Part 32

"Älkäämme puhuko siitä enää, varakreivi", sanoi Atos lempeästi; "on totta, että läksin äkillisesti, mutta kuningas Kaarle II:n palveleminen vaati silloin kiireellisyyttä. Kiitän sinua huolehtimisestasi ja tiedän voivani luottaa sinuun... Eihän sinulta liene puuttunut mitään poissaollessani, varakreivi?"

"Ei, kiitos."

"Annoin Blaisoisille määräyksen luetuttaa sinulle sata pistolia heti kun tarvitsisit rahaa."

"En ole käynyt tapaamassa Blaisoisia, kreivi."

"Olet siis tullut toimeen rahoista?"

"Minulle jäi kolmekymmentä pistolia hevosten ostosta, jotka vein viime sotaretkelleni, ja herra prinssi pani suosiollisuudessaan minut kolme kuukautta sitten voittamaan kaksisataa pistolia pelipöydässään."

"Sinä pelaat? Siitä minä en pidä, Raoul."

"En milloinkaan pelaa, mutta herra prinssi käski minun hoidella korttejansa Chantillyssa eräänä iltana, kun kuninkaalta saapui kuriiri... minä tottelin, ja herra prinssi määräsi minulle sen pelierän voiton."

"Onko se talon tapana, Raoul?" kysyi Atos rypistäen kulmiaan.

"On, monsieur; joka viikko antaa herra prinssi jollekulle aatelismiehelleen jollakin syyllä samanlaisen tilaisuuden. Hänen korkeutensa saattueena on viisikymmentä aatelismiestä; minun vuoroni sattui siksi kerraksi."

"Hyvä! Sinä siis läksit Espanjaan?"

"Niin, monsieur; minulla oli hyvin hauska ja mielenkiintoinen matka."

"Ja nyt olet ollut kuukauden päivät kotimaassa?"

"Niin, monsieur."

"Ja mitä olet tehnyt tällaikaa?"

"Palvelustoimiani hoitanut, monsieur."

"Et siis ole käynyt kotona la Fèressä?"

Raoul punastui. Atos silmäili häntä kiinteällä ja tyynellä katseellaan.

"Teette väärin minua kohtaan, kun epäilette minua", sanoi Raoul; "tunnen punastuvani, mutta se tapahtuu vastoin tahtoani. Tuo kysymyksenne herättää minussa luonnollista mielenliikutusta, ja siitä punastun, vaan en sen vuoksi, etten olisi avomielinen."

"Minä tiedän, Raoul, että sinä et milloinkaan poikkea totuudesta. Aioinkin muuten oikeastaan tiedustaa..."

"Käsitän kyllä, monsieur, että te tahdoitte kysyä, enkö ole ollut Bloisissa."

"Aivan."

"En ole käynyt siellä enkä muutenkaan nähnyt sitä henkilöä, jota tarkoitatte."

Raoulin ääni vapisi hänen lausuessaan nuo sanat. Kaiken hienotuntoisuuden herkkänä oivaltajana Atos virkkoi heti:

"Sinä vastaat tuskallisella mielellä, Raoul; sinä kärsit."

"Paljon, monsieur; te olette kieltänyt minua käymästä Bloisissa ja tapaamasta neiti de la Vallièreä."

Nuori mies vaikeni. Tuo suloinen nimi, niin rakas lausua, raateli hänen sydäntään, samalla kun se hyväili huulia.

