Part 45

"Ei suinkaan hän sattumalta nähnyt linnoitustemme asemapiirustusta?"

"Se oli tosiaan esillä."

"Voi tuhannen tulimmaista!"

"Mutta ole toki huoletta; minä olin kumilla pyyhkinyt pois sinun käsialasi. Hänen oli mahdoton aavistaa, että sinä olit antanut minulle neuvoja siinä työssä."

"Ystävällämme on varsin hyvät silmät."

"Mitä pelkäät?"

"Pelkään kaiken tulleen ilmi, Portos; on siis kysymyksessä suuren onnettomuuden ehkäiseminen. Olen antanut käskyn sulkea kaikki ulko-ovet. Ennen päivänkoittoa ei d'Artagnan pääse liikkeelle. Hevosesi on jo satuloitu, karautat sillä ensimmäiselle vaihtoasemalle; kello viiteen asti olet viidentoista lieuen päässä. Tule!"

Ja nopsasti kuin taitavin kamaripalvelija alkoi Aramis pukea Portoksen ylle vaatekappaleen toisensa jälkeen. Typertyneenä ja vähän säikähdyksissäänkin Portos alistui vilpittömästi päivitellen varomattomuuttansa.

Hänen tultuaan valmiiksi Aramis otti häntä kädestä ja talutti varovaisesti askel askelelta alas portaita, jotta hän ei päässyt toimimaan porraskäytävän ovipieliin; siinä käänneltiin miestä niinkuin Aramis olisi ollut jättiläinen ja Portos kääpiö. Se henki antoi elämää tälle ainemöhkäleelle.

Satuloitu hevonen tosiaan odotti häntä pihalla. Portos nousi ratsaille. Aramis itse tarttui suitsiin ja talutti hevosen olkikupojen päällitse, joita oli levitetty pihalle ilmeisesti kavioiden töminän tukahduttamiseksi. Samalla hän puristi ratsua sieraimista, ettei se olisi hirnunut. Portin ulkopuolelle tultu hän veti lähelleen Portoksen, joka oli lähtemässä taipaleelle edes tiedustelematta asiaansa.

"Nyt, hyvä Portos", hän supatti tämän korvaan, "ratsastat ihan pysähtymättömästi Pariisiin; syöt ratsailla, juot satulassa, nukut hevosen selässä, mutta et menetä minuuttiakaan."

"Selvä on; ei seisauteta sitten."

"Tämän kirjeen toimitat herra Fouquetille; maksakoon mitä maksoi, hänen pitää saada se huomenna ennen puoltapäivää."

"Hän saa."

"Ja ota vielä huomioon, hyvä ystävä, että sinä nyt kiidät ansaitsemaan herttuan ja päärin arvoa."

"Hei!" lupasi Portos säihkyvin silmin, "siinä tapauksessa suoriudun neljässäkolmatta tunnissa."

"Tee parhaasi."

"Hellitä vain suitsista, ja eteenpäin, Goliat!"

Aramis ei enää suitsissa ollutkaan, mutta hän vapautti hevosen sieraimet. Portos ojensi kätensä ja iski kannukset ratsun molempiin kupeisiin; tämä porhalsi hurjaan laukkaan.

Aramis seurasi lähtijää katseellaan niin kauan kuin varjoakaan eroitti hämyssä; Portoksen häivyttyä näkyvistä hän palasi pihalle. D'Artagnanin huoneessa ei ollut ilmennyt mitään liikettä. Oven edustalle vartijaksi asetettu palvelija ei ollut nähnyt sieltä mitään valoa, ei kuullut vähintäkään narahdusta.

Aramis sulki huolellisesti ulko-ovet, lähetti lakeijan levolle ja paneusi itsekin nukkumaan.

D'Artagnan ei todellakaan aavistanut mitään; niinpä hän luulikin päässeensä voitolle, havahtuessaan puoli viiden aikaan aamulla. Hän riensi paitasillaan ikkunaan, joka oli pihan puolella. Aurinko juuri nousi. Piha oli tyhjillään, eivät edes kanat olleet vielä lähteneet orsiltaan. Ainoatakaan palvelijaa ei näkynyt. Kaikki ovet ja portit olivat suljetut.

