Part 22

"Minäkö! Ja minkätähden? Luuletko, hyvä d'Artagnan, että minä olen nykyään toiminut kuninkaan tähden? Tuskin tätä nuorta miestä tunnenkaan. Ei, minä puolustin aikoinani isää, joka minun silmissäni edusti pyhää periaatetta, ja saman periaatteen kannattaminen on johtanut minut pojan asioihin. Hän muuten oli jaloluontoinen ritari ja ylevä ihminen, tuo isä, senhän muistat."

"Se on totta, -- urhea ja sävyisä mies, joka sai murheellisen elämän, mutta varsin kauniin kuoleman."

"No, hyvä d'Artagnan, käsitäthän toimintapohjani: tuolle kuninkaalle, jalolle ihmiselle, jota ajatuksissani rohkenin katsoa ystäväksi, vannoin viimeisellä hetkellä säilyttäväni uskollisesti salassa talletuksen, jonka piti joutua pojan avuksi hänen sitä parhaiten tarvitessaan; tämä nuori mies tuli minut tavanneeksi ja kertoi minulle onnettoman asemansa, tietämättä minua vaiheissaan muuksi kuin isänsä eläväksi muistoksi, ja minä täytin Kaarle II:n osalle, mitä olin Kaarle I:lle luvannut, siinä kaikki. Mitä siis merkitseekään minulle, onko hän kiitollinen vai eikö! Itselleni minä olen tehnyt palveluksen vapautuessani tuosta vastuusta, enkä hänelle."

"Olen aina sanonut", huokasi d'Artagnan, "että oman voiton pyytämättömyys on ihmisen kaunein ominaisuus."

"Mutta, hyvä ystävä", haastoi Atos, "etkö ole samassa asemassa kuin minäkin? Jos olen sinut oikein ymmärtänyt, niin olet antanut nuoren ruhtinaan onnettomuuden liikuttaa mieltäsi, ja se oli sinun toiminnassasi kauniimpana piirteenä kuin minun, sillä minulla oli aluksikin velvollisuus täytettävänä, kun sitävastoin sinua ei mikään sitonut marttyyrikuninkaan poikaan. Sinulla ei ollut hänelle maksamatta sen veripisaran hintaa, joka tipahti otsalleni hänen mestauslavansa permannon alla. Sinut on saanut toimimaan pelkästään sydän, se jalo ja avulias sydän, jonka verhona käytät näennäistä epäileväisyyttäsi ja pistelevää ivaasi; sinä olet pannut alttiiksi palvelijan omaisuuden, -- kenties omasikin, epäilen, sinä antelias saituri! -- ja uhraus jää huomaamattomaksi. Eipä väliä, -- tahdotko toimittaa Planchetille hänen rahansa takaisin? Käsitän kiusaannuksesi, sillä aatelismiehen ei sovi lainata alemmaltaan suorittamatta hänelle kaikkea korkoineen. No niin, minä myyn La Fèren, jos on tarvis, tai jonkun pikku tiluksen, jos vähempi riittää. Sinä maksat Planchetille, ja usko minua, aittoihini jää vielä kylliksi viljaa meille kahdelle ja Raoulille. Tällä tavoin, hyvä ystävä, jäät vastuuseen vain itsellesi, ja jos tunnen sinut oikein, ei luonnollesi ole vähäisenä tyydytyksenä sanoa itsestäsi: 'Olen tehnyt kuninkaan.' Eihän?"

"Atos, Atos!" mutisi d'Artagnan mietteissään, "olen sinulle jo kerran sanonut, että sinä päivänä, jona sinä saarnaat, minä menen kirkkoon, ja sinä päivänä, jona vakuutat minulle helvetin olevan olemassa, _mordioux_, minä alan pelätä riehtilää ja hankoa. Sinä olet parempi ihminen kuin minä tai oikeastaan parempi koko muuta maailmaa, ja minä en tunne itselläni muuta ansiota kuin että minä en ole kateellinen. Kaikki muut viat minulla kyllä on, _God damn_, kuten englantilainen sanoo, mutta sitä yhtä vain ei."

