Part 7

Kolme päivää myöhemmin seisoi aseissa _satakahdeksankymmentätuhatta_ soturia valmiina karkoittamaan vihollisen isänmaan rajain sisäpuolelta.

* * * * *

Kun kaikki vieraat olivat poistuneet, vetäytyi Serenakin makuuhuoneeseensa.

Melu kaduilla oli tauonnut; ainoastaan silloin tällöin kuului kotiin palaavien vaunujen ratinaa.

Kellä on puhdas omatunto, kenen ei tarvitse pelätä yksinään-oloa, se tuntee, kuinka yksinäisyys suuressa, vilkkaassa seurassa vietetyn yön jälkeen on suloinen. Kruunujen häikäisevän loisteen sijaan tulee yölampun tasainen, heikosti palava liekki, nuo pitkät rivit suuria saleja muuttuvat pieneksi, ahtaaksi makuuhuoneeksi, jossa kaikki on niin tuttua, niin levollista ja lepoon houkuttelevaa; soiton ja sekaisten, katkonaisten ihmisäänien kaiku yhä kuuluu kiihoittuneessa mielikuvituksessamme, vaikka ympärillämme jo vallitsee syvin hiljaisuus, jota ainoastaan seinäkellon yksitoikkoinen raksutus vähän häiritsee.

Silloin vapaudutaan ahtaista epämukavista vaatteista ja usein vielä kankeammista kasvojenjuonteista, ja samalla kun tavanmukainen makuusija houkuttelee nautinnosta väsyneet jäsenemme lepoon, tekee sielullemme niin ihmeen hyvää, kun se vihdoinkin on itsekseen, vapaana pakosta seurata muiden mielitekoja.

Silloin herää toinen toisensa perästä meissä noita salaperäisiä, haaveksivia ajatuksia, jotka eivät päivillä saa tajunnassamme sijaa -- unohtumattomat muistot, monivuotiset toiveet, joiden alkulähde on paljon kauempana ajassa kuin äskeinen pian haihtuva huvittelu, ja jotka vain silloin saattavat palata, kun sielu käy levolle, noina himmeinä, huntupeitteisinä hetkinä, jotka ovat nukkumisen ja valvomisen välillä ja joiden viimeisistä aineksista unennäöt muodostuvat.

Lähetettyänsä pois viimeisenkin kamarineitsyensä vetäytyi kreivinna alkoovinsa sisimpään osaan, missä hän veti pois mustan damastipeitteen, joka verhosi erästä taulua; sen eteen jäi hän synkkänä, surumielisenä seisomaan.

Taulu kuvasi kauniinpuoleista, kalpeata miestä. Hymyilevät kasvot, elävät silmät, jalo, ylpeä ryhti ja korkea, vakava, suurta arvokkaisuutta todistava otsa -- siinä tuon kuvan pääpiirteet.

Tämän kuvan näköinen ei ollut yksikään niistä miehistä, jotka äskettäin olivat talossa olleet.

Nainen heitti pitkän, ikävöivän silmäyksen kuvaan ja laski sitten kuuluvasti huoahtaen peitteen uudelleen alas; sitten istahti hän pöydän ääreen, jossa lamppu heikosti valaisten paloi. Hän otti esiin päiväkirjansa, johon hän nyt aikoi muutamina riveinä säilyttää tämän päivän muistot. Päiväkirjaan oli mustalla nauhalla kiinnitetty toinen pieni muistikirja, jonka kanteen sama muotokuva mustaan verhottuna oli maalattu. Tämänkin kirjan aukaisi Serena. Hän kirjoitti siihen muutaman rivin, muutamia surullisia ajatuksia -- niillä päätti hän iloisen päivänsä.

Näin ne kuuluivat:

_"Tänäänkin olin onneton... tänäänkin täytyi minun sinua muistella. Tänäänkin itkin, koska sinä minun tähteni ja itsesi tähden kärsit; tänään vieläkin kerran annoin anteeksi, mitä minua ja itseäsi vastaan olet rikkonut. Kuolema olkoon sinulle... minulle... meille molemmille armollinen!"_

Sitten laski nainen päiväkirjan takaisin verhon taakse, josta hän sen oli ottanut, ja asetti vielä alabasteriverhon lampun eteen, ennenkuin hän katosi alkoovin koruompeluilla kaunistetun esiripun taakse.