-- Kas, täällä vallitsee täydellinen hiljaisuus, -- tuumi d'Artagnan itsekseen. -- Mutta samapa se, kunhan toki olen ensimmäisenä talossa hereillä. Pukeutukaamme, niin se on tehtyä.

D'Artagnan laittausi kuntoon, mutta tällä kertaa hän ei koettanut antaa herra Agnanin asulle sitä porvarillista ja melkein kirkollista jämeyttä, jota hän oli aikaisemmin harrastanut. Vetämällä vaatetusta tiukemmin ruumiinmukaiseksi, pitämällä sitä erityiseen tapaan ja asettamalla hattunsa vähän kallelleen hän sai hiukan sitä sotilaallista ryhtiä, jonka puute oli oudoksuttanut Aramista. Sen tehtyään hän päätti kohdella isäntäänsä kursailemattomasi ja pistäysi äkkiarvaamatta tämän huoneeseen.

Aramis nukkui tai oli nukkuvinaan. Iso kirja oli avoinna yöpöydällä; vahakynttilä paloi vielä hopeisessa kynttilänjalassa. Siinä oli tarjolla d'Artagnanille todiste, että kirkkoruhtinas oli viettänyt yönsä viattomasti ja aikoi nousta hyvin aikein.

Muskettisoturi teki piispalle aivan kuten tämä varemmin Portokselle. Hän napautti ystäväänsä olalle.

Ilmeisesti Aramis vain teeskenteli nukkuvansa, sillä ainiaan herkkäunisena hän ei nyt hätkähtänytkään, vaan antoi kosketuksen uudistua.

"Kas, kas, sinäkö siinä?" hän sanoi käsivarsiansa venytellen. "Sepä mieluisa yllätys! Toden totta, uni oli saanut minut unohtamaan, että minulla oli onni pitää sinua seuranani. Paljonko kello on?"

"En tiedä", vastasi d'Artagnan hiukan hämillään. "On vielä varhainen hetki, luulen, mutta minusta ei ole näin pian lähtenyt kiusallinen soturitottumus, joka panee minut heräämään auringon noustessa."

"Tahtoisitko kenties jo lähdettäväksi ratsastusretkellemme?" kysyi Aramis. "Minusta tämä tuntuu kovin aikaiselta."

"Kuten sinä haluat."

"Luulin meidän sopineen, ettemme nouse ratsaille ennen kello kahdeksaa?"

"Paljon mahdollista, mutta minä tunsin niin harrasta halua nähdä sinut, että sanoin itselleni: 'mitä pikemmin, sen parempi.'"

"Entä minun seitsentuntinen uneni?" muistutti Aramis' "Ota huomioon, että minä olin luottanut siihen, ja minun täytyy korvata, mitä siitä nyt puuttuu."

"Mutta entiseen aikaan sinä et suinkaan ollut unelias, hyvä ystäväni; olit virkku ja eloisa, eikä sinua milloinkaan tavannut vuoteesta."

"Ja juuri siitäpä syystä nykyään niin mielelläni käytän kohtuullisen ajan lepäämiseen."

"Myönnä myös, ettet sinä nukkuaksesi pyytänyt viivytystä kahdeksaan asti."

"Pelkään aina, että sinä teet minusta pilaa, jos sanon sinulle toden."

"Sano kuitenkin."

"No niin, minulla on tapana kuudesta kahdeksaan toimittaa hartaudenharjoitukseni."

"Pidät niin pitkän rukoilutovin?"

"Niin."

"En olisi uskonut, että piispalla on niin ankaria harjoituksia."

"Piispan, rakas ystävä, täytyy paljon enemmän huolehtia ulkonaisesta arvonmukaisuudesta kuin tavallisten pappien."

"_Mordioux_, Aramis, siinäpä sana, joka jälleen lepyttää minut sinun kunnianarvoisuuteesi. Ulkonainen arvonmukaisuus, se on oikea muskettisoturin puheentapa. Oivallista! Eläköön esiintymistaito, Aramis!"