"Minä en tunne ketään d'Artagnanin veroista", sanoi Atos. "Mutta tässäpä olemmekin hiljalleen tulleet asuntoni edustalle. Pistäydytkö luokseni, hyvä ystävä?"

"Kas, tämähän näkyy olevankin 'Hirvensarven' ravintola?" ihmetteli d'Artagnan.

"Tunnustan, että olen sen nyt vasiten valinnut. Minä kiinnyn vanhoihin tuttavuuksiin, istuudun mielelläni samalle paikalle, mihin sorruin ihan nääntyneenä väsymyksestä ja masentuneena epätoivoon juuri ennen kuin sinä tulit takaisin tammikuun 30 päivän iltana."

"Keksittyäni naamioidun pyövelin asunnon? Niin, se oli kamala päivä!"[25]

"Tulehan siis", kehoitti Atos.

He astuivat entiseen tarjoiluhuoneeseen. Koko ravintola, mukaan luettuna tämä tarjoiluhuone, oli ollut suurten muutosten alaisena. Muskettisoturien vanha isäntä oli ravintoloitsijaksi riittävästi rikastuttuaan sulkenut anniskelunsa ja tehnyt mainitusta salista siirtomaatavarain varastohuoneen. Rakennuksen muuta osaa hän vuokrasi kalustettuina huoneina vieraille.

Hyvinkin liikuttuneena tunsi d'Artagnan toisessa huonekerrassa jälleen kaikki heidän silloisen asuntonsa vakinaiset piirteet: alaosan laudoituksen, seinäverhot, vieläpä sen maantieteellisen kartan, jota Portos niin mielellään tutkiskeli joutohetkinään.

"Siitä on siis yksitoista vuotta!" huudahti d'Artagnan. "Hitto, vuosisadalta se minusta tuntuu!"

"Ja minusta päivältä", sanoi Atos. "Kuinka keveä nyt onkaan ollakseni, veikkonen, kun näen sinut tuossa, kun saan puristaa kättäsi, heittää loitos miekan ja tikarin ja huolettomana kallistaa tätä sherry-pulloa. Mutta oi, sanomatonta onnea tuntisin, jos kaksi ystäväämmekin olisivat täällä, kumpainenkin omalla nurkallaan tämän pöydän ääressä, ja Raoul, rakas Raoulini, seisomassa ovella katsellen meitä isoilla, kirkkailla ja lempeillä silmillään!"

"Niin, niin", vahvisti d'Artagnan heltyneenä, "se on totta. Yhdyn etenkin ajatuksesi ensi osaan: on suloista myhäillä siinä, missä olemme niin täydellä syyllä vavahdelleet ajatellessamme, että herra Mordaunt saattoi minä hetkenä hyvänsä ilmestyä tuonne porrassillakkeelle."

Samassa ovi avautui, ja niin urhoollinen kuin d'Artagnan olikin, säpsähti hän väkisinkin hiukan säikähtyneesti. Atos käsitti hänen kammostumisensa ja virkkoi hymyillen:

"Isäntämme tässä vain tuo minulle jonkun kirjeen."

"Niin, mylord", sanoi isäntä, "kirje minulla on teidän jalosukuisuudellenne."

"Kiitos", sanoi Atos ottaen kirjeen, mutta katsahtamatta siihen. "Sanokaas, hyvä isäntä, ettekö tunne tätä herrasmiestä?"

Vanhus kohotti päätänsä ja silmäili d'Artagnania tarkkaavasti.

"En", hän vastasi.

"Hän on niitä ystäviäni, joista olen teille puhunut", ilmoitti Atos, "ja asui täällä minun kanssani yksitoista vuotta sitten."

"Oh", virkkoi vanhus, "täällä on asunut kovin paljon muukalaisia!"

"Mutta me asuimme tammikuun 30:ntenä 1649", lisäsi Atos luullen tällä selvityksellä elvyttävänsä isännän unteloa muistia.

