Part 18

Tutustuin häneen tässä sairaalassa, jossa silloin itsekin makasin pitkällistä tautia potien. Jacquesissa oli, kuten jo sanoin, aineksia suureksi taiteilijaksi, mutta hän oli omasta puolestaan hyvin vaatimaton. Niiden kahden kuukauden aikana, jolloin seurustelimme keskenämme ja hän tunsi olevansa lähellä kuolemaa, en kuullut hänen kertaakaan valittavan tai antautuvan noihin tunteenpurkauksiin, jotka ovat tehneet ymmärtämystä vaille jääneet taiteilijat niin naurettaviksi. Hän kuoli ilman traagillisia eleitä, kuoleman kourissa kamppailevien kaamea irvistys kasvoillaan. Siitä johtuu muuten mieleeni muuan hirveimpiä kohtauksia, mitä milloinkaan olen nähnyt tässä ihmistuskien kestikievarissa. Jacquesin isä, joka oli saanut kuolemantapauksesta tiedon, oli tullut sairaalaan lunastamaan poikansa ruumiin ja kauan tinkinyt sairaalan vaatimista kolmestakymmenestäkuudesta frangista. Kirkollekin menevistä maksuista hän kiisteli niin itsepintaisesti, että lopuksi sai kuusi frangia alennusta. Kun sitten ruumis piti pantanaan arkkuun, otti sairaalan vahtimestari laitokselle kuuluvat lakanat pois ja pyysi eräältä läsnäolevalta vainajan ystävältä maksua käärinliinasta. Ihan rahattomana miesparka meni hakemaan vainajan isää, joka saapui paikalle vimmoissaan siitä, ettei hänen kukkaroansa vieläkään jätetty rauhaan.

Laupeudensisar, joka oli läsnä tässä kaameassa kiistassa, loi silmäyksen ruumiiseen ja lausui nämä yksinkertaiset säälivät sanat:

— Voi hyvä herra, eihän häntä, poikaraukkaa, voi panna hautaan tuollaisenaan, kun on näin kylmä. Antakaa hänelle edes paita, ettei hänen tarvitse ihan alasti astua hyvän Jumalan eteen.

Isä kaivoi silloin kukkarostaan viisi frangia ja antoi ne ystävälle paidan hankkimiseksi, mutta kehotti häntä ostamaan sen Grange aux Belles-kadun varrelta eräästä rihkamakaupasta, jossa myytiin vanhoja liinavaatteita.

— Se tulee halvemmaksi, hän lisäsi.

Sain myöhemmin kuulla selityksen tähän Jacquesin isän tylyyteen. Hän oli raivoissaan siitä, että poika oli valinnut taiteilijan ammatin, eikä hänen vihansa lauhtunut ruumisarkunkaan ääressä.

Mutta onpa jo aika puhua neiti Francinesta ja hänen puuhkastaan. Neiti Francine oli ollut Jacquesin ensimmäinen ja ainoa lemmitty. Jacques kun kuoli varsin nuorena, tuskin kolmen kolmatta ikäisenä silloin, kun hänen saita isänsä tahtoi haudattaa hänet ilkialastomana. Rakkaustarinansa hän kertoi minulle itse, ollessaan vielä numero 14, samalla kun olin numero 16 Sainte-Victoiren salissa, joka oli perin kolkko kuolinpaikaksi.

Mutta sallikaahan, lukijani, ennen kuin aloitan tämän kertomuksen, joka olisi kaunis tarina, jos se esitettäisiin niin kuin sen kuulin ystäväni Jacquesin huulilta, minun ensin sytyttää piippuni, vanha savipiippuni, jonka hän minulle lahjoitti sinä päivänä, jolloin lääkäri kielsi häneltä tupakoimisen. Yöllä kuitenkin, kun hoitajatar nukkui, hän lainasi minulta piippunsa ja pyysi kipenen tupakkaa. Yöt ovat niin pitkiä tuossa suuressa salissa, kun ei voi nukkua ja kun on tuskia!