"Ja siinä olen tehnyt oikein, Raoul", ehätti Atos sanomaan. "En ole raakamainen enkä kohtuuton isä; minä kunnioitan totista rakkautta, mutta minä ajattelen sinulle tulevaisuutta... mittaamatonta tulevaisuutta. Uusi hallitus kajastaa aamuruskon tavoin; sota kutsuu nuorta kuningasta, jota elähyttää ritarillinen henki. Tämä urhon innostus tarvitsee joukon nuoria ja vapaita upseereja, jotka haltioituneina ryntäävät tuleen ja kaatuvat huutaen: _Eläköön kuningas!_ sen sijaan että huokaisivat: _Hyvästi, puolisoni!_... Käsitäthän tämän, Raoul. Niin kovalta kuin ajatussuuntani tuntuukin, pyydän sinua siis uskomaan minua ja kääntämään katseesi pois ensimmäisistä nuoruuden päivistä, jolloin totuttausit rakastamaan, -- noista hempeän huolettomuuden päivistä, jotka pehmentävät sydämen ja tekevät sen kykenemättömäksi täyttämään kunnian ja vastoinkäymisen vaatimuksia. Senvuoksi, sanon sen vielä kerran, Raoul, näe neuvossani ainoastaan haluani hyödyttää sinua: ainoana kunnianhimonani on nähdä sinun menestyvän. Uskon sinun kykenevän kehittymään huomattavaksi mieheksi. Astu polkuasi yksin, niin edistyt paremmin ja nopeammin."

"Te olette käskenyt, monsieur", vastasi Raoul; "minä tottelen."

"Käskenyt!" huudahti Atos; "niinkö minulle vastaat? Olenko käskenyt sinua! Oi, sinä väännät sanojani, niinkuin käsität väärin tarkoitukseni! En ole käskenyt, olen vain pyytänyt."

"Ei, monsieur, te olette käskenyt", väitti Raoul itsepintaisesti, "mutta vaikka olisitte vain pyytänytkin, olisi pyyntönne vielä tehokkaampi kuin määräys. Minä en ole tavannut neiti de la Vallièreä."

"Mutta sinä kärsit, sinä kärsit?" sanoi Atos.

Raoul ei vastannut.

"Huomaan sinut kalpeaksi, alakuloiseksi... Se tunne on siis hyvin voimakas?"

"Se on intohimo", vastasi Raoul.

"Ei toki... ainoastaan tottumus."

"Monsieur, te tiedätte, että olen matkustanut paljon, että olen viettänyt kaksi vuotta loitolla hänestä. Kaikki tottumus luullakseni laimenee kahdessa vuodessa. Mutta kotiin palattuani rakastin -- en enemmän, sillä se oli mahdotonta, vaani yhtä paljon. Neiti de la Vallière on minulle rakkain seuralainen, mutta te olette minulle Jumala täällä maan päällä, teille uhraan kaikki."

"Se olisi väärin", sanoi Atos; "minulla ei ole sinuun enää mitään oikeuksia. Olet jo täysi-ikäinen, et enää tarvitse minua suostumustani. En sitäpaitsi kiellä myönnytystäni sen jälkeen, mitä nyt olet minulle sanonut. Mene naimisiin neiti de la Vallièren kanssa, jos haluat."

Raoul värähti, mutta vastasi äkkiä: "Te olette peräti hyvä, monsieur, ja teidän myöntymyksenne täyttää mieleni kiitollisuudella; mutta minä en voi sitä käyttää hyväkseni."

"Kas, nyt kieltäydyt?"

"Niin, monsieur."

"Minä en enää tee muistutuksia tunteittesi johdosta, Raoul."

"Mutta sydämenne vastustaa edelleenkin tätä liittoa, te ette ole itse tehnyt tätä valintaa."

"Se on totta."

"Se riittää pidättämään minua: voin odottaa."

"Ajattele tarkoin, Raoul; tämä on vakava askel."

"Sen kyllä tiedän, monsieur; päätökseni on kuitenkin valmis: minä odotan."

"Mitä? Kuolemaaniko?" lausui Atos hyvin järkkyneenä.

"Voi, monsieur!" huudahti Raoul kyynelsilmin; "kuinka voittekaan noin raadella sydäntäni, kun en ole milloinkaan antanut teille valittamisen aihetta?"

"Se on totta, rakas lapsoseni", mutisi Atos, kiivaasti puristaen huulensa yhteen, hillitäkseen ylivoimaiseksi pyrkivää liikutusta. "Ei, en tahdo saattaa sinua murheelliseksi; en vain ymmärrä, mitä sinä odottaisit... Tahdotko odottaa siinä mielessä, että kenties pääset rakkaudestasi?"

