Part 42

"Pitkä matka se vain on... liian pitkä minulle, kun ajattelin pyytää teitä ottamaan minut veneeseenne ja näyttämään, mitä en ole koskaan nähnyt."

"Mitä niin?"

"Elävää merikalaa."

"Herra siis tulee sisämaasta?" sanoi toinen kalastajista.

"Sieltäpä niin; olen pariisilainen."

Bretagnelainen kohautti olkapäitään, mutta tiedusti sitten: "Onko herra Pariisissa nähnyt herra Fouquetia?"

"Usein", vastasi Agnan.

"Usein?" toistivat kalastajat piirittäen pariisilaisen. "Te tunnette hänet?"

"Jossakin määrin; hän on isäntäni hyvä ystävä."

"Vai niin!" huudahtivat kalastajat.

"Ja minä olen nähnyt hänen linnansa Saint-Mandéssa ja Vauxissa, ja hänen hotellinsa[44] Pariisissa."

"Se on tietystikin komea?"

"Uhkea kerrassaan."

"Mutta niin komea se ei ole kuin Belle-Isle", puuttui puheeseen kolmas kalastaja.

"Pyh", äännähti herra Agnan purskahtaen hyvin halveksivaan nauruun, joka pahastutti kaikkia läsnäolijoita.

"Kyllä kuulee, ettei herra ole nähnyt Belle-Isleä", sanoi kalastajista uteliain. "Tiedättekö, että se on kuuden lieuen ala pitkin- ja poikkipäin ja että siellä on puita, joiden vertaisia ei näe edes Nantesin valleilla?"

"Puita kallioluodolla?" huudahti d'Artagnan; "sitäpä tosiaan haluaisin nähdä."

"Se käy helposti laatuun; me kalastamme Hoedic-saaren luona, tulkaa mukaan. Sieltä te näette kuin paratiisina Belle-Islen tummat puut kuvastumassa taivasta vasten; saapa herra nähdä linnankin valkoisen hahmon aivan kuin nousevan merestä."

"On kai se on komeata", myönteli d'Artagnan; "mutta tiedättekö, että herra Fouquetin linnassa Vauxissa on sata tornia?"

Bretagnelainen kohotti ihmetellen päätänsä, mutta hän ei luopunut käsityksestään.

"Sata tornia!" hän sanoi. "Olkoon vain, Belle-Isle on verrempi. Tahdotteko nähdä Belle-Islen?"

"Olisiko se mahdollista?" kysyi herra Agnan.

"Miksei, kuvernöörin luvalla."

"Mutta minä en tunne kuvernööriä."

"Koska tunnette herra Fouquetin, niin ilmoitatte vain nimenne."

"Voi, hyvät ystävät, minä en ole mikään aatelismies!"

"Jokainen pääsee Belle-Islelle", selitti kalastaja leveällä, puhtaalla murteellaan, "ellei hänellä ole mitään pahaa mielessään Belle-Isleä tai sen herraa kohtaan."

Muskettisoturi tunsi heikon väristyksen ruumiissaan, mutta virkkoi vain: "Kunhan olisin varma, etten tule merikipeäksi..."

"Tuossako?" virkahti kalastaja ylpeästi viitaten sievään, kaarevakupeiseen purteensa.

"No, hyvä! Te vaiennatte kaikki epäilykseni", huudahti herra Agnan. "Tulenpa tähystämään Belle-Isleä, vaikka luultavasti en saa nousta maihin."

"Me kyllä poikkeamme saarelle, me."

"Te? Kuinka niin?"

"Ka, myydäksemme kaloja kaapparilaivoihin."

"Hohoo, kaapparilaivoihin... mitä sanottekaan?"

"Herra Fouquet rakennuttaa parhaillaan kahta sellaista alusta, hätistelläkseen hollantilaisia tai englantilaisia, ja me myymme kaloja kutterien miehistöille."