— Vain pari kolme haikua, hän sanoi.

Täytin hänen toivomuksensa, eikä sisar Genoveva ollut tuntevinaankaan tupakanhajua käydessään tarkastuskierroksellaan. Ah, sinä kelpo sisar! Kuinka hyvä sinä olit ja kaunis, silloinkin kun tulit antamaan meille vihkivettä! Sinun nähtiin tulevan kaukaa hitaasti ja hiljaa synkkien holvien alitse, ylläsi valkoinen huntu, jonka kauniita poimuja Jacques ystäväni niin suuresti ihaili. Sinä, sisar, olit tämän kärsimysten tyyssijan hyvä hengetär. Lohduttavat sanasi olivat niin suloisia, että potilaat alati valittivat saadakseen niitä kuulla. Ellei ystäväni Jacques olisi kuollut, olisi hän muovaillut sinulle jonakin lumisena päivänä pienen neitsyeen kuvapatsaan asetettavaksi kammioosi, sinä hyvä sisar Genoveva!

_Ensimmäinen lukija_. No entä se puuhka? En näe siitä vielä mitään.

_Toinen lukija_. Ja neiti Francine? Missä hän on?

_Ensimmäinen lukija_. Tämä tarina ei ole lainkaan hauska.

_Toinen lukija_. Saa nähdä, kuinka se päättyy.

Pyydän teiltä anteeksi, hyvät herrat, Jacques-ystäväni piippu on houkutellut minut syrjäpoluille. Enhän sitä paitsi ole ehdottomasti luvannut kertoa teille vain hauskoja juttuja. Boheemielämä ei ole aina iloista.

Jacques ja Francine kohtasivat toisensa eräässä Tourd'Auvergne-kadun varrella sijaitsevassa talossa, johon he olivat huhtikuun alussa samaan aikaan muuttaneet.

Vasta viikkoa myöhemmin joutuivat taiteilija ja nuori tyttö naapuruustuttavuuteen, joka on melkein pakollinen saman eteisen varrella asuvien kesken. Mutta ennen kuin he vielä olivat sanaakaan vaihtaneet, he kumminkin tunsivat toisensa. Francine tiesi, että hänen naapurinsa oli köyhä taiteilijaparka, ja Jacques oli saanut tietää, että hänen naapurittarensa oli pikku ompelijatar, joka oli jättänyt kotinsa pelastuakseen äitipuolen huonosta kohtelusta. Ihmeellisin säästäväisyyskeinoin hän sai niukan ansionsa jotenkuten riittämään, ja kun hän ei ollut milloinkaan tuntenut nautintoja, ei hän niitä lainkaan kaivannut.

Heidän lähestymisensä kävi seuraavalla tavalla. Eräänä huhtikuun iltana Jacques palasi kotiinsa nälän uuvuttamana ja syvästi murheellisena. Häntä painosti se epämääräinen alakuloisuus, jonka syytä ei tiedetä ja joka voi vallata mielen missä ja milloin tahansa, jonkinlainen sydämen halvaantuminen, joka ahdistaa ennen kaikkea yksinään eläviä ja asuvia. Tuntien tukehtuvansa ahtaassa huoneessaan hän avasi ikkunan saadakseen raitista ilmaa. Ilta oli kaunis, ja laskeva aurinko verhosi alakuloisen riutumuksen huntuun Montmartren kukkulat. Jacques nojasi mietteissään ikkunaan ja kuunteli siivekkäitten keväänlaulajien kuoroa, joka kaikui illan tyvenessä, ja siitä hän kävi yhä surumielisemmäksi. Nähdessään korpin, joka vaakkuen lensi ohi, hän ajatteli sitä aikaa, jolloin korpit toivat leipää Eliaalle, hurskaalle erakolle, ja teki sen huomion, etteivät korpit nykyään enää olleet niin sääliväisiä. Lopulta hän ei voinut enää kauemmin kestää; hän sulki ikkunan, veti verhot eteen ja sytytti, kun ei ollut voinut ostaa öljyä lamppuunsa, hartsikynttilän, jonka oli tuonut mukanaan Grande-Chartreusesta. Mitä syvimpään alakuloisuuteen vaipuen hän täytti sitten piippunsa.