"En monsieur; tahdon odottaa teidän mielipiteenne muuttumista."

"Teenpä kokeen, Raoul: tahdon nähdä, onko neiti de la Vallière taipuvainen odottamaan kuten sinä."

"Niin toivon, monsieur."

"Mutta ole varuillasi, Raoul: jos hän ei odottaisikaan? Oi, sinä olet vielä niin nuori, niin luottavainen, niin vilpitön... Naiset ovat häilyväisiä."

"Te ette ole milloinkaan puhunut minulle pahaa naisista, monsieur; teillä ei ole koskaan ollut heistä valittamista. Miksi siis puhuisitte toisin juuri neiti de la Vallièren yhteydessä?"

"Olet oikeassa", myönsi Atos luoden silmänsä alas, "en ole milloinkaan puhunut sinulle epäedullisesti naisista; minulla ei ole koskaan ollut heistä valittamista, eikä neiti de la Vallière ole ikinä antanut aihetta epäluuloon. Mutta ennakkolaskelmissa tulee mennä äärimmäisyyksiin, mahdottomuuksien rajalle asti. Jos, sanon, neiti de la Vallière ei odottaisikaan sinua?"

"Miten tarkoitatte, monsieur?"

"Jos hän kääntäisi katseensa toisaanne?"

"Toiseen mieheen, tahdotte sanoa?" virkahti Raoul kalpeana tuskasta.

"Niin kyllä."

"No, monsieur, silloin minä surmaisin sen miehen", sanoi Raoul avomielisesti, "ja kaikki miehet, joita neiti de la Vallière pitäisi parempina, aina siihen asti kunnes joko itse saisin surmani tai neiti de la Vallière antaisi minulle sydämensä."

Atos hätkähti.

"Minä luulin", huomautti hän kumealla äänellä, "että vastikään sanoit minua maalliseksi jumalaksesi, laiksesi?"

"Oh", sanoi Raoul vapisten, "te kieltäisitte minulta kaksintaistelun?"

"Jos kieltäisin, Raoul?"

"Silloin kieltäisitte minulta toivon, monsieur, ja niin ollen ette varmaankaan kieltäisi minulta kuolemaa."

Atos kohotti katseensa varakreiviin, joka oli lausunut nämä sanat synkällä äänenpainolla ja nyt seisoi hänen edessään apein ilmein.

"Kylliksi", sanoi kreivi pitkän vaitiolon jälkeen, "jo kylliksi tästä surullisesta puheenaineesta, joka saa meidät kumpaisenkin liioittelemaan. Elä päivästä toiseen, Raoul; hoida palvelustehtäviäsi, rakasta neiti de la Vallièrea, sanalla sanoen toimi kuten mies, kun kerran olet tullut miehen ikään. Älä vain unohda, että minä rakastan sinua hellästi ja että sinä vakuutat rakastavasi minua."

"Ah, kreivi!" huudahti Raoul, painaen Atoksen käden sydämelleen.

"Hyvä on, rakas lapsi; jätä minut, tarvitsen lepoa. Herra d'Artagnan muuten palasi minun kanssani Englannista; sinun pitää käydä häntä tervehtimässä."

"Sen teen, mitä suurimmaksi mielihyväkseni; pidän herra d'Artagnanista peräti paljon!"

"Se on oikein, hän on kunnon mies ja urhoollinen ritari."

"Ja hän rakastaa teitä", sanoi Raoul.

"Siitä olen varma... Tiedätkö hänen osoitettaan?"

"Tokihan hänet tapaan Louvressa, Palais-Royalissa, yleensä missä vain kuningas on. Eikö hän johda muskettisotureita?"

"Ei tällähaavaa; herra d'Artagnan on levähtääkseen ottanut lomaa... Älä siis tavoittele häntä vartiopaikoilta; hänestä antaa kyllä tietoja muuan herra Planchet."

"Hänen entinen lakeijansa?"

"Aivan oikein, mutta nykyään maustekauppias."

