Part 39

Samalla oli Gourville ilmestynyt yli-intendentin takaa kuin isäntänsä suojelusenkelinä; hän nosti sormen huulilleen muistutukseksi rahaministerille, että hänen tuli tuskansakin kiihtymyksessä esiintyä varovasti. Fouquet jännittikin toimintaan kaiken hillitsemistarmonsa, pakottautuen niin levolliseksi kuin ihminen ikinä voi sydämensä ollessa pakahtumaisillaan mielenahdistuksesta.

"Lausukaa tietonne", sanoi Gourville Danicampin tullessa huoneeseen.

"Monsieur", aloitti sanansaattaja, "olimme saaneet määräyksen siepata vangit ja huutaa: 'eläköön Colbert!' viedessämme heidät pois."

"Elävältä poltettaviksi, eikö niin, abbé?" keskeytti Gourville.

"Niin, niin, sellaisen käskyn oli Menneville saanut. Menneville tiesi mitä piti tehdä, mutta hän on nyt kuollut."

Tämä tieto näytti tyynnyttävän Gourvilleä sen sijaan että se olisi häntä masentanut.

"Elävältä poltettaviksi?" toisti sanansaattaja ikäänkuin epäillen, tokko tämä hänelle ja hänen kumppaneilleen ilmoitettu ainoa ohje oli tarkoitettu toimeenpantavaksi.

"Niin, teidän piti laahata heidät suoraa päätä roviolle", uudisti abbé raakaluontoisesti.

"Aivan oikein, monsieur, aivan oikein", myönteli mies koettaen saada kahden puhuttelijansa kasvoista selville, olisiko hänen hyvä vai paha selostaa tapauksia täysin totuudenmukaisesti.

"Kertokaahan siis", sanoi Gourville.

"Vankeja oltiin tuomassa Grève-torille", jatkoi Danicamp, "raivostunut kansa tahtoi, että heidät pitikin polttaa eikä hirttää."

"Kansalla oli omat syynsä", huomautti abbé; "edelleen?"

"Mutta juuri kun kaupunginvartio oli hajoitettu ja rovioksi aiottu talo torin varrella sytytetty, heitti äsken mainitsemani raivohenkinen jättiläinen -- jonka sanotaan olleen sen talon omistaja -- erään nuoren miehen avustamana ulos ikkunasta tulen hoitelijat, huusi puolelleen ihmisjoukossa olleet muskettisoturit, hyppäsi itse alas torille ensimmäisestä huonekerrasta ja huiteli niin hurjasti miekallaan, että kaupunginvartio pääsi jälleen voitolle, vangit siepattiin takaisin ja Menneville monen muun mukana surmattiin. Uudestaan kiinni jouduttuaan tuomitut saivat kuolemansa kolmessa minuutissa."

Kaikesta itsehillinnästään huolimatta ei Fouquet voinut olla kumeasti voihkaisematta.

"Ja tuo talonomistaja", kysyi abbé, "mikä hän oli nimeltään?"

"Sitä en osaa sanoa, kun en häntä nähnytkään; minulle oli määrätty puutarhassa vartiopaikka, jonne ilmoiteltiin aseman kehityksestä. Ohjeenani oli kaiken päätyttyä rientää kiireimmän kautta tuomaan teille tieto tuloksesta. Käskyn mukaan karautin täyttä vauhtia liikkeelle, ja nyt olen tässä."

"Oikein tehty, monsieur; meillä ei ole enää muuta kysyttävää teiltä", sanoi abbé yhä ahdistuneemmalla mielellä nähden sen hetken lähenevän, jolloin hän joutuisi haastelemaan veljensä kanssa kahden kesken.

"Oletteko saanut maksunne?" kysyi Gourville.

"Osasuorituksen, monsieur", vastasi Danicamp.

"Tässä on kaksikymmentä pistolia; menkää, monsieur, älkääkä unohtako puoltaa aina kuninkaan todellisia etuja kuten tänäänkin."