-- Kas, kas! -- ajatteli d'Artagnan, -- yhä parempaa ja parempaa! Kirjapaino, vallinsarvia ja kaappareita!... Herra Fouquet ei totisesti ole mikään tavallinen läänitysherra, kuten otaksuin. Kannattaapa liikkua hiukan, katsellakseni hänen puuhiaan likeltä.

"Me lähdemme matkaan puoli kuudelta", lisäsi kalastaja tyytyväisenä.

"Olkoon menneeksi! Minä tulen mukaan; en käy välillä enää missään."

D'Artagnan näkikin kalastajien vintturilla hinaavan purtensa vesille; meri nousi, ja lopuksi herra Agnan antoi miesten autella hänet veneeseen, hyvin esitetyllä pelollaan nauratellen pikku kalastajapoikia, jotka tähystivät häntä suurilla, älykkäillä silmillään. Hän heittäysi neljään taipeeseen käännetylle purjeelle katselemaan viimeisiä lähtövalmistuksia, ja kahden tunnin kuluttua alus halkoi ulapan pintaa ison, nelikulmaisen purjeensa varassa.

Kalastajat kohdistivat kaiken mielenkiintonsa pyyntihommaan, joten heidän huomiotaan ei herättänyt vieraan hyvä viihtyminen. Tämä ei kalvennut eikä voihkinut, ei näkynyt ollenkaan voivan pahoin. Kun kukaan ei ehtinyt ohjaamaa purtta, vaappui ja töyssähteli vene aivan kamalasti, mutta ensikertainen purjehtija säilytti kaiken uhalla hyväntuulisuutensa ja ruokahalunsa.

He kalastivat innokkaasti, ja saalis oli jotensakin runsas. Makrillit ja kampelat ihan hypähtelivät puraisemaan koukkuihin, joissa syöttinä oli äyriäisiä. Tavattoman isot meriankeriaat ja turskat olivat jo nykäisseet poikki kaksi peruketta, ja edellistä lajia oli kolme liejuisina kiemuroina sätkimässä purren varastolokeron seiniä vasten.

D'Artagnan toi onnea mukanaan, sanoivat hänelle kalastajat. Soturista tämä puuha oli niin hauskaa, että hänkin tarttui toimeen, nimittäin siimaan, ja päästeli kaikuvia ilonrähähdyksiä ja meheviä voimasanoja, jotka olisivat voineet hämmästyttää hänen muskettimiehiäänkin, aina kun paulaan mennyt saalis tempoilullaan jännitti hänen käsivoimiaan ja pani hänen taitonsa koetteelle.

Näin hupainen ajanvietto oli saanut hänet unohtamaan valtiollisen tehtävänsä. Hän rimpuili parhaillaan jäntevän meriankeriaan kanssa, toisella kädellään ottaen tukea veneen laidasta, voidakseen toisella kiskoa korjuuseen vastustajansa, jonka kita oli ammollaan pinnassa, kun venepäällikkö huomautti hänelle:

"Olkaa varuillanne, ettei teitä nähdä Belle-Isleltä!"

Noilla sanoilla oli d'Artagnaniin taistelupäivän ensimmäisen tykinluodin vingahduksen teho: häneltä kirposi sekä siima että ankerias, jotka toisissaan kiinni ollen palasivat syvyyteen. D'Artagnan havaitsi nyt korkeintaan puolen lieuen päässä Belle-Islen kallioiden siintävät ääripiirteet, joiden yli linnan valkoinen hahmo kohosi majesteettisena. Taampana häämöitti maata metsineen ja vehmaine niittyineen, jotka olivat karjan laitumina. Se näky kiinnitti muskettisoturin huomion ensiksi puoleensa. Aurinko oli nimittäin jo kohonnut taivaanlaen itäiselle neljännekselle, ja kultasäihkyänsä merelle valaessaan se kiehtoi lumotun saaren niin häikäisevään loisteeseen, että silmä eroitti ainoastaan tasaiset paikat; jokainen varjo piirsi jyrkän, synkän viirun niittyjen tai muurien hohtavaan pintaan.

