Part 37

"Herra yli-intendentti!" huudahti markiisitar kovin kalpeana tullessaan etuhuoneeseen. "Käyntinne on minulle suuri kunnia. -- Varokaa", hän lisäsi ihan hiljaa, "Marguerite Vanel oi luonani."

"Madame", vastasi Fouquet hämmentyneenä, "tulin asioissa... Vain sananen pikimmiten."

Hän eteni markiisittaren mukana avoimesta ovesta salonkiin. Madame Vanel oli noussut seisomaan vihertävän valjuna kuin itse kateus, kuullessaan Fouquetin saapuvan myöhäisellä iltahetkellä hänen äskeisen välittäjänsä luokse. Valtiomies astui turhaan tervehtimään häntä mitä herttaisimmin ja sovittavimmin sanoin; hän vastasi niihin vain raivostuneella silmäyksellä, joka naisen mustasukkaisuuden ja pettyneen turhamaisuuden voimalla tunkeusi vihlaisuksi sekä markiisittaren että Fouquetin sydämeen. Marguerite Vanel taivutti jäykästi päätänsä menetetylle ystävättärelle, kumarsi syvempään rahaministerille ja jätti siten hyvästi, sanoen lähtevänsä käymään vielä toisaalla; hän katosi huoneesta ennen kuin tyrmistynyt markiisitar tai selittämätöntä rauhattomuutta tunteva valtiomies tuli ajatelleeksikaan pidätellä häntä.

Tuskin oli hän mennyt, kun Fouquet kahdenkeskiseen kohtaukseen jääneenä polvistui markiisittaren eteen sanaakaan virkkamatta.

"Minä odotin teitä", sanoi tämä armaasti hymyillen.

"Ettehän toki", vastasi toinen, "sillä siinä tapauksessa olisitte toimittanut tuon naisen menemään."

"Hän saapui vasta neljännestunti sitten ihan arvaamatta."

"Te siis hiukan rakastatte minua, markiisitar?"

"Siitä ei ole kysymys, monsieur, vaan teidän vaaroistanne; millä kannalla asianne ovat?"

"Tänä yönä sieppaan molemmat ystäväni kaupunginvankilasta."

"Millä tavoin?"

"Ostamalla, lahjomalla puolelleni kuvernöörin."

"Hän on ystäviäni; voinko auttaa hankkeessa, vahingoittamatta teitä?"

"Voi, markiisitar, se olisi peräti suuri palvelus, mutta miten saisin välitystänne käytetyksi maineenne joutumatta alttiiksi? Mieluummin menköön mahtini, vapauteni ja henkenikin, jos turman välttäminen vaatisi teiltä ainoankaan kyyneleen tai hetkeksikään pilvistyttäisi otsaanne."

"Monseigneur, älkää haastako minulle sanoja, jotka huumaavat mieleni; tunnen jo ahdistusta siitä, että olen tahtonut teitä palvella ajattelematta menettelyni täyttä merkitystä. Rakastan teitä todella kuin hellä ystävätär, ja ystävättärenä olen teille kiitollinen kiintymyksestänne, mutta voi -- milloinkaan ette saa minua rakastajattareksenne!"

"Säälimätön!" huudahti Fouquet tuskastuneesti.

"Minä rakastan teitä liiaksikin", sanoi nuori nainen hiljaa. "Kunnian ja rikkauden loiste loukkaa silmiäni, mutta uljaasti kestetyt vastukset vetävät minua puoleensa; mahtinne uhkeudessa jätitte minut kylmäkiskoiseksi, mutta nähdessäni onnettomuuden uhkaavan teitä olen päättömästi jo miltei heittäytynyt syliinne... Nyt ymmärrätte minut, monseigneur... teidän tulee saavuttaa jälleen turvallinen asemanne, jotta minun sydämeeni ja ajatuksiini voi puhtaus palata: vastukset syöksisivät minut hukkaan."

"Oi, madame", sanoi Fouquet tuntien liikutusta, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut, "vaikka suistuisinkin inhimillisen kurjuuden alimmalle asteelle ja kuulisin teidän suustanne sen sanan, jonka minulta nyt epäätte, niin erehtyisittepä kuitenkin sinä päivänä ylevässä itsekkyydessänne: te luulisitte onnettominta ihmistä lohduttaaksenne silloin lausuneenne: 'minä olen sinun', ja ne sanat kohtaisivatkin maailman iloisinta, voitollisinta ja onnellisinta miestä!"

