä mukaan, monsieur. Näettekö hankalaksi sen, että vuoden kuluttua on puolellanne kokonainen armeija parin rykmentin sijasta? Ettekö huomaa, että nykyinen varusväkenne hankkii teille puoluelaisia La Rochellessa, Nantesissa, Bordeauxissa, Toulousessa, kaikkialla, mihin sitä vain jaetaan? Kiirehtikää kuninkaan luo, monsieur, menkää; hetket kuluvat, ja sillävälin kun me menetämme aikaa, d'Artagnan kiitää kuin nuoli valtatiellä tänne päin."

"Herra d'Herblay, te tiedätte, että jokainen sananne on siemen, joka itää mielessäni; lähden Louvreen."

"Nyt heti, eikö niin?"

"Tahdon ainoastaan vaihtaa pukua."

"Ottakaa huomioon, ettei d'Artagnanin tarvitse tulla Saint-Mandén kautta; hän suuntaa kulkunsa suoraa päätä Louvreen. Se vähentää tunnin siitä ajasta, mikä meillä on vielä jäljellä."

"D'Artagnanilla saattaa olla kaikki muut edut, mutta ei minun englantilaisia hevosiani; olen Louvressa viidenkolmatta minuutin kuluttua."

Ja sekuntiakaan menettämättä Fouquet antoi lähtökäskyn. Aramis ennätti vain virkkaa hänelle vielä:

"Tulkaa takaisin yhtä joutuisasti kuin menettekin, sillä minä odotan teitä kärsimättömästi."

Viisi minuuttia myöhemmin kiidätti virma valjakko yli-ntendenttiä Pariisiin päin.

Sillaikaa Aramis tahtoi ottaa selon siitä huoneesta, jossa Portos lepäsi. Mutta jo Fouquetin työhuoneen ovella hänet tapasi syleiltäväkseen Pélisson, joka oli kuullut hänen saapumisestaan ja rientänyt toimistosta puhuttelemaan häntä. Aramis vastaanotti nämä yhtä kunnioittavat kuin sydämmellisetkin kohteliaisuudenosoitukset sillä ystävällisellä arvokkuudella, jonka hän niin hyvin osasi omaksua, mutta äkkiä suoristautuen portaiden juurella hän kysyi: "Mitä kuulenkaan tuolta ylhäältä?"

Välikerrasta tosiaan kaikui kumeata möryä kuin nälkäisen tiikerin tai maltittoman jalopeuran ärjyntänä.

"Oh, se ei merkitse mitään", vastasi Pélisson hymyillen.

"Mutta kuitenkin..."

"Herra du Vallon vain kuorsaa."

"Tosiaan", sanoi Aramis, "ainoastaan hän kykeneekin tuolla tavoin tärisyttämään taloa. Suvaitsettehan, Pélisson, että tiedustan hänen vointiaan?"

"Ja te sallitte minun tulla mukaan?"

"Peräti mielelläni!"

He astuivat huoneeseen. Portos makasi vuoteella pikemmin sinipunaisena kuin punehtuneena kasvoiltaan, silmät turvoksissa ja suu ammollaan. Hänen valtavan rintansa syvistä onkaloista kohoava pauhu helisytti ikkunanruutuja, Jännittyneet ja koholle nousseet kasvolihakset, hiestä suorrukkeinen tukka, voimakkaasti kaareutuva leuka ja väkevinä heilahtelevat hartiat eivät voineet olla herättämättä jonkunlaista ihailua: noin tavattomassa rotevuudessa oli jotakin melkein jumalallista. Jättimäiset sääret ja jalat olivat pöhistyessään saaneet hänen nahkasaappaansa rakoilemaan, ja siinä hänen suunnaton ruhonsa nyt lojui kuin Agrigentumin tasangolla viruva graniittijättiläinen.

Pélissonin käskystä alkoi muuan kamaripalvelija leikata pois saappaita, sillä mikään voima maailmassa ei olisi voinut vetää niitä jalasta. Neljä lakeijaa oli sitä turhaan yrittänyt, kiskoen kuin vintturi. He eivät olleet onnistuneet edes saamaan Portosta hereille.

