Part 38

"Kiitän tuhannesti, monsieur", sanoi d'Artagnan, joka vanhemmalle puolelle ikäänsä päästyään oli suennut erittäin kohteliaaksi sävyltään. Vetäen Raoulia mukanaan hän riensi Grève-torille päin. Muskettisoturi oli peräti tottunut väentungoksiin, ja hänen vastustamatonta nyrkkiään tehosti hartiain harvinainen notkeus, muutoin eivät kumppanukset olisikaan pitkään aikaan päässeet perille. He seurasivat rantalaituria, jolle olivat poikenneet Saint-Honoré-kadulta. D'Artagnan tunkeusi edellä; hänen kyynärpäänsä, nyrkkinsä ja hartiansa raivasivat taitavasti tietä kolmena kiilana, jotka puhkoivat ja hajoittivat ryhmiä kuin kapulakasoja. Vahvikkeena hän usein käytti rautaista miekankahvaansa, jonka survaisi itsepintaisimpien tungeksijain kylkien lomitse, ja pidellen sitä joko vipukankena tai sorkkarautana hän eroitti mielensä mukaan miehen vaimosta, sedän veljenpojasta tai veljen veljestä. Kaikki tämä tapahtui niin luonnollisesti ja niin herttaisesti hymyillen, että vain pronssikylkinen patsas olisi hetkisen vastustanut kahvan kutittelua ja ainoastaan kivinen sydän jäänyt ihastumattomaksi myhäilystä, joka leikki muskettisoturin huulilla. Ystäväänsä seuraten Raoul säästi naisia, jotka ihailivat hänen kauneuttaan, ja hallitsi miehiä, jotka tunsivat hänen lihaksiensa jäntevyyden, ja tällä tavoin nuo kaksi halkoivat aaltoilevaa ihmismerta.

He pääsivät molempien hirsipuiden näkösälle, ja Raoul käänsi tympeytyneenä katseensa niistä. D'Artagnan ei edes nähnyt niitä; hänen talonsa hammaslaitainen pääty ikkunoineen, jotka olivat täpösen täynnä uteliaita kasvoja, kiinnitti kokonaan hänen huomionsa. Torilla ja talonsa ympärillä hän havaitsi melkoisen joukon lomalle laskettuja muskettisotureita, jotka vaimoineen tai ystävineen odottivat juhlallisen toimituksen hetkeä.

Enimmin ilahdutti häntä se huomio, että hänen vuokralaisellaan kapakoitsijalla näkyi olevan enemmän vieraita kuin hän kykeni palvelemaankaan. Kolme viinuria ei riittänyt tyydyttämään kaikkia janoisia, joita kuhisi krouvisalissa, pikku huoneissa ja pihallakin.

D'Artagnan käänsi Raoulin huomion tähän vilkkaaseen liikenteeseen ja virkkoi hänelle:

"Sillä veijarilla ei ole mitään veruketta vuokranmaksunsa lykkäämiseen. Katsohan tuota ryyppääjien liutaa, Raoul, -- ihan niitä voisi luulla paremmiksi ihmisiksi. _Mordioux_, mutta täällähän ei ole ollenkaan tilaa!"

D'Artagnanin onnistui kuitenkin siepata isäntä kiinni esiliinan nurkasta ja tehdä itsensä tunnetuksi.

"Voi, herra chevalier", parpatti kapakoitsija päästään pyörällä, "minä tulen minuutin kuluttua; minulla on täällä sata virmapäätä, jotka mullistavat kellarini ylösalaisin."

"Kellarinne ehkä, mutta eivät rahalipastanne."

"Oh, monsieur, teidän kolmekymmentäseitsemän ja puoli pistolianne ovat huoneessani valmiiksi laskettuina, mutta siellä on kolmekymmentä huimapäätä, jotka ovat avauttaneet itselleen kokonaisen portviini-nassakan ja tuskin jättävät siitä kimpejäkään jäljelle. Suokaa minulle minuutti aikaa, vain minuutti."

"Olkoon menneeksi sitten!"