"Kyllä tiedän, Rue des Lombardsin varrella?"

"Niin taitaa olla... ellei se ollut Rue des Arcis."

"Minä kyllä otan hänestä selon, monsieur, sen teen."

"Vie hänelle sydämellisimmät terveiseni ja tuo hänet mukanasi tänne päivälliselle, ennen kuin matkustan la Fèreen."

"Kyllä, monsieur."

"Hyvää yötä, Raoul!"

"Monsieur, näen teillä arvomerkin, josta en ole tiennyt; ottakaa vastaan onnitteluni."

"Kultaisen Taljan?... totta kyllä... Lelu, poikani, joka ei enää huvita niin vanhaa lasta kuin minä olen... Hyvää yötä, Raoul!"

Seuraavana päivänä Raoul ei tavannutkaan d'Artagnania, kuten oli toivonut, vaan ainoastaan Planchetin; maustekauppiaan ilo oli suuri hänen nähdessään jälleen nuoren aatelismiehen, ja hän osasi lausua tälle muutamia soturimaisia kohteliaisuuksia, jotka eivät ollenkaan johdattaneet mieleen liikemiestä.

Päivää myöhemmin palatessaan Vincennesistä viidenkymmenen rakuunan etunenässä, jotka prinssi oli hänelle uskonut, Raoul näki Baudoyer-aukiolla miehen, joka seisoi nenä pystyssä tarkastellen erästä taloa niinkuin katsellaan ostettavaa hevosta.

Mies oli porvarillisessa puvussa, mutta takki oli napitettu soturin nutun kuosiin; päässä oli ihan pieni hattu, ja kupeella riippui pitkä säilä. Ratsujen töminää kuullessaan hän heti käänsi päänsä, siirtäen katseensa rakennuksesta rakuunoihin. Ja siinähän olikin herra d'Artagnan, d'Artagnan jalkaisin, d'Artagnan kädet selän takana toimittamassa pientä ratsuväen tarkastusta, sitten kun oli esiintynyt rakennustarkastajana. Ei yksikään mies, ei ainoakaan nauhus tai hevosenkavio välttänyt hänen katselmustaan.

Raoul ratsasti joukkonsa sivulla, ja d'Artagnan huomasi hänet kaikkein viimeiseksi.

"Kah", virkahti hän, "kah, _mordioux_!"

"En suinkaan erehdy?" huudahti Raoul kannustaen hevostaan.

"Ei, et erehdy. Hyvää päivää!" vasta entinen muskettisoturi.

Raoul puristi sydämellisesti vanhan ystävänsä kättä.

"Pidä varasi, Raoul", sanoi d'Artagnan, "viidennen rivin toinen hevonen pudottaa kenkänsä ennen kuin tulette Mariansillalle; sillä on enää kaksi naulaa oikean etukavion kengässä."

"Odottakaa minua", pyysi Raoul, "tulen takaisin."

"Jätätkö osastosi?"

"Kornetti voi asettua sijaani."

"Syötkö päivällistä kanssani?"

"Hyvin mielelläni, herra d'Artagnan."

"Pidä siis kiirettä, laskeudu ratsailta tai toimita minullekin hevonen."

"Tulen mieluummin jalkaisin."

Raoul kiirehti ilmoittamaan kornetille, joka asettui hänen paikalleen. Sitten hän hyppäsi maahan, jätti hevosensa eräälle rakuunalle ja tarttui iloissaan d'Artagnanin käsivarteen. Toinen oli katsellut hänen kaikkia liikkeitään tyytyväisenä asiantuntijana.

"Ja sinä tulet Vincennesistä?" aloitti hän.

"Niin, herra chevalier."

"Kardinaali...?"

"On kovin sairaana; sanotaanpa hänen jo kuolleenkin."

"Oletko hyvissä väleissä herra Fouquetiin?" kysyi d'Artagnan, halveksivalla olkapäiden kohautuksella ilmaisten, että Mazarinin kohtalo ei häntä suurestikaan liikuttanut.