"Onnittelemisen sijasta suo minulle anteeksi, d'Artagnan. Tulin käyttäneeksi kovin maailmallista lauselmaa."

"Onko minun siis jätettävä sinut?"

"Minun tulee saada hiljainen hetki, rakas ystävä."

"Hyvä! Minä poistun, mutta pakana d'Artagnanin tähden pyydän sinua lyhentämään sitä; kaipaan kaikesta sydämestäni sinun haasteluasi."

"No niin, d'Artagnan, lupaan puolessatoista tunnissa..."

"Puolitoista tuntia rukouksia? Voi, hyvä ystävä, sovita kohtuullisemmin. Pane mahdollisimman vinha vauhti."

Aramis alkoi nauraa.

"Aina leikkisä, nuorekas ja hilpeä!" sanoi hän. "Olet siis tullut hiippakuntaani viettelemään minua pois armon tilasta?"

"Pyh!"

"Ja sinähän tiedät, etten milloinkaan ole voinut vastustaa houkutuksiasi; tulet maksamaan minulle sieluni pelastuksen, d'Artagnan."

D'Artagnan puristi huulensa yhteen. "No, otanpa sen synnin tiliini", virkkoi hän; "tekaise pelkkä ristinmerkki, lasketa yksi _paternoster_, ja lähtekäämme matkaan."

"Hiljaa.", sanoi Aramis, "me emme ole enää kahden; kuulen vieraitten askelia portaissa."

"No, lähetä heidät pois!"

"Mahdotonta; olen sopinut kohtauksesta eilen. Siellä ovat jesuiittikollegion päämies ja dominikaaniluostarin johtaja."

"Sinun pääesikuntasi; no, olkoon sitten niin."

"Mitä aiot tehdä?"

"Menen herättämään Portoksen ja odotan hänen seurassaan neuvottelunne päättymistä."

Aramis ei liikahtanut eikä silmää räpäyttänyt, ei eleellä eikä sanalla antanut ilmi mitään. "Tee se", mukausi hän vain. D'Artagnan lähestyi ovea.

"Niin, mutta tiedätkö, mikä Portoksen huone on?"

"En, mutta otan siitä selon."

"Mene käytävää pitkin ja avaa toinen ovi vasemmalla."

"Kiitos! Näkemiin."

Ja d'Artagnan läksi Aramiksen neuvomalle suunnalle. Ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, kun hän ilmestyi takaisin. Hän tapasi toverin istumassa dominikaani-apotin ja jesuiittikollegion päämiehen parissa, mutta se seura ei hämmennyttänyt muskettisoturia.

"Mitä nyt?" kysyi Aramis tyynesti. "Sinulla näyttää olevan jotakin sanottavaa minulle, hyvä ystävä?"

"On", vastasi d'Artagnan katsoen piispaan, "nimittäin että Portos ei ole huoneessaan."

"Kas vain!" lausui Aramis levollisena; "oletko varma siitä?"

"Tottahan toki, kun tulen sieltä."

"Missä hän sitten voi olla?"

"Sitä minä kysyn sinulta."

"Etkö ole koettanut tiedustaa siellä?"

"Olen kyllä."

"Ja mitä vastattiin?"

"Että Portos useinkin lähtee aamusella ulos kellekään puhumatta, joten hän kai oli nytkin pistäytynyt liikkeelle."

"No, mitä sitten teit?"

"Poikkesin talliin", vastasi d'Artagnan välinpitämättömästi.

"Mitä varten?"

"Katsomaan, oliko Portos lähtenyt ratsain."

"Ja...?" kyseli piispa.

"No, viidennestä pilttuusta puuttui hevonen, -- Goliat."

Kuten huomaa, tämä keskustelu ei ollut aivan vapaa väkinäisyydestä muskettisoturin puolelta, jotavastoin Aramis esiintyi mitä luontevimmin.

"Ahaa, nyt ymmärrän!" virkkoi Aramis kotvasen mietittyään, "Portos on lähtenyt toimittamaan meille yllätystä."