"Minä lähden täältä", sanoi Raoul hiljaa d'Artagnanille; "tämä iloisuus on alhaista."

"Nuori mies", vastasi d'Artagnan vakavasti, "sinä jäät minun luokseni tänne. Sotilaan tulee tottua kaikenlaisiin näytelmiin. Nuorissa silmissä on karaistavia hermoja, ja ihminen ei ole todellisesti ylevä ja hyvä, ennen kuin silmä on paatunut ja sydän silti jäänyt pehmeäksi. Tahtoisitko sitäpaitsi jättää minut yksikseni, pikku Raoulini? Siinä tekisit pahasti. Maltas, tuollahan on pihalla puu; tule sen siimekseen, -- siellä voimme hengittää vapaammin kuin täällä viininhöyryjen kuumentamassa ilmassa."

Uuteen paikkaansa he kuulivat väkijoukkojen yhä yltyvää pauhua, samalla kun heidän huomiotaan ei välttänyt ainoakaan huudahdus tai liike niiden vieraiden keskuudessa, jotka istuivat pöytien ympärillä krouvisalissa tai pikku huoneisiin hajaantuneina.

Jos d'Artagnan olisi tahtonut asettua etuvartioksi jotakin asetyötä valmisteltaessa, ei hän olisi voinut valita edullisempaa sijaa. Puuta, jonka alla Raoul ja hän istuivat, verhosi jo sankka lehvistö. Se oli jykevärunkoinen riippakastanja, joka loi varjonsa niin ränstyneelle pöydälle, etteivät vieraat olleet voineet käyttää sitä hyväkseen.

Tältä paikalta d'Artagnan saattoi pitää silmällä kaikkea, kuten sanottu. Hän tarkkailikin viinurien juoksentelua edes takaisin, uusien janoisten saapumista ja milloin ystävällistä, milloin ynseätä vastaanottoa, jota tulokkaat kokivat entisten istujain taholta. Hän yritti siten saada aikaansa kulumaan, sillä ikävöityjä rahoja ei vieläkään kuulunut. Raoul jo muistuttikin siitä viivytyksestä.

"Monsieur", hän sanoi, "te ette hoputa vuokralaistanne, ja tuomitut saapuvat kohtsiltään. Silloin syntyy sellainen tungos, ettemme pääse täältä enää pois."

"Sinä olet oikeassa", myönsi muskettisoturi. "Haloo! Hei! Tänne joku, _mordioux_!"

Mutta turhaan hän huusi ja takoi rikkinäistä pöytää, joka murtui siruiksi hänen lujan nyrkkinsä iskuista; ketään ei tullut. D'Artagnan aikoi itse lähteä tavoittamaan isäntää, kovistaakseen häneltä varman selvyyden, kun takana olevaan puutarhaan johtava veräjä kirskahti ruostuneilla saranoillaan ja ritariksi pukeutunut mies ilmestyi puutarhasta, veräjää sulkematta astuen poikki pihan. Luotuaan syrjäsilmäyksen d'Artagnaniin ja hänen seuralaiseensa suuntasi tulija askeleensa krouviin, kävellessään tähdäten joka suunnalle katseita, jotka tuntuivat kykenevän lävistämään sekä muureja että sieluja.

"Kas vain", sanoi d'Artagnan itsekseen, "vuokralaiseni pitävät yhteyttä keskenään... No, hänkin varmaan on joku hirttämistä harrastava utelija."

Samassa vieraitten melu ja rähinä taukosi krouvin huoneissa. Tuollaisissa tilaisuuksissa on hiljaisuus yhtä huomattava kuin yltyvä metelikin. D'Artagnan kurkoittausi tähyämään, mistä näin äkillinen muutos johtui.

Hän näki ritariasuisen miehen ilmestyneen krouvin päähuoneeseen ja pitävän siellä puhetta vieraille, jotka kaikin kuuntelivat häntä tarkkaavasti. D'Artagnankin olisi kenties voinut kuulla, mitä hän haastoi, ellei väenpaljouden huumaava sorina ulkopuolelta olisi kaameasti säestänyt puhujan lauseita. Mutta hän lopetti pian, ja kaikki läksivät kapakasta pikku ryhminä perätysten; vain kuusi miestä jäi huoneeseen. Johtajaksi ilmaantunut vei nyt kapakoitsijan syrjään ja pidätteli tätä enemmän tai vähemmän tärkeässä haastelussa, sillaikaa kun toiset sytyttivät lieteen suuren tulen, vaikka ilma oli keväinen ja aurinko paistoi.

