Part 36

"Pitäkää varanne... kerran Louvreen mentyänne teidän täytyisi kaikella pontevuudella puolustaa ystäviänne, avoimesti julistaa kantanne, -- äärimmäisyyteen asti vastustaa kuningasta, kun hän kaiketi kuitenkin pysyisi lujana, -- täytyy heittää yrityksenne ajoissa kesken ja sitoutua auttamattomasi hylkäämään heidät kohtalonsa varaan, hyväksyen heidän tuomionsa."

"En ikinä!"

"Suokaa anteeksi... kuningas ehdottomasti vaatisi teitä muussa tapauksessa ottamaan eronne, tai te varmaankin itse ilmoittaisitte eroavanne."

"Sen tekisin."

"Sentähden on todennäköisesti turmiollista ristiriitaa vältettävä... Palatkaamme Saint-Mandéhen, monseigneur."

"En hievahda tältä paikalta, missä aiotaan panna toimeen se rikos ja syöstä minut häpeään, ennen kuin keksin keinon vihollisteni häviöksi, Gourville!"

"Monseigneur", vastasi Gourville, "minä säälittelisin teitä, ellen tietäisi teidän tästä neuvottomuudestanne huolimatta olevan meidän vuosisatamme neroja. Te omistatte sataviisikymmentä miljoonaa, asemaltanne vastaatte kuningasta, varallisuudeltanne olette sataviisikymmenkertaisesti häntä vahvempi. Colbert ei edes älynnyt suostuttaa häntä vastaanottamaan Mazarinin lahjoitusta. Mutta kun on valtakunnan rikkain mies ja vain viitsii käytellä rahojaan, ei miehestä ole mihinkään, ellei hän kykene saamaan mitä tahtoo. Palatkaamme Saint-Mandéhen, sanon minä."

"Neuvotellaksemme Pélissonin kanssa? Ehkä on parempi."

"Ei, monseigneur, vaan lukemaan rahojanne likoon!"

"Lähdetään!" sanoi Fouquet säihkyvin silmin; "niin, niin, Saint-Mandéhen!"

Hän nousi jälleen vaunuihinsa, Gourville kintereillään. Taipaleella he Saint-Antoinen esikaupungin päässä saavuttivat Vatelin pikku ajoneuvot, hovimestarin rauhallisesti kuljettaessa niissä joignylaisviiniään. Höllin ohjaksin ohitse nelistäessään mustat ratsut säikähdyttivät aran vuokrahevosen, ja säikähtyneenä hovimestari pisti päänsä esille vaununovesta parkaisten: "Varokaa pullojani!"

57.

Saint-Mandén parvekkeella.

Viisikymmentä henkilöä odotti yli-intendenttiä. Hän ei edes antautunut pikimmältään kamaripalvelijan huoliteltavaksi, vaan meni ulkoportailta suoraan etusalonkiin, missä ystävät pakinoitsivat kokoontuneina. Isännöitsijä oli juuri toimittanut illallispöydän kuntoon, sillä veljensä poissaollessa oli abbé Fouquet katsonut olevansa velvollinen vastaamaan vieraitten viihtymyksestä ja omaksunut määräysvallan tässä suhteessa.

Yli-intendentin saapumista tervehdittiin iloisella ja sydämellisellä sorinalla: herttaisena, hyväntuulisena ja kitsastelemattomana maailmanmiehenä Fouquet oli likeisesti kiinnittänyt itseensä ne runoilijat, taiteilijat ja toimihenkilöt, jotka olivat päässeet hänen yksityiseen seurapiiriinsä. Hänen otsansa -- josta pikku hovi oli tottunut oman esiintymisensä ohjeeksi lukemaan rahaministerin mielialoja, vaikka se ei koskaan mennyt ryppyiseksi suuristakaan pulmista, -- oli tänä iltana tavallista kalpeampi, ja useakin ystävällinen silmä pani merkille tuon vaaleuden. Fouquet istuutui pöydän keskikohdalle ja kävi hilpeästi johtelemaan ateriaa. Hän kertoi la Fontainelle Vatelin huomaavaisesta retkestä ja selosti sitten jutun Mennevillestä ja laihasta kananpojasta Pélissonille sellaiseen tapaan, että koko seurue alkoi kuunnella. Se aiheutti myrskyisää naurua ja naljailua, joka taukosi vasta Pélissonin vakavasta ja murheellisesta viittauksesta.

