Part 41

Ensimmäisessä huonekerrassa osui parhaillaan kaksi matkustajaa olemaan niinikään illastamispuuhissa. D'Artagnan oli tallissa nähnyt heidän hevosensa ja yleisönhuoneessa palvelijansa. Toinen matkusti nimittäin lakeijan keralla kuten jonkun verran huomattavana henkilönä; tällä parilla oli ratsuinaan kaksi komeata ja lihavaa percheläistä tammaa. Toinen matkalainen oli vähäpätöisemmältä näyttävä pikku mies pölyttyneessä päällystakissaan, kuluneissa liinavaatteissaan ja enemmän katukiveyksen kuin jalustimien hivuttamissa saappaissaan. Hän oli tullut Nantesista kärryillä, joiden edessä oli niin Furetin näköinen hevonen karvaltaan, että d'Artagnan olisi saanut etsiä sadan lieuen piiristä parempaa täydennystä parivaljakoksi. Kärryissä oli useita isoja, vanhoihin vaatekaistaleihin käärittyjä myttyjä.

-- Tämä matkamies on minun lajiani, -- ajatteli d'Artagnan. -- Hän kelpaa ja soveltuu minulle, ja minä kaiketi myös hänelle. Herra Agnan harmaassa ihokkaassa ja hivuneessa patalakissa ei ole arvoton illastamaan känttyräsaappaisen ja takkuluuskaisen herrasmiehen kanssa.

Hän kutsui luokseen isännän ja käski tämän toimittaa sorsansa, öljykakkunsa ja omenaviininsä vaatimattomalta näyttävän herrasmiehen huoneeseen. Hän itse kapusi lautanen kädessään ylös puuportaita ja kolkutti kamarin ovelle. "Sisään!" huusi tuntematon.

D'Artagnan astui sisään hymy huulilla, lautanen kainalossa, hattu toisessa kädessään ja kynttilä toisessa.

"Suokaa anteeksi, monsieur", hän haastoi, "olen matkustavainen kuten tekin, en tunne majatalossa ketään, ja pahana tapanani on ikävystyä aterioidessani yksin, niin että ruoka ei minulle maistu enkä siitä kostu. Te teitte minuun erittäin miellyttävän vaikutuksen, kun äsken kävitte alhaalla avauttamassa ostereita. Huomasin lisäksi, että teillä on ihan samanlainen hevonen kuin minulla ja että isäntä -- epäilemättä tämän yhdennäköisyyden perusteella -- on asettanut ne vierekkäin talliin näköjään peräti sopuisiksi kumppanuksiksi. Miksipä siis herrat olisivat erossa, monsieur, kun hevoset pitävät seuraa toisilleen? Sentähden tulin pyytämään teiltä sitä suosiota, että sallisitte minun istua pöydässänne. Nimeni on Agnan, Agnan teidän palvelukseksenne, monsieur, -- olen ansiottomasti isännöitsijänä rikkaalla ylimyksellä, joka haluaa näillä tienoin ostaa suolakuivattamoita ja lähetti minut tarkastelemaan sopivia alueita. Soisin tosiaan hartaasti, monsieur, että minun olemukseni miellyttäisi teitä yhtä paljon kuin te herätätte minun mieltymystäni; se olisi minulle suuri kunnia."

Vieraalla -- jonka d'Artagnan näki vasta ensi kertaa kunnollisesti, sillä hän oli varemmin päässyt silmäämään tätä vain vilahdukselta, -- oli kirkkaat, mustat silmät, kellahtava hipiä ja viidenkymmenen ikävuoden painosta hiukan rypistynyt otsa; kasvonpiirteet kuvastivat vaatimatonta säyseyttä, mutta hänen katseissaan oli ilmeistä älykkyyttä.

-- Voisipa sanoa, -- ajatteli d'Artagnan, -- että tämä veitikka on kaiken ikänsä työskennellyt vain päänsä yläosalla: silmillään ja aivoillaan. Hän lienee tiedemies; suu, nenä ja leuka eivät hänellä ilmaise yhtään mitään.