Häneltä siis otettiin saappaat siekaleina, ja hänen jalkansa putosivat takaisin vuoteelle; häneltä leikeltiin myös loputkin vaatekappaleet yltä, ja sitten hänet kannettiin kylpyyn, jossa hän sai maata tunnin. Viimein hänet puettiin puhtaisiin alusvaatteisiin ja laskettiin lämmitetylle vuoteelle. Kaikki tämä tapahtui sellaisella työllä ja tuskalla, että sen olisi luullut häiritsevän kuolluttakin, mutta se ei saanut Portosta edes raottamaan silmiänsä tai hetkeksikään pysàhdyttämään kuorsauksensa järisyttäviä urkuja. Ollen luonnostaan kuivakiskoisen jäntevä ja mieleltään lannistumaton Aramis tahtoi uhmata väsymystä ja työskennellä Gourvillen ja Pélissonin kanssa; mutta hän meni tainnuksiin tuolilla, jolla oli itsepintaisesti istunut. Hänet kannettiin viereiseen huoneeseen, missä vuoteen lepo voivutti rauhattomasti askartaneet aivotkin tyyntymään.

75.

Herra Fouquet toimii.

Sillaikaa kun Fouquet ajoi täyttä neliä englantilaisella valjakollaan Louvrea kohti kuningas työskenteli siellä Colbertin kanssa. Äkkiä hän kävi miettiväiseksi. Nuo kaksi kuolemantuomiota, jotka hän oli ensimmäisinä itsenäisinä hallitustoiminaan vahvistanut, palasivat useinkin hänen mieleensä. Avoimin silmin hän oli näkevinään ne kahtena surutahrana, ja kun hän ummisti silmänsä, kuvastuivat ne verilaikkuina.

"Monsieur", hän virkahti intendentille, "minusta väliin tuntuu, etteivät ne kaksi miestä, jotka te toimititte kuolemaan, olleet aivan suuria rikollisia."

"Sire, heidät oli valittu veronkantajain parvesta, jota oli vähennettävä."

"Miten valittu?"

"Välttämättömyys määräsi, sire", vastasi Colbert kylmäkiskoisesti.

"Välttämättömyys! Suuri sana!" jupisi nuori kuningas.

"Suuri jumalatar, sire."

"He olivat yli-intendentin hartaimpia ystäviä, vai mitä?"

"Kyllä, sire; niin hartaita, että he olisivat uhranneet henkensä herra Fouquetin puolesta."

"Sen he ovat tehneet, monsieur", huomautti kuningas.

"Se on totta, mutta onneksi hyödyttömästi, mikä ei ollut heidän tarkoituksensa."

"Paljonko varoja nuo miehet olivat kavaltaneet?"

"Kenties kymmenen miljoonaa, joista kuusi saatiin takavarikkoon."

"Ja ne varat ovat minun rahastossani?" sanoi kuningas jonkunlaista vastenmielisyyttä ilmaisten.

"Niin ovat, sire; mutta se takavarikko ei ulottanut tehoansa herra yli-intendenttiin, vaikka se uhkasikin häntä."

"Ja siitä päätätte, herra Colbert..."

"Että jos herra Fouquet teidän majesteettianne vastaan yllytti joukon metelöitsijöitä, riistääkseen ystävänsä vapaiksi pyöveleiltä, on hän valmis panemaan liikkeelle armeijan, kun tulee kysymykseen oman rangaistuksen välttäminen."

Kuningas leimahdutti uskottuunsa sellaisen katseen, joka muistuttaa hirmumyrskyn synkkää salamaa, -- silmäyksen, joka valaisee syvimmänkin omantunnon pimentoa.

"Minua hämmästyttää", sanoi hän, "että te siten ajatellessanne herra Fouquetista ette ole antanut minulle erästä neuvoa."

