Part 23

Monk punastui nyt vuorostaan. "Olen tosiaan herra d'Artagnanin vanki", hän myönsi.

"Epäilemättä, Monk, koska ette ole vielä lunastanut itseänne vapaaksi. Mutta älkää olko siitä huolissanne; minä sieppasin teidät herra d'Artagnanilta, joten maksankin lunnaanne."

D'Artagnanin silmät saivat jälleen vilkkaan loisteensa, gascognelainen alkoi ymmärtää. Kaarle lähestyi häntä.

"Kenraali ei ole rikas eikä voisi maksaa arvonsa mukaisia lunnaita", hän sanoi. "Minä olen kyllä paljon paremmissa varoissa, mutta nyt, kun hän on herttua ja melkein kuningaskin, vastaa hän niin suurta summaa, että minäkään en kenties kykenisi täyttä korvausta suorittamaan. No niin, herra d'Artagnan, olkaa kohtuullinen määrätessänne, paljonko olen teille velkaa."

Ihastuksissaan asian käänteestä, mutta täydellisesti malttaen mielensä vastasi d'Artagnan:

"Sire, teidän majesteetillanne ei ole syytä levottomuuteen. Silloin kun minulla oli onni ottaa vangiksi hänen ylhäisyytensä, oli herra Monk vain kenraali; minulle on siis tuleva ainoastaan kenraalin lunnaat. Mutta suvaitkoon kenraali luovuttaa minulle miekkansa, niin katson saaneeni kunnollisen hyvityksen, sillä kenraalin arvoisena voin koko maailmassa pitää vain hänen miekkaansa."

"_Odds fish_, kuten isäni sanoi!" huudahti Kaarle II; "siinäpä ritarillinen lausuma ja aito ritarin suusta, vai mitä, herttua?"

"Totisesti, kautta kunniani, sire!" vastasi herttua.

Ja hän veti miekkansa.

"Monsieur", hän sanoi d'Artagnanille, "tässä pyytämänne. Monellakin on ollut parempi säilä, mutta niin koruton kuin onkin aseeni, en ole milloinkaan luovuttanut sitä kellekään."

D'Artagnan otti ylpeästi säilän, joka oli vastikään luonut kuninkaan.

"Ohoh!" huudahti Kaarle; "mitä! Kalpako, joka on toimittanut minulle takaisin valtaistuimeni, joutuisi pois kuningaskunnastani eikä myöhemmällä kuuluisi kruununi kalleuksiin? Ei, kautta sieluni, niin ei saa käydä! Kapteeni d'Artagnan, annan kaksisataatuhatta livreä siitä säilästä; jos se on liian vähän, niin sanokaa!"

"Liian vähän se on, sire", vastasi d'Artagnan tavattoman vakavasti. "En tahtoisi sitä ollenkaan myydä, mutta teidän majesteettinne toivomus on minulle käsky. Tottelen siis, mutta se kunnioitus, johon olen velvollinen läsnäolevaa maineikasta urhoa kohtaan, vaatii minua arvioimaan voittoni vakuuden kolmannesta korkeampaan hintaan. Pyydän siis kolmesataatuhatta livreä miekasta tai lahjoitan sen teidän majesteetillenne sinänsä."

Ja pidellen miekkaa kärjestä hän ojensi sen kuninkaalle.

Kaarle II purskahti iloiseen nauruun.

"Ritarillinen mies ja hauska toveri! _Odds fish_, eikö totta, herttua? Eikö totta, kreivi? Hän miellyttää minua totisesti, ja kiinnyn häneen yhä enemmän. Kas tässä, chevalier d'Artagnan", hän sanoi, "ottakaa tämä."

Astuen pöydän ääreen hän otti kynän ja kirjoitti kolmensadantuhannen livren maksumääräyksen rahastonhoitajalleen.

D'Artagnan otti osoituksen ja virkkoi totisen näköisenä kääntyen Monkiin päin:

"Tiedän kyllä pyytäneeni vieläkin liian vähän, mutta olkaa varma siitä, herttua, että minä olisin mieluummin kuollut kuin antanut ahneuden ohjata toimintaani."