"Monsieur", vastasi täten tutkisteltu, "tulonne on minulle kunniaksi. Minä en kylläkään ole ikävissäni", hän lisäsi hymyillen, "minulla on seuraa, joka voi aina kiinnittää mieltäni. Mutta hyvillä mielin kuitenkin otan vastaan käyntinne."

Niin sanoessaan känttyräsaappainen mies silti loi levottoman katseen pöydälleen, jolta osterit olivat kadonneet, -- jäljellä oli vain viipale suolaista sianlihaa.

"Isäntäni toimittaa minulle tänne sievän siivekäspaistin ja oivallisen öljykakun, monsieur", kiirehti d'Artagnan ilmoittamaan, uuden kumppaninsa pikaisestakin silmäyksestä luettuaan kuokkavieraan hyökkäyksen pelkoa. Toisen kasvot ilmaisivat selvästi huojennusta, ja samassa saapuikin isäntä mainittuine herkkuineen. Öljykakun ja sorsan lisäännyttyä käristetyn läskinviipaleen vierelle d'Artagnan ja toinen kumppanus kumarsivat, istuutuivat vastatusten ja jakoivat veljellisesti kaiken syötävän.

"Myöntänette, monsieur, että yhteenliittyminen on oiva ajatus", virkkoi d'Artagnan.

"Kuinka niin?" kysyi suu täynnä vieras.

"No, senpä minä selitän", sanoi d'Artagnan. Vieraan leukapielet tekivät välirauhan, hänen kuullakseen paremmin. "Ensiksikin meillä on nyt kahden kynttilän herttainen valo, sen sijaan että meillä erikseen oli kumpaisellakin vain yksi."

"Se on totta", myönsi vieras, johon huomautuksen pätevyys tehosi ilmeisesti.

"Toisekseen huomaan teidän pitävän parhaiten minun öljykakustani, kun taasen minulle tämä läskinviipaleenne maistuu mainiosti."

"Hauska sattuma tosiaan!"

"Ja paremman valaistuksen ja makuni mukaisen aterioimien yläpuolelle vielä asetan seurustelun tuottaman mielihyvän."

"Te olettekin tosiaan hilpeä haastelija", kiitti tuntematon hyvillään.

"Ka, niin kai, -- hilpeä kuten kaikki tyhjäpäiset ihmiset. Hoo, samaten ei ole teidän laitanne; näen silmissänne kaikenlaatuista neroa."

"Oh, monsieur..."

"No, myöntäkää pois, että te olette tiedemies."

"Toden totta, melkein kyllä... henkisen työn tekijä olen, sanoi kirjailija."

"Kas niin!" huudahti d'Artagnan ihastuneesti lyöden kätensä yhteen; "enpäs vainkaan erehtynyt! Jo on ihme, että minulla siis on onni viettää iltani kirjailijan parissa, -- kenties kuuluisankin?"

"Ei", vastasi tuntematon punastuen, "sitä sanaa ei minä oikein voi käyttää."

"Vaatimaton!" huudahti d'Artagnan hurmaantuneena; "hän on vaatimaton!" Ja suorasukaisen sydämellisesti hän jälleen kääntyi virkkamaan vieraalle: "Mutta nimetkää minulle edes teoksenne, monsieur, sillä ettehän ole maininnut vielä omaa nimeänne, joka minulle selvittäisi kaikki."

"Nimeni on Jupenet, monsieur", ilmoitti kirjailija.

"Kaunis nimi!" kehui d'Artagnan; "kaunis nimi, kautta kunniani, ja ties kuinka minusta -- suokaa anteeksi erehdykseni, jos hairahdun -- ties miten minusta tuntuukaan kuin olisin kuullut sitä jossakin mainittavan."

"Olenhan sepittänyt runoutta", huomautti nero säveästi.

"Ah, niin, minulle tietenkin on lausuiltu runojanne."