Muutamien minuuttien perästä vallitsi juhlallinen hiljaisuus.

Vanhurskaat nauttivat rauhallisen unen suloisuutta.

III.

Ovenvartian asunnossa oltiin vielä valveilla.

Rautaiset ikkunaluukut olivat suljetut. Ovenvartia istui eräässä nurkassa ja jutteli vaimonsa kanssa -- vanha punanokkainen juopporatti vanhan tylppänokkaisen irvinaaman kanssa.

"Luitko tarkasti vieraat, kun ne talosta lähtivät?" kysyi ovenvartia.

"Ihan joka sorkan", vastasi Isebel, ripustaen suuren, raskaan avaimen naulaan.

"Eikö yksikään jäänyt taloon?"

"Sen sanon, että ihan yhtä monta on tänä iltana täältä lähteneitä kuin tänne tulleitakin."

Vihaisena ja kasvojansa vääristäen pisti ovenvartia aika hyppysellisen nuuskaa nenäänsä, ja samalla pudisti ja väänteli hän tätä lihalönttiä, kuin olisi hän ollut tappelussa raivostuneen härän kanssa.

"Vaivannäkömme, vartioimisemme on kaikki turhaa; sillä tämä nainen on todella ennemmin paha henki kuin vaimoihminen; eihän hän yhtään välitä miehistä."

"Minäpä olen sittenkin sitä mieltä, että hän saa meidät petetyksi; sillä välin kun me täällä vaivaamme päätämme ja jännitämme kaiken huomiokykymme, on hänellä Herra ties missä lemmenkauppoja vireillä."

"Se on mahdotonta", vastasi ovenvartia, muokaten liikkuvan intiaaninenänsä taas toiseen muotoon. "Jok'ainoa hänen palvelijoistaan, vieläpä kuskitkin, on liitossa kanssamme ja valmis ilmiantamaan jokaisen askeleenkin, minkä hän ottaa."

Tuskin oli ovenvartia saanut tämän sanotuksi, kun ovea hiljaa koputettiin ja naisen ääni kuului kuiskaavan:

"Minä täällä olen; laskekaa sisään!"

Pieni pystynenäinen kamarineitsyt puikahti ovesta sisään, tehden salaperäisen liikkeen kädellään.

"No Dinita, hyviä uutisiako, häh?" kysyi ilkeästi naurahtaen ovenvartia.

"Uutisiako? Joku salaisuusko, vai kuinka?" lisäsi siihen hänen aviopuolisonsa, tarttuen hyväillen tytön käteen.

"Olkaahan hiljemmin, hätäilemättä; vihdoin viimeinkin olen toki jotakin saanut tietää!"

"Mitä, mitä?" kysyi pariskunta yht'aikaa, jännityksellä kuunnellen, mitä tytöllä olisi sanomista.

"Kun emäntäni lähetti minut pois..." alkoi tämä, silmäillen pelokkaasti ympärilleen -- "mutta eihän vain kukaan voi kuulla meitä?"

"Ei kukaan! Ei täällä ole ketään!"

"Entäs ikkuna?"

"Kaikissa ikkunoissa on rautaluukut, jotta meidän ei siltä puolen tarvitse mitään pelätä."

"No kuulkaa sitten. Kun siis emäntäni oli jäänyt yksin, pujahdin minä lasioven taa, jonka esirippuun minä edeltäpäin olin leikannut reiän, voidakseni sen kautta nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Kun nyt emäntäni luuli yksin jääneensä, meni hän alkooviinsa ja veti siellä mustan esiripun kehyksen edestä, jota en ennen ole huomannut. Sieltä tuli esiin hyvin kauniin nuoren miehen kuva, jolle hän näytti hyvin lemmekkäästi hymyilevän."

"Siinäkö kaikki?"

"Minusta siinä on kyllä aluksi,"

"Kuvaako taulu miestä, jolla on ruskea piikkiparta, korkea otsa, tumma puku ja alas taivutettu paidankaulus?"

"Ihan niin."

"Sitten uutisesi ei ole mistään kotoisin!" sanoi ovenvartia.

"Mistä minä sen voin tietää, mitkä uutiset kelpaavat ja mitkä ei!" huudahti tyttö suuttumuksesta miltei itkien. "Te annoitte minulle tehtäväksi pitää silmällä emäntääni ja koettaa päästä selville, onko hän rakastunut kehenkään. Nyt arvelen, että hän on rakastunut siihen mieheen, jonka kuvan siellä näin -- mistä minä tiedän, mitä te muuten oikeastaan tahdotte!"