Kuningas alkoi jälleen hohottaa kuin valtakuntansa huolettomin nuori mies.

"Käykää vielä tapaamassa minua ennen kuin matkustatte, chevalier", pyysi hän; "tahdon oikein kunnollisesti päästä hyvälle tuulelle ennen ranskalaisten poistumista läheltäni."

"Kah, sire, hyväntuulisuuden laita ei ole sama kuin herttuan miekan, ja sitä saa teidän majesteettinne pyytää minulta ilmaiseksi", vastasi d'Artagnan, jonka jalat tuskin enää koskettivat lattiaa.

"Ja te, kreivi", lisäsi Kaarle Atokseen kääntyen, "tulkaa tekin vielä; minulla on tärkeä tehtävä toimitettavaksenne. Kätenne, herttua!"

Monk puristi kuninkaan kättä.

"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi Kaarle ojentaen kumpaisenkin kätensä ranskalaisille, jotka koskettivat kädenselkää huulillaan.

"No, oletko nyt tyytyväinen?" kysyi Atos heidän tultuaan ulos.

"Hiljaa!" vastasi d'Artagnan ilosta vapisten; "en ole vielä palannut rahastonhoitajan luota... räystäs voi pudota päähäni."

34.

Rikkauden kiusoja.

D'Artagnan ei hukannut aikaa; niin pian kun hän katsoi soveliaaksi, pistäysi hän kuninkaan rahastonhoitajan luo.

Suureksi tyytyväisyydekseen hän silloin vaihtoi varsin rumalla käsialalla kirjoitetun paperilapun suunnattomaksi kasaksi kultakolikoita, jotka oli vastikään leimattu hänen kaikkeinarmollisimman majesteettinsa Kaarle II:n rintakuvalla.

D'Artagnan kykeni harvinaisessa määrin hillitsemään itseänsä; tällä kertaa hän ei kuitenkaan voinut pidätellä riemastustaan, kuten lukija kenties helpostikin käsittää, jos hän suvaitsee tuntea hiukan myötämielisyyttä miestä kohtaan, joka syntymästään saakka ei ollut koskaan nähnyt niin kosolti kultarahoja ladottuina vierekkäisiksi pinoiksi mitä hauskimman näköiseen järjestykseen.

Rahastonhoitaja sulloi kaikki pinot sitten pussosiin, jotka hän sulki kunkin erikseen pienellä valtion vaakunasinetillä; sellaista suosiota eivät rahastonhoitajat kaikille osoitakaan.

Aivan välinpitämättömänä, mutta tarkoin niin kohteliaana kuin pitikin esiintyä henkilöä kohtaan, jota kuningas kunnioitti ystävyydellään, hän lopuksi virkkoi d'Artagnanille:

"Ottakaa rahanne, sir."

Rahanne! Se sana värähdytti d'Artagnanin sydämessä jänteitä, joista hän ei ollut tiennytkään.

Hän sälytti pussoset pikku kärryille ja palasi asuntoonsa peräti syvissä mietteissä. Miehellä, joka omistaa kolmesataatuhatta livreä, ei otsa hevin säily sileänä: kurttu kutakin sataatuhatta livreä kohti ei ole liikaa.

D'Artagnan sulkeutui huoneeseensa, ei käynyt päivällisellä, päästänyt ketään luoksensa, ja palavan lampun ääressä ja pistooli vieressä pöydällä hän valvoi kaiken yötä pohtien keinoja, miten saisi estetyksi kuninkaan kassakirstusta hänen talteensa siirtyneet kauniit kultakolikot siirtymästä jonkun veijarin huostaan. Parhaaksi katsoi gascognelainen viimein sijoittaa aarteensa ensi hätään niin vankkojen lukkojen taa, että ne eivät olleet millään käsivoimilla murrettavia, ja niin mutkallisesti sommiteltujen, että niihin ei mikään tavallinen avain tepsinyt.