Hän oli vielä polvillaan markiisittaren jalkojen juuressa tämän kättä suudellen, kun Pélisson äkkiä tunkeusi salonkiin ja kiivaasti huudahti:

"Monseigneur, -- madame, -- suvaitkaa armollisesti suoda minulle anteeksi, madame... Monseigneur, jo puoli tuntia olette viipynyt... Oh, älkää toki molemmin katsoko minuun noin moittivasti... Madame, sallikaa minun kysyä, kuka se nainen oli, joka täältä lähti heti monseigneurin tultua?"

"Madame Vanel", vastasi Fouquet.

"Hän!" huudahti Pélisson. "Minä aavistelinkin pahaa, ja viimein en enää mitenkään voinut hillitä levottomuuttani!"

"Mikä on hätänä?"

"Hän astui hyvin kuohuksissaan vaunuihinsa ja käski ajaa täyttä vauhtia Colbertin luo!" ilmoitti Pélisson sortuneella äänellä.

"Hyvä Jumala, hän kostaa! Lähtekää, lähtekää, monseigneur!" hätääntyi markiisitar työntäen rahaministeriä salongista, Pélissonin vetäessä häntä kädestä. "Ainoastaan oma esiintymisenne voi jouduttaa pelastuksen ajoissa!"

"Toden totta", sanoi yli-intendentti, "olenko lapsi, säikkyäkseni varjoa?"

"Te olette jättiläinen, jota kyy pyrkii pistämään kantapäähän", vastasi markiisitar.

Pélisson yhä veti valtiomiestä mukanaan, vaunuihin asti. "Kaupunginvankilaan!" hän huusi; "kuin lentäen!"

Hevoset läksivät liitämään kuin salama; mitään estettä ei sattunut viivytykseksi matkalla. Vasta Saint-Jeanin holvikäytävässä, heidän juuri aikoessaan sitä kautta kääntyä Grève-torille ilmestyi vastaan pitkä ratsaskulkue, sulkien kapean pääsytien yli-intendentin vaunuilta. Oli mahdoton sivuuttaa tätä joukkoa käytävään tunkeutumalla; Fouquetin täytyi odottaa, kunnes ratsastavat kaupunginpalvelijat -- jota väkeä he olivat, ehtivät nopeassa vauhdissaan poiketa holvikäytävän suulta Baudoyer-aukiolle päin, keskessään jyhkeät umpivaunut, joita he olivat saattamassa.

Fouquet ja Pélisson eivät omistaneet tälle välikohtaukselle muuta huomiota kuin että he tuskittelivat minuutinkin viivytyksestä. Viisi minuuttia myöhemmin he pääsivät perille. Vankilanpäällikkö käveli vielä etupihalla ja Fouquetin nimen kuullessaan kiirehti touhukkaana vaunujen luo, hattu kädessä kumarrellen syvään rahaministerille.

"Määrätön kunnia minulle, monseigneur!" hän sanoi.

"Minulla on pari sanaa puhuttavana, herra kuvernööri. Suvaitsetteko asettua vaunuihini hetkiseksi?"

Vankilanpäällikkö kiipesi hyvillä mielin istumaan vastapäätä puhuttelijaansa.

"Monsieur", alotti Fouquet, "pyydän teiltä erästä palvelusta."

"Olkaa hyvä, monseigneur."

"Se voi panna asemanne vaaraan, monsieur, mutta samalla se ainiaaksi takaa teille minun suojelukseni ja ystävyyteni."

"Vaikka minun olisi syöksyttävä tuleen teidän hyväksenne, monseigneur, niin en arvelisi!"

"Hyvä, en ollut varma tunteistanne", sanoi Fouquet huojentuneesti; "helpompaa teiltä sentään pyydän."

"Sitten se on kuin tehty, monseigneur; mistä on kysymys?"

"Pyydän teitä viemään minut herrain Lyodotin ja d'Eymerisin luo. Selitän teille lähemmin asiani heidän kuultensa monsieur, samalla kun annan teille kaikki keinot..."

"Mutta eikö teidän ylhäisyytenne siis tiedä..."

"Mitä niin?"

"Että he eivät enää ole täällä!"

"Mistä saakka?" huudahti Fouquet vapisten.