"Merkillistä", virkahti d'Artagnan Raoulille, "minusta miehet tuntuvat jotenkuten tutuilta!"

"Eikö täällä ole savun hajua?" sanoi Raoul.

"Pikemmin salaliiton", vastasi d'Artagnan.

Juuri silloin saapui miehistä neljä pihalle; näköjään ilman mitään pahoja aikeita he asettuivat vartioksi puutarhan veräjän lähelle, silloin tällöin luoden d'Artagnaniin paljonpuhuvia silmäyksiä.

"Hiisi vieköön", huomautti d'Artagnan hyvin hiljaa Raoulille, "täällä on jotakin tekeillä. Oletko luonnostasi utelias, Raoul?"

"Miten sattuu, herra chevalier."

"Minä olen utelias kuin vanha akka. Tule hetkiseksi kadun puolelle, niin vilkaisemme torille. Lyönpä vetoa, että tästä tulee erikoisempi näky."

"Mutta tiedättehän, herra chevalier, etten tahdo olla toimettomana ja välinpitämättömänä katselemassa kahden onnettoman kuolemaa."

"Entä minä sitten! Luuletko minua sellaiseksi raakalaiseksi? Me käännymme takaisin, kun se aika tulee. Mennään!"

He siirtyivät päärakennukseen ja asettuivat ikkunan luo, jonka eteen ei ollut jäänyt ketään, -- mikä oli vielä merkillisempää kuin kaikki muu. Kaksi viimeisiksi jäänyttä ryyppääjää hoiteli vain tulta, ollenkaan tarkkailematta torille. Nähdessään d'Artagnanin ja hänen ystävänsä astuvan sisälle he mutisivat: "Ahaa, apuvoimia!"

D'Artagnan töykkäsi Raoulia kyynärpäällään.

"Niin, veikkoset, apuvoimia", sanoi hän. "_Cordieu_, siinäpä aimo roihu. Kenet aiotte siinä korventaa?"

Miehet purskahtivat iloiseen nauruun ja lisäsivät yhä puita tuleen, mitään vastaamatta. D'Artagnan ei voinut pidättyä heitä katselemasta. Tovin kuluttua toinen lämmittäjä virkkoi:

"Teidät kai lähetettiin tänne sanomaan meille, kun tulee oikea hetki?"

"Niin juuri", vastasi d'Artagnan, joka olisi mielellään tahtonut tietää, mitä ajatella asiasta. "Mitäs muutakaan varten täällä olisin?"

"Olkaa siis hyvä ja asettukaa ikkunaan, pitääksenne tarkoin tilannetta silmällä." D'Artagnan hymyili partaansa, antoi Raoulille merkin ja sijoittui sävyisästi ikkunan ääreen.

62.

Eläköön Colbert!