"Millaista neuvoa, sire?"

"Sanokaa minulle ensiksikin selvästi ja täsmällisesti, mitä oikein ajattelette herra Fouquetin käytöksestä, herra Colbert."

"Minun nähdäkseni, sire, herra Fouquet ei tyydy haalimaan haltuunsa rahoja kuten herra de Mazarin teki ja sen avulla riistämään teidän majesteetiltanne kuninkuuteen kuuluvaa valtaa, vaan vieläpä tahtoo voittaa puolelleen kaikkia mukavan ja nautintorikkaan elämän harrastajia, sellaiseen uraan mieltyneitä, jota vetelehtijät sanovat runollisuudeksi ja valtiomiehet tapainturmelukseksi; minä luulen, että hän hankkiessaan palkattua puoluetta teidän majesteettinne alamaisista loukkaa kuninkaallista etuoikeutta ja että jos tämä saa jatkua, hän viimein syrjäyttää teidän majesteettinne heikkojen ja huomaamattomien hallitsijain joukkoon."

"Miten nimitetään kaikkia tuollaisia hankkeita, herra Colbert?"

"Herra Fouquetin menetelmiä, sire?"

"Niin."

"Ne ovat selvästi majesteettirikoksia."

"Ja miten menetellään valtiopetos-asioissa?"

"Rikolliset vangitaan, tuomitaan ja rangaistaan."

"Oletteko ihan varma, että herra Fouquet ajattelee sellaista rikollisuutta, josta häntä syytätte?"

"Voin sanoa enemmänkin, sire: hän on jo alkanut toteuttaa erityisiä salahankkeita."

"No niin, minä palaan siihen, mitä äsken huomautin, herra Colbert: antakaa minulle neuvo."

"Suokaa anteeksi, sire, mutta sitä ennen on minulla vielä hiukan lisättävää."

"Mitä niin?"

"Ilmeinen, nähtävä, oleellinen todistus valtiopetoksesta."

"Mikä todistus?"

"Olen juuri saanut tietää, että herra Fouquet linnoituttaa Belle-Isle-en-meriä."

"Kas, todellako?"

"Niin, sire."

"Olette varma siitä?"

"Täydellisesti. Tiedättekö, sire, minkä verran Belle-Islellä on sotaväkeä?"

"En tosiaankaan; entä te?"

"En vielä minäkään, sire, ja sentähden tahtoisin esittää, että teidän majesteettinne lähettäisi sinne jonkun."

"Kenet lähettäisin?"

"Esimerkiksi minut."

"Mitä tekisitte Belle-Islellä?"

"Ottaisin lopullisen selvyyden siitä, varustaako herra Fouquet todellakin entisten läänitysherrain tavoin muurejansa vallinsarvilla ja tykistöllä."

"Ja missä tarkoituksessa hän sen tekisi?"

"Voidakseen jonakuna päivänä puolustautua kuningastansa vastaan."

"Mutta jos asiat ovat sillä kannalla, herra Colbert", sanoi Ludvig, "niin meidän täytyy heti tehdä, mitä äsken ehdotitte: vangituttaa Fouquet."

"Mahdotonta!"

"Luulin jo huomauttaneeni teille, monsieur, että minä en suvaitse sitä sanaa palveluksessani."

"Teidän majesteettinne palvelus ei voi estää herra Fouquetia olemasta yli-intendentti. Ja sen asemansa johdosta hänellä on puolellaan koko parlamentti, niinkuin hän on anteliaisuudellaan saavuttanut koko armeijan suosion, suojeluksellaan kiinnittänyt itseensä kirjallisuuden edustajat ja lahjoillaan käännyttänyt puoleensa koko aatelin."

"Minä en muka siis voi mitään tätä mahtimiestä vastaan?"

"Ette suorastaan mitään, sire, vielä tällä hetkellä."

"Te olette epivä neuvonantaja, herra Colbert."

"Voi, en toki, sire, sillä minä en aio ainoastaan osoittaa vaaraa teidän majesteetillenne."