— Onneksi minulla on vielä riittävästi tupakkaa voidakseni verhota pistoolini, mutisi hän.

Ja hän alkoi tupakoida.

Jacques ystäväni oli kaiketi tänä iltana hyvin masentunut ja alakuloinen, koska hän puhui »pistoolin verhoamisesta». Suurten surujen kohdatessa se oli hänen viimeinen keinonsa, ja tavallisesti se aina auttoikin, Hän poltti näet tupakkaa, johon oli tiputtanut hiukan oopiumia, ja jatkoi polttamistaan siihen asti, kunnes tupakansavu peitti hänen silmiltään kaikki esineet ja varsinkin seinällä riippuvan pistoolin. Siihen tarvittiin noin kaksitoista piipullista. Kun pistoolia ei savun läpi enää näkynyt, kävi oopiumin vaikutuksesta melkein aina niin, että Jacques vaipui uneen, ja tuskallinen mielentila häipyi unelmien sumuun.

Mutta vaikka Jacques tällä kertaa uhrasi koko tupakkavarastonsa ja pistooli oli savupilven peitossa, ei katkeruus ottanut lientyäkseen. Neiti Francine sitä vastoin oli tänä iltana iloinen kuin leivonen palatessaan kotiin. Eikä hänen iloonsa ollut sen selvempää syytä kuin Jacquesin suruun. Se oli niitä iloja, joita hyvä Jumala antaa viattomille sydämille. Neiti Francine oli siis hyvällä tuulella ja asteli laulellen ylös portaita. Mutta hänen avatessaan oven tuli tuulenpuuska eteiseen avatusta ikkunasta ja puhalsi kynttilän sammuksiin.

— Voi kuinka kiusallista! huudahti nuori tyttö. — Nyt minun täytyy uudelleen mennä alas ja taas kiivetä kuudet portaat.

Mutta kun hän näki Jacquesin ovenraosta valoa, kehotti velttous ja eräänlainen uteliaisuus häntä pyytämään taiteilijalta apua. — Sellaiset palveluksethan ovat naapurien kesken tavallisia, hän ajatteli, — eikä siinä ole mitään pahaa. Hän koputti siis hiljaa Jacquesin ovelle. Taiteilija tuli avaamaan hieman hämmästyneenä tästä myöhäisestä vierailusta. Mutta tuskin oli Francine astunut sisälle huoneeseen kun hän jo seisoi keskellä tukahduttavaa savupilveä ja voimatta sanoa sanaakaan vaipui pyörtyneenä nojatuoliin pudottaen maahan avaimensa ja kynttilän. Oli keskiyö, ja kaikki nukkuivat jo. Jacques ei katsonut olevan paikallaan hakea apua, se kun saattoi olla vaarallista nuoren tytön maineelle. Hän rajoittui siis vain avaamaan ikkunan päästääkseen raitista ilmaa sisälle. Pirskotettuaan vettä tytön kasvoille Jacques näki hänen aukaisevan silmänsä ja vähitellen tointuvan. Täysin selvittyään Francine mainitsi syyn käyntiinsä ja pyysi tuloaan anteeksi.

— Mutta nyt olen tointunut, lisäsi hän, — ja voin mennä omaan huoneeseeni.

Hän sai jo avatuksi oven, kun äkkiä muisti unohtaneensa sekä kynttilän sytyttämisen että huoneensa avaimen.

— Olenhan ihan päästäni pyörällä, hän sanoi lähentäen kynttiläänsä taiteilijan hartsikynttilään. — Tulin tänne tulta lainaamaan ja olin poistua tyhjin toimin.