Kamalan näytelmän esitti Grève-tori katselijalle tänä hetkenä. Kymmenettuhannet tältä matkalta yhteensulautuvat ihmispäät kuvastuivat ikäänkuin laajana vainiotasankona, jonka tähkäpäitä tuuli huojuttelee. Tuon tuostakin kuului etäältä jotakin käsittämätöntä kohua, joka sai väkimeren aaltoilemaan entistä rajummin ja tuhannet silmät siinä väläyttelemään salamoita, ja toisinaan tungettiin ulkoreunoilta niin voimakkaasti keskelle päin, että lainehtiva ahdinko valtameren hyökyjen tavoin hyrskehti kaupunginvartion rivejä vasten, jotka olivat asettuneet hirsipuiden ympärille. Silloin tapparakeihäiden varret mätkähtelivät etumaisten tungeksijain päähän ja hartioihin, ja joskus käytettiin kärkiäkin, jolloin vartion ympäri avautui laaja tyhjä kehä. Se ala vallattiin reunimmaisten kustannuksella, jolloin nämä vuorostaan saivat kokea äkillistä puristusta Seine-virran rintasuojuksia vasten. Ylhäältä ikkunastaan d'Artagnan näki yli koko torin, ja hän havaitsi sisäiseksi tyytyväisyydekseen, että ne muskettisoturit ja henkivartion miehet, jotka olivat tulleet vedetyiksi tungokseen, kykenivät nyrkeillään ja miekankahvoillaan raivaamaan itselleen tilaa. Huomasipa hän myöskin, että heidän onnistui kaksinkertaisia voimia antavan yhteishengen avulla liittyä koolle lähes viisikymmentä miestä käsittäväksi ryhmäksi, joten joukon ydin oli saapuvilla ja hänen äänensä ulottuvilla, ja ainoastaan kymmenisen eksynyttä näkyi enää lentelehtivän edestakaisin tungosmainingeissa. Mutta eivät ainoastaan muskettisoturit ja kaartilaiset kääntäneet puoleensa d'Artagnanin huomiota. Hirsipuiden ja etenkin Saint-Jeanin holvikäytävän lähistöllä liikehti rähisevä ja rauhaton pyörre, jossa vilahteli rohkeita kasvoja ja päättäväisiä ilmeitä; yksinkertaisten piirteiden ja välinpitämättömän ällistelyn keskeltä merkkejä vaihdettiin ja toistensa käsiä puristeltiin. D'Artagnan keksi juuri vilkkaimmissa ryhmissä liikuskelemassa sen ritarin, jonka oli nähnyt tulevan puutarhansa veräjästä ja sitten pitävän puhetta krouvissa. Hän jakoi nyt miehiä osastoiksi ja antoi heille määräyksiä.

"_Mordioux_!" jupisi d'Artagnan äkkiä; "minä en erehtynyt, tunnen hänet, -- siinä on Menneville. Mitä hittoa hän täällä tekee?"

Asteittain paisuva kumea hälinä keskeytti d'Artagnanin mietteet ja veti hänen katseensa toisaalle. Sen kohun nostatti tuomittujen saapuminen; runsaslukuinen osasto kaupunginvartiota marssi edellä ja näkyi jo holvikäytävän kulmauksessa. Koko väenpaljous alkoi päästellä äänekkäitä huutoja, josta syntyi hirvittävä rääkynä. D'Artagnan näki Raoulin kalpenevan; hän löi nuorta miestä tukevasti olalle. Pauhinan kuullessaan lämmittäjät kääntyivät kysymään, kuinka pitkällä oltiin.

"Tuomitut ovat saapumassa", vastasi d'Artagnan.

"Hyvä", tuumivat miehet lisäten puita pesään.

D'Artagnan katseli heitä rauhattomana; ilmeisesti tarkoitettiin tällä käsittämättömällä lämmittämisellä jotakin eriskummaista.

Kuolemaan määrätyt ilmestyivät torille. He kävelivät pyövelin takana; viisikymmentä vartiomiestä kulki kujana heidän kummallakin puolellaan. Molemmat olivat mustissa puvuissa; kasvot olivat kalpeat, mutta päättäväiset. He kurkoittausivat kärsimättöminä katselemaan ihmismeren yli, joka askeleella kohoten varpailleen.

D'Artagnan huomasi tuon liikkeen.

"Hitto vieköön!" sanoi hän; "ihan he ovat kiihkeitä näkemään hirsipuunsa."

Raoul kavahti taaksepäin, silti kykenemättä kerrassaan poistumaan ikkunasta. Kauhullakin on vetovoimansa.

"Kuolemaan! Kuolemaan!" kiljui viisikymmentätuhatta kurkkua.

"Niin, kuolemaan!" karjui satakunta raivopäätä ikäänkuin väenpaljous olisi heiltä odottanut vastausta.

"Hirteen, hirteen!" mylvi suuri lauma; "eläköön kuningas!"

"Kah sepä omituista!" mutisi d'Artagnan; "minä luulin, että hirttäminen on herra Colbertin ansiota."