"Kuunnelkaa nyt minua koreasti, hyvä Dinita. Sen mitä nyt teille ilmaisen, tulee pysyä salaisuutena, sillä siitä riippuu meidän kaikkien onni tai onnettomuus. Meidän emäntämme isoisän kolmen pojan lapsista on kolme elossa. Tällä isoisällä ei alussa ollut varsin suurta omaisuutta, mutta hän säästi eläessään äärettömän paljon. Huomatkaa nyt! Testamentissaan jakoi ukko kaiken omaisuutensa tasan lastensa lasten kesken. Meidän emännästämme hän ei koskaan pitänyt, don Jacintosta vielä vähemmän, mutta sitä enemmin hän joka tilaisuudessa hemmotteli don Eustaquio'ta, joka on hyvin arvossa pidetty, hurskas ja armollinen herra. Emäntämme oli jo kahdeksantoista vuoden ikäisenä hyvin omapäinen, ei kärsinyt ketään luonansa, ei opettajatarta eikä seuranaista, ja vanha kreivi ennusti aina, että donna Serena vielä kerran tulisi tahraamaan sukunsa kunnian. Ymmärrättehän, Dinita, millä tavalla? Mutta kumminkaan -- ei kateus eikä viha ole voinut saada häntä mihinkään huonoon syypääksi. Hän oli kaunis... hyvin kaunis; hänellä oli paljon ihailijoita, eikä kuitenkaan yksikään niistä voinut kerskata saaneensa häneltä jotakin suosionosoitusta -- ei edes hymyilyä -- osaksensa. Vanha don Desiderio ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt ennustuksensa käyvän toteen; hän siis teki testamenttinsa ja kuoli. Mutta maltappas, tässäpä se mutka onkin. Testamentissa oli, näet, semmoinen pykälä, että jos donna Serena joskus tuottaisi häpeätä sukunsa nimelle, menettäisi hän kaiken omaisuutensa, josta ainoastaan pieni osa annettaisiin hänelle 'armopalana' -- muun osan saisi, ei don Jacinto, joka on hyvin irstas ja suuri tuhlari, vaan don Eustaquio, joka on hyvä ja armollinen herra. Tokkos nyt ymmärrätte?"

"Niin paljon ymmärrän nyt, että don Eustaquio on nähnyt hyväksi maksaa sekä minulle että meidän emäntämme muille palvelijoille hyvät rahat, päästäksensä siten jonkun tärkeän salaisuuden perille, mutta muuten en ymmärrä asiasta mitään. Onko siitä mitään häpeätä suvun hyvälle nimelle, jos emäntämme johonkin mieheen rakastuu? Ei muuta kuin häät ja sillä hyvä!"

"Mitä puhuttekaan, Dinita!" huudahti ovenvartian vaimo, raapien ehtimiseen pystynokkaansa vihaisena siitä, ettei hän tähän asti ollut saanut sananvuoroa. "Johan emäntämme on naimisissa."

"Pidä suusi kiinni, senkin vietävä!" huusi ovenvartia.

"Mitä!" huudahti kamarineitsyt aivan ihmetyksissään. "Missä on sitten hänen miehensä?"

Ovenvartia viittasi ehtimiseen aviopuolisolleen, että tämä olisi vaiti, ja vastasi sitten, pyrkien kiertelemään pois asiasta:

"Kuva, jonka näitte alkoovissa -- on hänen kuvansa!"

Kamarineitsyt oli joutua ihan pyörälle kummastuksesta.

"Mutta kun emäntä häntä rakastaa, niin miks'eivät he sitten asu yhdessä?"

"Älkää puhuko tästä, hyvä Dinita."

"Tai jolleivät he rakasta toisiaan, niin miks'eivät he ota avioeroa? Käyhän se laatuun!"

"Ei puhuta tästä; eihän se kuulu asiaankaan, ei ensinkään. Teidän tehtävänne on: niin pian kuin huomaatte jonkun, joka ei ole tuon muotokuvan näköinen, lähentelevän meidän emäntäämme, niin tulee teidän siitä meille ilmoittaa. Mutta niin kauan kuin hän vaan tuon kuvan tähden itkee ja huokaa, olemme vielä hyvin kaukana toivotusta päämäärästämme."