Hän muisti, että englantilaiset ovat mestareita koneellisten keksintöjen alalla ja olletikin turvallisten kassakaappien valmistajina, ja hän päätti jo huomenelta etsiä taituria, jolta saisi kelvollisen rahakirstun.

Kauas ei hänen tarvinnutkaan mennä. Mestari Will Jobson, Piccadillyn varrella, kuunteli hänen toivomuksiaan, oivalsi muukalaisen huolet ja lupasi valmistaa hänelle varmuuslukon, joka vapauttaisi hänet kaikesta pelosta.

"Saatte minulta ihan uuden laitteen", takasi hän. "Vähäisinkin lukon murtoyritys avaa näkymättömän laatan, ja pienoinen, niinikään näkymätön tykki tuiskauttaa silloin sievän vaskikuulan, naulan painoisen, jotta häiritsijä mätkähtää kellelleen. Mitä sanotte siitä?"

"Se on tosiaankin nerokasta", huudahti d'Artagnan; "se pienoinen vaskikuula miellyttää minua erinomaisesti. No, herra mestari, entä ehdot?"

"Viisitoista päivää valmistusaikaa ja viisitoistatuhatta livreä maksettava koneiston tullessa", vastasi taituri.

D'Artagnan rypisti kulmiansa. Kahdessa viikossa ehtisivät kaikki Lontoon huijarit vapauttaa hänet kassakirstun tarpeesta. Ja viisitoistatuhatta livreä tuntui hänestä ylettömältä maksulta siitä, mitä rahtunen valppautta kykeni toimittamaan hänelle ilmaiseksi.

"Mietin asiaa", hän virkkoi; "kiitoksia, sir."

Ja hän palasi asuntoonsa juoksujalkaa; vielä ei kukaan ollut lähennellyt aarretta.

Samana päivänä Atos poikkesi vierailulle ystävänsä luo ja tapasi tämän niin huolestuneena, että hänen täytyi ilmaista ihmettelyään.

"Mitä! Nyt olet rikas", hän sanoi, "etkä kuitenkaan iloitse. Sinä, joka niin hartaasti toivoit varallisuutta...?"

"Voi, hyvä ystävä, nautinnot, joihin ei ole tottunut, ovat tukalampia kuin tavanmukaiset kiusat. Selitä minulle hiukan erästä seikkaa. Voin pyytää sitä sinulta, kun olet aina ollut varoissasi. Kun on rahoja, niin miten menetellään?"

"Se riippuu asianhaaroista..."

"Mitä sinä teit omillasi, kun ne eivät saaneet sinusta saituria eivätkä tuhlaria? Sillä saituus kuivettaa sydämen ja tuhlaus hukuttaa sen... eikö niin?"

"Itse Fabricius ei olisi sanonut sattuvammin. Mutta rahoistani ei minulla tosiaan ole koskaan ollut pulaa."

"Lainaatko niitä korolla?"

"En; tiedäthän, että minulla on jokseenkin kaunis kartano, joka edustaa omaisuuteni isompaa osaa."

"Niin, sen tiedän."

"Samalla tavoin voit sinä olla yhtä rikas kuin minäkin, ja rikkaampikin, kun vain haluat."

"Mutta keräätkö talteesi tuottoa?"

"En."

"Mitä sanot paksuun muuriin koverretusta kätköstä?"

"Sellaista en ole koskaan käyttänyt."

"Siinä tapauksessa sinulla varmaankin on joku uskottu, joku taattu liikemies, joka suorittaa sinulle kunniallista osinkoa?"

"Ei suinkaan."

"Hyväinen aika, miten siis menetteletkään?"

"Minä kulutan kaikki mitä saan, ja saan juuri sen verran kuin kulutan, hyvä d'Artagnan."