Mutta samalla hetkellä sammutti ikkunasta ovelle käyvä veto Liekin, ja nuoret jäivät pimeyteen.

— Kylläpäs tämä on onnetonta, valitti Francine. — Pyydän tuhannesti anteeksi, hyvä herra, kun näin vaivaan teitä, mutta ehkä sytytätte hyväntahtoisesti tulen, että voisin löytää avaimeni.

— Tietysti, neiti, vastasi Jacques hapuillen tulitikkuja.

Hän löysikin ne varsin helposti. Mutta eräs omituinen ajatus juolahti silloin hänen mieleensä. Hän pisti tulitikut taskuunsa ja huusi:

— Voi hyvä neiti, taas tuli uusi ikävyys! Minulla ei ole enää ainoatakaan tulitikkua jäljellä. Sytytin viimeisen tullessani kotiin.

— Mikä verraton keksintö! hän ajatteli itsekseen.

— Hyvä Jumala! voivotti Francine. — Voisin kyllä mennä huoneeseeni ilman valoakin, mutta avain minun täytyy ensin saada. Auttakaa minua löytämään se. Sen täytyy olla lattialla.

— Etsikäämme, sanoi Jacques.

Ja nyt he molemmat ryhtyivät pimeässä etsimään kadonnutta esinettä. Ja silloin sattui, että heidän kätensä kuin saman vaiston johtamina kohtasivat samaa esinettä hapuillessaan toisensa ainakin kymmenen kertaa minuutissa. Ja kun he molemmat olivat yhtä taitamattomia, eivät he tietenkään löytäneet avainta.

— Kuu, joka tällä hetkellä on pilven peitossa, paistaa suoraan kamariin, sanoi Jacques vihdoin. — Odottakaamme hetkinen. Se alkaa pian paistaa.

Ja odottaessaan kuun nousua ha alkoivat keskustella. Kun puhellaan pimeässä, pienessä huoneessa kevätyönä, alussa mitättömistä asioista, mutta sitten yhä tuttavallisemmin, tiedättehän, mihin se lopulta vie. Lauseet käyvät vähitellen sekaviksi ja katkonaisiksi, ään: hiljenee, sanat ja huokaukset vaihtelevat keskenään. Kädet, jotka kohtaava toisensa, täydentävät ajatuksen, joka nousee sydämestä huulille... Mutta voitte arvata omien muistojenne nojalla te nuoret rakastavaiset. Muistele, nuori mies, muistele nuori nainen, jotka nyt kävelette käsikkäin ettekä kaksi päivää sitten edes tunteneet toisianne!

Vihdoin nousi kuu, ja sen valo virtasi huoneeseen. Neiti Francine havahtui unelmistaan hiljaa huudahtaen.

— Mikä teidän on? kysyi Jacques kiertäen käsivartensa tytön vyötäisille.

— Ei mikään, sopersi Francine, — luulin, että ovelle koputettiin.

Ja Jacquesin huomaamatta hän työnsi jalallaan tuolin alle pimentoon avaimen, jonka hänen silmänsä oli keksinyt lattialla.

Hän ei enää tahtonut sitä löytää.

_Ensimmäinen lukija_. Tätä tarinaa en jättäisi tyttäreni käsiin.

_Toinen lukija_. Tähän asti en ole vielä nähnyt karvaakaan neiti Francinen puuhkasta, enkä tästä nuoresta tytöstä edes tiedä, onko hän tumma vai vaalea.

Kärsivällisyyttä, lukijani, kärsivällisyyttä. Olen luvannut teille puuhkan ja sen teille lopulta annankin, kuten Jacques ystäväni antoi Francine-raukalleen, josta oli tullut hänen rakastajattarensa, kuten jo tässä ylempänä olen pisterivillä selittänyt. Francine oli vaalea ja iloinen, mikä ei ole ihan tavallista. Kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka hän ei ollut tietänyt mitään rakkaudesta. Epämääräinen aavistus lähenevästä kuolemasta kehotti häntä kiirehtimään, jos hän tahtoi oppia sitä tuntemaan.