"Herra Fouquetiin?" toisti Raoul. "En tunnekaan häntä."

"Sen pahempi, sen pahempi, sillä uusi kuningas koettaa aina hankkia itselleen puoluelaisia."

"No, kuningas on minulle kyllä suosiollinen", vastasi nuori mies.

"En puhu kruunusta", selitti d'Artagnan, "vaan kuninkaasta... Kardinaalin muuttaessa toiseen elämään on Fouquet kuningas. Sinun pitää laittautua hyviin kirjoihin Fouquetin seurueessa, ellet tahdo homehtua koko ikääsi niinkuin minä olen homehtunut... Tosin sinulla onneksi on muita suojelijoita."

"Ensiksikin herra prinssi."

"Hän ei kelpaa enää, ystäväiseni."

"Ja kreivi de la Fère."

"Atos! Niin, se on toista; Atos kyllä... jos tahdot luoda itsellesi hyvän uran Englannissa, niin et voi kääntyä pätevämmän suosittajan puoleen. Voinpa ilman liikanaista turhamaisuutta sanoa sinulle, että minullakin on jonkun verran vaikutusvaltaa Kaarle II:n hovissa. Siinä sitä on kuningas kerrakseen!"

"Ah!" huoahti Raoul teeskentelemättömän uteliaasti kuten jalosukuinen nuorukainen ainakin, joka kuulee itse kokemuksen ja urhoollisuuden haastavan.

"Niin, kuningas, joka tosin huvittelee, mutta kuitenkin on osannut ottaa miekan käteensä ja oppinut pitämään hyödyllisiä miehiä arvossa. Atos on Kaarle II:n suosiossa. Siirry sinne palvelukseen ja anna palttua näille viheliäisille veronkantajille, jotka varastavat yhtä hyvin ranskalaisilla käsillä kuin italialaisillakin hyppysillä; heitä hiiteen haikaileva pikku kuningas, jonka hallitus tulee samanlaiseksi kuin Frans II:n. Tunnetko historiaa, Raoul?"

"Kyllä, herra chevalier."

"Niin ollen tietänet, että Frans II:lla oli aina korvasärky."

"Ei, sitä minä en tiennyt."

"Että Kaarlo IV:llä oli aina päänkivistys?"

"Vai niin!"

"Ja Henrik III:lla aina vatsanpuruja."

Raoul alkoi nauraa.

"No niin, hyvä ystävä, Ludvig IV:llä on aina sydämentykytys; on surkeaa katsella kuningasta, joka huokailee aamusta iltaan eikä kertaakaan päivän mittaan karjaise: _Ventre-saint-gris!_ tai: _Corboeuf!_ -- ei lausahda mitään herättävää!"

"Siitäkö syystä te heititte palveluksen, herra chevalier?" kysyi Raoul.

"Siitä."

"Mutta te itse, herra d'Artagnan, siis jätättekin kaikki silleen; te ette tavoita menestystä!"

"Hoo, minä olin jo vankalla pohjalla", vastasi d'Artagnan keveästi. "Minulla oli jonkun verran sukuomaisuutta."

Raoul katseli häntä. D'Artagnanin köyhyys oli tullut puheenparreksi. Gascognelaisena hän oli voittanut kaikki sekä Ranskan että Navarran aina erikoisiksi tunnetut gascognelaiset kohtalonsa hellittämättömällä nurjuudella, ja Raoul oli satoja kertoja kuullut mainittavan Jobia ja d'Artagnania niinkuin kaksoisveljekset Romulus ja Remus nimetään yhdessä.

D'Artagnan huomasi hänen hämmästyksensä.

"Ja sitten, kai isäsi on kertonut sinulle, että käväisin Englannissa?"

"Kyllä, herra chevalier."

"Ja että siellä minua kohtasi onnellinen sattuma?"

"Ei, monsieur, siitä en ole tiennyt."

"Niin, muuan hyvä ystävä, hyvin ylhäinen mies, Skotlannin ja Irlannin varakuningas, auttoi minua perinnölle."