"Paljon mahdollista", myönsi ukko hymyillen, "mutta siitä on niin pitkä aika!"

Hän tervehti ja poistui.

"Kiitos!" tuumi d'Artagnan. "Suorita urotöitä, pane toimeen vallankumouksia, yritä vankalla miekalla piirtää nimeäsi kiveen tai pronssiin, -- on olemassa kapinallisempaa ja kovempaa kuin teräs, pronssi ja kivi, nimittäin jonkun kaupoissaan rikastuneen ravintoloitsijan aivokoppa. Hän ei tunne minua! No, olisin minä totisesti tuntenut hänet!"

Atos avasi kirjeen hymyhuulin.

"Kas", hän virkahti, "Parrylta."

"Vai niin!" vilkastui d'Artagnan; "luehan, veikkonen, lue, varmaan siinä on jotakin uutta."

Atos pudisti päätänsä ja luki:

'Herra kreivi!

Kuningas oli kovin pahoillaan, kun ei nähnyt teitä seurueessaan tänään tullessaan kaupunkiin; hänen majesteettinsa jätti minun toimekseni ilmoittaa siitä teille ja pyytää teitä muistamaan häntä. Hänen majesteettinsa odottaa teidän jalosukuisuuttanne vielä tänä iltana Saint-Jamesin palatsissa kello yhdeksän ja yhdentoista välillä.

Olen kunnioittavasti, herra kreivi, teidän jalosukuisuutenne nöyrä ja kuuliainen palvelija

_Parry_.'

"Siinä näet, hyvä d'Artagnan", huomautti Atos; "ei sovi menettää luottamusta, että kuninkailla on sydän paikallaan."

"Luota vain, siihen on sinulla syytä", vastasi d'Artagnan.

"Oi, veikkonen, rakkahin veikkonen", pyysi Atos tajuten d'Artagnanin mielenkarvauden, "suo anteeksi. Olenko tahtomattani loukannut parasta toveriani?"

"Olet hupsu, Atos, ja siitä on todisteena, että minä tulen saattamaan sinua linnaan, -- portille asti, tietysti, -- jaloittelukseni."

"Sinä astut sisälle minun kanssani, hyvä ystävä; tahdon sanoa hänen majesteetilleen..."

"Älä nyt toki!" keskeytti d'Artagnan teeskentelemättömän ylpeästi ja ilman mitään sivuajatusta; "jos mikään on kehnompaa kuin kerjääminen, niin sitä on muiden kerjäyttäminen hyväkseen. No, lähtekäämme vain, veikkonen, -- saamme hauskan kävelyn. Ohi mennessämme tahdon näyttää sinulle Monkin talon, -- kerrassaan kauniin rakennuksen, josta hän on luovuttanut minullekin asunnon. Kenraalinarvo merkitseekin Englannissa enemmän kuin marskin asema Ranskassa, tiedätkös."

Atos antausi johdettavaksi, pahoilla mielin hilpeydestä, jota d'Artagnan teeskenteli.

Koko kaupunki oli hurmaannuksissaan; ystävykset törmäsivät ehtimiseen intoilijoihin, jotka haltioituneina vaativat heitä huutamaan: "Eläköön armollinen Kaarle-kuningas!" D'Artagnan vastasi murahduksella ja Atos hymyllä. Siten he saapuivat Monkin talon edustalle, se kun Saint-Jamesin palatsiin mentäessä olikin matkan varrella.

Atos ja d'Artagnan eivät paljonkaan puhelleet kävellessään, jotteivät olisi tulleet lausuneeksi liikoja. Atos ajatteli, että hänen haastelunsa tuntuisi osoittavan keveätä mieltä, joka ehkä pahastuttaa d'Artagnania. Tämä puolestaan pelkäsi, että hän ei saisi jutelluksi ilman jonkunlaista nurjamielisyyttä, joka kävisi kiusalliseksi Atokselle. Se oli omituista vaitiolon kilvoittelua tyytyväisyyden ja huonotuulisuuden kesken. D'Artagnan luonteeltaan puheliaampana huomasi ensimmäisenä pidättelynsä liian tukalaksi.