Hän tapasi Jacquesin ja rakasti häntä. Heidän liittonsa kesti kuusi kuukautta. He löysivät toisensa keväällä ja erosivat syksyllä. Francinella oli keuhkotauti, hän tiesi sen, ja myös hänen Jacques-ystävänsä tiesi sen. Kun oli kulunut pari viikkoa heidän rakkaussuhteena alkamisesta, oli Jacques saanut kuulla sen eräältä ystävältään, joka oli lääkäri.

— Hän kuolee kellastuvien lehtien kera, tämä oli sanonut.

Francine oli kuullut tämän ennustuksen ja huomannut, kuinka kovasti se koski hänen rakastettuunsa.

— Mitäpä meitä kellastuneet lehdet liikuttavat, sanoi hän ilmaisten yhdellä hymyilyllä koko rajattoman rakkautensa. — Mitä me välitämme syksystä! Nyt on kesä ja vihreät lehdet, iloitkaamme ja nauttikaamme siitä, rakkaani... Ja kun sitten näet minut valmiina eroamaan elämästä, otat sinä minut syliisi, suutelet minua ja kiellät minua lähtemästä. Minä olen kuuliainen, niin kuin tiedät, ja jään silloin sinun luoksesi.

Ja tämä viehättävä olento kesti viisi kuukautta boheemielämän kurjuutta, laulu ja hymy huulillaan. Jacques antoi sen pettää itseänsä. Hänen lääkäriystävänsä sanoi usein:

— Francinen tila on pahentunut, hän tarvitsee hoitoa.

Silloin Jacques samosi läpi koko Pariisin haalimassa rahaa lääkkeisiin. Mutta Francine ei tahtonut kuulla niistä puhuttavankaan ja heitti lääkkeet salaa ulos ikkunasta. Kun yöllä tuli yskänpuuska, meni hän ulos käytävään, ettei Jacques kuulisi hänen yskivän.

Eräänä iltana, kun he olivat kävelemässä kaupungin ulkopuolella, Jacques huomasi puun, jonka lehdet jo alkoivat kellastua. Hän katsoi surullisesti Francineen, joka käveli hitaasti ja hiukan haaveilevana.

— Sinä tyhmä poika, sanoi hän suudellen rakastettuaan. — Olemmehan vasta heinäkuussa. Lokakuuhun on vielä kolme kuukautta. Rakastaessamme näin toisiamme yötä päivää lisäämme kaksin verroin sitä aikaa, jonka saamme olla yhdessä. Sitä paitsi, jos tunnen itseni huonommaksi lehtien kellastuessa, voimmehan muuttaa asumaan kuusimetsään; siellä ovat puut aina vihreitä.

Lokakuussa Francinen täytyi pysyä vuoteessa. Jacquesin ystävä hoiti häntä. Heidän pikku huoneensa oli talon ylimmässä kerroksessa, ja sen ikkunasta näkyi piha, jossa kasvava puu päivä päivältä varisti lehtiään yhä enemmän. Jacques oli ripustanut verhon ikkunan eteen salatakseen sairaalta tämän puun. Mutta Francinen vaatimuksesta otettiin verho pois.

— Oi ystäväni, puheli hän Jacquesille, — minä annan sinulle sata kertaa enemmän suudelmia kuin tuossa puussa on lehtiä. Muuten jaksan jo paljon paremmin, hän vielä sanoi. — Voin pian taas lähteä ulos. Mutta kun on näin kylmä ilma enkä tahdo käsiäni punaisiksi, sinun täytyy ostaa minulle puuhka.

Koko sairauden ajan tämä puuhka oli hänen ainoa unelmansa.

Pyhäinmiesten päivän aattona Jacques oli surullisempi kuin koskaan. Francine halusi lohduttaa häntä ja osoittaakseen voivansa paremmin nousi vuoteesta.