"Perinnölle?"

"Pyöreähkölle."

"Niin että te olette nyt rikas?"

"Hm..."

"Kaikesta sydämestäni onnittelen teitä."

"Kiitos... Katsohan, tuossa taloni."

"Grève-torin[34] laidassa."

"Niin; sinä et pidä tästä seudusta?"

"Päin vastoin; täältä on kaunis näköala virralle... Sepä on todellakin sievä vanhanaikainen talo!"

"_Pyhän Neitsyen kuva_ nimeltään, vanha krouvi, jonka olen kahdessa päivässä muuttanut asuinrakennukseksi."

"Mutta krouvihan on vielä auki?"

"Tottahan toki!"

"Ja missä te asutte?"

"Minä asun Planchetin luona."

"Tehän sanoitte juuri äsken: Kas tuossa taloni."

"Niin sanoinkin, sillä se on todella minun... olen ostanut sen."

"Ahaa!" äännähti Raoul.

"Se tuottaa kymmenen prosenttia, hyvä Raoul; lyö leiville!... Ostin talon kolmestakymmenestätuhannesta livrestä: siinä on puutarha Mortellerie-kadun puolella; krouvihuoneistosta, johon kuuluu alakerta, maksetaan vuokraa tuhannen livreä; yläkerran ullakosta saan viisisataa livreä."

"Älkää nyt!"

"Aivan totta."

"Ullakosta viisisataa livreä vuokraa? Mutta eihän siellä voi asua?"

"Ei siellä asutakaan; mutta näethän, että kaksi ullakon ikkunaa on Grève-torin puolella?"

"Niin kyllä, monsieur."

"No niin, joka kerta kun teilataan, hirtetään, ruhjotaan pyörällä tai poltetaan, nuo molemmat ikkunat saavat vuokraajansa kahdestakymmenestäkin pistolista."

"Uh!" sanoi Raoul inhoten.

"Se on tympäisevää, eikö totta?" virkkoi d'Artagnan.

"Uh!" toisti Raoul.

"Se on tympäisevää, mutta niin on asia... Meidän töllistelevät pariisilaisemme ovat toisinaan ihan ihmissyöjiä. Minä en voi käsittää, että ihmiset, kristityt ihmiset antautuvat sellaisiin keinotteluihin."

"Olette oikeassa."

"Minä puolestani", jatkoi d'Artagnan, "jos asuisin tuossa talossa, tukkisin mestauspäivinä avaimenreiätkin; mutta minäpä en asu siinä."

"Ja te olette todella saanut ullakon vuokratuksi viidestäsadasta livrestä?"

"Niin, kapakoitsijan raakimukselle, joka sitten puolestaan vuokraa sitä tuollaisiin tilaisuuksiin... Sanoin siis viisitoistasataa livreä."

"Se on luonnollinen rahan korko, viiden prosentin mukaan."

"Aivan oikein. Mutta on vielä piharakennus: varastoaittoja, pari ulkohuonetta ja kellareita, joita talvisin tosin haittaa tulvavesi, -- kaksisataa livreä; lopuksi puutarha, joka on hyvin kaunis, kun sen istutukset saavat oivallista siimestä, ulottuessaan Saint-Gervaisin ja Saint-Protaisin kirkon muureihin ja pääportaille asti, -- kolmetoistasataa livreä."

"Kolmetoistasataa livreä! Sehän on ruhtinaallista!"

"Sen jutun laita on seuraava: Epäilen pahoin, että muuan seurakunnan kanunki (ne kun ovat aina rikkaita kuin Kroisos) on vuokrannut lymyisen puutarhan huvituksiaan varten. Vuokralainen on ilmoittanut olevansa joku Godard. Nimi on joko tekaistu tai todellinen; jälkimmäisessä tapauksessa hän on kanunki, edellisessä taasen tuntematon henkilö, josta minun ei tarvitse tietää sen enempää. Hän maksaa vuokran aina etukäteen. Juuri sinut tavatessani oli muuten johtunut mieleeni, että pitäisi vielä ostaa muuan Baudoyer-aukion puolella sijaitseva talo, jonka takaosa liittyy minun puutarhaani; siitä tulisi yhteensä uhkea kiinteistö. Sinun rakuunasi häiritsivät minua niissä mietteissäni. No, poiketkaamme nyt Vannerie-kadulle, lähteäksemme suoraa päätä Planchetin luo."