"Mitä yllätystä?"

"Vannesista mereen johtavan kanavan varressa on runsaasti sorsia ja kurppia. Se on Portoksen mieluisinta metsästystä; hän tuo sieltä tusinan aamiaiseksemme."

"Niinkö luulet?" virkkoi d'Artagnan.

"Olen varma siitä. Minne hän olisi voinut muuallekaan mennä? Lyön vetoa, että hän on ottanut pyssyn mukaansa."

"Mahdollista kyllä", myönsi d'Artagnan.

"Nouse sinäkin satulaan, hyvä ystävä, ja ratsasta hänen jälkeensä."

"Olet oikeassa", vastasi d'Artagnan; "senpä teenkin."

"Tahdotko saada jonkun mukaasi?"

"En, kiitos. Kyllä Portos tunnetaan. Kyselen taipaleella."

"Tahdotko pyssyn?"

"En pidä väliä."

"Käske satuloida minkä hevosen vain haluat."

"Otan sen, jolla ratsastin eilen, Belle-Isleltä tullessani."

"Tee niin; ole talossa kuin kotonasi."

Aramis kilisti kelloa ja käski satuloida d'Artagnanille sen hevosen, jonka tämä valitsi. Muskettisoturi seurasi palvelijaa, jolle määräys annettiin. Ovelle saapuessaan palvelija vetäytyi sivulle, antaakseen d'Artagnanin astua edellä. Siinä silmänräpäyksessä hän kohtasi isäntänsä katseen. Keveä otsan rypistys ilmaisi terävänäköiselle vakoojalle, että vieraan oli annettava toimia vapaasti.

D'Artagnan nousi ratsaille; Aramis kuuli kavioiden kopsetta kivetyltä pihalta. Tovin kuluttua palvelija tuli takaisin.

"No?" kysyi piispa.

"Monseigneur, hän rientää kanavan reunaa pitkin merelle päin." ilmoitti mies.

"Hyvä!" sanoi Aramis.

Ja kaikki epäilyksensä häätäen d'Artagnan ratsastikin rannikkoa kohti, yhä toivoen nummella tai hietikolla näkevänsä Portoksen jättiläisvarjon. Itsepintaisesti hän oli jokaisessa lätäkössä eroittavinaan kavioiden jälkiä, ja väliin hän oli kuulevinansa pyssynlaukauksen.

Tätä harhaannusta kesti kolme tuntia: kaksi tuntia d'Artagnan etsi Portosta, kolmannen kuluessa hän palasi piispa talolle.

"Meidän on täytynyt ratsastaa loitolla toistemme ohi", hän tuumi; "tapaan toverukset odottamassa paluutani."

Hän erehtyi. Hän ei löytänyt Portosta piispalasta sen paremmin kuin kanavankaan varrelta. Lohduttoman näköisenä Aramis otti hänet vastaan porrassillakkeella.

"Eikö sinua ole tavattu, rakas d'Artagnan?" huusi hän heti kun kaukaa näki muskettisoturin.

"Ei. Oletko muka lähettänyt jonkun perääni?"

"Olen peräti pahoillani, parahin ystävä, peräti pahoillani, kun toimitin sinut turhalle retkelle. Kello seitsemän aikaan tänne tuli Saint-Paternen saarnaaja; hän oli kohdannut du Vallonin, joka ilmoitti, että hän ei ollut tahtonut herättää ketään täällä, mutta pyysi pastoria sanomaan minulle, että hän pelkäsi herra Gétardin hänen poissaollessaan kenties tekevän jonkun kolttosen ja tahtoi käyttää aamullista nousuveden aikaa, pistäytyäkseen Belle-Islellä."

"Mutta ei suinkaan Goliat ole voinut lähteä mukaan neljän lieuen merimatkalle?"

"Sano hyvinkin kuuden", korjasi Aramis.

"Sitä vähemmin siis."

"Niinpä Goliat nyt onkin tallissa, hyvä ystävä", ilmoitti kirkkoruhtinas leppeästi hymyillen, "ja voin vakuuttaa sinulla että se on hyvin tyytyväinen, kun sen ei enää tarvitse kantaa Portosta selässään."