"Ei, ei, minun täytyy saada tietää, mitä meidän emäntämme miehelle on tapahtunut, sillä muuten en saa rauhaa yöllä enkä päivällä!"

"Teidän uteliaisuutenne on hyödytön, sillä kukaan talonväestä ei sitä tiedä, ja jos emäntämme älyäisi teidän häntä väijyilevän, niin saatte olla varma että pian tulee potkut talosta pois; muistakaa, hyvä Dinita, vanhaa sananpartta: käsi pesee toistaan ja molemmat kasvoja!"

Tyttö kuuli kilinätä ja katosi heti ovenvartian huoneesta, Molemmat ilkeänaamaiset vanhukset menivät makuulle.

Ulkona kadulla röykytti yksi ja toinen ohikulkija nyrkillään pimeitä ikkunaluukkuja, mennen sitten meluten eteenpäin.

"Lempo soikoon!" karjasi ovenvartia joka kerran, kun tämmöinen melu hänet unestaan herätti.

Madridin katuja kuljeksivat sotamiesten-värvääjät iloinen soitto mukanaan. Heidän lippujensa ympärillä tanssivat laulellen ja vihellellen tarjokkaat, jotka jo muutamien päivien perästä saivat kuulla kanuunain pauketta ja kuulien sihinätä.

Lipun edellä kulki surullisena, pää kallellaan nuorukainen -- sotilaan höyhentöyhtöinen lakki jo päässään -- nojaten kultansa käsivarteen ehkä viimeisen kerran elämässään... kukapa sen tiesi?

Nyt tuli iloinen sotilasjoukko vankilan kohdalle.

Vankilan kapean ikkunan rautaristikon lomasta kurkistivat kalpeat kasvot alas kadulle. Mies siellä ylhäällä koetti lukea, mitä lipussa seisoi.

Taaskin -- "_la libertad_"!

"Siis taistelevat he jo sinun tähtesi..." Vanki katseli heidän jälkeensä, niin kauan kuin hänen silmänsä vielä saattoi seurata heitä ikkunasta; sitten kuunteli hän soittoa niin kauan kuin vielä yksikään ääni hänen korvansa tapasi, ja vielä sittenkin, kun he jo olivat kauas poistuneet, luuli hän sitä kuulevansa.

Vihdoin meni hän vuoteellensa ja odotti yötä.

Kun jo oli pimeä, tuli vanginvartia hänen komeroonsa. Vangin kalpeus ja kiihkoinen mielentila ei voinut olla herättämättä hänen huomiotansa.

"Ettekö ole terve?" kysyi vanginvartia.

"Olen; ei minua mikään vaivaa."

"Teidän on kuultu viime yönä kovin ähkivän ja ääntävän."

"Mitä on kuultu?" kysyi vanki, saaden vaivoin salatuksi pelästystänsä. "Kuka on kuullut jotakin?"

"Vahtimies, joka kävelee edes takaisin käytävässä teidän ovenne edustalla, sanoi kuulleensa teidän ähkivän ja kopeloivan huoneessa sinne tänne."

"Niin, niin... se oli... minulla oli pahoja unia... Minun täytyi pari kertaa nousta ylöskin vuoteeltani."

"Minä toimitan täksi yöksi jonkun teidän luoksenne valvomaan."

"Ei, ei -- kiitoksia. Tänään olen jo parempi."

Vanginvartia silmäili tarkoin ympärilleen; hän tutki seiniä, lattiaa, ikkunapuitteita.

"Eikö teillä ole näistä vaivaa?" kysyi hän, katsellessaan syöpäläisiä nurkissa.

"En ole vielä tiennyt niistä mitään", vastasi puhuteltu.

Vielä kerran tarkoin tutkittuaan huoneen poistui vanginvartia.

Vanki hypähti nyt kiihkoisasti vuoteeltaan... "Nyt täytyy kiirehtiä. He ovat ruvenneet aavistamaan ja pitävät minua nyt tarkemmin silmällä."

Vanginvartian askeleet kajahtivat pitkässä käytävässä. Oli tullut pilkkopimeä yö; vankilassa oli vielä kaksin kerroin pimeämpi.