"Sitä en luule, sillä säkeitäni ei ole julkaistu", selitti runoilija punehtuen. "Sain sitten valmiiksi murhenäytelmän..."

"Sen minä olenkin nähnyt näyttämöllä!"

Runoilija punastui entistä enemmän. "Erehdytte siinäkin, sillä Bourgogne-hotellin teatteriseurue ei ottanut sitä esittääkseen", tunnusti hän, huulillaan hymy, joka kaihossaan kuitenkin ilmaisi jotakin sisäistä ylpeyttä.

D'Artagnan puri huultansa.

"Huomaatte siis, monsieur", jatkoi runoilija, "että olette hairahtunut minusta: kun olen vielä yleisölle tuntematon, ette tekään ole voinut kuulla puhuttavan minusta."

"Ihan minä olen ymmällä. Nimi Jupenet on kuitenkin niin soinnukas ja aivan kuin luonnostaan kuuluva herrain Corneillen, Rotroun ja Garnierin rinnalle. Toivoakseni suvaitsette ystävällisesti lausua minulle muutamia otteita murhenäytelmästänne, monsieur, myöhemmällä, jälkiruuaksi. Siitä tulee oikea sokerileivos paistimme päällisiksi, _mordioux!_ Ah, pyydän anteeksi, monsieur, kun kieleltäni livahti herrani ja isäntäni lempisadatus, jonka tulen toisinaan lainanneeksi, koska se tuntuu niin säädylliseltä. Sen vapauden otan luonnollisesti vain hänen poissaollessaan, sillä käsitättehän, että kun hän saapuvilla -- mutta tämä omenaviini on totisesti viheliäistä, monsieur, eikö teistäkin? Ja tuo peijakkaan ruukkukin on epämuotoinen, että se pyrkii keikahtelemaan kumoon."

"Jos kiilaisimme hiukan?"

"Panisimme alle tuen? Niin, mutta minkä?"

"Tuohon syrjän täytteeksi voisi asettaa veitsen."

"Ja millä leikkaisimme sorsaa? Aiotteko sen jo heittää silleen?"

"Sitä en ajatellut. Mutta malttakaas..."

Runoilija penkoi taskuaan ja sai hyppysiinsä pienen, nelitahkoisen metallipuikon, lähes puolentoista tuuman mittaisen. Mutta samassa hän nähtävästi katsoi olleensa varomaton ja aikoi pistää sen takaisin; silloin d'Artagnan ojensi kätensä sitä kohti, muskettisoturin huomiota kun ei mikään välttänyt.

"Kas, siinäpä näpsä kapine", hän sanoi; "saako sitä katsella?"

"Kyllä vain", mukausi runoilija, joka ilmeisesti katui äskeistä päähänpistoaan, "katsella sitä sopii, mutta se katseleminen ei teitä hyödytä", hän lisäsi hieman turhamaisena, "sillä ellen teille sano, mitä sillä tehdään, ette voi aavistaakaan sen käyttöä."

D'Artagnan oli runoilijan hämmennyksestä heti johtunut arvelemaan, että tässä piili jotakin, ja huomionsa kerran käännyttyä tähän kohtaan hän sulkeusi itse mitä suurimpaan varovaisuuteen, joka hänelle kaikissa tilaisuuksissa turvasikin ylemmyyden. Herra Jupenetin kehaisusta huolimatta hän muuten oli esinettä silmätessään tuntenut sen ihan hyvin. Se oli kirjapainon kirjake.

"Arvaatteko, mikä se on?" jatkoi runoilija.

"En kuolemaksenikaan!" ällisteli d'Artagnan.

"No, tämä pienoinen valettu tanko, monsieur", elähtyi mestari selittämään, "on painokirjain."

"No kaikkea!"

"Versaali."

"Jopa nyt!" ja herra Agnanin suurenneet silmät ilmaisivat mitä yksinkertaisinta hämmästelyä.

"Niin, monsieur, versaali eli iso J, nimeni ensimmäinen kirjain."

"Että tämäkö on kirjain?"

"Niin, monsieur."