52.

D'Artagnanin opetus.

D'Artagnan joudutti askeleitaan ja vei Raoulin kamariin, jonka maustekauppias oli luovuttanut entiselle isännälleen. Planchet oli ulkosalla, mutta päivällispöytä oli katettu kuntoon. Kunnon liikemiehen oloissa ilmeni erityistä säännöllisyyttä sotilaallisen täsmällisyyden jäljiltä.

D'Artagnan johti puheen takaisin Raoulin tulevaisuuteen.

"Isäsi pitää sinua lujilla?" aloitti hän.

"Oikeudenmukaisesti, herra chevalier."

"Tiedän kyllä, että Atos on oikeudentuntoinen, mutta hän saattaa olla hiukan umpikourainen rahoista?"

"Hän antaa minulle kuninkaallisella kädellä, herra d'Artagnan."

"Älä yhtään arastele, poikaseni; jos jolloinkin satut moniaan pistolin puutteeseen, niin onhan vanha muskettisoturi käsillä."

"Hyvä herra d'Artagnan..."

"Sinä kai pelaat hiukan?"

"En milloinkaan."

"Sitten sinulla on onnea naisten parissa... Sinä punastut... Kas nyt pikku Aramista!... Hyvä junkkarini, sellainen käy vielä kalliimmaksi kuin pelaaminen. Hävittyään tosin saa tapellakin, se on korvausta. Niin, mutta -- uh! pikku vetistelijäkuningashan on määrännyt sakkoa niille, jotka paljastavat miekkansa! On sitä siinäkin hallitus, Raoul-parka, onpa tosiaankin! Ajatella, että minun aikanani piiritettiin muskettisotureita niinkuin Hektoria ja Priamosta Troijan kaupungissa, ja silloin naiset itkivät ja muurit nauroivat ja sadat retkut taputtivat käsiään karjuen: 'surmatkaa, surmatkaa' -- mutta eipä vain napattu kiinni ainoatakaan muskettisoturia! _Mordioux_, sellaista ei nykyinen sukupolvi enää saa nähdäkseen."

"Te arvostelette ankarasti kuningasta, hyvä herra d'Artagnan, ja tuskin kuitenkaan tunnette häntä."

"Minäkö! Kuulehan, Raoul, -- paina tarkoin mieleesi, mitä sanon: ennustan sinulle päivä päivältä, tunti tunnilta, mitä hän nyt tekee. Kardinaalin kuoltua hän itkee; no, se on vähimmin ääliömäistä, mitä hän voi tehdä, olletikin jos hän ei murehdi sielussaan."

"Edelleen?"

"Sitten hän antaa herra Fouquetin määrätä hänen vuosirahansa ja lähtee Fountainebleaun huvilinnaan sepittämään runoja jollekulle Mancinille, jolta kuningatar repii silmät päästä. Onhan hän espanjatar, näetkös, ja hänellähän on Itävallan Anna-rouva anoppina. Kyllä tunnen nuo habsburgilaiset espanjattaret,[35] minä."

"Edelleen?"

"Edelleen, sitten kun hän on revityttänyt pois hopeanauhukset sveitsiläisiltään, koska korukudokset maksavat liian paljon, muuttaa hän kaikki muskettisoturinsa jalkaväeksi, sillä kunkin ratsun ruokkoon menee hyvinkin viisi souta päivässä."

"Voi, älkää puhuko noin!"

"Mitä minä siitä välitän! Enhän minä ole enää muskettisoturi. Ratsain tai jalkaisin, kupeella makkaratikku, äimä, säilä taikka ei mitään, mitä se minuun kuuluu?"