Vanki sammutti kynttilänsä, ratkoi sukkelaan päänaluksensa ja veti sen sisästä muutamia syliä pitkän nuoran, joka mitä suurimmalla huolella oli punottu hienosta langasta. Hän oli pyytänyt saada lankaa, ajan kuluksi, kuten hän oli sanonut, kutoakseen sukkaa; mutta tuskin puolet langasta oli todella käytetty kudontaan. Nuora oli tuskin sormenpaksuinen, mutta pituus näytti siksi riittävältä, että rohkea hyppääjä sen avulla saattoi uskaltaa laskeutua alas toisesta kerroksesta maahan.

Tämän jättiläistyön oli hän saanut suoritetuksi neljässä kuukaudessa; niiden kuluessa oli hän myöskin -- murtanut aukon vankilansa seinään.

Uunin savutorvi päättyi seinään; sen sisässä arvasi hän torven jatkuvan, ja tässä kohden oli hän alottanut työnsä. Hän oli katkonut huilunsa kahdeksi kappaleeksi ja vähitellen siinä olevien metallilaattojen avulla raapinut pois muurisaven, joka liitti seinän kivilohkareet toisiinsa. Mutta kun tämä osa seinää oli savusta mustunut ja siis valkeat, raapimisesta syntyneet jäljet helposti olisivat voineet ilmiantaa hänen yrityksensä, täytti hän joka aamu -- sillä hän teki vain öisin työtä -- halkeamat uudelleen leipäpurulla, sirotti niiden päälle hiekkaa ja mustasi sitten seinän kynttilänsä liekillä.

Mitä työn kuluessa kerääntyi hiekkaa ja roskia, ne puhalsi hän joka yö huilunsa kautta kadulle, niin ettei aamulla ollut hitustakaan jälkeä yötyöstä. Kivet ja tiilet pani hän koreasti paikoilleen joka aamu ja koko laitoksen osasi hän niin taitavasti salata, ettei tarkinkaan silmä olisi siinä voinut mitään huomata.

Kun neljäs kuukausi oli kulumassa, huomasi hän vihdoin muurin kaiusta, että korkeintaan yksi ainoa tiilirivi hänet enää erotti viereisestä huoneesta, ja vanginvartian epäluuloinen tarkastelu oli hänelle yllykkeenä pian ryhtymään tuumansa toteuttamiseen.

Kun kaikki muu melu, paitsi vahdin säännöllisten askeleiden kaiku tuolla ulkona käytävässä, oli vaiennut, nousi hän lavitsalle, sitoi nuoran vyötäistensä ympäri ja otti yksitellen ulos kivet seinästä, jossa nyt oli niin suuri aukko, että ihminen hädin tuskin sopi sen kautta ryömimään.

"Tuli mikä tuli, nyt sen täytyy tapahtua!" ajatteli hän päättäväisesti ja iski nyrkillään ainoata tiiltä, joka vielä oli aukossa; -- -- se putosi suurella ryminällä alas.

Jos nyt on joku tuolla ylhäällä, niin on koko tuuma mennyt myttyyn ja hän hukassa -- jollei, niin on kenties tullut loppu hänen kärsimyksillensä!

Vartia oli juuri nyt käytävän toisessa päässä; kumminkin kuuli hän melun ja riensi nopeasti oven luo kuunnellakseen.

Mutta vanki oli arvannut niin käyvän; hän nosteli suurella melulla lavitsaa ja oli asettavinaan sen taas jaloilleen sekä haukotteli hyvin kuuluvasti, ikäänkuin olisi hän ollut maata menemäisillään ja sattumalta potkaissut lavitsan kumoon.

Vahti meni matkaansa, huomaamatta mitään epäluulon alaista. Vanki asetti lavitsan uudelleen seinää vasten, päästäkseen siten helpommin aukkoon, joka oli jokseenkin ylhäällä.

Hitaasti ja jännityksestä väristen työntäysi hän aukkoon, kuten jänis tahi muu pikkueläin katoaa jättiläiskäärmeen kitaan, ja antoi ruumiinsa luisua pää edellä alas toiselle puolelle.

Hän oli arvannut oikein!

Hän oli autiossa keittiöhuoneessa, jossa vahdit läpi talven pitivät tulta vireillä. Nyt olivat hella ja savutorvi kylminä ja käyttämättöminä.

Mies, jota olemme tähän saakka seuranneet, pääsi pian selville asemasta.