"No niin, kuinka voidaankaan horjuttaa jättiläispatsaan perustuksia? Antakaa kuulla!" ja kuningas nauroi katkerasti.

"Hän on kohottautunut rahojensa avulla; murskatkaa hänet samalla keinolla, sire."

"Jos ottaisin häneltä viran?"

"Se saisi hälinän puhkeamaan, sire."

"Mikä siis on teidän keinonne?"

"Saattakaa hänet häviöön, sanon teille, sire."

"Millä tavoin?"

"Tilaisuuksia ei teiltä puutu; käyttäkää kaikkia mahdollisia tilaisuuksia, sire."

"Osoittakaahan sellaisia."

"Kas tässä alku: Hänen kuninkaallinen korkeutensa Monsieur menee naimisiin, ja hänen häittensä tulee olla loistavat. Tässä on erinomainen aihe teidän majesteettinne pyytää herra Fouquetilta miljoonaa; herra Fouquet, joka saattaa maksaa kaksikymmentätuhatta livreä kerrallaan, kun velotaan ainoastaan osamaksuna viittä, saa kaiketi helposti kokoon miljoonankin, kun teidän majesteettinne sitä pyytää."

"Hyvä on, minä teen sen vaatimuksen", päätti Ludvig XIV.

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee vahvistaa maksumääräyksen, niin minä itse haetutan rahat."

Colbert työnsi kuninkaan eteen paperin ja ojensi hänelle kynän. Samassa palatsinvartija raotti ovea ja ilmoitti herra yli-intendentin.

Ludvig kalpeni. Colbert pudotti kynän ja vetäytyi pois kuninkaan luota, jonka yli hän oli ikäänkuin pahana enkelinä levittänyt mustat siipensä.

Yli-intendentti astui sisään hovimiehen tavoin, jolle ensimmäinen silmäys riittää selvittämään tilanteen. Tämä ei ollut rohkaiseva herra Fouquetille, niin tietoinen kuin hän olikin mahdistaan. Colbertin pienet mustat silmät kateudesta laajentuneina ja Ludvig XIV:n kirkas, vihastuksesta leimuava katse ennustivat uhkaavaa vaaraa.

Ylimmissä piireissä väitetään oikeiden hovimiesten olevan herkkätajuisia kuin vanhat soturit, jotka tuulen ja lehtien suhinassa aistivat aseistetun joukon kaukaisen töminän; kuunneltuaan he kykenevät jotensakin tarkoin päättämään, kuinka monta miestä siellä marssii, mikä määrä aseita kalahtelee, montako tykkiä vierii laveteillaan. Fouquetin ei siis tarvinnut muuta kuin panna merkille se hiljaisuus, joka syntyi hänen saapuessaan: hän oivalsi sen olevan täynnä tuhoisia paljastuksia.

Kuningas antoi hänelle aikaa edetä keskilattialle. Hänen nuorekas ujoutensa sääsi hänelle tämän hetkellisen pidättyväisyyden. Fouquet otti rivakasti tilaisuudesta vaarin.

"Sire", hän aloitti, "olin kärsimätön tapaamaan teidän majesteettianne."

"Ja minkätähden?" kysyi Ludvig.

"Ilmoittaakseni teille mieluisan uutisen."

Vailla Fouquetin henkilöllistä suuruutta ja aulisluontoisuutta muistutti Colbert silti monessa kohden rahaministeriä. Hänellä oli sama huomiokyky, sama ihmistuntemus ja lisäksi se voimakas malttavaisuus, joka antaa teeskentelijälle aikaa harkitsemiseen ja vastaliikkeen valmistamiseen. Hän arvasi, että Fouquet oli ehättämässä sen iskun edelle, jonka hän aikoi tälle antaa. Hänen silmänsä säkenöitsivät.

"Uutisen! Minkä?" tiedusti kuningas.

Fouquet laski pöydälle paperikäärön.

"Suvaitseeko teidän majesteettinne silmätä tätä työtä?" sanoi hän.