Hevonen oli todellakin tuotu kotiin ensimmäiseltä vaihtoasemalta piispan toimesta, jonka huolenpito ulottui vähäisimpiinkin seikkoihin.

D'Artagnan näytti täydellisesti tyytyvän siihen selitykseen. Hän alkoi näytellä teeskentelijän osaa niiden epäluulojen mukaisesti, jotka yhä enemmän ja enemmän kehittyivät hänen sielussaan. Hän istuutui aamiaispöytään jesuiitin ja Aramiksen väliin; vastapäätä oli dominikaanimunkki, jolle hän erityisesti hymyili, koska tämän hyväntuuliset ja täyteläiset kasvot kovasti miellyttivät häntä. Ateria oli pitkällinen ja ylellinen; nautittiin oivallista sherryä, Morbihanin herkullisia ostereita, Loiren suun maukasta kalaa, Paimboeufin komeita äyriäisiä ja kanervakankaiden sulavaa riistaa. D'Artagnan söi paljon ja joi vähän. Aramis ei juonut vähääkään tai ainakaan ei muuta kuin vettä.

Murkinalta päästyä d'Artagnan virkkoi:

"Tarjosit minulle pyssyä?"

"Niin tein."

"Lainaa se minulle nyt."

"Tahdot metsästää?"

"Portosta varrotessani en luule voivani kuluttaa aikaani paremmin."

"Ota asekamarista minkä haluat."

"Tuletko sinä mukaan?"

"Voi, hyvä ystävä, kyllä mieleni tekisi, mutta metsästys on piispalta kielletty."

"Vai niin, sitä en tiennyt", sanoi d'Artagnan.

"Sitäpaitsi", jatkoi Aramis, "minulla on nyt puuhia puoleenpäivään asti."

"Minun täytyy siis lähteä yksin?" oli d'Artagnan pahoittelevinaan.

"Niin, valitettavasti; mutta tulehan joka tapauksessa päivälliseksi takaisin."

"_Pardieu_, luonasi aterioidaan liian hyvin, lyödäkseni laimin ruoka-aikaa."

D'Artagnan jätti isäntänsä, kumarsi vieraille ja otti pyssyn, mutta metsälle menemättä hän riensi suorinta tietä Vannesin pieneen satamaan. Hän pälyi ympärille nähdäkseen, oliko häntä seurattu, mutta ketään ei ollut havaittavissa. Hän vuokrasi kalastajapurren kahdestakymmenestäviidestä livrestä ja lähti matkaan puoli kahdeltatoista, varmana siitä, ettei ketään ollut hänen jäljillään. Eikä häntä tosiaan ollutkaan seurattu, mutta muuan kirkkonsa kellotorniin kavunnut jesuiittimunkki tarkkaili oivallisella kaukoputkella aamusta asti hänen jokaista askeltaan. Neljännestä vailla kaksitoista ilmoitettiin Aramikselle, että d'Artagnan purjehti Belle-Isleä kohti.

Muskettisoturin merimatka kävi nopeasti; navakka pohjoiskoillinen kiidätti hänet pian Belle-Islelle. Saarta lähestyessään hän yhä visummin vakoili sen satamaa. Hän etsi nähdäkseen joko rannalta tai sisäylänteeltä Portoksen prameata asua ja voimallista vartaloa kuvastumassa keveiden hattarain täplittämää taivasta vasten. Hän etsi turhaan, hän nousi maihin näkemättä mitään ja sai tietää ensimmäiseltä sotilaalta, että herra du Vallon ei vielä ollut palannut Vannesista.

Ainoatakaan silmänräpäystä menettämättä d'Artagnan silloin käski ohjata pikku aluksensa Sarzeauta kohti.

Kuten tiedetään, tuuli kääntyy eri vuorokaudenvaiheissa; se oli nyt pyörähtänyt pohjoiskoillisesta kaakkoon ja oli siis melkein yhtä edullinen Sarzeaun suunnalle palatessa kuin se oli ollut Belle-Islelle tullessa. Noin kolmen tunnin kuluttua d'Artagnan saapui mantereelle, ja kaksi tuntia riitti hänen ehtiäkseen Vannesiin.