Hän asetti erään kivilohkareen, joka hyödyttömänä siellä makasi, tulisijalle, nousi reippaasti ylös ja alkoi, kädet ja jalat harallaan, ponnistautua ylös savutorvesta. Vaivaloisesti kiiveten oli hän jo päässyt muutamia syliä ylöspäin, kun hän äkkiä löi päänsä ristinmuotoiseen rautaan, joka oli muurattu savutorven poikki...

Tästä oli aivan mahdotonta työntäytyä läpi... Rauta oli saatava pois... Yhtä nopeasti kuin tämä ajatus hänessä syntyi, pisti hän käden taskuunsa, ottaakseen sieltä nuo huilun metallikappaleet, joita hän jo oli niin suurella menestyksellä käyttänyt työaseina, mutta... niitä ei löytynyt... ne olivat epäilemättä unohtuneet vankikomeroon... Hänen täytyi -- muuta neuvoa ei ollut -- noiden metallikappaleiden takia palata takaisin vankikoppiinsa... Samaa tietä, jota hän oli tullut, luisui hän alas samalla tavalla aukon kautta vankilaan... muutamassa silmänräpäyksessä löysi hän kaivatut esineet tyynystään ja alkoi vaivaloisen yrityksensä viipymättä uudestaan.

Uudelleen päästyänsä ylös rautaristikon luo, joka sulki savutorven, raapi hän pois saviruukin tangon päästä, ja voimalla, jonka ainoastaan epätoivon asema hänelle antoi, väänsi hän raudan irti muurista... Se oli tuskin puolen tunnin työ; rautakappale, jonka hän oli saanut käsiinsä, tuli vielä olemaan hänelle hyödyksi, sillä kun hän vihdoin oli kavunnut melkein yläpäähän savutorvea, oli siellä hänen tiellänsä kaksinkertainen rautaristikko; sen sai hän nyt helposti irti murretuksi... Jo näki hän ahtaan aukon kautta öisen taivaan tähtien välkkeen, kun äkkiä uusi epätoivoinen ajatus sai hänen sielunsa vapisemaan.

"Nuora -- minne jäi nuora!?"

Tällä kertaa oli hän vähällä menettää järkensä...

Pitikö hänen vielä kerta palata sinne, josta hän jo kaksi kertaa oli paennut?... pitikö hänen vielä kolmas kerta kulkea tämä kamala tie päästä päähän?... Hänen rohkeutensa katosi; hänessä heräsi ajatus, että olisi parempi heittäytyä katolta maahan ja musertaa kallonsa, kuin vielä kerran palata takaisin.

Tänä epätoivon hetkenä juolahti toki vihdoin hänen muistiinsa, että hän oli kietonut tuon kaivatun nuoran ruumiinsa ympäri vaatteiden alle. Uudelleen hengitti hän keveämmin; jo muutamien silmänräpäyksien perästä kapusi hän savutorven reunan yli ja ryömi kattotiiliä myöten alas, kunnes seisahtui muutaman kattoluukun luo, ottaakseen esiin nuoransa. Hän oli pahoin pettynyt!

Nuora oli kenties siksi pitkä, että se olisi ulettunut toisesta kerroksesta maahan, mutta nyt oli hän ainakin neljä syltä ylempänä vankikoppiansa. Hän ei ollut ottanut lukuun, että hänellä, kun hän täältä luisui nuoran alapäähän, vielä olisi ainakin kuusi syltä maahan.

Hän laskeutui kattoluukusta vinnille ja haki jotakin, joka tässä pulmassa voisi olla hänelle avuksi. Hän löysi täältä muutamia pitkiä riukuja. Yhden niistä hinasi hän katolle, laskeutui varovasti räystäälle ja koetti työntää riukua kadun yli vastapäisen talon katolle -- mutta riuku oli liian lyhyt.

Vanki kiipesi katon harjan yli toiselle puolelle. Siellä erotti ainoastaan kapea kuja suuren, palatsimaisen rakennuksen vankilasta. Tuon rakennuksen räystäs päättyi vaskiseen delfiinin kuvaan, joka pistäytyi jokseenkin pitkälle ulospäin.

Tuonne asti riuku varmaankin ulottuu?!... ja iloisesti huoahtaen huomasi pakolainen, että niin olikin laita.

Nyt riippui henki siitä, kestäisikö riuku hänet.

Hän riensi takaisin vinnille, sitoi kiireesti nuorallaan neljä riukua yhteen, laski tämän kapean sillan kumpaisenkin talon välisen kuilun yli ja lähti päättäväisenä, heitettyänsä lyhyen silmäyksen ylös taivasta kohden, vaaralliselle retkelleen...