Abbé Fouquet ei käsittänyt, missä mielessä hänen veljensä oli kääntänyt puheen tälle alalle; hän kuunteli tarkkaavasti ja etsi milloin Gourvillen, milloin rahaministerin kasvoista selitystä, johon ei kuitenkaan ilmennyt vihjaustakaan.

Pélisson otti sananvuoron. "Herra Colbertista siis puhutaan?" hän virkkoi.

"Miksei", vastasi Fouquet, "jos kerran on totta, että kuningas on nimittänyt hänet intendentikseen?"

Tuskin oli Fouquet sen lausunut, sovittaen ilmeisesti sanoihinsa erityistä sävyä, kun seurueessa kuohahti kiihtymys.

"Saituri!" huudahti yksi.

"Tuhrus!" arvosteli toinen.

"Teeskentelijä!" kiljaisi kolmas.

Pélisson vaihtoi Fouquetin kanssa terävän silmäyksen.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "nyt sätimme miestä, jota kukaan meistä ei tunne; se ei ole ihmisellistä eikä järjellistä, ja olen varma siitä, että herra yli-intendentti on samaa mieltä minun kanssani."

"Täydellisesti", yhtyi Fouquet. "Jättäkäämme herra Colbertin lihavat kananpojat, nyt on kysymys vain herra Vatelin tryffelifasaaneista."

Se lisäys häivytti pilven, joka oli äkkiä alkanut levitä koko seurueeseen. Gourville elvytteli sitten runoilijoita niin hyvin Joignyn viinillä, ja abbé -- älykkäänä kuten lähimmäisensä rahoja tarvitseva mies ainakin -- hauskutteli niin onnistuneesti raha- ja miekkamiehiä, että äskeisen painostuksen aihe kokonaan hälveni tässä humussa.

Kardinaali Mazarinin testamentti oli yleisempänä keskusteltavana aterian jälkipuolella; sitten Fouquet käski kantaa makeis- ja hedelmävasut ja liköörimaljat parvekkeen viereiseen salonkiin. Hän siirtyi sinne edellä, tarjoten käsivartensa eräälle naiselle, joka tästä suosiosta sai illan kuningattaren sijan. Soittokunta sai sittemmin illastaa, ja pitoseurue alkoi käyskennellä pikku ryhminä parvekkeella ja puutarhassa, lenseässä ja tuoksuisessa kevätilmassa.

Pélisson astui silloin yli-intendentin luo ja virkkoi: "Monseigneur on saanut mielipahaa?"

"Suurta", myönsi ministeri; "antakaa Gourvillen kertoa siitä teille."

Kääntyessään Pélisson törmäsi la Fontaineen, joka tuli tallanneeksi häntä kumpaisellekin jalalle. Hänen piti kuulla, millaisen latinankielisen säkeistön runoilija oli tällävälin sepittänyt Vatelista jo tunnin ajan oli la Fontaine lausuillut näitä säkeitään joka sopessa, tavoittaen niille palkitsevaa suosijaa. Hän luuli saavansa Pélissonin pidätetyksi, mutta tämä osasi sievästi luiskahtaa erilleen. Runoilija palasi kumppaninsa Loretin luo, mutta huomasi tämänkin innostuneen luomistuulelle ja sommitelleen neljä juhlallista säettä illallisen ja isännän kunniaksi. La Fontaine oli turhaan yrittänyt sijoittaa säkeitään; Loret oli heti tavannut sepitelmälleen lunastajan. Samaa tietä aikoi nyt edellinenkin koettaa, mutta hänen oli peräydyttävä kreivi de Charostin tieltä, jonka käsivarteen Fouquet oli juuri tarttunut.