"Ahaa, vai sillä tavoin? Mutta sinä elelet kuin pikku ruhtinas, ja viiden- tai kuudentoistatuhannen vuositulot kyllä hupenevatkin hyppysissäsi; sitäpaitsi sinulla on velvollisuuksia täytettävinä, sinun on edustettava säätyasemaasi."

"Mutta minä en voi havaita, että sinä olisit vähemmän suuri herra kuin minä, ystäväiseni, ja rahasi riittävät menoihisi juuri parahiksi."

"Kolmesataatuhatta livreä! Siinähän on kaksi kolmannesta liikaa."

"Suo anteeksi, mutta minusta tuntui kuin olisit sanonut... olin kuulevinani... jäin ainakin siihen käsitykseen, että sinulla on yhtiökumppani..."

"Ah, hitto, se on totta!" huudahti d'Artagnan punastuen; "onhan Planchet! Turkanen, enkös unohtanutkin häntä!... No niin, siihen lohkeaa satatuhatta... Vahinko vain, summa oli niin pyöreä, niin sointuva... Se on totta, Atos, nyt en ole enää ollenkaan rikas. Sinullapa on muisti!"

"Välttävä, Jumalan kiitos!"

"Kunnon Planchet", murisi d'Artagnan, "hän ei tehnytkään vähäistä kaappausta! Mainio keinottelu, lempo soikoon! Mutta mikä on puhuttu, se on puhuttu."

"Paljonko annat hänelle kaikkiaan?"

"Ka", virkkoi d'Artagnan, "hän ei ole mikään pahaluontoinen mies, kyllä minä saan hänen kanssaan sovituksi. Olen kokenut kovaa, katsos, ja joutunut suuriin kuluihin; se kaikki on otettava lukuun tilissä."

"Hyvä ystävä, olen varma sinusta", sanoi Atos tyynesti, "ja minulla ei ole mitään pelkoa kelpo Planchetin puolesta; hänen etunsa ovat paremmalla kannalla sinun käsissäsi kuin hänen omissaan. Mutta nyt, kun sinulla ei ole täällä enää mitään tekemistä, lähdemmekin matkalle, jos noudatat neuvoani. Käyt kiittämässä hänen majesteettiaan ja tiedustat, onko hänellä mitään käskyjä annettavina, ja kuuden päivän kuluttua voimme jälleen nähdä Notre-Damen tornit."

"Veikkoseni, matkalle tosiaan tekeekin mieleni, ja minä menen heti tervehtimään kuningasta."

"Minä puolestani käyn vielä hyvästelemässä muutamia kaupunkilaisia", ilmoitti Atos, "ja sitten pidän sinulle seuraa."

"Lainaisitko minulle Grimaudia?"

"Kernaasti. Mihin aiot häntä käyttää?"

"Hyvin yksinkertaiseen tehtävään, joka ei väsytä häntä; Pyydän häntä vartioitsemaan pistoolejani, jotka ovat tuossa pöydällä noiden pussien vieressä."

"Hyvä on", vastasi Atos levollisesti.

"Ja hän ei kai poistu paikalta, vai mitä luulet?"

"Ei sen enempää kuin pistoolitkaan."

"Lähden siis hänen majesteettinsa luo. Näkemiin!"

D'Artagnan esittäysikin piammiten Saint-Jamesin palatsissa; Kaarle II hoiti parhaillaan kirjeenvaihtoaan ja antoi hänen odottaa etuhuoneessa runsaan tunnin.

Kävellessään edes takaisin lehterillä ovien ja ikkunain välissä oli d'Artagnan näkevinään Atoksen viitan häilähtävän ulkoeteisestä, mutta juuri kun hän aikoi ottaa asiasta selon, kutsui vahtimestari hänet kuninkaan luo.

Kaarle II hykersi kämmeniään, vastaanottaessaan ystävämme kiitokset.

"Chevalier", hän sanoi, "te ette ole missään kiitollisuudenvelassa minulle; nelin verroin suuremman palkinnon olisi kannattanut tuo oivallinen juttu kirstusta, johon työnsitte urhean kenraalimme... hänen ylhäisyytensä Albemarlen herttuan, tahdoin sanoa."