"Taidan puhua kovin tyhmästi, mutta minä en vain käsitä, kuinka sana syntyy, jos tämä on kirjain."

"Sanako?"

"Painettavaksi, niin."

"Se käy helposti. Voin sen kyllä selittää, jos asia herättää harrastustanne."

"Ihan ihmeesti se saattaa minut uteliaaksi."

"No, katsokaa nyt tarkoin."

Jupenet otti taskustaan seitsemän tai kahdeksan tuollaista metallipuikkoa lisää, d'Artagnanin tähystäessä niitä peräti tarkkaavaisena.

"Ahaa!" huudahti d'Artagnan, "teillä siis onkin kokonainen kirjapaino taskussanne! _Peste_, onpas tämä ihmeellistä -- kaikkea sitä matkustellessaan oppii, _mon Dieu_!"

"Terveydeksenne", toivotti Jupenet tyytyväisenä.

"Teidän terveydeksenne, _mordioux_, teidän! Mutta odottakaas, älkäämme kilistäkö tällä omenaviinillä. Tämä on kurjaa juomaa ja arvotonta miehelle, joka on tottunut ammentamaan elvykkeensä Hippokreneesta -- niinhän te runoilijat nimittänette lähdettänne?"

"Niin, monsieur, se on kylläkin alkulähteemme nimenä, joka johtuu kahdesta kreikkalaisesta sanasta: _hippos_ on hevonen, ja..."

"Monsieur", keskeytti d'Artagnan, "toimitanpa eteenne nestettä, joka johtuu yhdestä ainoasta ranskalaisesta sanasta eikä sen takia ole huonompaa -- se sana on rypäle. Tämä omenaviini sekä ellottaa että paisuttaa sisuksiani. Sallikaa minun tiedustaa isännältämme, eikö hänellä jossakin kellarinsa sopessa ole joitakuita kunnon pulloja Beaugencyn tai Ceranin mehua."

Huudettu isäntä säntäsi heti ylös portaita.

"Älkää huoliko, monsieur", esteli runoilija, "meillä ei ole enää aikaa juoda viiniä, ellemme tahdo erityisesti kiirehtiä, sillä minun on käytettävä korkeanveden hetkeä, lähteäkseni alukseen."

"Mihin alukseen?"

"Belle-Islen laivaan."

"Vai niin, te lähdette Belle-Islelle?" virkkoi muskettisoturi.

"Joutavia, -- aikaa teillä on yltäkyllin, monsieur", viihdytti isäntä; "laiva lähtee vasta tunnin kuluttua, ja kun kuulette naapurinne lähtevän, silloin kerkiätte vielä hyvin tekin."

"Lähteekö siis hänkin Belle-Islelle?"

"Niin kuuluu."

"Se herrasmies, jolla on lakeija mukanaan?" kysyi d'Artagnan. "Varmaan joku aatelinen?"

"En ollenkaan tiedä", vastasi isäntä, "mutta hän juo samaa viiniä kuin te nyt tilasitte."

"Lempo, sehän on meille suuri kunnia", virkkoi d'Artagnan isännän noutaessa pyydetyn pullon.

"Ette siis ole koskaan nähnyt mitään tekstiä painettavan?" aloitti runoilija sitten uuden viinilasillisen ääressä palaten vallitseviin ajatuksiinsa.

"En ikänäni."

"Katsokaas, sanaan kuuluvat kirjakkeet pannaan vierekkäin, tällä tavoin: Ly, tuosta otan h:n ja e:n, kaksi nn:ää, loput kirjakkeet ovat y ja s", puheli runoilija pistäen kirjakkeet hyvin tottuneesti kokoon. "_Lyhennys_", hän lausui lopuksi.

"Mainiota!" tuumi d'Artagnan. "Siinä kirjaimet tosiaan ovat koolla, mutta mitenkä niitä voi pidellä?" ja hän kaatoi vieraalleen toisen lasillisen viiniä.