Abbé Fouquet huomasi, että runoilija ainaisessa hajamielisyydessään aikoi seuratapoja loukaten saatella noita kahta puhelijaa. Hän ehättäysi väliin. La Fontaine heti tarrasi häneen ja alkoi lausua säkeitään. Abbé ei enää muistanut latinasta rahtuakaan, mutta ymmärtäväisen näköisenä hän huojutteli päätänsä niin tahdikkaasti kuin lausujakin antoi ruumiinsa liikkeillä pontta daktylien ja spondeitten vaihtelevalle poljennolle. Sillävälin Fouquet makeisvasujen takana kertoi suuren tapahtuman de Charostille, vävylleen.

"Pitää lähettää tyhjäntoimittajat ihailemaan ilotulitusta meidän haastellessamme täällä", huomautti Pélisson Gourvillelle.

"Parempi on", vastasi Gourville virkkaen muutaman sanan Vatelille. Tämän nähtiin sitten ohjailevan puutarhaan loputkin teikarit, naiset ja muut rupattelijat, niin että kolmensadan vahakynttilän valaisemalle parvekkeelle jäivät ainoastaan politikot käyskentelemään kaikkien puutarhassa hyörivien ilotulituksen katselijain näkyvissä.

Gourville lähestyi yli-intendenttiä sanoen:

"Monsieur, olemme kaikin täällä."

Fouquet loi tarkastavan silmäyksen pitkin parveketta. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan. Pélisson ja Gourville kävelivät käsihakaa ikäänkuin pakisten kaikenlaisista keveistä asioista.

Fouquet oli haastelevinaan omista hommistaan kahden upseerin kanssa. Abbé Fouquet teiskaroitsi yksin, ja Fouquet näytti syventyneen keskusteluun vävynsä kanssa, astellen edes takaisin kreivin rinnalla.

"Hyvät herrat", lausui hän kuitenkin, "älköön yksikään teistä kohottako päätänsä älköönkä olko tarkkaavinaan sanoja, kävelkää vain hiljakseen ja kuunnelkaa minua samalla."

Syntyi syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan huvittelijain etäinen häly, kun he tavoittivat istutuslehdoissa parhaita sijoja rakettien tähystelyyn.

Tuo oli omituinen kohtaus -- miehet astuskelemassa ikäänkuin erillisinä ryhminä jutellen minkä mitäkin ja toisista piittaamatta, samalla kun he silti omistivat kaiken huomionsa yhdelle ainoalle puhujalle, joka asennostaan päättäen vain virkkoi joitakuita pikku huomautuksia vieruskumppanilleen.

"Hyvät herrat", haastoi Fouquet, "olette epäilemättä huomanneet, että keskiviikko-kokouksestamme nyt puuttuu kaksi ystäväämme... Taivaan nimessä, abbé, älä pysähdy, -- ei ole välttämätöntä kuuntelemiseen; kävele toki ja säilytä pääsi asento mitä luonnollisimpana, ja koska sinulla on tarkka silmä, vilkaise avoimesta ikkunasta tuolloin tällöin, varoittaaksesi meitä yskähdyksellä, jos joku kääntyy takaisin parvekkeelle päin."

Abbé totteli.

"Minä en ole tullut ketään kaivanneeksi", sanoi Pélisson, joka samassa käänsi selkänsä Fouquetille ja eteni vastakkaiseen suuntaan.

"Minäpä en näe herra Lyodotia, jolta saan apurahani", huomautti Loret.

"Ja minä", virkkoi abbé ikkunan äärestä, "olen hiukan odotellut kelpo d'Eymerisia, joka viime brelan-pelissä jäi minulle yksitoistasataa livreä velkaa."

"Loret", sanoi Fouquet kävellen vakavana ja kumarassa, "sinä et enää pääse nostamaan apurahaasi Lyodotilta, ja sinä, abbé, et voi periä saatavaasi d'Eymerisilta, sillä kumpainenkin on kuoleman partaalla."