"Neljännestunti sitten heidät noudettiin siirrettäviksi Vincennesin torniin."

"Millä perusteella?"

"Kuninkaan käskystä."

"Onnetonta!" huudahti Fouquet lyöden otsaansa; "onnetonta" ja virkkamatta enää sanaakaan kuvernöörille, joka ymmällä laskeusi katukäytävälle, hän tuokion tuijotti eteensä pohjattoman epätoivon vallassa ja kalmankalpeana kasvoiltaan. "Ystävämme ovat hukassa!" hän sitten jupisi Pélissoniin kääntyen "Colbert on hälytettynä katsonut tarpeelliseksi siirrättää heidät linnaan. Heidän vaununsa ne tulivat vastaamme tuolla holvikäytävässä!"

Pélisson istui kuin salaman iskemänä. Hän ei olisi hennonutkaan tällä hetkellä virkkaa suojelijalleen sitä moitteen sanaa, jonka aihe kyllä oli lähellä.

"Minne monseigneur lähtee?" kysyi lakeija vaunujen jo vieriessä liikkeelle.

"Kaupunkiasuntooni; palatkaa te, Pélisson, Saint-Mandéhen ja tuokaa sieltä tunnissa abbé Fouquet luokseni. Nyt on kiire käsissä!"

60.

Taistelusuunnitelma.

Yö oli kulunut jo pitkälle, kun abbé Fouquet saapui veljensä puheille. Gourville oli lähtenyt hänen saattajakseen. Tärkeän käänteen jännityksessä nämä kolme kokoontunutta miestä esiintyivät pikemmin saman väkivaltaisen ajatuksen yhdistäminä salaliittolaisina kuin mahtavan valtiomiehen kotiseurueena.

Fouquet asteli pitkän aikaa edes takaisin, katse tähdättynä lattiaan ja kädet nyrkkiin puristuvina. Viimein hän huokaisten reipastausi kysymään:

"Kuulehan, abbé, mitä väkeä se onkaan, jota sinä illalla puhuit elätteleväsi?"

Sotaisa hengenmies näytti epäröivän.

"Älä suotta arkaile, minä en nyt paheksu tapojasi; mutta puhun vakavasti, niin että sinun ei sovi laisinkaan kierrellä, ja joutavan kerskailun saat tällä kertaa tyyten jättää silleen."

"No, suora totuus on se, että minulla on satakaksikymmentä ystävää tai huvikumppania, jotka ovat vannoutuneet minulle kuin varkaat hirsipuulle."

"Voitko luottaa heihin?"

"Kaikessa."

"Eivätkö he saata sinua epäillyksi kolttosistaan?"

"Minä en esiinny omassa nimessäni."

"Ja he ovat päättäväisiä miehiä?"

"He polttavat Pariisin, jos takaan heille, että he eivät siitä joudu roviolle."

"Pyydän sinulta sellaista palvelusta, abbé", sanoi Fouquet pyyhkien hikeä kasvoiltaan, "että toimitat tuon joukkosi niitä miehiä vastaan, jotka sinulle osoitan, määrähetkellä... Käykö se laatuun?"

"Ensi kertaa eivät he ole käymässä tappeluun."

"Mutta ovatko tuollaiset rosvot valmiita karkaamaan aseistetun vartionkin kimppuun?"

"Se on heidän tapojaan."

"Hanki siis parvesi kokoon Vincennesin tielle kello kahdeksi huomenna."

"Sieppaamaan huostaansa Lyodotin ja d'Eymerisin... Kiperä homma!"

"Saattaa hiukan olla. Pelkäätkö?"

"En omasta puolestani, vaan sinun. On hyvin lähellä se arvaus, että ministeri siinä on noussut kapinaan kuningasta vastaan."

"Mitäpä siitä välität, jos maksan... Varmemmin menetät tukeni, jollet kykene tuottamaan tätä käännettä asemaan."

"Minusta olisikin viisaampaa sallia kuninkaalle tuo pikku tyydytys ilman mellakkaa."

"Et oivalla seurauksia, abbé. Lyodotin ja d'Eymerisin vangitseminen oli tähdätty iskuksi minua vastaan; jos se toimenpide kehittyy vihollisteni aikeitten mukaisesti, niin vaikutusvaltaani väheksytään yhä enemmän, pian pannaan minut syytteeseen, ja silloin sinua kohtaa mutkaton karkoituskäsky."