Jupenet hymyili tietävästi ja veti taskustaan nyt esiin pienen metalliviivoittimen, jossa sisäsyrjä ja oikeanpuolinen päätylaita kohosivat suorassa kulmassa ylöspäin ja keskikohdalla oli väliseinän näköinen kaide. Täten muodostuvan lokeron sisäpuolelle hän latoi kirjakkeita riviksi, pidätellen niitä koossa vasemmalla peukalollaan.

"Ja mikä tuommoinenkin kummallinen viivoitin lienee nimeltään?" ihmetteli d'Artagnan. "Arvattavasti silläkin on nimensä."

"Tämä on latomishaka", selitti Jupenet. "Tällaisen avulla muodostetaan rivit."

"Latomishaka!" tuumi muskettisoturi. "Sanonpa totisesti vieläkin, että ihan teillä on täysi kirjapaino taskuissanne", ihasteli d'Artagnan puhjeten sellaiseen naurunhörötykseen, että runoilija ei voinut ollenkaan aavistaa olevansa urkittavana.

"Ei", vastasi tämä kuitenkin pidättyvästi, "olen vain laiska kirjoittamaan, ja kun olen päässäni sepittänyt säkeen, ladon sen heti valmiiksi kirjapainoa varten. Tällä tavoin nyt aion saada tuotteeni helpommin painatetuiksi."

-- Niin kai! -- tuumi d'Artagnan itsekseen. -- _Mordioux!_ tästä pitää ottaa selko.

Ja nopsasti keksien soveliaan verukkeen muskettisoturimme poistui tuokioksi pöydästä, riensi alas portaita ja juoksi vajaan, missä kärryt olivat. Tikarinsa kärjellä tunnustellen yhden vaatepäällyksisen mytyn sisältöä hän varmistausi siitä, että koko kuorma oli latomotarpeita.

-- Hyvä! -- ajatteli d'Artagnan. -- En vielä tiedä, linnoittaako herra Fouquet Belle-Isleä tuntuvasti; mutta tässä ainakin on henkisiä ampumatarpeita linnaan.

Tyytyväisenä havainnostaan hän palasi seuraansa. D'Artagnan tiesi nyt mitä tahtoikin tietää, mutta pysyi kuitenkin näyttelijäkumppaninsa parissa, kunnes viereisestä huoneesta kuului lähtöhälinää. Samassa kirjanpainajakin kiirehti jalkeille, jo aikaisemmin annettuaan käskyn hevosensa valjastamisesta. Ajoneuvot odottivat ulko-oven edustalla. Toinen matkustavainen nousi ratsaille lakeijansa kanssa pihalla.

D'Artagnan saattoi Jupenetia satamaan asti, missä tämä siirrätti kärrynsä ja hevosensa alukseen. Samaten otti varakas matkustavainen mukaan lakeijansa ja molemmat ratsunsa. Mutta kaikella oveluudellaankaan ei d'Artagnan saanut vihiä miehen nimestä; kasvonpiirteet hän kuitenkin painoi ainiaaksi mieleensä.

Muskettisoturillamme oli hyvä halu mennä laivaan noiden kahden matkustavaisen kanssa, mutta hänet peräytti rannalta takaisin majataloon tärkeämpi harrastus kuin uteliaisuus, nimittäin taatun menestyksen tavoittaminen. Hän astui huoaten huoneeseensa ja heittäysi heti vuoteelle, ollakseen hyvissä ajoin aamulla valmis käyttämään yön levon antamia vereksiä aatteita ja neuvoja.

68.

D'Artagnan pitkittää tutkimuksiaan.

Päivän valjetessa d'Artagnan itse satuloitsi Furetin, joka oli mässännyt kaiken yötä, yksinään ahmien kahden kumppaninsa apejäännökset.

Muskettisoturi otti täyden selvyyden isännästä, jonka huomasi ovelaksi ja epäluuloiseksi sekä kaikesta sydämestään ja sielustaan kiintyneeksi herra yli-intendenttiin. Ollakseen herättämättä hänen epäilyksiään pysyi d'Artagnan senvuoksi jutussaan, että hänen tehtävänään oli tarkastella muutamia suolakuivattamoita ostohankkeissa.