"Kas, kas!" virkahti d'Artagnan katsellessaan mustia kalliomöhkäleitä; "tuossapa nähdäkseni on luonnonvarustuksia, jotka eivät tarvitse insinöörien työtä, tehdäkseen maihintulon vaikeaksi. Mistä hitosta voikaan poiketa koko maakappaleelle, jonka itse Luoja näyttää niin huolellisesti suojanneen?"

"Tuolta puolen", vastasi purren omistaja, kääntäen purjetta ja antaen peräsimelle työntäisyn, joka suuntasi veneen sievää pikku satamaa kohti; tottumaton ei voinut eroittaakaan tätä poukamaa vastarakennetun vallituksen juurelta.

"Mikä tuo paikka onkaan?" kysyi d'Artagnan.

"Se on Locmaria", vastasi kalastaja.

"Entä tuo taloryhmä edempänä?"

"Se on Bangos."

"Ja sen takana?"

"Saujeu... ja sitten tullaan linnaan."

"_Mordioux_, täällähän on kokonainen maailma! Kas vain, tuolla on sotamiehiäkin!"

"Belle-Islellä on seitsemäntoistasataa miestä, monsieur", ilmoitti kalastaja ylpeästi. "Tiedättekö, että piakkoisin linnoitusmiehistöön kuuluu kaksikolmatta komppaniaa jalkaväkeä?"

-- Tuhat tulimmaista! -- ajatteli d'Artagnan polkaisten jalkaa; -- hänen majesteettinsa näkyy lopultakin olleen oikeassa. Laskettiin rantaan.

69.

Lukija varmaan hämmästyy yhtä suuresti kuin d'Artagnankin tavatessaan vanhan tuttavan.

Vähäisimmänkin aluksen maihintulo tuottaa sen verran hämminkiä ja sekasortoa, että mieli ei saa tarvitsemaansa vapautta, voidakseen ensi silmäyksellä tutustua uuteen paikkaan, joka avautuu katseille. Kiikkerä laskusilta, merimiesten rauhaton eloisuus, veden loiske rantakiviä vasten, odottavain huudot ja hyörinä -- kaikki tuollainen monijakoinen aistimus saa tuloksekseen epäröimisen sekavuutta.

Vasta penkereelle noustuaan ja muutaman minuutin seistyänsä sen kaltaalla d'Artagnan niin ollen huomasi, että satamassa ja etenkin kauempana kuhisi tavattomasti työmiehiä.

Alapuolellaan hän tunsi ne viisi lotjaa, joiden oli nähnyt lohkokivillä lastattuina lähtevän Piriacin satamasta. Näitä kiviä hilattiin rantaylänteelle viidenkolmatta tai kolmenkymmenen talonpojan muodostamalla ketjulla. Isot kivet sälytettiin työrattaille, jotka kuljetettiin samaan suuntaan kuin pienemmätkin kärrättiin, -- tietenkin työmaalle, mutta niiden töiden merkitystä ja laajuutta ei d'Artagnan vielä voinut arvioida. Kaikkialla vallitsi yhtä vilkas tuoksina kuin Telemakhos näki noustessaan maihin Salentumissa.[45]

D'Artagnanilla oli hyvä halu tunkeutua edemmäksi, mutta vähäisimmänkin uteliaisuuden osoittaminen olisi herättänyt epäluuloa. Sentähden hän siirtyi eteenpäin vain vähin erin, tuskin mennen yli sen rajan, jonka kalastajat muodostivat rannalla; mitään puhumatta hän tarkkaili kaikkea ja ehkäisi yksinkertaisilla kysymyksillä tai kohteliailla tervehdyksillä kaikki ne oletukset, joita hänestä olisi muutoin saattanut syntyä. Sillaikaa kun hänen seuralaisensa hoitivat ammattiaan, kaupiten ja punniten kalojaan työväelle ja kyläläisille, ehti d'Artagnan kuitenkin hiljalleen loitommaksi, ja rauhoittuneena nähden, että häntä niin vähän huomattiin, alkoi hän tutkivasti ja pelottomasti tähystellä kaikkea etäämpänä ilmenevää. Tuotapikaa hän havaitsikin maisemassa piirteitä, joista soturin silmä ei voinut erehtyä.