Kuningas kiersi hitaasti auki tukon.

"Pohjapiirustuksia?" virkahti hän.

"Niin, sire."

"Ja mitä nämä merkitsevät?"

"Uutta linnoitusta, sire."

"Kas, kas", lausui kuningas, "harrastatte siis myöskin sodankäyntitaitoa, herra Fouquet!"

"Harrastan kaikkea, mikä saattaa hyödyttää teidän majesteettinne hallitusta", vastasi Fouquet.

"Kauniita piirustuksia!" kiitti kuningas tarkastellen asemakarttaa.

"Teidän majesteettinne kaiketi käsittää sen pääpiirteet", selitti Fouquet kumartuneena paperin yli; "tässä on kehämuuri, tuolla linnakkeet, täällä ulkovarustukset."

"Ja mitä näen tässä, monsieur?"

"Se on meri."

"Meri yltympäri?"

"Niin, sire."

"Ja mikä paikka siis onkaan tämä, jonka linnoitustöitä näytätte minulle?"

"Se on Belle-Isle-en-mer, sire", vastasi Fouquet teeskentelemättömästi.

Hänen siten vastatessaan Colbert teki niin huomattavan liikkeen, että kuningas kääntyi velvoittaakseen häntä pidättyväisyyteen. Fouquet ei näkynyt olevan millänsäkään Colbertin hätkähdyksestä ja kuninkaan antamasta merkistä.

"Te olette siis linnoituttanut Belle-Islen, monsieur?" jatkoi Ludvig.

"Niin, sire, ja tässä tuon teidän majesteetillenne sen työn piirustukset ja tilit", vastasi Fouquet; "olen kuluttanut siihen kuusitoistasataatuhatta livreä."

"Mitä varten?" kysyi Ludvig kylmäkiskoisesti, saaden vihjettä intendentin yrmeästä katseesta.

"Varsin helposti käsitettävässä tarkoituksessa", selitti Fouquet. "Teidän majesteettinne oli kireissä väleissä Ison-Britannian kanssa."

"Kyllä niin; mutta Kaarle II:n palattua valtaistuimelle olen tehnyt sen maan kanssa liiton."

"Kuukausi takaperin, sire, aivan oikein; mutta jo lähes kuusi kuukautta sitten aloitettiin Belle-Islen linnoittaminen."

"Se varustelu on nyt käynyt hyödyttömäksi."

"Sire, linnoitukset eivät milloinkaan ole tarpeettomia. Belle-Isle linnoitettiin kyllä Monkia ja Lambertia ja kaikkia niitä Lontoon porvareita vastaan, jotka leikkivät sotasilla; mutta siten se on myös vankka linnoitus hollantilaisia vastaan, joiden kanssa joko Englanti tai teidän majesteettinne varmasti joutuu sotaan."

Kuningas vaikeni taas ja vilkaisi vaivihkaa Colbertiin.

"Belle-Isle kuulunee teille, herra Fouquet?" lisäsi hän sitten.

"Ei, sire."

"Kenelle siis?"

"Teidän majesteetillenne."

Colbert tyrmistyi niinkuin olisi pohjaton syvyys auennut hänen jalkainsa juuressa. Ludvig säpsähti ihastuneena Fouquetin nerokkuudesta tai uhrautuvaisuudesta.

"Selittäkää sananne, monsieur", virkkoi hän.

"Asia on aivan luonnollinen, sire. Belle-Isle on kyllä minun tiluksiani, ja minä olen omilla varoillani kustantanut sen linnoittamisen. Mutta kun mikään ei voi estää alamaista tekemästä kuninkaalleen tämänlaatuista vaatimatonta lahjoitusta, tarjoan teidän majesteetillenne omistusoikeuden tähän maaomaisuuteen, jonka nautinto-oikeuden te jätätte edelleen minulle. Belle-Islen täytyy sotilaallisena tukikohtana kuulua kuninkaalle; teidän majesteettinne voi siellä tästälähtein pitää taattua varusväkeä."