"Olen käskettävänäsi. Miten siis menettelen?"

"Sanoin jo, että nuo kaksi rahamiestä, jotka nyt tahdotaan tehdä järjestelmän uhreiksi, vaikka rikollisia vilisee rankaisemattomina, on huomenna vapautettava vihamiesteni raivolta. Sinä saat itse järjestää toimenpiteesi. Pidätkö onnistumista mahdollisena?"

"Ka, mikäpä siinä."

"Mihin suuntaan aiot toimia?"

"Asia tuntuu ihan yksinkertaiselta sinänsä. Tavallisena mestaussaattueena on kaksitoista kaupunginvartion miestä."

"Huomenna ehkä satakin."

"Sen otan lukuun, ja enemmänkin, -- sanokaamme kaksi sataa."

"Mutta silloin sinun joukkosi ei riitä?"

"Älähän huoli. Sadantuhannen katsojan seassa on hyvinkin kymmenentuhatta sellaista heittiötä, taskuvarasta ja tappelupukaria, jotka eivät rohkene ottaa aloitetta umpimähkäiseen mellakkaan, mutta minun miesteni hälyttäminä pian puhdistavat koko paikan. Minä nimittäin ajattelen, että toiminnan näyttämöksi on valittava itse Grève-tori."

"Se voi olla parempi... Mutta miten siellä menetellään vankien suhteen?"

"Heidät kiidätetään johonkin torin varrella olevaan taloon, mistä voi tehdä vastarintaa uudelle kiinniotolle... Niin, yhä parempaa: muutamissa sikäläisissä taloissa on kaksi ulospääsyä, -- toinen torin puolelle, ja toinen johtaa Rue de la Mortellerielle, Vannerielle tai Tixeranderielle. Vangit voivat heti pujahtaa tiehensä takaovesta."

"Mutta siitä kohdasta on nimenomaan päätettävä haitallisten sattumain välttämiseksi."

"Mikä niistä nyt olisi sopivin..."

"Minäpä tiedän", huudahti Fouquet ja teki Gourvillelle merkin, jonka tämä näkyi oivaltavan. "Eräältä ystävältäni olen toisinaan saanut lainaksi avaimen taloon, jonka hän on vuokrannut Baudoyer-kadun varrelta. Sen tilava puutarha ulottuu erään Grève-torin rakennuksen takarajaan."

"Siinä meidän suojamme", sanoi abbé. "Minkä rakennuksen?"

"Vilkasliikkeisen krouvin, jonka kyltti esittää Pyhää Neitsyttä."

"Se ei ole minulle outo", ilmoitti abbé.

"Ikkunat torin puolella. Takaovi johtaa pihalle, jonka aidassa minun ystäväni puutarhan puolella on muistaakseni veräjä."

"Oivallista", sanoi abbé.

"Vangit toimitetaan krouviin ja sieltä takatietä pois Baudoyer-kadun puutarhan kautta, sillaikaa kun krouvin etuovea puolustetaan ensi hätään. Hyvinpä tunnetkin kaikki asiat!"

"Sen pitäisi onnistua äkillisenä temppuna. Paljonko tarvitset räyhääjiesi juomahimon ja rahanahneuden tyydyttämiseen?

"Sitä puhetapaa! Kuulisivatpa tuon! Muutamat heistä ovat ylen herkkäluontoisia."

"Tarkoitan vain olevan välttämätöntä saattaa heidät sellaiselle päälle, että he uhmaavat maailmaa ja taivasta, sillä huomenna taistelen kuningasta vastaan, ja minun _täytyy_ voittaa, ymmärrätkö?"

"Tahtosi täytetään. Anna loput ohjeesi."

"Muu on sinun asiasi."

"Anna siis vain massisi."

"Lue abbélle satatuhatta livreä, Gourville."

"Mainiota... älkäämme säästäkö mitään kuluja, niinhän?"

"Oikein."

"Mutta varovaisuutta sentään tarvitaan, monseigneur", muistutti Gourville. "Jos tämä tulee tietoon, niin menetämme päämme."

"Vastako sinua nyt jänistää, Gourville?" virkkoi Fouquet punehtuen pahastuksesta.

"Ei, minun on voitettavana säälini eikä sinunkaan tarvitse olla huolissasi. No niin, abbé, onko asia selvä?"