Ristitulen aikaansaamiseksi lahdelmasoikion keskiviivan yli oli satamakaaren kumpaiseenkin päähän rakennettu kaksi patteria, nähtävästi järeitä kanuunia varten, sillä d'Artagnan näki työmiesten laittavan pohjaperustuksia ja sovittelevan kuntoon puoliympyrän muotoista puualustaa, jolla laventtipyörä käännetään tykinsuun tähtäämiseksi rintasuojan yli mihin suuntaan hyvänsä.

Sivummalla toiset työmiehet päällystivät mullalla täytettyjen vallivasujen avulla holvivarustusta uudeksi patteriksi, jossa näkyi ampuma-aukkoja. Työnjohtaja kutsui täsmällisin vuoroin työmiehiä, jotka puuvitsaksilla sitelivät risukimppuja mullan vahvikkeiksi, ja toisia, jotka lohkoivat turvesuunnikkaita ampumareikien peitteeksi.

Noita jo pitkälle joutuneita töitä viimeisteltiin niin voimaperäisesti, että ne olivat piammiten valmistumaisillaan; ampumareikien kohdalle ei ollut vielä asetettu tykkejä, mutta näiden alusiksi oli jo pantu tammilaahkoja kovaksi poljetun sorakerroksen tukevalle pohjalle, ja jos tykistöä jo oli saarella, saattoi satama parin kolmen päivän kuluttua olla täydessä puolustuskunnossa.

Kääntäessään katseensa rantapattereista sisempiin varustuksiin d'Artagnan suurimmaksi ihmeekseen huomasi Belle-Islen olevan linnoitettu aivan uuden järjestelmän mukaan, jota hän oli useinkin kuullut kreivi de la Fèren mainitsevan suurena edistysaskeleena, vaikka hän ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sitä käytännössä. Nämä linnakerakennus-suunnitelmat eivät kuuluneet Marollaisin hollantilaiseen eivätkä ritari Antoine de Villen ranskalaiseen järjestelmään, vaan noudattivat Manesson Malletin menetelmää; tämä etevä insinööri oli noin kuusi tai kahdeksan vuotta sitten siirtynyt portugalilaisesta armeijasta Ranskan palvelukseen. Varustustyöt olivat merkillisiä siinä suhteessa, että ne eivät kohonneet maan pinnasta kuten vanhanaikaiset puolustusvallitukset, vaan päin vastoin syventyivät maan sisään, niin että ylipääsemättömiä muureja vastasivat näissä rotkomaiset kaivannot.

D'Artagnan ei tarvinnut pitkääkään aikaa huomatakseen tämän järjestelmän paremmuuden, se kun ei myöntänyt ahdistajan tykeille mitään otetta. Merenpinnan alapuolelle ulottuvina voitiin kaivannot sitäpaitsi maanalaisten sulkujen avulla laskea tulvilleen. Nämä työt olivat muuten melkein lopulleen valmiina. Muuan ryhmä, jolle työnvalvoja jakeli käskyjä, oli juuri sijoittamassa päätekiviä paikoilleen.

Työntökärryjä varten oli laitettu kaivannon yli lankuista silta, joka yhdisti laitaseudun sisäosaan. Yksinkertaisen uteliaasti d'Artagnan tiedusti, oliko luvallista sivullisen mennä sillan yli, ja hänelle vastattiin, ettei siitä ollut mitään kieltoa. Niinpä hän astui sillalle ja lähestyi ryhmää, aluksi tarkaten äsken huomaamaansa määräilijää, joka näytti olevan heidän yli-insinöörinsä. Pöytänä palvelevalle isolle paadelle oli levitetty asemapiirros, ja muutaman askeleen päässä miehestä oli nostovipu käynnissä.