Samassa syntyi tukalampi tungos, joka hetkeksi pysähdytti tuomittujen kulun. Ne rohkeat ja päättäväiset miehet, joita d'Artagnan oli pitänyt silmällä, olivat voimakkaasti raivaten tietä ja ihmisten ylikin kavuten lähteneet vartiokujaa kohti. Vasta heidän päästyään lähelle kykeni kulkue jälleen etenemään.

Mutta äkkiä nuo samaiset miehet alkoivat luikkailla "eläköön Colbert!" ja tekivät vartiota vastaan hyökkäyksen, jota kaupunginpalvelijat turhaan yrittivät vastustaa. Ahdistajain takana työntyi rahvas päälle. Syntyi hirmuinen melu ja sekamelska. Nyt eivät huudot enää ilmaisseet kärsimättömyyttä ja riemastusta, vaan kajahtelivat tuskan parahduksina, sillä tapparakeihäät ja miekat tekivät työtänsä, ja musketeillakin alettiin ampua.

Tästä kummallisesta myllerryksestä ei d'Artagnan ensin voinut eroittaa mitään, mutta sitten sekasorrosta äkkiä selkisi ikäänkuin näkyväinen tarkoitus, nimenomainen tahto.

Tuomitut oli riistetty vartijainsa käsistä, ja noita onnettomia laahattiin nyt _Pyhän Neitsyen kuvan_ krouviin päin. Heihin käsiksi hyökänneet huusivat: "Eläköön Colbert!" Kansa epäröi; se ei tiennyt, pitikö estellä kaupunginvartiota vai tämän ahdistajia, kunnes Colbertin karjujat alkoivat selittää kantaansa toisilla huudoilla: "Ei tarvita nuoraa! Alas hirsipuu! tuleen, tuleen! Polttakaamme varkaat! roviolle kiristäjät!"

Tämä vankkojen kurkkujen julistama ohjelma herätti valtavaa mieltymystä. Väestö oli tullut vain katsomaan tuomion täytäntöönpanoa, mutta nyt sille tarjoutuikin tilaisuus olla itse siinä osallisena, ja parempaa ei katurahvas pyytänytkään. Se lyöttäysikin heti vartion hätyyttäjien puolelle ja kiljui vähemmistön mukana, josta täten tuli koko yleisön suuri enemmistö: "Niin, niin, roviolle varkaat! Eläköön Colbert!"

"_Mordioux_!" huudahti d'Artagnan; "tästä näkyy tulevan vakava juttu!"

Toinen lieden luona hyörineistä miehistä lähestyi ikkunaa, palava kekäle kädessään.

"Kas, kas", virkahti hän, "tulee jo kiire!" Sitten hän kääntyi toveriinsa ja sanoi: "Tuo on merkki!"

Ja hän asetti roihuavan kekäleensä äkkiä seinälaudoitusta vasten. _Pyhän Neitsyen kuvan_ krouvirakennus oli vanhuuttaan kuiva, ja tuli pääsi heti vauhtiin.

Sekunnissa alkavat ohuet sisustuslaudat rätistä, ja räiskyvä liekki kohoaa korkealle. Murhapolttajien huutoihin vastaa mieletön ulvonta ulkoa.

D'Artagnan on katsellut torille eikä tiedä kolttosesta mitään, ennenkuin tuntee yhtaikaa savun ja kuumuuden.

"Hohhoi!" huudahtaa hän kääntyen; "onko tuli irti? Mitä hornaa! Oletteko te järjiltänne vai raivopäitä, hyvät ihmiset?"

Miehet katselevat häntä hämmästyneinä.

"Mitä kummaa!" sanovat he; "sehän on sovittua!"

"Sovittuako, että te poltatte taloni!" ärjäisee d'Artagnan temmaten murhapolttajalta kekäleen ja sohaisten sen hänen kasvoihinsa. Toinen aikoo tulla toverinsa avuksi, mutta Raoul tarttuu häneen, nostaa ilmaan ja heittää ulos ikkunasta, d'Artagnanin paiskatessa toisen alas portaita.