Ja kuningas remahti suureen nauruun. D'Artagnan ei katsonut soveliaaksi keskeyttää hänen majesteettiaan ja vain kumarsi kainosti.

"Johtuupa mieleeni kysyä", jatkoi Kaarle, "onko rakas Monkimme todellakin antanut teille anteeksi sen kolttosen?"

"Anteeksiko? Tottahan toki, sire."

"Niin, mutta se matka oli hänelle kovin julma koettelemus... _Odds fish_, vallankumouksen päämies pantuna säilyyn kuin silli tynnyriin! Teidän sijassanne en luottaisi siihen, chevalier."

"Mutta, sire..."

"Tiedän kyllä, että Monk sanoo teitä ystäväkseen... Mutta hänellä on niin terävät silmät, että hänellä täytyy olla hyvä muistikin, ja kulmakarvojen korkea kaarevuus ilmaisee hänellä olevan suurta itsetuntoa, -- _grande supercilium_, tiedättehän."

"Latinaa minä vielä varmasti opettelen", päätti d'Artagnan itsekseen.

"Malttakaas", huudahti kuningas samassa ilahtuneesti, "minun pitääkin saada syntymään sovinto välillänne; osaan kyllä järjestää..."

D'Artagnan pureskeli viiksiään.

"Salliiko teidän majesteettinne minun lausua toden?"

"Puhukaa suoraan, chevalier, puhukaa."

"No niin, sire, te saatte minut kamalasti pelkäämään... Jos teidän majesteettinne ottaa hoitaaksenne tämän asiani, niinkuin näytte olevan halukas tekemään, niin minä olen mennyttä miestä, sillä herttua surmauttaa minut."

Kuningas purskahti uuteen naurunhohotukseen, joka sai d'Artagnanin pelon muuttumaan ahdistavaksi tuskaksi.

"Sire, luvatkaa minulle armollisesti, että annatte minun itse pitää huolta siitä sopimisesta; ja sitten, jos ette enää tarvitse palveluksiani..."

"En, chevalier. Tahdotte jo lähteä?" vastasi Kaarle, jonka hilpeys kävi yhä arveluttavammaksi.

"Jos teidän majesteetillanne ei ole mitään käskettävänä."

Kaarle pääsi jälleen melkein vakavaksi.

"Vain yksi seikka. Käykää tapaamassa sisartani, lady Henrietteä. Tunteeko hän teitä?"

"Ei, sire; mutta... tällainen vanha soturi ei ole mieluisa näky nuorelle ja elämänhaluiselle prinsessalle."

"Minä tahdon, että sisareni tulee tuntemaan teidät, voidakseen tarpeen sattuessa turvautua teihin."

"Sire, kaikki teidän majesteetillenne rakas on minulle pyhää."

"Hyvä!... Parry! Tulehan, hyvä Parry!"

Sivuovi avautui, ja Parry astui huoneeseen; hänen kasvonsa alkoivat säteillä, kun hän näki ranskalaisen.

"Mitä Rochester tekee?" kysyi kuningas.

"Hän on kanavalla naisten kanssa", vastasi Parry.

"Entä Buckingham?"

"Samoin."

"Sepä sattuukin sopivasti. Sinä viet chevalierin lordi Villiersin luo -- hän on Buckinghamin herttua, chevalier -- ja pyydät herttuaa esittelemään herra d'Artagnanin lady Henriettelle."

Parry kumarsi ja hymyili d'Artagnanille.

"Chevalier", jatkoi kuningas, "tämä on teidän hyvästelyaudienssinne; saatte sitten matkustaa milloin haluatte."

"Kiitän, sire."

"Mutta solmikaakin rauha Monkin kanssa."

"Oh, sire..."

"Te tiedätte, että muuan laivani on käytettävissänne?"

"Te osoitatte minulle aivan ylenpalttista hyväntahtoisuutta, sire, mutta minä en voi sallia, että teidän majesteettinne upseerit vaivautuvat minun tähteni."