Insinööri käänsi puoleensa d'Artagnanin huomion muullakin kuin luonnollisella tärkeydellään. Hänen hieno ihokkaansa oudoksutti tässä toimessa, johon muurarimestarin asu olisi ollut käytännöllisempi kuin herrasmiehen. Hän oli sitäpaitsi harvinaisen kookas varreltaan, hartiat olivat valtavan leveät, ja päässä oli hattu, jossa komeasti heilui tavallista runsaampikin määrä töyhtösulkia. Hänen liikkeensä ilmaisivat mitä ylväintä majesteettisuutta, ja hän näytti -- sillä hänestä näkyi ainoastaan roteva selkä -- pärmänttäävän miehille laiskuudesta tai tarmottomuudesta.

D'Artagnan asteli likemmäksi. Silloin töyhtöhattuinen heitti viittilöimästä ja vaistomaisesti itse ponnistaen käsillään polviansa vasten katseli köyryisenä kuuden työmiehen punnerrusta ison lohkokiven kohottamiseksi sen verran maasta, että alle voitaisiin työntää kapula kannattimeksi, kunnes nostovivun köysi saataisiin pujotetuksi alitse. Hikisinä huohottaen yrittivät nuo kuusi paaden yhdelle sivulle kerääntyneinä pinnistää kaikki voimansa vääntääkseen kiven syrjää kahdeksan tai kymmenen tuumaa koholle maasta, seitsemännen seistessä valmiina kieräyttämään kulman alle telan, jonka varaan taakka olisi laskettu. Mutta kivi oli kahdesti hellinnyt heidän käsistään ennenkuin sitä oli saatu riittävän korkealle siten kiilattavaksi. On sanomattakin selvää, että miehet kiven luiskahtaessa alas hypähtivät taaksepäin säästääkseen jalkateriänsä rusentumasta, ja niinpä oli paasi vain mätkähtänyt syvemmälle pehmeään maahan, tehden seuraavan ponnistuksen yhä vaikeammaksi.

Kolmas koetus ei onnistunut paremmin, vaan aiheutti lisääntyvää toivottomuutta, vaikka töyhtöhattuinen noiden kuuden kumartuessa kiven yli oli itse komentanut mahtavalla äänellä: "Hii-jop!" kuten voimahankkeissa on tapana.

Hän suoristi nyt vartensa ja pauhasi:

"Hohoi! Mitä tämä merkitsee? Olkipoikasiako olenkin työhön ottanut?... _Corboeuf_, pois tieltä, niin saatte nähdä, kuinka kiveä nostetaan!"

-- Hitto! -- tuumi d'Artagnan; -- luuleeko hän saavansa yksin hievahtamaan tuon möhkäleen? Se olisi merkillistä!

Miehet peräytyivät insinöörinsä käskystä nyreinä ja päätänsä pudistellen; vain puukangen pitelijä jäi paikoilleen valmiina täyttämään tehtävänsä.

Töyhtöhattuinen lähestyi kiveä, köyristyi, työnsi molemmat kätensä alisyrjän alle, jäykisti voimalliset lihaksensa ja vähääkään tärisemättä nosti hitaasti kuin kone möhkäleen kokonaisen jalan verran maasta. Telamies otti tilaisuudesta vaarin ja työnsi kannattimensa kiven alle.

"Noin!" sanoi jättiläinen, päästämättä paatta putoamaan, vaan hiljaa laskien sen telalle.

"_Mordioux_!" huudahti d'Artagnan; "tunnen ainoastaan yhden miehen, joka pystyy tuollaiseen voimannäytteeseen."

"Häh?" äännähti rojo kääntyen.

"Portos!" mutisi d'Artagnan hämmästyneenä; "Portos Belle-Islellä!"

Töyhtöhattuinen puolestaan tähysti valepukuista isännöitsijää ja tunsi hänet siinäkin asussa.

"D'Artagnan!" huudahti hän, ja veri nousi hänen kasvoihinsa. "Hst!" kuiskasi hän d'Artagnanille.

"Hst!" varoitti muskettisoturi yhtaikaa. Ja tosiaan, jos d'Artagnan olikin saanut ilmi Portoksen, oli hän itsekin paljastunut tälle.