Colbert oli suistumaisillaan nurin liukkaalla lattialla; hänen täytyi nojautua seinäpilareihin, kun jalat pyrkivät hervottomina pettämään hänen allaan.

"Te olette tässä osoittanut suurta sotilaallista taitavuutta, monsieur", kiitti Ludvig XIV.

"Aloite ei ollut minun, sire", vastasi Fouquet; "useat upseerit esittivät sitä minulle. Itse suunnitelman on laatinut muuan etevimpiä insinöörejämme."

"Hänen nimensä?"

"Herra du Vallon."

"Herra du Vallon?" toisti Ludvig; "en tunne häntä. On kovin ikävää, herra Colbert, että minä en nimeltään tiedä lahjakkaimpia miehiä, jotka tuottavat kunniaa hallitukselleni", hän lisäsi kääntyen Colbertiin päin. Tämä tunsi olevansa muserrettu; hiki valui hänen otsaltaan, eikä hän saanut sanaakaan suustansa, vaan kärsi kiduttavaa mielenkarvautta. "Teidän tulee muistaa se mies", lopetti Ludvig.

Colbert kumarsi kalpeampana kuin hänen flandrialaiset pitsikalvosimensa.

Fouquet pitkitti:

"Muuraustyö on tehty roomalaisella sementillä, jota arkkitehdit ovat minulle valmistaneet vanhanajan kuvausten johdolla."

"Ja miten on kanuunain laita?" kysyi Ludvig.

"Oh, sire, se on teidän majesteettinne asia; minunhan ei sopinut hankkia tykistöä tilalleni, teidän majesteettinne ensin omaksumatta linnoitusaluetta."

Ludvig alkoi horjua tuon mahtavan miehen aiheuttaman vihan ja masennetun kilpailijan herättämän säälin vaiheilla, niin epäonnistuneelta edellisen jäljennökseltä kuin tämä tuntuikin. Mutta tietoisuus velvollisuudestaan kuninkaana voitti pelkästään inhimilliset tunteen. Hän ojensi sormensa paperin yli.

"Näiden suunnitelmien toteuttamisen on täytynyt käydä teille hyvin kalliiksi?" sanoi hän.

"Luullakseni minulla jo oli kunnia mainita teidän majesteetillenne summa."

"Toistakaa se vielä; en tullut tarkanneeksi."

"Kuusitoistasataatuhatta livreä."

"Kuusitoistasataatuhatta livreä! Te olette äärettömän rikas, herra Fouquet."

"Teidän majesteettinnehan on rikas", vastasi yli-intendentti, "koska Belle-Isle on teidän."

"Minä kiitän; mutta niin rikas kuin olenkin, herra Fouquet..."

Kuningas keskeytti.

"Niin, sire?" kysyi yli-intendentti.

"Näen edessäni hetken, jolloin minulta puuttuu rahaa."

"Teiltä, sire?"

"Niin, minulta."

"Milloin sellaista sattuisi?"

"Huomenna ensiksikin."

"Suvaitseeko teidän majesteettinne selittää...?"

"Veljeni menee naimisiin Englannin prinsessan kanssa."

"No niin, sire?"

"No minun tulee suoda nuorelle prinsessalle vastaanotto, joka soveltuu Henrik IV:n tyttärentyttären arvolle."

"Se on aivan luonnollista, sire."

"Tarvitsen siis rahaa."

"Epäilemättä."

"Ja minun tulisi saada..."

Ludvig XIV epäröitsi. Summa, jota hän aikoi vaatia, oli juuri sama, joka hänen oli täytynyt evätä Kaarle II:lta. Hän kääntyi Colbertiin, jotta tämä antaisi suunnitellun iskun.

"Minun tulisi saada huomenna..." kertasi hän katsoen Colbertiin.

"Miljoona", täydensi tämä töykeästi, ihastuksissaan kostotilaisuudesta.