Kuningas löi d'Artagnania olalle.

"Teidän vuoksenne he eivät vaivaudukaan, chevalier, vaan lähettilääni tähden, joka matkustaa valtuuttamanani Ranskaan. Luullaksenne liitytte mielellänne hänen seuraansa, sillä te tunnette hänet."

D'Artagnan katseli kuningasta ihmeissään.

"Hän on muuan kreivi de la Fère... sama, jota te puhuttelette Atokseksi", lisäsi kuningas lopettaen keskustelun iloisella naurunhelähdyksellä kuten oli sen aloittanutkin. "Hyvästi, chevalier, hyvästi! Pitäkää minua mielessänne niinkuin minä teitä."

Senjälkeen hän viittasi Parrylle kysyäkseen, eikö häntä odottanut viereisessä huoneessa joku, ja poistui sinne, jättäen chevalierin seisomaan ihan ällistyksissään tästä omituisesta audienssista.

Vanhus tarttui ystävällisesti hänen käsivarteensa ja vei hänet puutarhaan.

35.

Kanavalla.

Läpinäkymättömän vihreänä läikkyvällä kanavalla, jonka marmorireunuksiin aika oli jo siroitellut tummia laikkuja ja sammaltukkojaan, solui majesteettisesti pitkä, litteäpohjainen huvipursi, jonka kunniakatos kohotti uljaasti ilmaan kuninkaallisen viirin ja laahasi damastiseinämiensä upeita ripsuja vedenkalvossa. Kahdeksan soutumiestä nojaili keveästi airoihinsa, saaden saiman lipumaan pitkin kanavaa sorean tasaisesti kuin joutsenet, jotka häiriintyneinä aluksen ilmestymisestä ikivanhoille asuinsijoilleen tarkkasivat etäältä tätä loistoa ja hälinää, sillä purressa oli neljä kitaran- ja luutunsoittajaa, kaksi laulajaa ja useita kullassa ja jalokivissä välkkyviä hovilaisia, jotka kilvan näyttelivät valkoisia hampaitaan hauskuuttaessansa lady Stuartia, Henrik IV:n tyttärentytärtä, Kaarle I:n tytärtä ja Kaarle II:n sisarta, jolla oli kunniasija saiman verhotaivaan alla.

Me tunnemme nuoren prinsessan, olemme hänet nähneet Louvressa äitinsä mukana polttopuiden ja leivän puutteessa, koadjutorin ja parlamentin auttelemana.[26] Hänellä oli siten ollut kolkko nuoruus kuten veljilläänkin; sitten hän oli vastikään yhtäkkiä havahtunut tästä pitkällisestä ja kamalasta unesta, huomaten istuvansa valtaistuimen askelmilla hoviloiston ja mielistelijäin ympäröimänä. Niinkuin Maria Stuart vankilasta päästessään hengitti siis hänkin nyt täysin vedoin elämää ja vapautta sekä lisäksi valta-aseman ja rikkauden huumetta.

Lady Henriettestä oli varttuessaan kehittynyt huomattava kaunotar, ja nyt kuningasvallan palattua hänen suloutensa oli käynyt kuuluisaksi. Onnettomuus oli vienyt siltä ylpeyden loisteen, mutta menestys oli tuonut sen heti takaisin. Hän säihkyi huolettomassa viihtymyksessään kuin kasvihuoneen kukkaset, jotka yhdeksi yöksi syyskylmän ensimmäiseen uhoon unohtuneina ovat painuneet nuokkumaan, mutta seuraavana päivänä kohottautuvat entistään hehkeämpinä, tuntiessaan jälleen sen ilmakehän lämpöä, jossa ovat kasvun alkuun päässeet.