Kumpaisenkin valtasi yksityisen salaisuutensa säilyttämisen tärkeys. Ensi työkseen he silti heittäysivät toistensa syliin. Ystävyyssuhdettaan he eivät tahtoneet salata läsnäolijoilta, vaan nimensä.

Mutta syleilyä seurasi miettiminen.

-- Millä hiton lailla voikaan Portos olla Belle-Islellä kiviä nostelemassa? -- ihmetteli d'Artagnan, mutta sen kysymyksen hän teki sielussaan. Vähemmin valtioviisaana Portos ajatteli ääneen.

"Miten penteleessä sinä olet joutunut Belle-Islelle?" hän tiedusti d'Artagnanilta; "mitä aiotkaan täällä tehdä?"

Tähän täytyi vastata vähääkään epäröimättä, sillä d'Artagnanin itserakkautta olisi iäti kaivellut se ajatus, että Portos oli saanut hänet ymmälle.

"_Pardieu_, veikkoseni, minä olen Belle-Islellä syystä että sinä olet täällä."

"Älä nyt!" virkahti Portos ilmeisesti ällistyksissään tästä perusteesta ja koettaen saada siitä tolkkua sillä harkintakyvyllä, jonka hänellä vanhastaan tunnemme.

"Niinhän tietenkin", jatkoi gascognelainen haluamatta suoda ystävälleen miettimisaikaa; "kävin tavoittamassa sinua Pierrefondsissa."

"Todellako?"

"Ihan."

"Etkä tavannut minua?"

"En, mutta tapasin Moustonin".[46]

"Jakseleeko hän hyvin?"

"Paksusti."

"Mutta eihän sentään Mouston sanonut sinulle, että minä olen täällä."

"Miksei hän olisi minulle sitä sanonut? Olenko kenties menettänyt Moustonin luottamuksen?"

"Et kaiketikaan, mutta hän ei tiennyt sitä."

"Kas, siinä ainakin syy, joka ei loukkaa itserakkautta."

"Mutta miten oletkaan menetellyt tavoittaaksesi minut?"

"Voi, veikkoseni, noin suuri herra jättää aina jälkiä matkoiltaan, ja vähäänpä luulisinkaan pystyväni, jollen osaisi seurata ystävieni ladulla."

Näin imartelevakaan selitys ei täydellisesti tyydyttänyt Portosta.

"Mutta minä en ole voinut jättää mitään jälkiä, kun tulin valepuvussa", muistutti hän.

"Vai tulit valepuvussa", tuumasi d'Artagnan.

"Ihan muina miehinä."

"Ja millä tavoin?"

"Myllärinä."

"Kykeneekö sinunlaisesi hieno mies jäljittelemään rahvaan esiintymistä siinä määrin, että koko ympäristö hairahtuisi?"

"Mutta minä vakuutan sinulle, ystäväiseni, että yksikään ei päässyt minusta selville, sillä niin hyvin näyttelin osaani."

"Et kuitenkaan niin hyvin, etten minä olisi sinua saavuttanut ja keksinyt."

"Totta kyllä, mutta miten saavuttanut ja keksinyt?"

"Maltas hiukan, kun selitän. Ajattele, että Mouston..."

"Äh, sitä Moustonin tomppelia!" sanoi Portos soukentaen kulmakarvojensa kaaripehkoja.

"Mutta maltas nyt, maltahan toki! Ei Moustonissa ole vikaa, kun hän ei itsekään tiennyt, missä sinä olit."

"Niin oikein. Ja juuri sentähden olen niin utelias käsittämään tulosi."

"Kylläpä olet kärsimätön, Portos."

"Pohtiminen hermostuttaa minua hirveästi."

"Pian käsität. Aramis kirjoitti sinulle Pierrefondsiin, eikö niin?"

"Kyllä."

"Hän kirjoitti, että sinun piti tulla ennen kuin _aequinoctiun_ ehtii?"

"Se on totta."

"No, siinä se juttu", sanoi d'Artagnan toivoen tämän perusteen riittävän Portokselle.

Parooni näkyi pusertavan aivoistaan rajua ajatusurakkaa.