"Kuoleman?" huudahti seurue, joka kamalasta sanasta väkisinkin seisahtui varovaisessa näyttelemisessään.

"Muistakaa asema, hyvät herrat", sanoi Fouquet, "sillä meitä mahdollisesti vakoillaan... Niin, he ovat kuoleman omia."

"Kuoleman omia!" toisti Pélisson; "nuo miehet, jotka tuskin kuusi päivää sitten tapasin terveyttä uhkuvina ja reippaina! Epävakaista tosiaan on ihmisparan elämä; ei sitä tiedä, kenet äkkitauti kaataa."

"Viimeiseen asti voi toivoa paranemista", arveli Loret.

"He eivät sairasta", sanoi Fouquet. "Heidät hirtetään!" Ja hänen kolkko äänensä kajahti kuin turmanläppäys tällä ylellisellä parvekkeella, joka hohteli taulujen, kukkasien, samettiverhojen ja kultaompeluksien loistossa. Jokainen pysähtyi ehdottomasti, tyrmistyneenä; mutta samassa sähähtivät ensimmäiset raketit puunlatvojen yläpuolelle, ja voimakas hurraus sai yli-intendentin vilkaisemaan sille taholle. Hän lähestyi ikkunaa, ja ystävät asettuivat hänen taakseen odottamaan lisätietoja.

"Hyvät herrat", jatkoi Fouquet, "Colbert on vangituttanut ja tuomituttanut kuolemaan kaksi ystävääni, aikoen heti toimittaa tuomion täytäntöön. Mitä minun pitäisi tehdä?"

"Jumaliste, Colbertilta tulee vihlaista maha halki!" kivahti abbé ensimmäisenä.

"Monseigneur", sanoi Pélisson, "tulee vedota hänen majesteettiinsa."

"Kuningas on jo vahvistanut tuomion, hyvä Pélisson."

"Mitäpä siinä siis muuta kuin ehkäistä täytäntöönpanon mahdollisuus", sanoi kreivi de Charost. "On lahjottava vanginvartijat."

"Tai paremmin vankilanpäällikkö", arveli Fouquet.

"Niin, vielä tänä yönä on vangit autettava pakenemaan!" yhtyivät toiset.

"Kuka teistä ottaa homman huolekseen?"

"Kyllä minä käyttelen rahoja", tarjousi abbé.

"Ja minä käyttelen puheenlahjaa", lupautui Pélisson.

"Sekä puheenlahjaa että rahoja", päätti Fouquet; "viisisataatuhatta livreä kyllä riittää Conciergerie-vankilan päällikölle, mutta tarpeen tullen heltiää miljoonakin."

"Miljoona!" huudahti abbé; "mutta puolta halvemmalla minä toimittaisin tuhotuksi puolet Pariisia."

"Ei mitään melskeitä nyt", sanoi Pélisson. "Vankilanpäällikön tultua suostutelluksi vangit livahtavat tiehensä, ja vapaalla jalalla ollessaan he ovat pätevimpiä nostattamaan Colbertin viholliset liikkeelle ja osoittamaan kuninkaalle, että hänen nuoruutensa hairahtuu liioitteluihin, oikeudenkäyttö kuten uudistusinto muulloinkin alkaa suhdattomuuksilla.

"Lähtekää siis Pariisiin, Pélisson", päätti Fouquet, "ja ottakaa kumpikin uhri talteen; huomenna sitten harkitsemme asemaa. -- Gourville, toimita ne viisisataatuhatta Pélissonille."

"Varokaa, ettei tuuli sieppaa teitä mukaansa", sanoi abbé. "Hitto, onpa siinä vastuu! Sallikaa minun olla hiukan apunanne."

"Hiljaa!" käski Fouquet; "ihmisiä lähestyy. Ah, ilotulitus on ihan tenhoava!"

Säihkyvä kipinäsade sinkoili korkeudesta likeisen metsän lehvistöön.