"Selvä on. Kello kahdeltatoista tulee joukkoni krouviin valmistautumaan käsikähmää varten. En säästä viima enkä taloa: minulla on suunnitelmani; kyllähän näet, kun käyn työhön."

"Missä sinä oleskelet?"

"Kaikkialla enkä missään."

"Miten saan tietoja?"

"Pikalähetin välityksellä, jonka ratsu pysytelköön juuri ystäväsi puutarhassa. Mikä hänen nimensä onkaan?"

Fouquet katsahti Gourvilleen, joka kiirehti vastaamaan isäntänsä puolesta:

"Talon kyllä tuntee. _Pyhän Neitsyen kuvan_ kapakka edessä, korttelin ainoa puutarha takana."

"Saattakaa häntä, Gourville", lopetti Fouquet, "ja lukekaa hänelle rahat. Niin, mutta malttakaahan vielä... eikö tälle hankkeelle tosiaan voi antaa erityistä uskottavalta tuntuvaa tekosyytä?"

"Se on varsin luonnollisesti katumellakka", sanoi abbé.

"Katumellakka millä perusteella? Sillä onhan asema sellainen, että jos Pariisin väestö milloinkaan on tyytyväinen kuninkaan toimiin, niin ainakin rahamiehiä hirtettäessä."

"Kyllä minä sen kohdan järjestän", lupasi abbé.

"Järjestät huonosti, ja silloin voi Gourvillellä olla syytä huolestukseensa."

"En toki, en toki... aatos jo kypsyy aivoissani."

"Sano se."

"Mieheni huutakoot: 'Eläköön Colbert!' ja karatkoot käsiksi vankeihin muka repiäkseen heidät kappaleiksi, koska hirsipuu on verenimijöille liian lievä rangaistus."

"Hei, siinäpä tosiaan aatos!" ilahtui Gourville. "Lempo soikoon, herra abbé, on teillä mielikuvitusta! Jotakin tällaista minä kaipasin."

"Monsieur, olen sukuni arvoinen", vastasi abbé ylpeästi.

"Narri!" jupisi Fouquet, lisäten ääneen: "Se on nerokasta! Toteuttakaa homma vuodattamatta verta."

Gourville ja abbé läksivät yhdessä hyvin puuhakkaina.

Yli-intendentti heittäysi levolle, mutta pysyi vielä kauan valveilla, puolittain hautoen huomispäivän kohtalokkaita toimenpiteitä ja puolittain unelmoiden rakkaudesta.

61

Pyhän Neitsyen kuvan krouvi.

Seuraavana päivänä kellon lähetessä kahta oli Grève-torille kokoontunut viisikymmentätuhatta katselijaa kahden hirsipuun ympärille, jotka oli pystytetty Pelletierin rantalaiturin puoliselle reunalle rintasuojusta vasten. Aamulla olivatkin kaikki Pariisin viralliset julkihuutajat kiireesti kierrelleet sekä keskikortteleissa että etenkin hallialueilla ja esikaupungeissa julistaen väsymättömillä, käheillä äänillään sitä suurta oikeudentekoa, että kuningas oli tuomituttanut kaksi petollista virkamiestä, kaksi kruunun varasta ja kansan köyhdyttäjää. Ja tämä kansa, jonka parasta nyt näin lämpimästi harrastettiin, ei tahtonut olla osoittamatta kunnioitustansa kuninkaalle, vaan oli lähtenyt myymälöistään, pajoistaan ja työhuoneistaan, hiukan todistaakseen kiitollisuuttansa Ludvig XIV:lle, aivan kuin vieraat, jotka pelkäävät käyttäytyvänsä epäkohteliaasti, elleivät noudata kutsua.

Kuuluttajain kovaäänisen, mutta kompastelevan lukemisen mukaan sisälsi tuomio, että Grève-torilla saatettaisiin kuolemanrangaistukseen kaksi veronkantajaa valtion varojen anastamisesta ja hävittämisestä, laittomien verojen kiristämisestä ja asiakirjain väärentämisestä, "nimitaulu yläpuolelleen naulattuna", kuten sanat kuuluivat. Mutta näitä nimiä ei ilmaistu tuomiossa. Pariisilaisten uteliaisuus oli senvuoksi äärimmäisilleen jännittynyt, ja kuten jo mainitsimme, odotti tavaton ihmispaljous kuumeellisen kärsimättömästi mestaushetkeä. Oli jo levinnyt tieto, että vangit oli siirretty Vincennesin linnaan, sieltä tuotaviksi Grève-torille. Sentähden kuhisi Saint-Antoinen esikaupunki ja sieltä johtava samanniminen katu täynnä väkeä, sillä Pariisin asujaimisto jakautuu suurina mestauspäivinä kahteen luokkaan: toiset tahtovat katsella tuomittujen ohimenoa -- säveinä ja arkasydämisinä, mutta elämän kulkua tarkkailevina luonteina, -- ja toiset taasen tunkeutuvat katsomaan itse kuolemaa, kaivaten voimakkaita mielenliikutuksia.