Ensimmäiseksi vapautuneena vastustajastaan Raoul kiskaisee laudoituksen irti ja heittää pirstaleet savuavina pitkin lattiaa. Yhdellä silmäyksellä näkee d'Artagnan, että tulipalosta ei ole enää vaaraa, ja hän juoksee ikkunaan.

Sekasorto on yltynyt äärimmäisilleen. Kiljutaan hellittämättömästi: "Ampukaa! murhaa! hirteen! roviolle! Eläköön Colbert ja eläköön kuningas!"

Ryhmä, joka on siepannut tuomitut kaupunginvartiolta, on lähestynyt taloa, joka näyttää olevan heidän aikeittensa määräpaikkana. Menneville on joukkueen etunenässä ja karjuu kaikuvammin kuin yksikään:

"Polttakaa ne! Polttakaa ne! Eläköön Colbert!"

D'Artagnan alkaa käsittää. Tahdotaan polttaa tuomitut, ja hänen talonsa on suunniteltu heidän roviokseen.

"Seis!" kiljaisee hän miekka kädessä ja toinen jalka ikkunalaudalla. "Mitä tahdotte, Menneville?"

"Herra d'Artagnan!" huutaa tämä; "tilaa, tilaa!"

"Tuleen ne! Polttakaa varkaat! Eläköön Colbert!" luikkailee joukko.

Nämä huudot sisuttavat d'Artagnania.

"Lempo soikoon sitä alhaisuutta!" sanoo hän; "korvennettaviksiko nuo viheliäiset raukat, jotka on tuomittu ainoastaan hirsipuuhun!"

Portin edustalla seinää vasten tungettu uteliasten joukko sulloutuu sillävälin niin sankaksi parveksi, että se sulkee tien. Menneville ja hänen miehensä, jotka laahaavat tuomittuja, ovat ainoastaan kymmenen askeleen päässä portista. Menneville tekee äärimmäisen ponnistuksen.

"Tilaa! Tilaa!" huutaa hän pistooli kädessä.

"Polttakaamme! Polttakaamme!" kertaa joukko. "Kapakkatalo on tulessa. Polttakaamme varkaat! Polttakaamme kiristäjät _Pyhän Neitsyen kuvassa_!"

Ei enää epäilystäkään; d'Artagnanin talo tosiaankin tahdotaan tuhota.

D'Artagnan muistaa sen huudon, jolla aina ennen on ollut suurta menestystä hänen seikkailuissaan.

"Tänne, muskettisoturit!..." hän karjaisee jylisevällä äänellä, joka pauhaa kovemmin kuin kanuuna, meri tai myrsky; "tänne muskettisoturit!..."

Ja laskeutuen käsivarsiensa varaan riipuksiin ulokkeelta hän pudottautuu ihmisjoukkoon; tämä alkaa loitota talosta, josta sataa ihmisiä. Raoul on maassa yhtä nopeasti. Kumpaisellakin on paljastettu miekka kädessään. Kaikki lähistön muskettisoturit ovat kuulleet kutsun, kääntyneet katsomaan ja tunteneet d'Artagnanin.

"Kapteenin luo! Kapteenin luo!" he luikkailevat, ja tungos avautuu heidän edessään niinkuin laivan keula halkoo vedenpintaa. Samassa d'Artagnan ja Menneville joutuvat vastatusten. "Tie auki!" huutaa Menneville nähdessään, että hänen tarvitsee vain ojentaa kätensä koskettaakseen ulko-ovea.

"Tästä ei pääse kukaan!" vastaa d'Artagnan.

"Vai niin", äännähtää Menneville laskien pistoolin d'Artagnanin rintaa vasten. Mutta ennen kuin hän ehtii painaa liipasinta on d'Artagnan miekkansa kahvalla iskenyt Menneville käden ylöspäin ja survaissut terän hänen lävitseen.

"Sanoinhan sinulle, että sinun piti pysyä alallasi", hän lausuu Mennevillen kierähtäessä jalkoihinsa.