Lordi Villiers -- Buckinghamin herttua, jonka isä esitti huomattavaa osaa näiden muistelmien alkuluvuissa,[27] -- komea nuori ritari, raskasmielinen naisten seurassa ja leikinlaskija miesten parissa, ja lordi Wilmot, Rochesterin herttua, joka nauratteli kumpaakin sukupuolta, seisoivat tällähaavaa lady Henrietten edessä ja kilpailivat siitä, kumpaisen etuutena olisi saada häneltä hymyily osakseen.

Nuori ja kaunis prinsessa nojaili kultaompeleiseen samettipielukseen ja antoi sormiensa veltosti riippua veteen asti; hän oli huolettomasti kuuntelevinaan laulua ja soittoa, niitä kuulematta, ja seurasi noiden kahden hovimiehen haastelua olematta sitä tarkkaavinansa.

Seikka oli nimittäin sellainen, että lady Henriette, tämä Ranskan ja Englannin sulojen viehkeän yhtymän edustaja, ei ollut vielä rakastunut, joten hän oli julma keimailussaan. Niinpä ei myhäily, tuo nuorten tyttöjen luonteva suosionosoitus, kirkastanutkaan hänen kasvojaan, ja jos hän toisinaan kohotti katseensa, suuntasi hän sen niin tiukasti jompaan kumpaan keikariin, että heidän kyllä rohkeaksi karaistunut mielistelynsä hämmentyi ja arastui.

Huvipursi pitkitti yhä kulkuaan, soittajat panivat parastaan, ja hovimiehet alkoivat hengästyä kuten hekin. Mutta huviretki kävi nähtävästi yksitoikkoiseksi prinsessalle, sillä äkkiä hän ravisti kärsimättömästi päätänsä ja sanoi: "No, riittää jo; palatkaamme, hyvät herrat."

"Voi, madame", pahoitteli Buckingham, "olemme kovin onnettomia, kun meidän ei ole onnistunut tehdä retkeilyä mieluisaksi teidän korkeudellenne."

"Äitini odottaa minua", vastasi lady Henriette. "Ja tunnustan teille suoraan, messieurs, että minua ikävystyttääkin."

Tämän julman sanan virkkaessaan prinsessa yritti katseellaan lohduttaa kumpaistakin nuorta herrasmiestä, joita tuollainen suorapuheisuus näytti tyrmistyttäneen. Silmäys teki tehonsa, molempien kasvot kirkastuivat; mutta ikäänkuin kuninkaallinen keimailijatar olisi arvellut osoittaneensa liiallista suosiollisuutta halpoja kuolevaisia kohtaan, hän heti liikahti syrjään, kääntyi selin kahteen puhuttelijaansa ja näytti vaipuvan unelmoimiseen, jossa heillä ilmeisesti ei ollut mitään osaa.

Buckingham puri huultansa pahastuneesti, sillä hän oli todella rakastunut lady Henrietteen ja otti senvuoksi prinsessan esiintymisen aina vakavalta kannalta. Rochester puri niinikään huultansa, mutta kun hänen järkensä aina vallitsi sydäntä, pidätteli hän siten vain häijyä naurunpurkausta. Prinsessa oli nuorista ylimyksistä kääntänyt katseensa harhailemaan pitkin rantarinteen heleänvihreää kukkanurmikkoa, ja huomasi silloin etäällä Parryn ja d'Artagnanin.

"Kuka tuolla tulee?" hän kysyi.

Aatelismiehet pyöräyttivät päänsä sille suunnalle nopeasti kuin salama.

"Parry", vastasi Buckingham, "pelkkä Parry vain."

"Anteeksi", huomautti Rochester, "mutta minä olen näkevinäni hänellä kumppanin."

"Niin, siltä näyttää", vahvisti prinsessa raukeasti. "Mutta sanokaahan, mylord, mitä merkitseekään tuo 'pelkkä Parry vain'?"

"Minun nähdäkseni, madame", vastasi Buckingham nyreästi, "tuo uskollinen Parry, harhaileva Parry, iänikuinen Parry ei ole kovinkaan tärkeä henkilö."