D'Artagnan oli aamupäivällä saanut kuninkaalta viimeiset ohjeet ja hyvästellyt ystävänsä, joita tällähaavaa ei ollutkaan tavattavissa muita kuin Planchet. Hän suunnitteli nyt päiväjärjestyksensä kuten jokaisen monipuuhaisen henkilön tulee tehdä, jotta hän osaisi käyttää kalliit hetket oikealla vuorolla niiden parhaaksi tehoksi.

"Lähtö on määrätty kello kolmeksi aamulla", hän alkoi puoleltapäivin laskeskella; "minulla on siis viisitoista tuntia käytettävissäni. Vähentäkäämme siitä nukkumiseen kuusi tuntia, kun en mukavasti tule toimeen lyhyemmällä unella; siis yksi tunti aterioimiseen; saamme seitsemän. Tunti käyntiin Atoksen luona; tullaan kahdeksaan. Kaksi tuntia sekalaiseen ajanhukkaan; pääsemme kymmeneen. Jäljellä on siis viisi tuntia.

"Tunti rahain nostamiseen tai oikeastaan epäyksen saamiseen herra Fouquetilta; toinen samaisten rahojen perimiseen herra Colbertilta sekä hänen kysymystensä ja irvistystensä vastaanottamiseen; kolmas aseitteni ja vaatekertaani katsastukseen ja saappaitteni rasvauttamiseen. Vieläkin jää kaksi tuntia _Mordioux_, kuinka rikas olenkaan!"

Ja sitä sanoessaan d'Artagnan tunsi outoa ilahdusta, nuoruuden hurmaa, joka menneisyyden ihanain ja onnellisten vuosien tuulahduksena nousi hänelle huumaavana päähän. "Näiksi kahdeksi tunniksi", jatkoi muskettisoturi, "menenkin nostamaan ensimmäisen neljännesvuokrani _Pyhän neitsyen kuvasta_. Se virkistää. Kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreä! Voi pahus, onpa se hämmästyttävää! Jos köyhä saisi ainoasta livrestään kaksitoista denieriä kasvuksi, niin se olisi oikeutta, oivallista; mutta hänen täytyy pitää se hedelmättömänä taskussaan. Rikas sitävastoin korjaa satoa rahoistaan, joita hänen ei tarvitse käyttää... Tässäkin nyt saan kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreä kuin taivaasta pudonneina. Minä siis menen _Pyhän Neitsyen kuvaan_ ja tyhjennän vuokralaiseni kanssa lasillisen espanjalaista viiniä, jota hän ei voi olla minulle tarjoamatta. Mutta järjestys kaikessa, d'Artagnan, järjestys olla pitää! Järjestetäänpä nyt aika täsmällisiin vuoroihin: 1. Atos. 2. _Pyhän Neitsyen kuva_. 3. Herra Fouquet. 4. Herra Colbert. 5. Illallinen. 6. Vaatteet, saappaat, hevoset, matkareppu. 7. Ja viimeiseksi. Uni."

Tämän järjestelyn mukaisesti d'Artagnan lähti suoraa päätä kreivi de la Fèren luo, jolle hän vaatimattomasti ja teeskentelemättömästi kertoi osan uudesta myötäkäymisestään.

Atos oli eilispäivästä asti ollut väkisinkin jonkun verran levoton d'Artagnanin käynnistä kuninkaan luona, mutta pari sanaa riitti selittämään kaikki. Hän neuvoi ystäväänsä säästämään itseään ja varovasti tarjoutui saattamaan häntä siinä tapauksessa, että se kävi päinsä.

"Mutta, rakas ystävä", virkkoi d'Artagnan, "enhän minä mihinkään matkusta."