Pëlisson ja Gourville poistuivat yhdessä parvekkeen sisäovesta; Fouquet laskeusi viiden viimeisen salaliittolaisen kanssa puutarhaan.

58.

Epikurolaiset.

Moniväriset lyhdyt loivat loistoa puutarhalehtoihin, viulut ja oboet hivelivät korvia riuduttavilla lurituksillaan, räiskyvät tulituslyhteet leimauttelivat huikaisevia kajastuksia taivaalle ja saivat puiden takana säihkynsä taustaksi Vincennesin vankilan jylhät varjopiirteet, ja kun Fouquet nyt omisti tai näytti omistavan kaiken huomionsa tälle näyttämölle, myhäillen naisille ja runoilijoille, ei illatsu ollut vähemmän rattoisa kuin tavallisestikaan, joten Vatel sen järjestäjänä ei osoittautunut tyytymättömäksi vaivannäkönsä vastaanotosta, sitten kun hän ensin oli levottomin katsein tarkannut, minkä sävyn hänen isäntänsä saisi illanvieton loppuhetkiksi.

Tulitusten ehdyttyä seurue hajaantui puistikkoihin ja pilarikäytäviin sellaisella luontevalla vapaudella, joka ilmaisee talon isännän osaavan mitä parhaiten karttaa suurellisuutta, sovitella vieraanvaraisuuttansa kohteliaaksi ja esiintyä uhkeudessaan huolettomasti. Runoilijat liittyivät pikku ryhmiksi toistensa käsikoukkuun ja kuljeskelivat pitkin lehtoja tai ojentausivat mättäille ollenkaan surkeilematta samettipukujaan ja käherrettyjä hiuksiaan, joihin tarttui kuivia lehtiä ja ruohonkorsia. Naisista jotkut kuuntelivat taiteilijain hyräilyjä ja runoniekkain säkeitä, mutta useammat havaitsivat kaikkein mieluisimmaksi sen erityisen suorasanaisen kaunopuheisuuden, jota muutamat runoilijoihin ja taiteilijoihin lukeutumattomat miehet saivat nuoruudelta ja yksinäisyydeltä, niin että he esittivätkin sitä varsin luontevasti.

"Minkätähden ei meidän mestarimme Epikuros liittynyt tähän piiriin?" virkkoi la Fontaine runoilijain kulmalla. "Muinaisuuden Epikuros ei milloinkaan hylännyt oppilastensa seuraa, -- meidän mestarimme menettelee väärin."

"Monsieur", vastasi hänelle Conrart, "ihan aiheetta te itsepintaisesti nimittäydytte epikurolaiseksi; täällä ei totisesti mikään muistuta vanhanajan ajattelijan opetuksista."

"Mitä!" väitti la Fontaine; "eikö ole kirjoitettu, että Epikuros osti ison puutarhan ja eleli siellä rauhallisesti ystäviensä parissa? Ja eikö herra Fouquet ole samaten ostanut suurta puistoaluetta Saint-Mandéssa, ja emmekö me elele varsin rauhallisesti hänen ja ystäviemme keskuudessa?"

"Kyllähän, mutta valitettavasti eivät puutarha ja ystävät riitä tässä tapauksessa tuottamaan erityistä yhtäläisyyttä. Mitä yhteyttä on herra Fouquetin ja Epikuroksen ohjelmalla?"

"No, mehän juuri toteutamme sitä Epikuroksen peruslauselmaa, että nautinto tuottaa onnen. Me emme luullakseni tunne itseämme onnettomiksi, minä kaikkein vähimmin. Hyvä ateria, Joignyn viiniä, jota hienotuntoisesti on vasiten haettu minulle kodikkaimmasta krouvista, -- ei ainoatakaan kommellusta koko illanvietossa siitä huolimatta, että seurueena on kymmenen miljoonamiestä ja kaksikymmentä runoilijaa."