"Kyllä muistan, monsieur", vastasi mies kumartaen ja pistäen rahat taskuunsa. Hän poistui.

Fouquet oli tähän asti seisonut liikkumattomana, mutta nyt hän nopeasti astahti abbén ja Gourvillen väliin. Kumpainenkin avasi yhtaikaa suunsa puhuakseen.

"Ei mitään puolusteluja", kielsi rahaministeri, "eikä soimauksen sanaakaan ketään vastaan! Jos minä en olisi ollut huono ystävä, niin en olisi uskonut Lyodotin ja d'Eymerisin vapautusta kellekään toiselle. Minä yksin olen syypää; vain minua siis kohtaavat moitteet ja pahoittelut. Jätä minut, abbé."

"Et kuitenkaan", vastasi viimemainittu, "estäne minua etsityttämästä sitä riiviötä, joka Colbertin puolesta sekaantui hyvinsuunniteltuun hankkeeseemme, -- sillä jos harras kiintymys ystäviinsä on hyvää valtioviisautta, en luule huonoksi sitäkään menettelyä, että hellittämättömästi ahdistaa vihollisiaan."

"Heitä sinä silleen valtioviisaus, abbé; mene nyt vain äläkä toimita minulle kuulumisia itsestäsi ennen kuin määrään toisin, -- minusta tuntuu, että meidän on nyt asetuttava hyvin hiljaisiksi ja varovaisiksi. Sinulla on kamala esimerkki edessäsi. Ei mitään kostotoimia sinun ja väkesi taholta; sen kiellän jyrkästi."

"Ei mikään käsky", murisi abbé, "voi pidättää minua hyvittämästä sukuni kärsimää rikollista häväistystä."

"Kuules nyt", huudahti Fouquet äänellä, jonka jyrkkä sävy ei enää sallinut mitään vastaväitteitä, "jos haudot ainoatakaan ajatusta pienimmäksikään poikkeukseksi minun tahdostani, niin heitätän sinut Bastiljiin kahden tunnin kuluessa sen ilmenemisestä. Toimi sen mukaan, abbé!"

Abbé kumarsi punastuen.

Fouquet viittasi Gourvilleä mukaansa ja suuntasi jo askeleensa työhuonettaan kohti, kun kamaripalvelija korkealla äänellä ilmoitti:

"Chevalier d'Artagnan."

"Kuka se on?" kysyi Fouquet välinpitämättömästi Gourvilleltä.

"Muuan hänen majesteettinsa muskettisoturien entinen luutnantti", vastasi tämä samaan tapaan.

Fouquet ei viitsinyt edes ajatella ilmoitetun käynnin tarkoitusta, vaan astui vain edelleen.

"Suokaa anteeksi, monseigneur", sanoi Gourville, "mutta mieleeni johtuu, että kun tuo urho on eronnut kuninkaan palveluksesta, hän nyt luultavasti tuleekin nostamaan neljännesvuoden osuutta eläkkeestä, joka hänelle lienee myönnetty."

"Menköön hiiteen!" huudahti Fouquet; "miksi valitseekin näin pahan ajan!"

"Sallikaa minun siis lausua hänelle epäys sievässä muodossa, sillä minä tiedän hänet mieheksi, joka nykyisissä olosuhteissamme on parempi saada ystäväksi kuin vihamieheksi."

"Vastatkaa hänelle miten haluatte", sanoi Fouquet.

"Äh, _mon Dieu_", puuttui puheeseen abbé mielensä karvautta nurkuakseen, "vastatkaa mutkattomasti, ettei ole rahoja, olletikaan muskettisotureille."

Mutta abbé oli tuskin ehtinyt virkkaa varomattomia sanojaan, kun raolleen jäänyt ovi ammahti selälleen ja d'Artagnan ilmestyi esiin.