Mutta lääkäri saapui samassa ja pakotti Francinen heti asettumaan takaisin vuoteeseen.

— Jacques, hän kuiskasi sitten taiteilijalle, — ole rohkea! Loppu on käsissä. Francine kuolee.

Kyyneleet tulivat Jacquesin silmiin.

— Nyt voit antaa hänelle kaikkea, mitä hän haluaa, jatkoi lääkäri. — Ei ole enää mitään toiveita parantumisesta.

Francine »kuuli silmillään», mitä lääkäri hänen rakastetulleen sanoi.

— Älä usko häntä! huusi hän ojentaen kätensä Jacquesia kohden. — Älä usko häntä, hän valehtelee! Me lähdemme huomenna ulos yhdessä, silloinhan on pyhäinmiesten päivä. Mutta kun on niin kylmä, mene ostamaan minulle puuhka... Mene, pyydän sinua... Pelkään niin kovasti kylmän puremia.

Jacques aikoi lähteä ystävänsä kanssa, mutta Francine pidätti lääkärin luonaan.

— Mene vain hakemaan puuhkani, Jacques, sanoi hän rakastetulleen. — Valitse oikein hyvä, että kestäisi kauan.

Jäätyään yksin lääkärin kanssa hän sanoi:

— Voi, tohtori, minä kuolen pian, tiedän sen. Mutta antakaa minulle jotakin, mikä palauttaisi voimani yhdeksi ainoaksi yöksi, ja sitten kuolen mielelläni, koska hyvä Jumala ei salli minun enää kauemmin elää...

Lääkärin kokiessa parhaansa mukaan häntä lohduttaa tuli tuulenpuuska avonaisesta ikkunasta huoneeseen ja lennätti kellastuneen lehden sairaan vuoteelle.

Francine työnsi uutimen sivulle ja näki puun seisovan täysin lehdettömänä.

— Tämä on viimeinen, hän kuiskasi pistäen lehden pieluksensa alle

— Kuolema tulee vasta huomenna, sanoi lääkäri hänelle. —— Teillä on vielä yksi yö aikaa.

— Ah, mikä onni! huudahti nuori tyttö... — Yksi syksyinen yö... siitä tulee pitkä!

Jacques tuli sisään. Hänen kädessään oli puuhka.

— Oi kuinka kaunis se on! sanoi Francine. — Minä otan sen mukaani, kun lähden kaupungille.

Yön hän vietti Jacquesin sylissä.

Seuraavana eli pyhäinmiesten päivänä, kun soitettiin päiväkirkkoon, alkoi kuolinkamppailu. Francinen koki ruumis tärisi.

— Käsiäni palelee, hän sopersi, — anna minulle puuhkani.

Ja hän työnsi pikku kätensä turkisten sisään...

— Loppu on tulossa, sanoi lääkäri Jacquesille — Suutele häntä viimeisen kerran.

Jacques painoi huulensa kuolevan huulille. Viime hetkellä tahdottiin puuhka ottaa pois, mutta Francine puristi sitä suonenvedontapaisesti.

— Ei, ei, kielsi hän, — antakaa minun pitää, nyt on talvi... kylmä... Voi Jacques raukkani! Kuinka sinun käy? Voi, hyvä Jumala!

Ja seuraavana päivänä Jacques oli yksin.

_Ensimmäinen lukija_. Sanoinhan, ettei tämä ole mikään iloinen tarina.

Niinpä niin, lukijani, ei aina voi nauraa.

II

Pyhäinmiesten päivän jälkeinen aamu. Francine oli äsken kuollut

Kaksi miestä valvoi kuolinvuoteen ääressä. Toinen seisoi, hän oli lääkäri, toinen oli polvillaan vuoteen edessä painaen huuliaan vainajan käsiin ja näyttäen epätoivoisella suudelmalla tahtovan lähtemättömästi kiinnittää ne kuolleeseen, hän oli Jacques, Francinen rakastaja. Enemmän kuin kuusi tuntia hän oli jo ollut tuskallisen tylsyyden tilassa. Ikkunan alta kuuluvat posetiivin sävelet herättivät hänet vihdoin.