"Antakaa tilaa! Raivatkaa pääsy!" huutavat Mennevillen toverit, jotka aluksi ovat säikkyneet, mutta hetimiten taas tyyntyvät huomatessaan, että heillä on vastassaan vain kaksi miestä. Mutta nämä kaksi miestä ovat satakätisiä jättiläisiä; kalpa heiluu heillä kuin arkkienkelin tulinen miekka. Se sohii kärjellä läimäyttelee lappeella, iskee terällä. Jokainen heilautus kellistää miehensä. "Kuninkaan puolesta!" huutaa d'Artagnan jokaisella surman viuhtaisullaan. "Kuninkaan puolesta!" kertaa Raoul.

Se huuto on tunnussanana muskettisotureille, jotka sen opastamina rientävät d'Artagnanin luo.

Kaupunginvartion miehet sillävälin tointuvat säikähdyksestään; he karkaavat hätyyttäjäinsä niskaan, he ruhjovat ja lyövät maahan järjestelmällisesti kuin muurinmurtaja kaikki tieltänsä. Nähdessään miekkain välähtelevän ja veren roiskuvan väkijoukko hajaantuu pakosalle, tallaten toisiansa ensi tungeksimisessa. Kuuluu viimeksi epätoivoisia kirahduksia ja huudetaan armoa; se on voitettujen esiintymisen loppuna.

Molemmat tuomitut ovat joutuneet takaisin vartiomiesten huostaan. D'Artagnan lähestyy heitä ja sanoo nähdessään heidät kalpeina ja kuolemantuskassa:

"Reipastautukaa, ihmisparat; te olette säästyneet siitä hirmusta, jolla nuo kurjat teitä uhkasivat. Kuningas on tuominnut teidät hirsipuuhun. Teidät hirtetään vain. No, viekää nyt heidät, ja sillä hyvä."

_Pyhän Neitsyen kuvalla_ ei ole enää mitään hätää. Tuli on veden puutteessa sammutettu kahdella viinitynnyrillä. Eloonjääneet salaliittolaiset ovat paenneet puutarhan kautta. Vartiomiehet laahaavat tuomittuja hirsipuiden luo. Tuossa tuokiossa nyt lopetetaankin koko homma. Pyöveli välittää hyvin vähän taiteensa muodollisuuksista ja suoriutuu noista kahdesta onnettomasta yhdessä minuutissa.

Sillävälin tungeksitaan d'Artagnanin ympärillä; häntä onnitellaan ja ylistellään. Hän pyyhkii hikistä otsaansa ja hurmeista miekkaansa ja kohauttaa hartioitaan, kun näkee jaloissaan Mennevillen, joka vääntelehtii kuolonkamppauksen viimeisissä kouristuksissa. Ja säälittelevän Raoulin kääntäessä katseensa toisaanne d'Artagnan osoittaa muskettisotureille hirsipuiden kolkkoa taakkaa.

"Ihmispoloiset", hän sanoo; "toivoakseni he sentään siunasivat minua kuolinhetkenään, kun pelastuivat julmista kärsimyksistä."

Nämä sanat sattuvat Mennevillen korvaan hänen juuri itse vetäessään viimeisen henkäyksensä. Synkeä ivahymy väikkyy hänen huulillaan; hän tahtoo vastata, mutta siihen ponnistukseen ehtyy elinvoima. Hän heittää henkensä.

"Voi, tämä on ollut hirvittävä näytelmä!" jupisi Raoul; "lähtekäämme, chevalier."

"Ethän liene haavoittunut?" kysyi d'Artagnan.

"En, Jumalan kiitos."

"Hyvä juttu! Hiisi vieköön, oletpa reipas urho! Sinulla on isäsi pää ja Portoksen käsivarsi. Ah, olisipa Portos ollutkin täällä, niin olisi vasta saatu nähdä ihmeitä!"

Ja ikäänkuin jotakin muistaen hän mutisi sitten:

"Mutta missähän hiidessä kunnon Portos voineekaan oleilla?"

"Tulkaa, chevalier, tulkaa!" pyyteli Raoul.