"Niin, herra Fouquet", sanoi hän, "kyllä minä tiesinkin, ettei täällä ole rahoja muskettisotureille. En tänne tullutkaan saamaan rahoja, vaan ainoastaan kieltävän vastauksen. Se on nyt annettu; kiitos! Sanon vain hyvästi ja menen nostamaan herra Colbertilta, mitä muodon vuoksi pyysin teiltä."

Ja hän astui ulos kumarrettuaan jotensakin keveästi.

"Gourville", virkahti Fouquet, "riennä tuon miehen perässä ja tuo hänet takaisin luokseni."

Gourville totteli, tavoittaen d'Artagnanin portaissa. Askeleita kuullessaan tämä kääntyi ja huomasi Gourvillen.

"_Mordioux_, hyvä herraseni", hän sanoi, "teillä rahamiehillä on ikävät tavat! Saavun herra Fouquetin luo nostamaan hänen majesteettinsa myöntämää rahaerää ja minut otetaan vastaan kuin almua ruinaava kerjäläinen tai hopeakaluja vaaniva veijari."

"Te mainitsitte herra Colbertia, hyvä herra d'Artagnan? Sanoitte lähtevänne herra Colbertin luo?"

"Tietysti menen sinne, vaikkapa vain vaatimaan häneltä selvyyttä miehistä, jotka tahtovat polttaa taloja huutaen: 'Eläköön Colbert!'"

Gourville heristi korviaan.

"Ohoo", hän huudahti, "te tarkoitatte Grève-torin mellakkaa!"

"Mitäs muutakaan."

"Mutta miten se teitä erityisemmin liikuttaa?"

"Hitto! Eikö muka minuun kuulu mitään se, että herra Colbert tahtoo käyttää taloani roviona?"

"Taloanne!... teidän talonneko siis tahdottiin polttaa?"

"_Pardieu!_, niin oli."

"_Pyhän Neitsyen kuvan_ krouvirakennus kuuluukin teille?"

"Ostin sen viikko sitten."

"Ja te olitte se urhoollinen soturi, se voimallinen miekkamies, joka hajoititte väkijoukon, kun se aikoi polttaa tuomitut?"

"Hyvä herra Gourville, asettukaa minun asemaani: minä olen esivallan väline ja yksityinen talonomistaja; sotilaana on velvollisuuteni puoltaa kuninkaan käskyjen toteuttamista, talonomistajana on etuni mukaista varjella kiinteimistöäni joutumasta tuhaksi. Niinpä noudatin sekä omakohtaisen hyödyn vaatimuksia että velvollisuuden ääntä, kun toimitin herrat Lyodotin ja Eymerisin takaisin kaupunginvartion huostaan."

"Tekö siis heitittekin erään miehen ulos ikkunasta?"

"Sen taisi tehdä toverini", vastasi d'Artagnan vaatimattomasti.

"Te surmasitte Mennevillen?"

"Kovasti pahoitellen", vastasi d'Artagnan kumartaen kuin onnittelusta kiittääkseen.

"Ja teidän ansiotanne on, että molemmat tuomitut hirtettiin?"

"Sen sijaan että heidät olisi elävältä poltettu, niin, monsieur, ja sen katson kunniakseni. Pelastin nuo poloiset julmasta kidutuksesta. Ajatella, hyvä herra Gourville, että heidät tahdottiin korventaa elävältä! Sellainen raakamaisuus on ihan käsittämätöntä."

"Menkää, hyvä herra d'Artagnan, menkää", sanoi Gourville tahtoen säästää Fouquetin näkemästä sitä miestä, joka oli tuottanut hänelle niin ankaran iskun.

"Ei", puuttui puheeseen Fouquet, joka oli eteisen ovelta kuullut koko keskustelun, "ei, herra d'Artagnan, tulkaa päin vastoin takaisin sisälle."

D'Artagnan pyyhki miekkansa kahvasta viimeisen veripisaran, joka oli välttänyt aikaisemman tarkastuksen, ja astui sitten huoneeseen. Jälleenkin hän seisoi vastapäätä noita kolmea miestä, joiden kasvoilla oli mitä erilaisin ilme: abbé näytti kiukkuiselta, Gourville tyrmistyneeltä, Fouquet apealta.