Hänen allansa, tuolla kammottavassa syvyydessä, ei näkynyt muuta kuin tyhjän kadun kivitys. Pieninkin hairahdus... silloin olisi hän auttamattomasti musertunut katukiviä vasten. Hienot riu'ut notkuivat hänen painostaan. Se oli onni, ettei hän silmäillyt ylös taivaalle, kun hän varovasti hiipien siirsi yhden jalan toisen edelle.

Tuskin puoli tuota vaarallista tietä oli kuljettu, kun hän äkkiä kuuli askeleita, joiden säännöllisyydestä hän tunsi tulijat kaupungin vartiasotamiehiksi. Nyt ei saanut viipyä -- muuten oli hän hukassa. Pelolla ja kuolemankauhulla silmäili hän alas syvyyteen, heittäytyi parilla horjuvalla askelella vastapäisen rakennuksen katolle ja vajosi siellä kokoon, tarttuen käsillään epätoivon voimalla katon vaskiseen räystäskuurnaan. Ummessa silmin jäi hän sitten siihen makaamaan, siksi kunnes askeleitten kaiku yhä kauemmaksi poistuen vihdoin vaikeni.

Sitten silmäsi hän taas ylös korkeuteen. Kun vaara oli ohitse, palasi rohkeuskin taasen kaksinkertaisella voimalla hänen rintaansa.

Olihan hän toki vankilastaan pois päässyt!

Varovasti veti hän nyt tuon vaarallisen sillan, jota myöten hän oli tullut, omalle puolelleen, irroitti nuoran riu'uista, jotka hän laski ikkunaluukun kautta vinnille, sitoi sitten vyötäistensä ympäri nuoran, jonka toisen pään hän kiinnitti räystäskuurnasta ulospistävään rautakoukkuun, ja laskeutui sitten alas toisen kerroksen ikkunan edessä olevalle parvekkeelle.

Pari korttelia oli hän vielä parven yläpuolella, kun hieno nuora keskeltä katkesi. Jos hän olisi laskeutunut suoraan kadulle, niin olisi hän nyt mäsänä maannut siellä alhaalla! Vielä oli jäljellä oleva nuorankappale siksi pitkä, että hän sen avulla pääsi laskeutumaan ensi kerroksen parvekkeelle.

Entäs nyt? Kadulle hän ei voinut hypätä, sillä siinä oli hän vaarassa taittaa jalkansa, ja samalla olisi myöskin läheinen vahtimies voinut huomata hänet.

Vihdoin päätti hän tunkeutua parvekkeelle vievän oven kautta rakennuksen sisustaan, etsiäksensä sieltä käsin jotakin pääsytietä, ja jollei muu auttaisi, aikoi hän uhkauksilla pakottaa ensimäisen, joka hänen tiellensä sattui, avaamaan hänelle talon ulko-oven. Jos hänet silloin vahti huomaa, niin ampukoon; jos sattuu, on kaikki lopussa, jos ei satukaan, niin juoksee hän Manzanares virtaan, ui toiselle puolelle ja pakenee vuoristoon tai minne hyvänsä...

Tämän päätöksen tehtyänsä pisti hän kätensä parvekkeen ikkunassa olevan vaateverhon läpi ja väänsi avainta, joka oli ovessa. Se aukesi; hän tuli suureen saliin.

Oikealla ja vasemmalla oli kaksois-ovet.

Muutaman silmänräpäyksen ajan seisoi hän neuvotonna, voimatta päästä selville asemasta. Kummalle päin piti hänen kääntyä? Vihdoin aukaisi hän umpimähkään toisen ovista; se vei pimeään huoneeseen. Hän haparoi siellä ympärilleen ja tapasi vastapäisellä seinällä taas oven -- mutta se oli suljettu. Pieninkin melu saattoi ilmaista hänet. Hän oli palaamaisillansa, koettaakseen onneansa salin toisella puolen -- silloin, hänen haparoidessaan seinää pitkin eteenpäin, tapasi hänen kätensä pienen ovisalvan -- hän painoi --- ovi aukesi ja hänen edessään oli yksi noita kapeita, pimeitä käytäviä, jotka ovat niin tavallisia vanhoissa aateliskartanoissa ja jotka useimmiten ovat vain isäntäväkeä varten.