"Pysähdytänpä teidät tuohon. Puhuitte Joignyn viinistä ja hyvästä ateriasta, mutta suuri Epikuros eli ja pani oppilaansa elämään leivällä, herneillä ja puhtaalla vedellä. Yksinkertaisuus ja ylellisyys siis vastakkaisina onnen edellytyksinä."

"Se ei ole varmaa", arveli la Fontaine; "te saatatte vaihtaa Epikuroksen ja Pytagoraan, hyvä Conrart."

"Muistanette myös, että muinainen viisaustieteilijä oli hyvin nurjalla kannalla jumaliin ja esivaltaan nähden. Älkää senkään vuoksi verratko häntä herra yli-intendenttiin, sillä meistä jo puhutaan, että olemme huonoja ranskalaisia, penseitä yksinvallan aatteelle, kuuroja laeille. Uudenaikaisiksi epikurolaisiksi tekeytyvistä henkilöistä uskottaisiin yhä helpommin, että he ovat omavaltaista väkeä."

"Oh", huudahti la Fontaine, "eihän Epikurosta toki niin ole käsitettävä, -- ei entiseltä eikä nykyiseltä ajalta. Mestarin opetukset eivät meistä tee niskuroitsijoita. Kuulkaahan erästäkin hänen päämietelmäänsä: 'Toivokaa kansalle hyviä johtajia.' Ja mitä sanookaan herra Fouquet meille alinomaa: 'Milloin meitä viimeinkin kunnolleen hallittaisiin?' Eikö ole totta?"

"Jos siinä onkin yhteistä epikurolaisuutta", myönsi Conrart, "niin se on samalla hiukan kapinallistakin."

"Kapinallistako on toivotella kansalle hyvää hallitusta"

"Niinpä tietysti, kun hallitusmiehet ovat huonoja."

"Malttakaa, minulla on vastaus siihenkin. Epikuros lausuu nimittäin myös: 'Huonoonkin hallitukseen tulee alistua' Ei hän väkivaltaa tahtonut edistää arvosteluillaan. Entä herra Fouquet! Kuinka usein olemmekaan kuulleet hänen lausuvan: 'Mazarin on viheliäinen myyrä -- iilimato! Sitä hylkyä on kuitenkin toteltavat'... Onko hän sanonut niin vai eikö ole, Conrart?"

"Myönnän hänen kyllä puhuneen sitä, ja kenties hiukan liiaksikin."

"Selvää epikurolaisuutta, hyvä ystävä; me olemme ilmettyjä epikurolaisia, vakuutan vieläkin, ja se on hauska huomioi"

"Ei kovinkaan hauska, jos meitäkin vastaan nousee sellainen puolue kuin Epiktetoksen: muistattehan Hieropoliin järkeilijän, joka väitti leipää ylellisyydeksi, herneitä herkuttelijain ruuaksi ja lähdevettä mässääjäin juomaksi, -- joka isäntänsä rusikoimana sanoi tälle hiukan nurkuen kylläkin, mutta muutoin pahastuttamatta häntä: 'Lyönpä vetoa, että nyt katkaisitte koipeni!'"

"Siinä oli jäärä mieheksi."

"Mutta hän voisi hyvinkin saada opetuksensa jälleen muotiin, muuttaen vain nimensä Colbertiksi."

Syrjästä lähestyneenä Fouquet ehti parahiksi kuulemaan, että tämä nimi jo väkisin sotkeutui kaunosielujenkin joutohetken viisasteluun; hän myhäili silti hilpeästi suojateilleen, mutta samassa ilmestyi toisaalta esiin Gourville, ehdottomasti kääntäen puoleensa hänen katseensa ja saaden hänet eriämään ryhmästä. Yli-intendentti säilytti huolettoman sävynsä niin kauan kuin oli muiden näkyvissä, mutta riisui naamionsa heti kun pääsi kahden kesken rahastonhoitajansa kanssa. "No?" kysyi hän kiivaasti; "kuuluuko jo mitään Pëlissonista?"

"Hän tuli juuri Pariisista..."

"Toiko hän vangit?"