Lähteä La Roche-Bernardista laivassa Belle-Islelle olisi aiheuttanut huomaavaista tulkintaa, johon kenties jo muutenkin oltiin johtumassa, niin että hänestä milloin tahansa saatettiin ilmoittaa linnaan. Olihan sekin omituista, että tuo matkustavainen ja hänen lakeijansa olivat jääneet salaperäisiksi d'Artagnanille, vaikka hän kyllä oli koettanut urkkia heistä tietoja isännältä, joka näkyi hyvin tuntevan heidät.

Muskettisoturi kuulusteli siis lähitienoon suolapatoja ja lähti taivaltamaan rämeille, jättäen meren oikealleen ja tunkeutuen tuolle laajalle ja autiolle tasangolle, joka muistuttaa lieju-ulappaa, kun sen hopeisina aaltoina kohoilee siellä täällä muutamia suolaharjanteita.

Furetin pienet jäntevät koivet patikoitsivat vinhasti jalan levyisinä maavalleilla, joilla suolapadot jakausivat erilleen. Nähdessään ainoastaan kylmän kylvyn olevan seurauksena mahdollisesta kompastuksesta d'Artagnan huoletta antoi hevosen tepastaa tasaista menoaan ja tyytyi katselemaan taivaanrannan kolmea suippoa kellotornia, jotka tyyten kohottoman lakeuden helmasta pistäysivät ylöspäin kuin pystyyn isketyt peitset.

Piriac, Batzin kauppala ja Croisic, kaikki aivan toistensa näköisiä, etupäässä kiinnittivät hänen huomiotaan, mutta toisinaan kääntyessään silmäilemään muutakin näköpiiriä hän havaitsi toisella puolella taivaanrannan rajassa kolme muuta kellotornia, -- Guéranden, Pouliguenin ja Saint-Joachimin. Koko näköpiiri tuntui siten keilaradalta, jolla Furet ja hän olivat palloina kierimässä.

Piriac oli ensimmäinen satama oikealla. D'Artagnan poikkesi sinne, huomattavimpien suolankeittäjäin nimet huulillaan. Juuri kun hän käväisi katsomassa pikku satamaa, läksi sieltä merelle viisi isoa lotjaa kivillä lastattuina.

D'Artagnanista tuntui kummalliselta, että kiviä vietiin seudulta, missä niitä ei ollut louhittavissa. Hän turvautui herra Agnanin kaikkeen herttaisuuteen, kysyessään satamassa näkemiltään miehiltä selitystä näin outoon ilmiöön. Muuan vanha kalastaja vastasi matkustavaiselle, että kivet eivät olleet Piriacista saatuja eivätkä tietysti myöskään ympäristön suolarämeiltä.

"Mistä niitä sitten saadaan?" tiedusti muskettisoturi.

"Ne tuodaan Nantesista ja Paimboeufistä, monsieur."

"Ja minne niitä viedään?"

"Belle-Islelle, monsieur."

"Vai niin", virkkoi d'Artagnan samaan tapaan kuin oli ilmaissut harrastustaan kirjanpainajan kapistuksia kohtaan. "Belle-Islellä on siis rakennustöitä?"

"Niinhän tietenkin, monsieur. Joka vuosi herra Fouquet korjauttaa linnan muureja."

"Onko linna rapistumassa?"

"Se on hyvin vanha."

"Niinpä niin."

-- Oikeastaan, -- ajatteli d'Artagnan, -- mikään ei ole luonnollisempaa, ja jokaisellahan on oikeus korjauttaa kiinteimistöään. Joutavanpäiväisesti voitaisiin tulla minulle sanomaan, että linnoitan _Pyhän Neitsyen kuvaa_, kun minun täytyy sitä paikkauttaa jossakin kohden. Totisesti luulenkin, että hänen majesteetilleen on annettu eksyttäviä tietoja, joten kuningas voi hyvinkin olla ihan väärässä.