"Hyvä herra d'Artagnan, minä pyydän, älkää puhuko enää pahaa kuninkaasta... Olen melkein hänen palveluksessaan, ja isäni olisi kovin pahoillaan minulle, jos vaikkapa teidänkään suustanne kuuntelisin loukkaavia sanoja hänen majesteetistaan.

"Isäsi! Hoh, hän on kaiken madonsyömän ritari! _Pardieu_, isäsi on kyllä urho, uuden ajan Caesar, mutta hänen katseensa ei tunkeudu syvälle."

"Jo nyt jotakin, chevalier!" sanoi Raoul nauraen; "nyt alatte morkata isäänikin, häntä, jota olette sanonut suureksi Atokseksi. Te olette tänään huonolla tuulella, ja rikkaus tekee teidät yrmeäksi niinkuin muut köyhyys!"

"Oletpa oikeassa, hiisi vieköön! Olen epäkelpo ja puhun puuta heinää; olen vanhentunut kituuttelija, hivunut telttaköysi, puhkaistu haarniska, anturasta irtautunut kenkärahja, kiekoton kannus. Mutta teeppäs nyt minulle mieliksi siinä, että lausut kuullakseni erään totuuden."

"Minkä niin, hyvä herra d'Artagnan?"

"Sano minun perässäni: 'Mazarin oli kelmi'."

"Hän on nyt kenties juuri kuollut."

"Sitä suurempi syy; minä sanonkin: _oli_; jos en toivoisi hänen olevan vainajana, niin pyytäisin sinua lausumaan: 'Mazarin on kelmi.' No, sano se nyt ystävyydestä minua kohtaan."

"Eipä minulla ole mitään sitä vastaan."

"Sano siis!"

"Mazarin oli kelmi", lausui Raoul hymyillen muskettisoturille, jonka kasvot kirkastuivat aivan kuin hänen onnellisina päivinään.

"Maltas hiukan", pyysi viimemainittu. "Olet virkkanut esilauseen, mutta nyt tulee päätelmä. Sano minun perässäni, Raoul, sano minun perässäni: 'Mutta minä johdun kaipaamaan Mazarinia.'"

"Chevalier!"

"Et tahdo sanoa sitä; no, niinpä kertaankin sinulle: mutta sinä johdut kaipaamaan Mazarinia."

Nauraen he väittelivät vielä tämän periaatteellisen ohjelmatunnustuksen sanamuodosta, kun muuan puotipalvelija astui sisään.

"Kirje herra d'Artagnanille", ilmoitti hän.

"Kiitos... Kah!" huudahti muskettisoturi.

"Kreivin käsialaa", sanoi Raoul.

"Niin, totisesti."

D'Artagnan avasi kirjeen.

"Rakas ystävä", kirjoitti Atos, "minua on pyydetty kuninkaan käskystä tavoittamaan sinua..."

"Minua!" äännähti d'Artagnan, kirjeen pudotessa hänen kädestään pöydälle.

Raoul otti kirjeen ja luki ääneen jatkon:

"Kiirehdi. Hänen majesteetillaan on hyvin tärkeätä asiaa, ja hän odottaa sinua Louvressa."

"Minua!" kertasi muskettisoturi toistamiseen.

"Hei hei", sanoi Raoul.

"Ho hoo", vastasi d'Artagnan. "Mitä tämä merkitsee?"

Ensimmäisestä ällistyksestä selvittyään hän luki kirjelapun vielä kerran.

"On merkillistä, että kuningas kutsuttaa minut luokseen", tuumi hän.

"Miksi niin", kysyi Raoul; "tokihan kuninkaan täytyy kaivata sellaista palvelijaa kuin te olette?"

"Hohoi!" huudahti upseeri väkinäisesti; "jopa teet pilaa minusta, Raoul-herraseni! Jos kuningas kaipaisi minua, ei hän olisi laskenut minua luotansa. Ei, ei, minä näen takana jotakin parempaa tai pahempaa, miten sitä sanoisikaan."

"Pahempaa! Mitä sitten, herra chevalier?"