"Hän ei edes päässyt kuvernöörin puheille."

"Mitä! Eikö hän sanonut tulevansa minun puolestani?"

"Sitä hän vakuutti, mutta vankilanpäällikkö ilmoitti vastaukseksi, että jos herra Fouquet on jonkun lähettänyt, on tällä tietenkin kirjelmä valtuutena."

"Oh", huudahti Fouquet, "sitä en ajatellut! Sen kyhään heti..."

"Älkää kirjoittako sellaisessa asiassa, monseigneur", varoitti Pélisson ilmestyen pikku puistikon takaa. "Lähtekää itse ja esiintykää suullisesti."

"Niin", vastasi Fouquet miettivästi, "se lienee sittenkin viisainta. Menen huoneisiini ikäänkuin työhön; pitäkää te hevoset sillävälin valjaissa, Pélisson, ja Gourville huolehtikoon vieraistani."

"Lausun vielä viimeisen neuvon, monseigneur", vastasi Gourville. "Älkää menkö itse taivuttelemaan vankilanpäällikköä, jos voitte järjestää toisin. Teidän esiintymisenne sellaisella asialla olisi miehuullista, mutta ei viisasta. Suokaa minulle anteeksi, herra Pélisson, jos olen eri mieltä teidän kanssanne; mutta uskokaa minua, monseigneur, parempi on vielä yrittää saada kuvernööri vastaanottamaan teidän sijastanne joku välittäjä, -- hän on kyllä kohtelias mies, mutta kuitenkaan ei teidän ole hyvä esiintyä itse vankilassa."

"Tuumin asiaa", lupasi Fouquet, "onhan meillä muuten aikaa koko yö."

"Älkää ottako liiaksi lukuun aikaa, vaikka sitä olisi minkä verroin", muistutti puolestaan Pélisson; "ei ole koskaan virhe ehtiä liian pian."

"Hyvästi, Gourville", virkkoi yli-intendentti; "pidä hyvää huolta hauskuudesta. Tulkaa mukaani, Pélisson."

Tuokion kuluttua hän oli taipaleella, epikurolaisten huomaamattakaan, että heidän isäntänsä oli kadonnut näyttämöltä, viulut olivat äänessä kaiken yötä.

59.

Neljännestunnin myöhästys.

Toistamiseen sen illan kuluessa lähdettyään liikkeelle maaseutuasunnostaan Fouquet tunsi itsensä vähemmän ahdistuneeksi ja rasittuneeksi kuin olisi voinut luulla. Hän kääntyi Pélissoniin, joka kuomuvaunujen toisessa nurkassa mietiskeli kaikenlaisia todisteluita Colbertin houkutuksia vastaan.

"Onpa vahinko, hyvä Pélisson", sanoi hän keveästi, "että te ette ole nainen."

"Onnekseni sen päin vastoin katson", vastasi Pélisson, "sillä suoraan sanoen minä olen hirmuisen ruma, monseigneur."

"Pélisson, Pélisson!" naurahti yli-intendentti: "sitä te huomautatte niin usein, että ympäristönne johtuukin luulemaan sitä araksi kohdaksenne."

"Se todella kaiveleekin mieltäni, monseigneur. Olin nimittäin pulska nuorukainen ennen kuin rokko minut runtoi. Ajattelitte kai, että joku tenhotar parhaiten tehoisi välittäjäksi, kun vankilanpäällikkö on tunnettu siinä kohden taipuisaksi ja ottaisi kaiketi vastaan?"

"Se johtui mieleeni", myönsi Fouquet; "mutta toivoakseni minulla on itsellänikin melkoisesti suostutteluvoimaa."

"On varmasti, monseigneur. Silti -- Gourville huomautti oikein, että vaarannatte siinä paljon."

"Oh!" huudahti Fouquet äkkiä innostuen; "minä tunnen naisen, joka kelpaisi tarvitsemaksemme henkilöksi Conciergerien kuvernöörin puheille!"