"Eikö muuten teistäkin", hän jatkoi ääneen kalastajalle, sillä hänen retkensä päämääräänhän kuului epäluuloisen näytteleminen, "eikö teistäkin, hyvä mies, tunnu sentään merkilliseltä, että näitä kiviä kuljetetaan juuri tätä kautta?"

"Kuinka niin?" kysyi kalastaja.

"Nehän tulevat Nantesista ja Paimboeufistä Loire-virran varrelta, eikö niin?"

"Kyllä. -- ne lautataan alas virtaa."

"Se on mukavaa, sen myönnän; mutta miksei niitä viedä suoraan Saint-Nazairesta Belle-Islelle?"

"Ka lotjat ovat huonoja aluksia ja kestävät kehnosti merenkäyntiä", vastasi kalastaja.

"Eihän se ole mikään syy."

"Suokaa anteeksi, monsieur, kyllä kuulee, että te ette ole milloinkaan ohjaillut purjealusta", huomautti kalastaja, ja hänen äänessään oli jonkunlainen halveksimisen väre.

"Selittäkää minulle tuo seikka, minä pyydän, ystäväiseni. Tulla Paimboeufistä Piriaciin, lähteäkseen Piriacista Belle-Islelle -- se on minusta nähden samaa kuin matkustaisin La Roche-Bernardista Nantesin kautta tänne."

"Vesitse se olisi lyhempi tie", vastasi kalastaja järkähtämättömästi.

"Mutta onhan siinä hitonmoinen mutka?"

Kalastaja pudisti päätänsä.

"Lyhin tie paikasta toiseen on suora viiva", intti d'Artagnan.

"Te unohdatte vuoroveden, monsieur."

"No, vaikka otetaankin lukuun luode ja vuoksi."

"Ja tuulen."

"Joutavia! Eihän se ole vakinainen."

"Se ei ole vastuksena tällä reitillä: Loiren vuolle työntelee aluksia melkein Croisiciin asti. Jos niissä on jotakin paikattavaa tai miehistö haluaa levähtää, ne tulevat sitten rantaa pitkin Piriaciin. Täältä lähtee merivirta vastakkaiseen suunaan, vieden alukset puolenkolmatta lieuen päähän Dumet-saarelle."

"Vaikka niinkin."

"Sieltä Vilainen virranpaine työntää ne toiselle saarelle, Hoedicille."

"Se on selvä."

"No niin, monsieur, siltä saarelta Belle-Isleen on ihan suora matka. Bellekirkin molemmin puolin hyrskehtivä meri soluu kuin peilinä kanavana noiden kahden saaren välissä; jaalat lipuvat sen pinnalla kuin hanhet Loirella, -- niin on sen asian laita."

"Yhdentekevää", väitti itsepintainen Agnan, "se on kuitenkin pitkä kiertotie."

"Ka, mutta joka tapauksessa herra Fouquet tahtoo niin", vastasi kalastaja lopettaakseen keskustelun, ja tuon kunnioitusta herättävän nimen mainitessaan hän otti villamyssyn päästänsä.

D'Artagnanin katse -- nopea ja läpitunkeva kuin miekanterä -- havaitsi ukon sydämessä vain yksinkertaista luottamusta, hänen kasvonpiirteissään pelkkää tyytyväisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Hän sanoi: "herra Fouquet tahtoo niin", aivan kuin olisi sanonut: "se on Jumalan tahto."

D'Artagnan oli yhteen menoon urkkinut liiankin pitkälle; jaalojen lähdettyä merelle jäi Piriaciin sitäpaitsi ainoastaan yksi kaljaasi, nimittäin tämän ukon, ja se ei näyttänyt merikelpoiselta ilman laajaperäisiä korjauksia. Niinpä d'Artagnan taputteli taas Furetia; joka uudeksi sitkeytensä todisteeksi lähti säveästi liikkeelle, kavioillaan velloen suolanevaa ja turpa ojennettuna navakkaan tuuleen, joka paineli lakoon seudun laihaa kasvullisuutta -- vihvilätäpliä ja kanervakaistaleita.