Posetiivi soitti erästä laulua, jota Francine aamuisin noustessaan oli hyräillyt.

Silloin heräsi Jacquesin mielessä eräs niitä mielettömiä toiveita, joita vain suuri epätoivo voi loihtia. Hän siirtyi ajatuksissaan kuukauden taaksepäin siihen aikaan, jolloin Francine oli vain kuolemansairas, mutta ei kuollut. Unohtaen nykyisyyden hän kuvitteli, että Francine oli vain nukkunut ja että hän tuossa tuokiossa heräisi, tavallinen aamulaulunsa huulillaan.

Mutta posetiivin sävelet eivät olleet vielä lakanneet kuulumasta, kun Jacques jo oli palannut todellisuuteen. Francinen suu oli ainiaaksi vaiennut, ja se hymy, jonka hänen viimeinen ajatuksensa oli tuonut esille, hävisi vähitellen hänen huuliltaan, kuoleman leiman levitessä kalpeille kasvoille.

— Rohkeutta, Jacques, sanoi lääkäri, kuvanveistäjän ystävä.

Jacques nousi ja sanoi katsoen lääkäriin:

— Lopussa, eikö niin? Ei mitään toivoa enää?

Vastaamatta mitään tähän järjettömään kysymykseen ystävä veti kiinni vuoteen uutimet ja ojensi sitten kuvanveistäjälle kätensä.

— Francine on kuollut, sanoi hän. — Eihän se tullut meille odottamatta. Jumala tietää, että olemme tehneet kaikkemme pelastaaksemme hänet. Hän oli kunnon tyttö, Jacques, hän rakasti sinua suuresti, enemmän ja toisella tavalla kuin sinä rakastit häntä. Hänen rakkautensa ei ollut muuta kuin rakkautta, sinun sitä vastoin oli sekoitettua. Francine on kuollut... mutta kaikki ei ole vielä lopussa. Meidän pitää nyt ryhtyä valmistamaan hautajaisia. Lähdemme yhdessä ja pyydämme naapurina asuvaa naista valvomaan vainajan luona meidän poissaollessamme.

Jacques mukaantui ystävänsä tahtoon. Koko päivä kului heiltä moniin eri tehtäviin, käynteihin maistraatissa, hautaustoimitsijan luona ja kirkkomaalla. Kun Jacquesilla ei ollut yhtään rahaa, panttasi lääkäri kellonsa, sormuksensa ja muutamia vaatekappaleita seuraavaksi päiväksi määrättyjen hautajaisten maksuksi.

He palasivat myöhään illalla. Naapurin nainen pakotti Jacquesin syömään hiukkasen.

— Niin, sanoi Jacques, — mielelläni syönkin hiukan. Minun on kylmä ja tarvitsen jonkin verran voimia, silli minulla on vielä työtä ensi yönä.

Naapuri ja lääkäri eivät ymmärtäneet, mitä kuvanveistäjä tarkoitti.

Jacques istuutui pöytään ja ahmi ruokansa niin kiireesti, että oli vähällä tukehtua. Sitten hän pyysi juomista. Mutta nostaessaan lasin huulilleen hän äkkiä pudotti sen maahan sirpaleiksi. Tämä lasi oli herättänyt taiteilijan sielussa muiston, joka uudelleen palautti hänen hetkiseksi vaimentuneen tuskansa. Sinä päivänä, jolloin Francine ensi kerran oli tullut hänen luoksensa, jo silloin kärsien taudistaan, ja tuntenut pahoinvointia, oli Jacques antanut hänen tästä lasista juoda sokerivettä. Myöhemmin, sitten kun he olivat muuttaneet yhteen asumaan, he olivat tehneet siitä rakkautensa muistoesineen.