"Maltas nyt vielä vain minuutti, ystäväiseni, jotta ehdin periä kolmekymmentäseitsemän ja puoli pistoliani; tulen heti takaisin. -- Talo tuottaa hyvin", tuumi d'Artagnan mennessään takaisin _Pyhän Neitsyen kuvaan_, "mutta nyt silti mieluummin soisin sen olevan jossakin toisessa osassa kaupunkia, vaikkapa saisin hiukan vähemmänkin vuokraa."

63.

Miten herra d'Eymerisin timanttisormus siirtyi d'Artagnanille.

Edelläkuvatun verisen melskeen kehittyessä loppuun Grève-torilla pistivät viimeiset puutarhaveräjän vartioksi jääneet miehet miekkansa jälleen huotraan ja auttoivat erään joukostaan ratsun selkään, joka valmiiksi satuloittuna odotti veräjän takana. Sitten he pakenivat joka suunnalle kuin lentoon säikytetty lintuparvi, toiset kavuten muurien yli ja toiset ilmeisesti hädissään syöksähtäen etäisemmille porteille. Ratsaille noussut kannusti hevostaan niin rajusti, että elukkaparka oli loikata yli muurin, ja karautti Baudoyer-aukion poikki lähikaduille kuin salama, ihmisvilinässä kaataen ja ruhjoen mitä tielle sattui, kunnes hän kymmenen minuutin kuluttua pujahti sisälle yli-intendentin kaupunkitalon portista vielä enemmän hengästyneenä kuin hevosensa.

Kavioiden kopseen kaikuessa katukiveykseltä ilmestyi abbé Fouquet erääseen pihanpuoliseen ikkunaan, ja ratsastaja ei ehtinyt hypätä maahankaan, kun hän puolittain ojentuen ulos ikkunasta tiedusti:

"Miten ovat asiat, Danicamp?"

"Kaikki on päättynyt", vastasi ratsastaja.

"Päättynyt?" huusi abbé; "he ovat pelastuneet?"

"Ei, monsieur", vastasi ratsastaja, "heidät hirtettiin."

"Hirtettiin!" toisti abbé vaaleten.

Samassa avautui sivuovi, ja Fouquet astui huoneeseen kalpeana, vääntynein kasvonpiirtein, huulet raollaan pidätellen tuskan ja kiukustuksen huudahdusta. Hän pysähtyi kynnykselle kuuntelemaan, mitä pihalta puhuttiin ikkunaan.

"Teitä kurjia!" ärjäisi abbé; "ette siis taistelleet?"

"Niinkuin jalopeurat."

"Pikemmin kuin jänishousut!"

"Monsieur!"

"Sata päättäväistä miekkamiestä vastaa yllätyksessä kymmentätuhatta kaupunginpalkkalaista. Missä Menneville on, se pöyhkeä kerskuri, joka ylvästeli palaavansa joko kuolleena tai voittajana?"

"Hän on pitänyt sanansa, monsieur. Hän on hengetön."

"Hengetön! Kuka hänet on surmannut?"

"Hornanhenki ihmisen hahmossa, -- kymmenellä tulisella säilällä aseistautunut jättiläinen, joka yhdellä tempaisulla sammutti tulipalon, taltutti mylläkän ja polkaisi Grève-torin kiveyksestä esille sata muskettisoturia."

Fouquet kohotti otsaansa, jolla helmeili kylmä hiki.

"Oi, Lyodot ja d'Eymeris kuolleet, kuolleet, kuolleet!" mutisi hän; "ja minä olen häväisty!"

Abbé kääntyi päin ja sanoi nähdessään veljensä murtuneena ja kalmankalpeana:

"No, no, se on kohtalon isku; meidän ei sovi vaikerrella. Kun yritys ei onnistunut, niin Jumalan tahto..."

"Vaikene, abbé, vaikene!" huusi Fouquet; "sinun puolustelusi ovat herjausta. Tulkoon tuo mies sisälle kertomaan, millä tavoin se kamaluus oikein tapahtui."

"Mutta, hyvä veli..."

"Tottele!"

Abbé antoi merkin, ja puolen minuutin kuluttua kuuluivat miehen askeleet portaissa.