"Suokaa anteeksi, herra ministeri", virkkoi d'Artagnan, "mutta aikani on kallista; minun on mentävä intendentin luo vaatimaan selitystä ja noutamaan neljännekseni."

"Mutta te saatte rahat täältä, monsieur", ilmoitti Fouquet.

D'Artagnan katseli yli-intendenttiä hämmästyneesti.

"Tiedän kyllä, että teille vastattiin aivan ajattelemattomasti, monsieur, -- kuulin sen itse", jatkoi ministeri; "noin ansiokkaan miehen pitäisi olla jokaiselle tunnettu."

D'Artagnan kumarsi.

"Teillä on siis maksuosoitus?" lisäsi Fouquet.

"On, monsieur."

"Antakaa se minulle, niin suoritan sen itse; tulkaa."

Hän viittasi Gourvilleä ja veljeänsä pysymään alallaan ja vei d'Artagnanin työhuoneeseensa.

"Paljonko teille on tuleva?" hän kysyi heidän päästyään sinne.

"Viisituhatta livreä vain, monsieur."

"Nostettavaa palkkaa?"

"Palkan neljännes."

"Viisituhatta livreä neljännekseltä!" virkahti Fouquet tähdäten tutkivan silmäyksen muskettisoturiin; "kuningas maksaa teille siis kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa?"

"Niin, monseigneur, kaksikymmentätuhatta kyllä; tuntuuko se teistä liialliselta?"

"Minustako!" lausui Fouquet ja hymyili katkerasti. "Jos minä olisin osannut arvioida ihmisiä, jos minulla kevytmielisen, epävakaisen ja turhamaisen luonnonlaatuni sijasta olisi ollut ymmärtäväisyyttä ja harkintakykyä, -- jos sanalla sanoen olisin älynnyt järjestää elämäni kuten jotkut muut, niin te ette saisi vuodessa kahtakymmentätuhatta livreä, vaan satatuhatta, ettekä kuuluisi kuninkaan saattueeseen, vaan minun lähimpään piiriini."

D'Artagnan punastui hieman. Ylistyksen sanamuodossa sekä kiittäjän sävyssä ja hivelevässä äänenpainossa saattaa olla niin hienoa myrkkyä, että se toisinaan huumaa väkevimmänkin.

Yli-intendentti veti puheensa lopuksi auki kaapinlaatikon ja otti sieltä neljä rahakääryä, jotka laski pöydälle d'Artagnanin eteen. Gascognelainen repäisi yhdestä kulman auki.

"Kultaa!" sanoi hän.

"Siitä on teille vähemmän vaivaa, monsieur."

"Mutta tätenhän summa nousee kahteenkymmeneentuhanteen livreen, ja minulla on vain viisituhatta saatavaa."

"Säästän teitä vaivautumasta neljään kertaan perimästä vuosirahaanne."

"Teidän hyväntahtoisuutenne on ylenpalttinen, monseigneur.

"Teen mitä minun tulee tehdä, herra chevalier, ja toivoakseni ette nyt kanna kaunaa veljeni vastaanoton vuoksi. Hän on äkkipikainen ja oikullinen esiintymisessään."

"Monsieur", vastasi d'Artagnan, "uskokaa minua, pahoittelen ainoastaan sitä, että tulollani aiheutin tämän puolustautumisenne."

"Jätänkin sen jo silleen ja pyydän teiltä vain vielä suosionosoitusta."

"Voi, monsieur..."

Fouquet otti sormestaan noin tuhannen pistolin arvoisen timanttisormuksen.

"Monsieur", hän sanoi, "tämän jalokiven olen saanut eräältä lapsuudenystävältäni, mieheltä, jolle te olette tehnyt suuren palveluksen."

Fouquetin äänensävy muuttui huomattavasti.