Kello viiden ajoissa hän saapui Groisiciin.

Jos d'Artagnan olisi ollut runoilija, niin hän olisi varmaan ihastunut nähdessään avaran ranta-aukean, joka nousuveden aikana kuohuu ulappana, mutta luoteen jäljiltä jää harmahtavaksi erämaaksi, missä polyypit ja kuihtuneet levät haastavat hävityksen kieltä ja sinne tänne siroitellut valkoiset vierinkivet muistuttavat suunnattomalla hautuumaalla esiin tulleita ihmisluita. Mutta sotilaalla, politikolla, kunnianhimon kannustamalla miehellä ei ollut sitä suloista viihdykettä, että hän olisi katsellut taivaalta menestyksen enteitä ja varoituksen merkkejä. Punainen taivas merkitsee näille miehille myrskyä ja rajuilmaa. Valkoiset hattarat sinilakea vasten leijumassa vain ilmoittavat, että meri pysyy tyynenä ja rauhallisena.

D'Artagnan huomasi taivaan siniseksi, haistoi ilmassa maatuulen tuoksua rantarämeiltä ja päätti: Ensi korkeanveden aikana lähden ulapalle vaikka pähkinänkuoressa.

Croisicissa hän näki kuten Piriacissakin suunnattomia kiviröykkiöitä kasatuiksi rantaan. Nämä jättiläismuurit, joita jokaisessa korkeanveden käänteessä purettiin Belle-Islelle vietäviksi, olivat muskettisoturille kannustuksena edellisen havaintonsa aiheuttamaan arvailuun. Muuriako herra Fouquet korjautti näin suuressa määrin? Vai rakennuttiko hän linnoitusta? Päästäkseen selville hänen täytyi nähdä työmaa.

D'Artagnan toimitti Furetin talliin, illasti majatalossa ja kävi levolle. Päivän koittaessa hän asteli satamaan eli oikeammin vierinkivillä täytetylle rannalle.

Croisicin satama on viisikymmentä jalkaa mitaltaan, ja sen vartiotorni muistuttaa lautaselle asetettua piparkakkua. Laakea ranta on lautasena. Vartiotorni-kakku on muodostunut sadoista multakuormista, jotka mukulakivillä lujittaen on pyöristetty kartioksi, kiertoportaat kupeessaan. Sellainen se on nyt, ja sellainen se oli silloin, -- kakku vain oli hiukan pienempi, eikä sen kyljissä nähty sitä säleaitaa, joka nykyään on sen koristeena, kun tuon köyhän ja hurskaan kauppalan rakennuslautakunta on nähnyt hyväksi laitattaa suojuksen kiemurtelevalle askelmapolulle, joka alhaalta johtaa ylimmälle pengermälle.

Rannalla jutteli kolme, neljä kalastajaa sardiineista ja äyriäisistä. Herra Agnanin silmät säihkyivät teeskentelemättömän hyväntuulisesti, ja hänen huulillaan väikkyi ystävällinen hymy, kun hän lähestyi miehiä.

"Kalastetaanko tänään?" hän kysyi.

"Kyllä, monsieur", vastasi muuan, "ja me odotamme vain nousuveden tasaantumista."

"Missä te kalastatte, ystäväiseni?"

"Rannikolla, monsieur."

"Missä tapaatte parhaita pyyntipaikkoja?"

"Ka, miten sattuu, -- kiertäen saaret, esimerkiksi."

"Mutta saarille on pitkä matka?"

"Ei kovinkaan; neljän lieuen taival."

"Neljän lieuen! Sehän on aikamoinen purjehdusretki!"

Kalastaja nauroi herra Agnanille päin silmiä.

"Niin toki", pitkitti tämä yksinkertaisessa tietämättömyydessään, "sillä eikö neljän lieuen päässä merellä jo menetä maata näkyvistään?"

"Jotakuinkin... saattaa sattua."