Matkan nopeudesta huolimatta olisi purren kansi, jolla d'Artagnan seisoi ja tömisteli, voinut paljonkin kertoa hänen kärsimättömyydestään ja kiusaannuksestaan noiden kolmen tunnin aikana. Kuin tuulena hän kiiti piispantalolle. Hän oli päättänyt rivakalla paluulla häkellyttää Aramiksen ja aikoi soimata tätä petollisuudesta, maltillisesti kylläkin, mutta silti siksi pontevasti, että toinen tulisi tajunneeksi kolttosen seuraukset ja houkutelluksi paljastamaan jonkun osan salaisuudestaan.

Sanalla sanoen, hän toivoi jyrkällä suorasukaisuudella, joka salaisuuksiin nähden merkitsee samaa kuin pistinhyökkäys varustuksiin, pakottavansa salaperäisen Aramiksen jonkunlaiseen sisimpänsä ilmaisuun.

Mutta piispantalon eteisessä hän tapasi kamaripalvelijan, joka maireasti hymyillen sulki häneltä tien.

"Hänen ylhäisyytensä?" huudahti d'Artagnan, kädellään koettaen työntää häntä sivulle.

Silmänräpäyksen epäröityään kamaripalvelija sai varmuutensa takaisin.

"Hänen ylhäisyytensä?" toisti hän.

"Niin juuri; etkö tunne minua enää, tomppeli?"

"Kyllä, te olette chevalier d'Artagnan."

"No, laske siis sisälle."

"Turhaa."

"Miksi turhaa?"

"Hänen kunnianarvoisuutensa ei ole kotona."

"Mitä! Eikö hänen kunnianarvoisuutensa ole kotona? Missä hän sitten on?"

"Matkalla."

"Matkalla?!"

"Niin."

"Minne?"

"En ollenkaan tiedä, mutta kenties hän itse ilmoittaa sen herra chevalierille."

"Kuinka? Missä muka? Millä tavoin?"

"Tässä kirjeessä, joka minun piti jättää herra chevalierille." Ja kamaripalvelija otti kirjeen taskustaan.

"Anna tänne sitten, vintiö!" ärähti d'Artagnan tempaisten kirjeen hänen kädestään. "Ohoh, niin", jatkoi hän ensimmäisen rivin luettuaan, "niin, -- minä ymmärrän."

Ja hän luki puoliääneen:

'Parahin ystävä!

Erittäin tähdellinen asia kutsuu minut erääseen piirini seurakuntaan. Toivoin näkeväni sinut ennen lähtöäni, mutta luovun siitä toivosta, kun tulin ajatelleeksi, että varmaankin viivyt nyt pari kolme päivää Belle-Islellä rakkaan Portoksemme luona.

Pidä hauskaa, mutta älä kilvaten koettele pääsi kestävyyttä hänen pöydässään; sen neuvon olisin antanut Atoksellekin hänen kauneimpina ja parhaina päivinään.

Hyvästi, paras ystäväni! Käsitäthän, että olen kovin pahoillani, kun en voinut paremmin ja pitempää aikaa nautti viehättävästä seurastasi.'

"_Mordioux_!" jupisi d'Artagnan; "minua on jutkautettu! minua nautaa, minua pässinpäätä ja kolminkertaista tyhmyriä! Mutta se nauraa parhaiten, joka nauraa viimeiseksi! Petetty, petetty kuin apina, jolle heitetään tyhjä pähkinä!"

Hän läimäytti yhä virnistelevää kamaripalvelijaa kädenselällä vasten suuta ja ryntäsi ulos piispantalosta.

Hyvänäkään ravaajana ei Furet ollut enää olosuhteiden tasalla. D'Artagnan riensi senvuoksi kyytiasemalle ja valitsi sieltä ratsun, jolle hän hyvillä kannuksilla ja keveällä kädellä osoitti, että peurat eivät ole luomakunnan kevytjalkaisimpia juoksijoita.