"Palveluksen! Minä!" ihmetteli muskettisoturi; "olenko tehnyt palveluksen jollekulle ystävällenne?"

"Te ette ole voinut unohtaa sitä, monsieur, sillä se tapahtui juuri tänään."

"Ja ystävänne nimi?"

"D'Eymeris."

"Toinen kuolemaantuomituista?"

"Niin, toinen noista uhreista... No niin, herra d'Artagnan, palkkioksi siitä, että pelastitte hänet hirveistä kärsimyksistä, pyydän teitä vastaanottamaan tämän timantin. Tehkää se minun tähteni."

"Mutta, monsieur..."

"Ottakaa vain vastaan. Minulla on tänään murheen päivä, kuten teille kenties myöhemmin selviää. Olen tänään menettänyt ystävän -- ja koetan saada sijalle toisen."

"Mutta sentäänkin..."

"Hyvästi, herra d'Artagnan, hyvästi!" huudahti Fouquet sydän tulvillaan; "tai oikeammin, näkemiin!" Ja ministeri poistui työhuoneestaan, jättäen muskettisoturin haltuun sekä sormuksen että kultakääryt.

"Hm hm", tuumi d'Artagnan tuokion ymmällä aprikoituaan, "ymmärränköhän tätä oikein? _Mordioux_, ellen erehdy, niin siinäpä vasta ritarillinen mies... Lähdenpä saamaan tähän selvitystä herra Colbertilta."

64.

D'Artagnan havaitsee herra intendentin ja hänen ylhäisyytensä yli-intendentin välillä suuren eron.

Colbert asui Rue Neuve-des-Petits-Champsin varrella talossa, joka oli varemmin kuulunut Beautrulle. D'Artagnanin vireät sääret patikoitsivat matkan neljännestunnissa.

Hänen saapuessaan uuden suosikin luo piha kuhisi täynnänsä kaupungin vartion ja poliisilaitoksen miehiä, jotka tulivat joko onnittelemaan intendenttiä tai puolustelemaan itseänsä sen mukaan, mille tuulelle hän sattuisi. Imarteluhenki on riippuvaiseen asemaan tyytyvillä henkilöillä vaistomaista; heillä on siihen erityinen vainu niinkuin metsänelävällä tavallista tarkempi kuulo tai hajuaisti. Nämä miehet ja heidän päällikkönsä olivat niin ollen ajatelleet, että Colbert hyvillä mielin kuulisi kerrottavan, millä tavoin hänen nimeään oli huudeltu mellakan aikana.

D'Artagnan ilmestyi esiin juuri kun vartion päällikkö selosti kohtausta. Hän jäi ovisuuhun kaupungin aseellisten palvelusmiesten taakse. Upseeri otti Colbertin sivummalle erityisesti puhuteltavakseen tämän ilmeisestä vastahakoisuudesta huolimatta, joka ilmeni tuuheitten kulmakarvojen rypistyksenä, ja huomautti:

"Siinä tapauksessa, monsieur, että todellakin halusitte luovuttaa kansan huostaan nuo kaksi kavaltajaa, olisi ollut viisasta antaa meille siitä tieto, sillä meidänhän piti nyt panna täytäntöön ohjeemme, niin tukalaa kuin meidän olikin ajatella, että saatoimme siten tuottaa teille mielipahaa tai häiritä aikeitanne."

"Kolminkertainen pölkkypää!" ärähti Colbert raivoissaan ravistaen mustien suortuvainsa harjaa; "mitä järjettömyyttä siinä lavertelettekaan? Mitä! Minullako olisi ollut osuutta kapinassa? Oletteko hullu vai humalassa?"

"Mutta, monsieur, metelin tunnuslauseenahan oli: eläköön Colbert!" vastasi vartion päällikkö hölmistyneenä.

"Kourallinen salaliittolaisia..."

"Ei, ei, sitä huusi suuri yleisö!"

"Ohoo, niinkö?" äännähti Colbert paremmin mieltyen kertomukseen; "suuri yleisökö sitä huusi? Oletteko varma väitteestänne, monsieur?..."