"Sinä muistanet, Atos", hän virkkoi, "d'Aubignén muistelmista sen kohdan, missä tuo harras palvelija, -- gascognelainen kuten minäkin, köyhä kuten minä ja olinpa sanoa urhea kuten minä, -- kertoo Henrik IV:n itaruudesta? Muistan isäni kyllä vakuuttaneen, että herra d'Aubigné oli valehtelija. Mutta eivätkös vain kaikki suuren Henrikin jälkeläiset tulekin sukuunsa!"

"Mitä nyt, d'Artagnan!" intti Atos; "Ranskan kuninkaatko saitoja? Sinä hupsuttelet, hyvä ystävä."

"Oh, sinä et milloinkaan myönnä lähimmäistesi vikoja, kun itse olet täydellinen. Mutta Henrik IV oli toden teolla kitupiikki, ja hänen poikansa Ludvig XIII samaten; tokihan tiedämme siitä jotakin, me? Gaston johti vian äärimmäisyyteen, ja siinä suhteessa hän on tehnyt itsensä koko ympäristönsä inhoamaksi. Henriette, naisparka, oli pakostakin saita, hän kun ei syönytkään joka päivä eikä vuosikausiin lämmittänyt huoneitaan; ja hän on antanut esimerkkiä pojalleen Kaarle II:lle, suuren Henrikin lapsenlapselle, joka on visukinttu äitiinsä ja isoisäänsä. Enkö ole oikein esittänyt saiturien sukujuurta?"

"D'Artagnan, hyvä ystävä", huudahti Atos, "olet kovin äkeissäsi Bourbonien kotkarodulle!"

"Ja koreimman edustajan unohdin... bearnelaisemme toisen lapsenlapsen, neljännentoista Ludvigin, entisen isäntäni! Tottapa hän on itara, kun ei tahtonut edes lainata miljoonaa Kaarle-serkulleen. No, näen sinun tuskastuvasi. Onneksi olemmekin jo asuntoni lähellä tai oikeastaan Monk-ystäväni talolle tulossa."

"Hyvä d'Artagnan, et tuskastuta minua, vaan murehdutat. On tosiaan surkeata nähdä noin ansiokas mies syrjässä siitä asemasta, joka hänelle kuuluu palvelustensa perusteella; minusta sinun nimesi, hyvä ystävä, tuntuu yhtä loistavalta kuin sodan ja valtiotaidon mainehikkaimmat. Luynesit, Bellegardet ja Bassompierret ovat tuskin ansainneet menestystään ja kunniaansa niin pätevästi kuin samat edut olisivat meidän osallemme tulevia. Olet oikeassa, satakertaisesti oikeassa, veikkonen."

D'Artagnan huokasi, ja astuen ystävänsä edellä sen talon kuistille, missä Monk asui Cityn laidalla, hän sanoi:

"Salli minun jättää huoneeseeni kukkaroni, sillä minä en pääsisi enää takaisin Ranskaan, jos tungoksessa Lontoon näppärät taskuvarkaat, joiden maine on Pariisissakin tunnettu, puhaltaisivat minulta loputkin lanttini. Hyvillä mielin minä läksin Ranskasta, mutta hulluna ilosta sinne palaan, kun kaikki entiset ennakkoluuloni englantilaisia vastaan ovat tulleet takaisin ja saaneet paljon uusia lisäkseen."

Atos ei vastannut mitään.

"Odotahan siis silmänräpäys", jatkoi d'Artagnan, "niin tulen mukaasi. Tiedän kyllä, että sinulla on kiire päästä tuonne vastaanottamaan hyvityksiäsi; mutta usko minua, ei ole minullakaan vähemmin kiire saada nauttia sinun ilostasi, vaikkakin etäämmältä... Malta hetkinen."