"Te erehdytte, herttua: Parry, harhaileva Parry, kuten te sanotte, on aina harhaillut sukuni palvelukseksi, ja tuon vanhuksen näkeminen on minulle aina hauskaa."

Lady Henrietten mielentila kehittyi sievien ja olletikin keimailevien naisten tavalliseen tapaan: oikullisesta hän kävi vastustushaluiseksi, ja pantuaan teikarin kokemaan oikullisuutta hän nyt tahtoi nöyryyttää hovimiestäkin vastaväitteillään. Buckingham kumarsi mitään vastaamatta.

"On totta, madame", myönsi Rochester kumartaen vuorostaan, "että Parry on palvelijain esikuva; mutta hän ei enää ole nuori, ja me voimme mieltyä ainoastaan hauskoihin näkyihin. Mitä huvittavaa on vanhassa ukossa?"

"Riittää, mylord", lausui lady Henriette kuivasti, "tämä puheenaine loukkaa minua."

Sitten hän lisäsi kuin itsekseen puhuen:

"On tosiaan ihan kummallista, kuinka vähän veljeni ystävät välittävät hänen palvelijoistaan!"

"Voi, madame", huudahti Buckingham, "teidän korkeutenne lävistää sydämeni omien käsienne muovaamalla tikarilla!"

"Mitä merkitseekään tuollainen ranskalaisen madrigaalin kuosiin sommiteltu lauselma? En käsitä sitä, herttua."

"Tarkoitin lausua, madame, että te itse, niin suopea, herttainen ja hienotuntoinen kuin olettekin, olette usein nauranut -- pyydän anteeksi, piti sanomani myhäillyt -- tuon kelpo Parryn joutaville jaarituksille, vaikka teidän armonne tänään onkin ihmeteltävän herkkä hänen puolestaan."

"No niin, mylord", vastasi lady Henriette, "jos olen tässä kohden joskus horjahtanut, on kuitenkin sopimatonta muistuttaa minua siitä."

Ja hän käännähti kärsimättömästi.

"Kunnon Parry luullakseni tahtoo puhutella minua. Lord Rochester, tahdon poiketa maihin."

Rochester kiirehti toistamaan prinsessan käskyn. Minuutin kuluttua saima pysähtyi rantaan.

"Lähtekäämme, messieurs", lausui lady Henriette astuen ottamaan vastaan Rochesterin tarjoaman käsivarren, vaikka Buckingham paljon likempänä osoitti samaa kohteliaisuutta. Rochesterin huonosti salattu ylpeys vihlaisi kovaonnisen Buckinghamin sydäntä tuskallisena survaisuna, kun loordi vei prinsessan pikku sillalle, jonka palveluskunta oli työntänyt kuninkaallisesta huvipurresta kanavan kaltaalle.

"Minne teidän armonne menee?" kysyi Rochester.

"Näettehän sen, mylord, -- kunnon Parrya kohti, joka harhailee, kuten mylord Buckingham sanoo, etsiessään minua meidän onnettomuuksissamme vuodatettujen kyynelten himmentämillä silmillään."

"Voi, hyvä Jumala", virkahti Rochester, "kuinka surkealla päällä teidän korkeutenne tänään onkaan! Tuntuu tosiaan siltä kuin me teidän silmissänne näyttäisimme naurettavilta hupsuilta."

"Puhukaa omalta osaltanne, mylord", keskeytti Buckingham närkkäästi; "minulle hänen korkeutensa on niin karsas, etten näy hänelle olevan yhtään mitään."

Kumpainenkaan ei vastannut, lady Henriette vain näytti vetävän kumppaniansa joutuisampaan käyntiin. Buckingham jäi taammaksi ja käytti tätä eristäytymistä äkänsä purkamiseksi nenäliinaan, jota hän pureskeli niin raivokkaasti, että hieno batisti jo kolmannesta hampaiden hyökkäyksestä oli siekaleina.

"Parry, hyvä Parry", huusi prinsessa hennolla äänellään, "tule tätä kautta; näen sinun etsivän minua ja odotan."