"Mitä! Tulet sanomaan jäähyväisiä etkä lähde minnekään?"

"Ka, kyllähän, kyllähän", vastasi d'Artagnan hiukan punastuen, "pistäydyn katsomassa maatilaa ostaakseni."

"Se muuttaa asian. Siinä tapauksessa sovitan neuvoni toisin. Sen sijaan, että sanoisin: 'älä anna surmata itseäsi', sanonkin: 'älä anna puijata itseäsi'."

"Minä ilmoitan sinulle, veikkonen, jos joku tila on erityisesti mieleiseni; silloin saanen käyttää hyväkseni sinun asiantuntemustasi."

"Kyllä, kyllä", suostui Atos hienotuntoisena ehkäisten hymyänsä pääsemästä näkyviin.

Raoul noudatti isänsä pidättyväisyyttä. D'Artagnan oivalsi olevan liian salamyhkäistä poistua ystäviensä parista tekosyyllä, ellei edes ilmaissut matkan suuntaa.

"Olen valinnut Mansin piirin", hän sanoi Atokselle. "Eiköhän siellä ole hyvät maat?"

"Mainiot, ystäväiseni", vastasi kreivi huolimatta muistuttaa hänelle, että Mans oli samalla taholla kuin Tourainen maakunta, joten hän korkeintaan kaksi päivää odottamalla voisi saada ystävästään seuralaisen.

Mutta d'Artagnan oli enemmän hämillään kuin kreivi ja sotkeusi jokaisella huomautuksellaan yhä pahemmin.

"Lähden huomenna aamun valjetessa", sanoi hän lopuksi. "Suotko minulle seurasi siihen asti, Raoul?"

"Kyllä, herra chevalier", vastasi nuorukainen, "jollei herra kreivi tarvitse minua."

"En, Raoul; minulla on tänään puhelu Monsieurin, kuninkaan veljen, luona."

Raoul pyysi Grimaudilta miekkaansa, jonka tämä heti toi.

"Hyvästi sitten, rakas ystävä!" lisäsi d'Artagnan avaten sylinsä Atokselle.

Atos syleili häntä kauan, ja muskettisoturi, joka hyvin käsitti hänen hienotuntoisuutensa, kuiskasi hänen korvaansa:

"Valtion asia!"

Atos vastasi ainoastaan merkitsevällä kädenpuristuksella, ja he erosivat. Raoul pisti kätensä vanhan ystävänsä kainaloon, ja d'Artagnan vei hänet Saint-Honoré-kadulle.

"Minä johdan sinut nyt Pluto-jumalan[38] luokse", sanoi d'Artagnan nuorelle miehelle; "valmistaudu nyt koko päiväksi katselemaan kultakolikkojen pinoamista. Taivasten tekijä, olenpa minä muuttunut!"

"Mutta katsokaahan, kuinka ihmisiä tungeksii kaduilla", huomautti Raoul.

"Onko tänään joku juhlakulkue liikkeellä?" kysyi d'Artagnan eräältä kuljeksijalta.

"Ei, nyt hirtetään, monsieur", vastasi ohikulkija.

"Mitä! Hirtetään?" kertasi d'Artagnan; "Grèvelläkö?"

"Niin, monsieur."

"Lempo sellaisen vintiön periköön, joka laittautuu hirteen juuri silloin kun minun pitää nostaa vuokraneljännekseni!" huudahti d'Artagnan. "Oletko nähnyt ketään hirtettävän, Raoul?"

"En, monsieur... Jumalan kiitos!"

"Sellainen on nuoruus... Jos olisit ollut vartiopäällikön vuorolla juoksuhaudassa, niinkuin minä monasti, ja joku vakooja... mutta suo anteeksi, Raoul, minä höpöttelen. Sinä olet oikeassa, hirttäminen on inhoittava näky... Mihin aikaan se tapahtuu, monsieur, jos saan luvan kysyä?"

"Monsieur", vastasi kuljeksija kunnioittavasti, ihastuksissaan siitä, että sai keskustella kahden sotilashenkilön kanssa, "se lienee määrätty kello kolmeksi."

"Hoo, kello on vasta puoli kaksi; lisätkäämme vauhtia, niin ehdimme ajoissa nostamaan kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreäni ja poistua ennen kuin tuomittu tuodaan."

"Tuomitut, monsieur", oikaisi porvari, "sillä niitä on kaksi."