"Eihän siinä tarvinnut muuta kuin avata korvansa, tai oikeastaan ummistaa, sillä hurraus oli niin huumaavan voimakasta."

"Ja huutajat olivat yleisöä, todellista kansaa?"

"Ehdottomasti, monsieur, -- mutta se todellinen kansa antoi meille aluksi selkään."

"Vai niin oli asia", jatkoi Colbert mietteissään. "Te siis oletatte, että kansa siinä vain tahtoi laahata tuomitut roviolle?"

"No, se on selväkin seikka, monsieur."

"Se muuttaa asian... Teitte siis lujaa vastarintaa?"

"Menetimme kolme kunnon miestä, monsieur."

"Te ette ainakaan surmannut ketään?"

"Kyllä aukiolle jäi muutamia metelöitsijöitä, joista yksi ei ollutkaan ihan tavallinen henkilö."

"Mikä hän oli miehiään?"

"Muuan Menneville, jota poliisi on jo ennen etsiskellyt."

"Menneville!" huudahti Colbert; "se konna, joka Rue de la Huchettella surmasi siivon kansalaisen, tämän pyytäessä lihavaa kananpoikaa?"

"Sama pukari kyllä, monsieur."

"Ja huusiko muka hänkin: eläköön Colbert?"

"Kaikkia muita kaikuvammin, -- kuin villitty."

Colbertin otsa meni pilveen ja rypistyi. Hänen kasvojaan oli kirkastanut jonkunlainen hyväillyn kunnianhimon sädekehä, mutta se sammui nyt kuin ruohikossa polkaistun kiiltomadon hohde.

"Miksi sitten sanoittekaan, että mellakka oli kansan aloite?" huomautti intendentti pettyneenä. "Menneville oli vihamiehiäni; olisin hirtättänyt hänet, ja hän tiesi sen hyvin. Hän oli abbé Fouquetin seurakumppaneita... koko juttu on lähtöisin Fouquetista -- olivathan tuomitut hänen lapsuudenystäviään!"

--- Kas niin, -- ajatteli d'Artagnan, -- nythän olenkin selvinnyt kaikista epäilyksistäni! Sanonpa vain vieläkin, että olkoon herra Fouquet mitä muuta hyvänsä, hän on joka tapauksessa ritarillinen mies.

"Ja onko sitten aivan varmaa, että tuo Menneville on kuollut?" jatkoi Colbert.

D'Artagnan katsoi hetken tulleen esiintyä keskustelussa.

"Ehdottomasti, monsieur", hän vakuutti astahtaen esille.

"Kas, tekö täällä, monsieur?" virkkoi Colbert.

"Minä itse", vastasi muskettisoturi jämeästi. "Vai oli Menneville teille pikku vihamiehen tapainen?"

"Ei minulla ollut mitään vihamiestä, monsieur", vastasi Colbert, "vaan kuninkaalla kunnoton alamainen."

-- Kaksinainen nauta! -- ajatteli d'Artagnan; -- näyttelet minulle sekä kopeutta että ulkokultaisuutta... "No niin", hän pitkitti, "olenpa kovin hyvilläni niin sopivan palveluksen tekemisestä kuninkaalle, -- suvaitsetteko lausua sen hänen majesteetilleen, herra intendentti?"

"Minkä toimen te minulle annatte, ja mitä saan lausuakseni, monsieur? Selittäkää tarkemmin, pyydän", vastasi Colbert ynseästi ja yltyvää vihamielisyyttä ennustavalla äänellä.

"En anna teille mitään luottamustehtävää", sanoi siihen d'Artagnan säilyttäen tyyneytensä kuten sukkelat luonteet väittelyssä yleensä. "Arvelin teidän voivan vähällä vaivalla ilmoittaa hänen majesteetilleen, että minä se sattumalta paikalle osuneena toimitin Mennevillelle rangaistuksensa ja palautin järjestyksen."