74.

D'Artagnan kiitää, Portos kuorsaa ja Aramis antaa neuvoja.

Oli kulunut puolitoista vuorokautta edelläkerrotusta kohtauksesta, ja herra Fouquet oli tapansa mukaan kieltänyt laskemasta ketään luoksensa, ahertaen siinä Saint-Mandén talon työhuoneessa, jonka jo tunnemme, kun pihalle rynnisti täyttä karkua nelivaljakko, jonka hevosista hiki valui virtanaan.

Tätä luultavasti odotettiin, sillä kolme tai neljä lakeijaa hyökkäsi heti avaamaan vaununovea. Kun Fouquet nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja itse riensi ikkunaan, astui vaunuista vaivaloisesti mies, joka lakeijain olkapäihin nojautuen laskeutui työläästi alas astinlaudan kolme askelmaa.

Hän oli tuskin ilmoittanut nimensä, kun se palvelija, jonka apua hän ei ollut käyttänyt, ryntäsi ylös ulkoportailta ja hävisi eteiseen. Hän kiirehti valmistamaan isäntäänsä, mutta hänen ei tarvinnut koputtaa ovelle; Fouquet seisoi jo kynnyksellä.

"Hänen ylhäisyytensä Vannesin piispa!" ilmoitti lakeija.

"Hyvä", vastasi Fouquet.

Sitten hän kumartui porraskaiteen yli, Aramiin jo noustessa ensimmäisiä askelmia, ja virkkoi:

"Te, rakas ystävä, ja näin pian?"

"Niin, minä tässä tulen, monsieur, mutta murjottuna ja murtuneena, kuten näette."

"Voi, ystäväparkani!" säälitteli Fouquet ojentaen hänelle käsivartensa, johon Aramis nojautui, lakeijain kunnioittavasti poistuessa.

"Oh" vastasi Aramis, "eipä sillä enää ole väliä, kun nyt kerran olen täällä; pääasia oli, että pääsisin perille, ja se on nyt saavutettu."

"Puhukaa pian", pyysi Fouquet sulkien työhuoneensa oven heidän jälkeensä.

"Olemmeko yksinämme?"

"Kyllä, ehdottomasti rauhassa."

"Eikö kukaan voi kuunnella meitä? Eikö kukaan kuulla?"

"Ei, olkaa huoletta."

"Onko herra du Vallon tullut?"

"On."

"Ja te olette saanut kirjeeni?"

"Kyllä, ja asia näyttää vakavalta, koska se on saanut teidät lähtemään Pariisiin hetkellä, jolloin teitä niin tähdellisesti tarvittiin Bretagnessa."

"Olette oikeassa; asia on mitä vakavin."

"Kiitän, kiitän kaikesta sydämestäni! Mistä on kysymys? Mutta Jumalan nimessä ja ennen kaikkea, hengähtäkää, rakas ystävä; tehän olette niin kalpea, että ihan hirvittää!"

"Voin todellakin pahoin; mutta minä pyydän, älkää nyt välittäkö minusta. Eikö herra du Vallon sanonut mitään, antaessaan teille kirjeeni?"

"Ei: minä kuulin kovaa jymyä, menin ikkunaan ja näin ulkoportaiden edessä mahtavaa marmoripatsasta muistuttavan ratsastajan; läksin alas, hän ojensi minulle kirjeen, ja samassa hevonen sortui maahan hengettömänä."

"Entä hän itse?"

"Hän suistui tantereeseen hevosen mukana; hänet nostettiin ylös ja kannettiin huoneeseen. Luettuani kirjeen tahdoin mennä hänen luokseen, saadakseni lähempiä tietoja, mutta hän oli vaipunut niin sikeään uneen, että häntä oli mahdoton saada hereille. Minun tuli häntä sääli ja annoin käskyn vetää häneltä saappaat jalasta ja jättää hänet rauhaan."

"Hyvä! Kuulkaahan siis, mitä asia koskee, monseigneur. Te olette nähnyt Pariisissa herra d'Artagnanin, eikö niin?"