Ja d'Artagnan harppasi jo eteiseen, kun muuan talousvirkailija -- puolittain palvelija ja puolittain sotamies, joka Monkin asunnossa täytti ovenvartijan ja vahtisotilaan tehtävät, -- pysähdytti muskettisoturimme, virkkaen hänelle englanninkielellä:

"_Pardon, mylord_!"

"No, mitä nyt?" tuumi puhuteltu. "Antaako kenraalikin minulle lähdön?... Ei muuta puutukaan kuin että hänkin kääntyy minua hylkimään!"

Nämä ranskaksi lausutut sanat eivät vähääkään tehonneet virkailijaan, joka ei osannut muuta kieltä kuin karkeata skotlantilaismurretta. Mutta Atokseen ne koskivat syvästi, sillä alkoihan näyttää siltä, että d'Artagnan oli oikeassa.

Englantilainen näytti d'Artagnanille kirjettä.

"_From the general_", hän ilmoitti.

"Kas niin, siinäpä se, -- hyvästelypaperini", sanoi gascognelainen. "Tarvitseeko sitä lukeakaan, Atos?"

"Sinun täytyy erehtyä", vakuutti Atos, "tai muutoin minä et tunne täällä enää muita kunniallisia ihmisiä kuin sinut ja itseni."

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä ja repäisi rikki kotelon, samalla kun englantilainen järkähtämättömänä siirsi hänen lähelleen ison lyhdyn, jonka valossa oli helppo lukea.

"No, mitä nyt?" kysyi Atos nähdessään lukijan kasvoja sävyn muuttuvan.

"Kas, vilkaise itse", virkkoi muskettisoturi.

Atos otti paperin ja luki:

"Herra d'Artagnan, -- kuningas on kiihkeästi pahoitellut, että te ette ollut saapunut Paavalin-kirkkoon hänen seurueessaan. Hänen majesteettinsa sanoo, että te osoitatte huonoa kohteliaisuutta, ja saman valituksen teen minäkin omalta osaltani, hyvä kapteeni. On vain yksi keino laiminlyönnin korjaamiseksi. Hänen majesteettinsa odottaa minua kello yhdeksältä Saint-Jamesin palatsissa; tahdotteko tulla sinne samalla tunnilla kuin minäkin? Hänen armollinen majesteettinsa määrää teille sen hetken audienssia varten, jonka hän haluaa teille suoda."

Allekirjoituksena oli Monk.

33.

Kaarle-kuninkaan hovissa.

"No?" huudahti Atos lempeän nuhtelevasti, kun Monkin kirje oli luettu.

"Ka", selitti d'Artagnan punehtuneena mielihyvästä ja hieman häpeästäkin, oltuaan niin pikainen syyttämään kuningasta ja Monkia, "tämä on kohteliaisuutta... joka ei tosin sido mihinkään... mutta kohteliaisuutta joka tapauksessa."

"Minun olikin työläs uskoa nuorta ruhtinasta kiittämättömäksi", huomautti Atos.

"Seikka on sellainen, että hänen nykyisyytensä on vielä kovin likellä menneisyyttä", tuumi d'Artagnan, "mutta kyllä minulla tähän asti oli täysi syy sanoilleni."

"Sen myönnän, hyvä ystävä, sen myönnän. Kas, jopa on katsantosi jälleen kirkastunut! Et voi uskoa, kuinka tyytyväinen nyt olen."

"Kaarle siis vastaanottaa herra Monkin kello yhdeksältä" sanoi d'Artagnan; "minä niin ollen pääsen esille kymmeneksi. Tilaisuus on tuollainen suuri audienssi, jollaista me Louvressa sanomme hovin vihkiveden pirskoitteluksi. Lähtekäämme asettumaan räystään alle, veikkonen, lähtekäämme!"