"Ahaa, kas, nyt ymmärrän! Kun Aramis pyysi minua tulemaan ennen kuin _aequinoctium_ joutuu, sinä haistoit, että minun piti yhtyä hänen seuraansa. Sinä kuulustit, missä Aramis oli, tuumien itseksesi: 'Missä Aramis on, siellä tapaan Portoksen.' Sinä sait tietää, että Aramis oli Bretagnessa, ja silloin ajattelit: 'Portos on Bretagnessa.'"

"Oikeaan osattu! Sinusta olisi tullut oiva poppamies, veikkoseni. Nyt siis käsität aseman. La Rochs-Bernardiin saapuessani kuulin puhuttavan Belle-Islen erinomaisista linnoitustöistä. Kuvaus herätti uteliaisuuttani. Astuin kalastajapurteen ollenkaan aavistamatta, että sinä olit juuri täällä. Maihin noustuani näin rotevan peijoonin nostavan kiveä, jota itse Aias ei olisi saanut järkähtämään. Silloin minulle valkeni: 'Ei kukaan muu kuin parooni de Bracieux pysty tuollaiseen temppuun.' Sinä kuulit lausumani, käännyit katsomaan, tunsit minut, me syleilimme toisiamme ja kautta sieluni, jos haluat, rakas ystävä, syleilemmepä vielä toistamiseen."

"Se nyt on tosiaan sitä myöten selvää", myönsi Portos, ja hän syleili d'Artagnania niin sydämellisesti, että muskettisoturi haukkoi ilmaa viiden minuutin ajan.

"Kas, kas, väkevämpi kuin milloinkaan", änkkäsi soturimme, "ja onneksi juuri käsivarsissa yhä voima."

Portos kiitti armollisella hymyllä.

Niiden minuuttien aikana, jotka d'Artagnan tarvitsi hengähtääkseen, hän oli ajatellut esitettävän osansa vaikeutta. Piti alituiseen kysellä säästyäkseen vastailemasta. Tarpeeksi puhallettuaan hän oli selvillä suunnitelmastaan.

70

D'Artagnanin ensimmältä kovin hämmentyneet käsitykset alkavat hieman selvitä.

D'Artagnan asettui heti hyökkääväksi. "Nyt sanottuani sinulle kaikki, parahin ystävä, tai oikeammin sinun keksittyäsi kaikki, kerropas minulle sinä, mitä teet täällä noin pölyisenä ja savisena?"

Portos pyyhki otsaansa ja vastasi ylpeästi silmäillen ympärilleen:

"Mutta pitäisipä sinun helpostikin nähdä, mitä minulla on täällä tekeillä."

"Kyllähän, kyllä näenkin, että sinä nostelet kiviä."

"Hoo, se tapahtui vain näyttääkseni noille vetelyksille, mihin mies pätee!" sanoi Portos halveksivalla äänellä. "Mutta käsität kai..."

"Niin, ethän varsinaiseksi hommaksesi harjoittane sellaista voimailua, vaikkakin moni nostelee kiviä toimeentulokseen ja tulee toimeen kuitenkin huonommin siinä kuin sinä. Siksipä äsken kysyinkin sinulta, mitä parooni täällä tekee."

"Minä tutkin topografiaa, chevalier."

"Tutkit maastomittauksia?"

"Niin; mutta mitä sinä itse teet tuossa porvarillisessa asussa?"

D'Artagnan huomasi tehneensä virheen, lausuessaan ihmettelynsä ulkonaisesta esiintymisestä, joka johti Portoksen keksimään vastakysymyksen. Onneksi hän oli valmistautunut senkin varalta.

"Mutta tiedäthän", sanoi hän, "että minä toden teolla olen porvari. Puvussani ei siis ole mitään merkillistä, kun se on asemani mukainen."

"Mitä joutavia, -- sinä olet muskettisoturi!"

"Sinä et seuraa aikaasi, veikkonen; minä olen ottanut eron."

"Vielä mitä!"

"No totisesti, kautta kunniani!"