Colbertin silmät revähtivät suuriksi, ja hän loi kysyvän katseen vartiopäällikköön.

"Niin, se on totta", vahvisti tämä, "monsieur oli pelastajamme."

"Miksette heti sanonut tulleenne kertomaan sitä, monsieur?" virkahti Colbert kateellisesti; "nythän kaikki selvisi ja edullisemmin teille kuin kellekään muulle."

"Te erehdytte, herra intendentti; minä en ollenkaan tullut tänne siitä kertomaan."

"Suuresta urotyöstänne?"

"Hoh, tottumus turruttaa mielen semmoisille tempuille" selitti muskettisoturi huolettomasti.

"Minkä johdosta siis kunnioitatte minua käynnillänne?"

"Kuningas vain käski minun pistäytyä."

"Ahaa!" sanoi Colbert saaden jälleen jäykän ryhtinsä, kun näki d'Artagnanin vetävän taskustaan paperin; "teille on maksuosoitus?"

"Juuri niin, monsieur."

"Olkaa hyvä ja odottakaa, monsieur; suoriudun ensin vartion raportista."

D'Artagnan kiepahti jokseenkin röyhkeästi kannoillaan, ja ensimmäisen kierroksensa jälkeen joutuessaan Colbertin kanssa vastakkain hän kumarsi tälle ylen juhlallisesti kuin ilveilijä, mutta käännähti sitten jälleen ovelle päin ja marssi suoraan sitä kohti.

Colbert ähmistyi tästä karskiudesta, jollaiseen hän ei ollut tottunut. Tavallisesti soturit hänen luoksensa tullessaan olivat niin kovassa rahan tarpeessa, että heiltä olisivat pikemmin jalat juurtuneet lattiaan kuin kärsivällisyys ehtynyt. Oliko d'Artagnan menossa niine hyvineen kuninkaan puheille -- ja valittamaanko huonosta kohtelusta vai kunnostautumisestaanko kertomaan? Sitä asiaa sieti vakavasti miettiä. Joka tapauksessa hetki oli huonosti valittu d'Artagnanin palauttamiseksi tyhjin toimin, tulipa hän juuri nyt kuninkaan tahdosta tai omin päin. Muskettisoturi oli tehnyt niin suuren palveluksen ja niin äskettäin, ettei sitä sopinut heti palkita kylmäkiskoisuudella. Colbert katsoikin paremmaksi luopua kaikesta korskeudesta ja kutsua d'Artagnanin takaisin.

"Hei, herra d'Artagnan!" huusi hän. "Mitä! Lähdettekö noin pois?"

D'Artagnan kääntyi takaisin.

"Miksen lähtisi?" hän vastasi levollisesti; "eihän meillä liene sen enempää puhuttavaa?"

"Teillä on ainakin rahoja nostettavana?"

"Minullako? Ei suinkaan, hyvä herra Colbert."

"Onhan teillä maksumääräys, monsieur! Ja samoin kuin te annatte kuninkaan puolesta miekaniskun silloin kun vaaditaan, samaten minä maksan, kun minulle esitetään hänen vahvistamansa määräys. Näyttäkää tänne."

"Ei hyödytä, hyvä herra Colbert", selitti d'Artagnan salaisesti mielissään siitä hämmingistä, jota hänen käyntinsä tuotti Colbertin mielessä; "tällä määräyksellä olen jo saanut rahat."

"Saanutko rahat! Keltä?"

"Yli-intendentiltä tietysti."

Colbert kalpeni.

"Selittäkää siis", sanoi hän tukahtuneella äänellä; "jos olette perinyt rahanne, niin miksi näytättekään minulle paperianne?"

"Ohjeeni mukaan osoittaakseni sitä tottelevaisuutta, josta juuri puhuitte niin kauniisti, hyvä herra Colbert: kuningas sanoi minulle, että minun piti nostaa hänen myöntämänsä vuosirahan neljännes..."

"Minulta?..." keskeytti Colbert.