Fouquet oli seissyt selin intendenttiin, kuunnellakseen kuningasta. Hän ei nyt edes kääntynyt päin, vaan odotti, kunnes kuningas oli toistanut tai pikemmin mutissut:

"Miljoona."

"Oh, sire", vastasi Fouquet halveksivasti, "miljoona! Mitä teidän majesteettinne tekisi yhdellä miljoonalla?"

"Minusta tuntuu kuitenkin..." sanoi Ludvig XIV.

"Sellainen erä käytetään Saksan vähäpätöisimpien ruhtinasten häätilaisuuksiin."

"Monsieur..."

"Teidän majesteetillenne tarvitaan vähintään kaksi miljoonaa. Yksistään hevoset nousevat viiteensataantuhanteen livreen. Minulla on kunnia lähettää teidän majesteetillenne tänä iltana kuusitoistasataatuhatta livreä."

"Kuinka?" äännähti kuningas; "kuusitoistasataatuhatta livreä!"

"Silmänräpäys, sire", jatkoi Fouquet edes kääntymättä Colbertiin; "siitä siis puuttuu neljäsataatuhatta livreä, mutta intendentillä"; -- ja hän viittasi yli olkansa peukalollaan Colbertiin, joka kalpeni hänen takanaan -- "intendentillä on kassassaan yhdeksänsataatuhatta livreä, jotka kuuluvat minun hoitovaroihini."

Kuningas kääntyi katsomaan Colbertia.

"Mutta..." änkkäsi viimemainittu.

"Tämä herra", pitkitti Fouquet yhä epäsuorasti puhuen Colbertille, "vastaanotti kahdeksan päivää sitten kuusitoistasataatuhatta livreä; hän on maksanut kaksisataatuhatta henkivartiolle, seitsemänkymmentäviisituhatta sairashuoneelle, satakaksikymmentäviisituhatta sveitsiläisille, kaksisataakolmekymmentätuhatta muonitukseen, kuusikymmentätuhatta aseisiin ja noin kymmenentuhatta pikku menoihin, joten en erehdy laskiessani, että hänellä on jäljellä yhdeksänsataatuhatta livreä." Kääntyen sitten puolittain Colbertiin niinkuin esimies puhutellakseen halpaa käskyläistä hän sanoi:

"Pitäkää huolta, monsieur, että ne yhdeksänsataatuhatta livreä toimitetaan tänä iltana hänen majesteetilleen kullassa."

"Mutta", huomautti kuningas, "siitähän tulee kaksi miljoonaa viisisataatuhatta livreä?"

"Sire, puoli miljoonaa tarvittaneen hänen kuninkaallisen korkeutensa taskurahoiksi. Te kuulette, herra Colbert, tänä iltana ennen kello kahdeksaa!"

Näin sanoessaan yli-intendentti kumarsi kunnioittavasti kuninkaalle ja poistui takaperin, kunnioittamatta ainoallakaan silmäyksellä kademielistä intendenttiä, jonka hän oli mitä murjovimmin lyönyt laudalta. Colbert repi raivoissaan rikki flandrialaiset pitsikalvosimensa ja puri huulensa verille.

Fouquet ei ollut vielä lähtenyt työhuoneen ovelta, kun palatsinvartija hänen sivulleen astuen ilmoitti:

"Sanansaattaja Bretagnesta hänen majesteetilleen."

"Herra d'Herblay oli oikeassa", jupisi Fouquet vetäen kellon taskustaan; "tunti ja viisikymmentäviisi minuuttia. Parahiksi tosiaan ennätin!"

76.

D'Artagnan saa lopultakin kapteeninvaltuutensa.

Lukija tietää ennakolta, kenet palatsinvartija ilmoitti mainitessaan sanansaattajan tulleen Bretagnesta. Tomuttuneena, tulehtunein kasvoin, hikeä tippuvin hiuksin ja jäykistynein säärin d'Artagnan vaivalloisesti nosteli jalkojaan porrasaskelmilla, joita vastaan hänen veriset kannuksensa helähtelivät.