"Ettäkö olet jättänyt palveluksen?"

"Jättänyt olen."

"Heittänyt kuninkaan silleen?"

"Kerrassaan."

Portos kohotti käsivartensa korkeutta kohti kuten aivan tavattoman sanoman saaja hämmästystään ilmaisee. "Oh, se on ihan käsittämätöntä", virkahti hän.

"Ja kuitenkin totta."

"Ja mikä sinut siihen sai?"

"Kuningas alkoi karvastuttaa sisuani; Mazarin oli minulle jo kauan ollut vastenmielinen, kuten tiedät; niinpä heitin asetakkini orrelle."

"Mutta Mazarin on kuollut?"

"Sen, hiisi vieköön, tiedän; mutta eronpyyntöni oli tehty ja hyväksytty kaksi kuukautta aikaisemmin kuin hän jätti maailman. Vapaaksi mieheksi päästyäni riensin Pierrefondsiin tapaamaan rakasta Portos-ystävääni. Olin kuullut puhuttavan erinomaisesta ajanvietto-jaoituksestasi ja halusin kahdeksi viikoksi jakaa aikani samalla tavoin."

"Hyvä ystävä, tiedäthän, että taloni ei ole sinulle avoinna pariksi viikoksi, vaan vuodeksi, kymmeneksi vuodeksi, iäksesi."

"Kiitos, veikkoseni!"

"Mutta maltas -- etköhän tarvitse rahaa?" jatkoi Portos helisyttäen viitisenkymmenen louisdorin pivollista taskussaan. "Siinä tapauksessa... tiedäthän?"

"Ei, minä en tarvitse mitään; olen tallettanut säästöni Planchetille, joka maksaa minulle korkoa niistä."

"Säästösi? Sinä?"

"Niin juuri", vastasi d'Artagnan; "miksen minä olisi pannut vähän säästöön kuten muutkin, Portos?"

"Minulla ei ole mitään muistuttamista sitä vastaan; päinvastoin olen sinusta aina epäillyt... tarkoitan, Aramis on aina arvellut, että sinä haalit jotakin kirstun pohjalle. Minähän en ikinä sekaannukaan taloudellisiin asioihin; otaksun vain, että muskettisoturin säästöt eivät voi olla kovinkaan tuntuvia."

"Eivät sinun säästöihisi verraten, Portos, joka olet miljoonamies; mutta annankin sen seikan nyt arvosteltavaksesi. Minulla oli eräässä paikassa kaksikymmentäviisituhatta livreä..."

"Sievä erä", sanoi Portos alentuvasti.

"Ja siihen lisäsin", jatkoi d'Artagnan, "viime kuun kahdeksantenakolmatta päivänä kaksisataatuhatta livreä."

Portoksen silmät remahtivat suuriksi, kaunopuheisesti kysyen muskettisoturilta: -- Mistä lemmosta kaappasit moisen summan, hyvä ystävä?

"Kaksisataatuhatta livreä!" huudahti hän viimein.

"Niin, ja kun vanhan säästön ohella otan lukuun ne kaksikymmentätuhatta, jotka minulla on nyt mukanani, pääsen kahteensataanneljäänkymmeneenviiteentuhanteen livreen."

"Mutta mistä onkaan tuommoinen omaisuus lähtöisin?"

"Älähän huoli, minä kerron sinulle koko jutun myöhemmin, ystäväiseni; mutta kun sinulla itselläsi on sitä ennen paljon sanottavaa minulle, niin jääköön minun selvitykseni oikealle vuorolleen."

"Mainiota!" ihasteli Portos; "nyt olemme kaikin rikkaitta. Mutta mitä kertomista minulla muka on sinulle?"

"Ensiksikin tietysti, kuinka Aramis nimitettiin..."

"Ahaa, Vannesin piispaksi."

"Juuri niin", sanoi d'Artagnan, "Vannesin piispaksi. Hänpä on päässyt pitkälle -- kelpo Aramis!"

"On, on! Ottamattakaan lukuun, että hän ei pysähdy siihen."