"Ei aivan niinkään. Kuningas sanoi: 'Menkää herra Fouquetin luo; yli-intendentillä ei kenties ole rahoja, ja sitten käytte herra Colbertin luona.'"

Colbertin kasvot kirkastuivat hetkiseksi; mutta hänen katsantonsa oli kuin myrskytaivas, jota vuoroin salama valaisee, vuoroin pilvi pimittää.

"Ja... yli-intendentillä oli rahoja?" hän kysyi.

"Oli toki aikalailla", vastasi d'Artagnan. "Näkyi olevan liiemmältikin, koska tahtoessani nostaa vain neljännesmaksuna viisituhatta livreä..."

"Neljännesmaksuna viisituhatta livreä!" huudahti Colbert hämmästyen kuten äsken yli-intendenttikin näin runsaasta soturin palkasta; "vuosirahaksenne on siis määrätty kaksikymmentätuhatta?"

"Ihan oikein, herra Colbert; _peste_, te laskette kuin edesmennyt Pytagoras! Kaksikymmentätuhatta livreä, niin."

"Kymmenkertaisesti raha-asiain intendentin palkka. Minä onnittelen teitä", sanoi Colbert sapekkaasti hymyillen.

"Oh, kuningas pahoittelikin vuosirahani vähäisyyttä", vastasi d'Artagnan, "ja lupasi korjata asian päästyänsä parempiin varoihin... Mutta puhun loppuun, kun minulla on kiire."

"Niin, vastoin kuninkaan oletusta yli-intendentti maksoi teille?"

"Niinkuin te vastoin kuninkaan oletusta kieltäysitte maksamasta."

"Enhän minä kieltäytynyt, monsieur, vaan pyysin odottamaan. Herra Fouquet siis heti suoritti teille viisituhatta livreänne?"

"Sen olisitte te parhaassa tapauksessa tehnyt... mutta hän menetteli paremminkin, hyvä herra Colbert."

"Mitenkä niin?"

"Hän laski kohteliaasti eteeni koko vuotuissumman sanoen, että kuninkaan asioissa ovat kassat aina täynnä."

"Koko vuotuissumman! Suorittiko herra Fouquet teille kaksikymmentätuhatta livreä viidentuhannen sijasta?"

"Täsmälleen, monsieur."

"Ja minkätähden?"

"Säästääkseen minulta kolme uutta käyntiä yli-intendentin virastossa, ja niinpä minulla nyt on taskuissani koko se komeus varsin koreina uutukaisina kultarahoina. Näette siis, että voin lähteä matkoihini, minä kun en lainkaan tarvitse teitä, vaan poikkesin ainoastaan muodon vuoksi."

Ja d'Artagnan napautti taskujaan leveästi hymyillen, mikä paljasti Colbertille kolmekymmentäkaksi yhtä virheetöntä ja valkoista hammasta kuin saattaa nähdä viidenkolmatta ikäisellä, ja ne näyttivät omalla tavallaan haastavan: "Tarjotkaa meille kaksineljättä pikku Colbertia, niin kyllä me ne näpsästi jauhamme."

Käärme on yhtä urhea kuin jalopeura, varpushaukka niin miehuullinen kuin kotkakin, sitä ei voi kieltää. Vasiten aroiksi sanottuja eläviä myöten saavat elolliset olennot rohkeutta puolustautumiseen. Colbert ei säikkynyt soturin uhkeita hampaita; hän suoristausi ja virkkoi äkkiä:

"Herra yli-intendentillä ei ollut oikeutta menetellä siten, monsieur!"

"Mitä sanottekaan?" kummeksui d'Artagnan.

"Sanon, että teidän kaavakkeenne... suvaitsetteko näyttää sen minulle, valtuutuksenne?"

"Mielelläni, -- tuossa."

Muskettisoturi huomasi hiukan rauhattomasti, kuinka innokkaasti Colbert sieppasi paperin, ja häntä alkoi heti kaduttaa, että oli sen antanut.