Atos ei vastannut siihen mitään, ja askeleitansa jouduttaen ystävykset suuntasivat kulkunsa Saint-Jamesin palatsia kohti, jonka ympärillä väenpaljous vielä tunkeili, nähdäkseen ikkunaruuduista hovilaisten varjot ja samanlaisia vilahduksia kuninkaasta. Kello löi kahdeksan, kun kaksi ranskalaistamme ottivat paikkansa lehterillä, joka oli täynnä hoviväkeä ja anojia. Kaikki silmäilivät heidän yksinkertaisten pukujensa ulkomaista kuosia ja noita kahta ylevää päätä, jotka selvästi ilmaisivat suurta itsenäisyyttä ja merkityksellisyyttä. Omasta puolestaan luotuaan tarkastavan katseen koko yleisöön Atos ja d'Artagnan alkoivat jälleen haastella keskenään.

Äkkiä kuului lehterien päästä hälinää; kenraali Monk saapui sieltä, saattueenaan parikymmentä upseeria, jotka tavoittelivat hänen hymyilyjään, sillä olihan hän ollut vielä edellisenä iltana Englannin valtias, ja Stuart-suvun palauttajalle arveltiin loistokkaan huomenen koittavan.

"Hyvät herrat", virkkoi Monk kääntyen, "pyydän teitä tästälähtein muistamaan, että minä en enää ole mitään. Vielä vastikään johdin tasavallan pääarmeijaa; nyt se armeija kuuluu kuninkaalle, jonka haltuun menen hänen määräyksensä mukaan luovuttamaan eilispäiväisen valtani."

Kaikkien kasvoilla kuvastui ilmeinen tyrmistys, ja se liehittelijäin ja anojain piiri, joka oli sulkenut Monkin keskeensä, laajeni vähitellen ja hupeni lopulta muun yleisön aaltoiluun. Monkin täytyi kaikkien muiden tavoin odotella puheillepääsyä. D'Artagnan ei saanut olluksi lausumatta siitä huomautusta kreivi de la Fèrelle, joka rypisti silmäkulmiaan. Äkkiä kuninkaan työhuoneen ovi avautui, ja nuori hallitsija ilmestyi esiin, edellään kaksi hovikuntansa upseeria.

"Hyvää iltaa, hyvät herrat!" sanoi hän. "Onko kenraali Monk täällä?"

"Tässä olen, sire", vastasi vanha sotapäällikkö.

Kaarle riensi hänen luokseen ja tarttui sydämellisesti hänen käsiinsä.

"Kenraali", hän lausui äänekkäästi, "olen juuri vahvistanut valtuutuksenne. Te olette Albemarlen herttua; kukaan älköön olko teidän vertaisenne arvovallan ja yhteiskunnallisen aseman puolesta tässä valtakunnassa, missä jaloa Montrosea lukuunottamatta ei yksikään ole vetänyt teille vertoja kunnossa, miehuudessa ja lahjakkuudessa. Hyvät herrat, herttua on maa- ja merivoimiemme ylipäällikkö; saakoon hän sillä sijalla osakseen kunnioitustanne."

Kaikkien tunkeutuessa kenraalin ympärille, joka vastaanotti yleisen huomaavaisuuden hetkeksikään horjahtamatta tavallisesta järkkymättömyydestään, d'Artagnan sanoi Atokselle:

"Ajatella, että tuo herttuaallisuus, tuo maa- ja merivoimien päällikkyys, kaikki tuo mahtavuus on mahtunut kuusi jalkaa pitkään ja kolme jalkaa leveään kirstuun!"

"Veikkoseni", muistutti Atos, "monet paljon loistokkaammatkin suuruudet saavat sijansa vielä pienemmissä kirstuissa, ja ainiaaksi!"

Samassa Monk huomasi molemmat aatelismiehet, jotka pysyttelivät syrjässä odotellen tungoksen loittonemista herttuan läheltä. Hän raivasi äkkiä tiensä heidän luokseen, niin että hän yllätti heidät kesken järkeilyn.

"Puhuitte minusta?" hän virkkoi hymyillen.

"Mylord", vastasi Atos, "puhuimme myöskin Jumalasta."

Monk meni miettiväiseksi, mutta sanoi sitten hilpeästi:

"Hyvät herrat, puhukaamme myöskin hiukan kuninkaasta, jos suvaitsette, sillä teille kai tulee puheillepääsy hänen majesteettinsa luo."