"Minä tunnen viisikymmentä, monseigneur, -- viisikymmentä toitottajatarta, jotka ovat valmiita koko maailmalle tulkitsemaan teidän anteliaisuuttanne ja kiintymystänne ystäviinne, liudan kaunottaria, jotka suupaltteina sitten syöksyisivät turmioon ja vetäisivät teidät mukanaan."

"En puhu sellaisista naisista, Pélisson, vaan jalosta ja viehkeästä olennosta, jossa naiselliseen älykkyyteen yhtyy miehinen uljuus ja kylmäverisyys. Puhun naisesta, jonka kauneudelle vankilankin muurit kumartavat ja joka kykenee taatusti tallettamaan luottamustehtävän salaisuuden."

"Siinähän sitä onkin aarre", sanoi Pélisson; "sen kun lahjoitatte Conciergerien arvoisalle kuvernöörille, niin hiisi vieköön kannattaakin hänen panna päänsä paulaan. Ei ole moista loihtijatarta vain ennen nähty."

"Kuvernööri ei joudu panemaan mitään alttiiksi", vastasi Fouquet, "sillä hän saa minulta hevoset pelastuakseen ja puoli miljoonaa mukavasti elelläkseen Englannissa, -- ja ystävättäreni taasen ei annakaan hänelle muuta kuin ratsut ja rahat. Käykäämme tavoittamassa tätä sulotarta, Pélisson."

Samassa hän nykäisi silkkinarusta, joka vaunujen sisäpuolelta johti etuistuimelle. Ajoneuvot pysähtyivät.

"Monseigneur", ryhtyi Pélisson vakavasti estelemään, "sellaisen naisen löytämiseen teiltä menisi yhtä paljon aikaa kuin Kolumbus käytti uuden maanosan etsimiseen. Meillä on tuskin kahta tuntia käytettävänämme; vankilanpäällikön mentyä kerran levolle on mahdoton tunkeutua hänen puheilleen hälinää herättämättä, ja aamun valjetessa meille käy vaikeaksi salata liikkeitämme. Menkää, menkää itse, monseigneur, älkääkä tänä yönä tavoitelko mitään enkelinaista."

"Mutta me olemme jo hänen portillaan, hyvä Pélisson."

"Madame de Bellièren talon edustalla!"

"Sh!"

"Voi, hyväinen aika!" huudahti Pélisson.

"Mitä teillä on sanottavana häntä vastaan?" kysyi Fouquet.

"Ei mitään, valitettavasti, ja se tekee minut toivottomaksi. Ei suorastaan ikinä mitään... Kunpa voisinkin sanoa hänestä kylliksi pahaa, estääkseni teitä menemästä hänen luokseen!"

"Estääksenne minua!" sanoi Fouquet. "Mikään maan mahti ei nyt estäisi minua pistäytymästä kohteliaisuusvierailulle madame du Plessis-Bellièren luo, kun hänen mahdollinen myötävaikutuksensa voi saada hankkeemme turvallisesti onnistumaan. Tuletteko kanssani?"

"En, monseigneur, en."

"Mutta ikävähän minun on jättää teitä odottamaan, Pélisson", pahoitteli yli-intendentti vilpittömän kohteliaasti.

"Sitä parempi on minun pysytellä ulkopuolella, monseigneur, jotta sen muistaessanne viivytte vähemmän aikaa... olkaa varuillanne, tuolla pihallahan näkyykin vaunut; hänellä on joku luonansa!"

"Käväisen vain viideksi minuutiksi", virkkoi Fouquet hieman levottomasti, hypähtäen vaunujen astinlaudalta ulkoportaille.

Pélisson jäi rypistynein silmäkulmin istumaan vaunujen nurkkaan.

Fouquet nousi asuinkertaan ja lausui nimensä lakeijalle siten aiheuttaen koko palveluskunnassa sellaista tuoksinaa ja harrasta kumartelua, että saattoi nähdä heidän valtiattarellaan olleen tapana puhua talossaan suosiollisesti ja kunnioittavasti maan rahaministeristä.