Harvoina rikkauden hetkinä taiteilija oli ostanut ystävättärelleen pari pulloa vahvistavaa viiniä, jota lääkäri oli määrännyt, ja juuri tästä lasista oli Francine aina nauttinut virkistävää nestettä, joka teki hänen hellyytensä viehättävän iloiseksi.

Jacques katseli puolisen tuntia äänettömänä tämän hauraan ja rakkaan muiston sirpaleita. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensäkin olisi särkynyt ja sen pirstaleet repineet hänen rintaansa. Toinnuttuaan hän kokosi lasinpalaset ja pani ne erääseen laatikkoonsa. Sitten hän pyysi naapurinaista tuomaan kaksi kynttilää ja käskemään portinvartijan tuoda huoneeseen sangollisen vettä.

— Älä mene, sanoi hän lääkärille, joka ei aikonutkaan vielä lähteä. — Tarvitsen apuasi ihan heti.

Vettä ja kynttilöitä tuotiin. Ystävät jäivät yksin.

— Mitä aiot tehdä? kysyi lääkäri nähdessään Jacquesin kaatavan veden puiseen kaukaloon ja sekoittavan siihen kipsiä yhtä isoina paloina.

— Mitäkö aion tehdä, toisti kuvanveistäjä. — Etkö jo arvaa? Aion muovailla Francinen pään, ja kun rakkauteni pettää, jos jään yksikseni, et sinä saa poistua.

Jacques veti sitten syrjään vuoteen uutimet ja otti pois liinan, jolla kuolleen kasvot oli peitetty. Hänen kätensä vapisi, ja tukahdutettu nyyhkytys tempoili hänen huuliaan.

— Tuo kynttilät, huusi hän ystävälleen, — ja pitele sitten kipsikaukaloa.

Toinen kynttilä asetettiin vuoteen pääpuolelle, niin että koko sen valo osui vainajan kasvoille; toinen kynttilä pantiin jalkopäähän. Oliiviöljyssä kastetulla siveltimellä taiteilija kostutti kuolleen silmäripset, kulmakarvat ja hiukset, jotka hän oli järjestänyt sillä tavoin kuin Francinen oli tapana ne kammata.

— Sitten ei tee hänelle kipeätä, kun otamme naamion pois, hän mutisi itsekseen.

Kun näin oli ryhdytty varokeinoihin ja vainajan pää sovitettu suotuisaan asentoon, alkoi Jacques valaa kasvoille kipsiä, vahventaen sitä tasaisesti, kunnes naamio oli riittävän paksu. Neljännestunnin kuluttua oli työ suoritettu ja täydellisesti onnistunut.

Tällöin oli sattunut omituinen ilmiö: Francinen kasvot olivat muuttuneet. Veri, joka ei ollut ehtinyt vielä täysin jähmettyä, oli varmaankin lämmennyt vedessä kuumentuneen kipsin vaikutuksesta ja virrannut ruumiin yläosiin. Hienon hieno rusotus kuulsi kalpealla otsalla ja poskipäissä; silmäluomet olivat naamiota poistettaessa puoleksi auenneet ja jättivät näkyviin tyynet, siniset silmät, joiden katse ilmaisi hämärää ymmärtämystä, ja huulet, jotka olivat auenneet ikään kuin vienoon hymyilyyn, näyttivät kuiskaavan viimeisen, jäähyväisissä unohtuneen sanan, jonka vain sydän yksin voi kuulla.

Kuka voi väittää, että ymmärrys ehdottomasti katoaa samalla hetkellä, jolloin tunnottomuus alkaa? Kuka voi sanoa, että intohimot sammuvat järkyttämänsä sydämen viimeisten lyöntien keralla? Eikö sielu joskus voi vapaaehtoisesti viipyä ruumiissa, joka on jo hautajaisia varten vaatetettu, tuokion ajan tarkkaillakseen maallisen tomumajansa kätköstä eloonjääneen kyyneliä ja kaihoa? Elämästä eroavilla on niin monia syitä epäillä jälkeenjääviä.