"Kello yhdeksän", vastasi Atos.

"Kello kymmenen", vastasi d'Artagnan.

"Menkäämme jo suoraa päätä työhuoneeseen", esitti Monk ja viittasi molempia ulkomaalaisia astumaan edellä, mutta siihen ei kumpainenkaan tahtonut suostua.

Tämän aito ranskalaisen kohteliaisuuskiistan aikana kuningas palasi lehterin keskikohdalle.

"Kas, siinähän ovat ranskalaiseni!" sanoi hän huolettoman keveästi, jota sävyä mitkään pettymykset ja vastoinkäymiset eivät olleet häneltä hälventäneet. "Ranskalaiseni, lohdutukseni onnettomuuksissa!"

Atos ja d'Artagnan kumarsivat.

"Herttua, viekää nämä herrat työhuoneeseeni. Tulen sinne heti, messieurs", hän lisäsi ranskaksi.

ja hän suoriutui kiireesti hoviseurueestaan, palatakseen ranskalaistensa luo, kuten hän heitä nimitti.

"Herra d'Artagnan", sanoi hän työhuoneeseensa astuessaan, "hyvillä mielin näen teidät jälleen."

"Sire, minua ilahduttaa sanomattomasti, kun saan tervehtiä teidän majesteettianne palatsissanne."

"Monsieur, te tahdoitte tehdä minulle hyvin suuren palveluksen, ja olen teille siitä kiitollinen. Jollei minua arveluttaisi sekaantua ylipäällikkömme oikeuksiin, niin tarjoisin teille arvonne mukaisen paikan lähelläni."

"Sire", vastasi d'Artagnan, "erotessani Ranskan kuninkaan henkivartiosta lupasin ruhtinaalleni, etten enää rupea minkään kuninkaan palvelukseen."

"Vai niin!" sanoi Kaarle; "sepä ikävää minulle! Olisin kovin mielelläni tehnyt paljonkin hyväksenne; te miellytätte minua."

"Sire..."

"Mutta enkö sentään voi saada teitä pyörtämään sanaanne?" jatkoi Kaarle hymyillen. "Herttua, auttakaa te minua. Jos teille tarjottaisiin -- toisin sanoen, jos minä tarjoaisin teille muskettisoturieni päällikkyyden?"

D'Artagnan kumarsi vielä syvempään kuin edellisellä kerralla.

"Minun olisi mielipahakseni kieltäydyttävä teidän armollisen majesteettinne tarjouksesta", hän sanoi. "Aatelismiehellä on vain sanansa omaa, ja sanani olen antanut Ranskan kuninkaalle, niinkuin minulla jo oli kunnia mainita teidän majesteetillenne."

"Älkäämme siis puhuko siitä sen enempää", lopetti kuningas kääntyen Atokseen päin.

Ja hän jätti d'Artagnanin mitä katkerimman pettymyksen valtaan.

"Ah, sanoinhan sen!" tuumi muskettisoturi; "tyhjiä sanoja, hyvää vihkivettä! Kuninkailla on aina ihmeellinen kyky tarjota meille mitä tietävät mahdottomaksi ottaa vastaan, jotta saavat haitatta näytellä jalomielisyyltä. Tyhmyri, kolminkertainen tyhmyri olin, kun hetkeksikään toivoin!"

Sillävälin Kaarle tarttui Atoksen käteen. "Kreivi", hän haastoi, "te olette ollut minulle toinen isä: se palvelus, jonka olette minulle tehnyt, ei ole maksettavissa. Olen kuitenkin ajatellut palkita teitä. Isäni teki teistä Sukkanauha-ritarin; se on arvo, josta kaikki Euroopan kuninkaatkaan eivät voi ylpeillä. Leskikuningatar nimitti teidät Pyhän Hengen tähdistön jäseneksi, ja se on yhtä loistava kunnianosoitus. Minä liitän niihin ritarimerkkeihin tämän Kultaisen Taljan tunnuksen, jonka minulle lähetti Ranskan kuningas, saatuaan apeltaan Espanjan kuninkaalta naittamisensa muistoksi kaksi tällaista arvomerkkiä; mutta vastikkeeksi pyydän teiltä vielä erästä palvelusta."