"Olen kylläkin, ja siinä on mies, jolla on sekä päätä että sydäntä, vaikkakin hän on syypää rakkaiden ystäväimme Lyodot'n ja d'Eymerisin kuolemaan."

"Voi, niin, minä tiedän sen; kohtasin Toursissa pikalähetin, joka toi minulle Gourvillen kirjeen ja Pélissonin asiapaperit. Oletteko tarkoin ajatellut sitä tapahtumaa, monsieur?"

"Kyllä."

"Ja olette kai huomannut, että se oli suoranainen hyökkäys teidän valta-asemaanne vastaan?"

"Niinkö luulette?"

"En voi johtua muuhun käsitykseen."

"No niin, tunnustanpa teille, että sama synkkä ajatus on minullakin asiasta ollut."

"Taivaan tähden, älkää siis antako sokaista itseänne, monsieur! Kuunnelkaa tarkkaan... minä palaan tuohon d'Artagnaniin, -- missä tilaisuudessa tapasitte hänet?"

"Hän tuli nostamaan rahoja."

"Millä perusteella?"

"Kuninkaan maksumääräyksellä."

"Suoranaisella?"

"Niin, hänen majesteettinsa oli omakätisesti vahvistanut sen hänen hyväkseen."

"Kas, siinäpä se! No niin, d'Artagnan on nyt käynyt Belle-Islellä; hän oli valepuvussa ja esiintyi isännöitsijänä, jonka tehtävänä oli ostaa suolakuivattamoja jollekulle kartanonherralle. Mutta d'Artagnanilla ei ole muuta isäntää kuin kuningas; hän oli siis kuninkaan lähettämä, ja hän tapasi Portoksen."

"Kuka on Portos?"

"Suokaa anteeksi, minä hairahduin: hän tapasi Belle-Islellä herra du Vallonin ja tietää nyt yhtä hyvin kuin te ja minä, että Belle-Isleä linnoitetaan ja että työ on juuri valmistumaisillaan."

"Ja te luulette todella, että kuningas vasiten lähetti hänet sinne?" kysyi Fouquet mietteissään.

"Olen varma siitä."

"Ja d'Artagnan on vaarallinen ase kuninkaan kädessä?"

"Kaikkein vaarallisin."

"Oikein siis arvioitsin hänet ensi silmäyksellä."

"Kuinka niin?"

"Minä tahdoin kiinnittää hänet puolelleni."

"Jos olette arvostellut hänet Ranskan urhoollisimmaksi, ovelimmaksi ja taitavimmaksi soturiksi, niin olette päätellyt sattuvasti."

"Meidän täytyy siis saada hänet vaikka mistä hinnasta!"

"D'Artagnan?"

"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?"

"Olisi kylläkin, jos sillä aikeella olisi mitään mahdollisuutta."

"Mikä estää?"

"Me olemme antaneet oikean hetken hukkaantua. Hänellä oli hovin kanssa rettelö, jota olisi tullut käyttää; sitten hän matkusti Englantiin, avusti tehokkaasti kuningasvallan palautusta, ansaitsi omaisuuden ja lopuksi ryhtyi jälleen kuninkaan palvelukseen. No, se käänne osoittaa, että hänelle nyt maksetaan hyvin."

"Me maksamme paremmin, siinä kaikki."

"Oh, sallikaa minun huomauttaa, monseigneur, että d'Artagnan pitää sanansa pyhänä, ja kerran sitouduttuaan hän pysyy."

"Mitä siitä päätätte?" kysyi Fouquet levottomasti.

"Että nyt on kysymyksenä kamalan iskun torjuminen."

"Ja miten te väistäisitte sen?"

"Malttakaahan. D'Artagnan tulee tekemään kuninkaalle selvää havainnoistaan."

"No, meillä on hyvää aikaa ajatella sitä seikkaa."

"Kuinka niin?"

"Otaksuakseni olette ehättänyt tuntuvasti edelle hänestä?"

"Noin kymmenen tuntia."

"No niin, kymmenessä tunnissa..."

Aramis pudisti väsynyttä päätänsä.