"Sire", esteli Atos hämmentyneenä, "Kultaisen Taljan tunnusko minulle, kun maassani on ainoastaan kuninkaalla se kunnia!"

"Minä tahdon, että te isänmaassanne ja kaikkialla olette kaikkien niiden tasalla, joita hallitsijat ovat kunnioittaneet suosiollaan", selitti Kaarle ottaessaan ketjun kaulastaan, "ja minä olen varma siitä, kreivi, että isäni hymyilee minulle haudastaan."

"On kumma paikka", tuumi d'Artagnan itsekseen ystävänsä vastaanottaessa polvillaan sen ylhäisen arvomerkin, jonka kuningas hänelle luovutti, "on kerrassaan käsittämätöntä, että minä olen aina nähnyt onnensateen valelevan koko ympäristöäni ainoankaan pisaran tipahtamatta minun päälleni! Ihan tässä repisi tukan päästänsä, jos olisi kateellinen!"

Atos nousi jälleen; Kaarle syleili häntä sydämellisesti.

"Kenraali", hän virkahti Monkille.

Mutta hän oikaisi heti hymyillen:

"Suokaa anteeksi, minun piti sanoa herttua. Katsokaas, jos erehdyn, niin se johtuu siitä, että se nimitys ei vielä oikein painu mieleeni... Minun tulee keksiä merkitsevämpi. Tahtoisin nähdä teidät niin likellä valtaistuintani, että voisin sanoa teitä veljekseni kuten Ludvig-kuningasta. Mutta nytpä tiedänkin; nimitän teidät Irlannin ja Skotlannin varakuninkaaksi, hyvä herttua; silloin en enää eksy vanhaan puhuttelutapaani."

Herttua tarttui kuninkaan käteen, mutta ilman ihastuksen innostusta, ainiaan vakavan sävynsä säilyttäen. Hänen sydäntään kuitenkin paisutti tämä viimeinen suosionosoitus. Taitavasti säästellessään anteliaisuuttaan oli Kaarle jättänyt herttualle aikaa toivotteluun, vaikka tämä ei ollut voinut toivoa niin paljon kuin hän nyt sai.

"_Mordioux_", murisi d'Artagnan, "yhä satelee! Uh, järki tässä jo sekoaa!"

Ja hän kääntyi pois niin nopeasti ja hullunkurisen surkean näköisenä, että kuningas ei voinut olla hymyilemättä. Monk valmistausi hyvästelemään hallitsijaa.

"Mitä, lähdettekö jo, luottamusmieheni?" virkkoi kuningas herttualle.

"Jos teidän majesteettinne sallii. Olen todella kovin väsynyt... Päivän mielenliikutukset ovat uuvuttaneet minua; tarvitsen lepoa."

"Mutta ettehän voine lähteä ilman herra d'Artagnania?" sanoi kuningas.

"Kuinka niin, sire?" kysyi vanha soturi.

"Oh, kai te toki sen tiedätte?" vastasi kuningas.

Monk katseli Kaarlea ihmeissään.

"Pyydän anteeksi, teidän majesteettinne", hän sanoi, "mutta minä en tiedä... mitä tahdotte sanoa."

"Ahaa; se on mahdollista; mutta jos te unohdattekin, muistanee herra d'Artagnan."

Muskettisoturin kasvot ilmaisivat kummastusta.

"No, ettekö asu herra d'Artagnanin kanssa yhdessä, herttua?" pitkitti kuningas.

"Kyllä, sire, minulla on ollut kunnia tarjota herra d'Artagnanille asunto."

"Johtuiko se aivan vapaaehtoisesti teistä itsestänne?"

"Se tuntui minusta luonnolliselta, sire."

"Niin, mutta toisin ei voinut ollakaan... vanki oleskelee aina voittajansa luona."