Part 13

Varsinkin Gustave Colline oli kovasti hädissään seuraavasta syystä. Muutamia päiviä aikaisemmin hän oli jättänyt Rodolphelle syvällisesti filosofisen kirjoitelman, julkaistavaksi »Niitä näitä» osastossa hattuteollisuuden äänenkannattajassa _Castorissa_, jonka päätoimittajana runoilija oli. Oliko tämä artikkeli jo ilmestynyt hämmästyneen Euroopan luettavaksi? Näin kysyi itseltään onneton Colline. Ja hänen tuskansa on hyvin ymmärrettävä, kun tietää, ettei filosofi vielä ollut saanut osakseen painatuksen kunniaa ja että hän palavasti halusi nähdä, minkä vaikutuksen hänen tekstinsä cicero-kirjakkein painettuna tekisi. Hankkiakseen itserakkaudelleen tämän tyydytyksen hän oli jo tuhlannut kuusi frangia käynteihin Pariisin lukusaleissa löytämättä kuitenkaan mistään _Castoria_. Jaksamatta enää pitemmälti kestää Colline vannoi, ettei hän lepäisi minuuttiakaan, ennen kuin tavoittaisi käsiinsä tämän lehden kadonneen toimittajan.

Erinäisten sattumien avulla, joiden selostaminen olisi liian pitkällistä, filosofin onnistui täyttää valansa. Kaksi päivää myöhemmin hän tiesi kuin tiesikin Rodolphen asuinpaikan ja ilmestyi hänen luokseen kello kuusi aamulla.

Rodolphe asui matkustajakodissa erään syrjäisen kadun varrella kaukana Faubourg Saint-Germainissa, viidennessä kerroksessa, kun talossa ei ollut kuudetta kerrosta. Saapuessaan asianomaisen huoneen ovelle Colline ei tavannutkaan, kuten oli odottanut, avainta lukossa. Hän koputti kymmenisen minuuttia saamatta sisältä mitään vastausta. Aikainen meteli hälytti vain portinvartijan, joka tuli paikalle ja pyysi Collinea pitämään pienempää ääntä.

— Näittehän, että herra tuolla sisällä vielä nukkuu, huomautti hän.

— Mutta aikomukseni on juuri herättää hänet, vastasi Colline koputtaen uudelleen.

— Hän ei sitten halua vastata teille, jatkoi portinvartija laskien oven viereen parin sekä miehen että naisen kenkiä, jotka hän oli kiillottanut.

— Odottakaahan hiukan, sanoi Colline tarkastellen kenkiä, kiiltonahkaa ja lisäksi ihan uudet! Olen sittenkin erehtynyt ovesta. Tänne minulla ei ole mitään asiaa.

— Ketä oikein etsitte? kysyi portinvartija.

— Naisten kengät! mutisi Colline puhuen itsekseen ja muistellen ystävänsä ankaria tapoja. — Ei, varmasti olen erehtynyt Tämä ei ole Rodolphen huone.

— Anteeksi, herra, kyllä se on tämä, vakuutti portinvartija.

— Sittenpä olette te erehtynyt, ukkoseni.

— Mitä tarkoitatte?

— Olette varmasti erehtynyt, lisäsi Colline ja osoitti kiiltokenkiä. — Mitäs nuo ovat?

— Ne ovat herra Rodolphen kengät. Mitäs ihmeellistä siinä on?

— Entä nämä, jatkoi Colline osoittaen naisen kenkiä, — ovatko nämäkin herra Rodolphen?

— Ne kuuluvat hänen rouvalleen.

— Rouvalleen! huudahti Colline tyrmistyneenä. — Voi, sitä elostelijaa! Nytpä ymmärrän, miksi hän ei tahdo avata!

— Hitto vieköön! huudahti portinvartija, — nuori mies saa kai elää ja olla niin kuin haluaa, mutta jos herra sanoo minulle nimensä, ilmoitan sitten herra Rodolphelle teidän käynnistänne.

— Ei tarvitse, sanoi filosofi. — Kun nyt tiedän, missä hänet voi tavata, palaan uudelleen sopivaan aikaan.

Ja hän riensi oikopäätä ilmoittamaan suurta uutista ystävilleen.

Rodolphen kiiltokenkiä pitivät ystävät kuitenkin Collinen rikkaan mielikuvituksen tuotteina, ja yksimielisesti selitettiin, että puhe hänen lemmitystään oli tuulesta temmattua.

Se oli kuitenkin totta, sillä vielä samana iltana Marcel sai kirjeen, joka oli osoitettu kaikille ystäville yhteisesti. Kirje sisälsi seuraavaa:

»Herra ja rouva Rodolphe pyytävät herroja Marcelia, Collinea ja Schaunardia suosiollisesti saapumaan luokseen päivällisille täsmälleen kello viisi.

Huom! Aterioidaan lautasilta.»

— Hyvät herrat, sanoi Marcel ilmoittaen kirjeen sisällön tovereilleen, — uutinen osoittautuu todeksi. Rodolphella on rakastajatar. Vieläkin enemmän: hän pyytää meitä luokseen aterialle, ja jälkikirjoituksessa luvataan pöytäkalustoakin. En salaa teiltä, että tämä viimeinen sutkaus on pelkkää lyyrillistä liioittelua, mutta saammehan nähdä.

Seuraavana päivänä sovittuun aikaan, Marcel, Colline ja Schaunard saapuivat nälkäisinä kuin sudet Rodolphen luo, jonka tapasivat leikkimässä punanauhaisen kissan kanssa nuoren naishenkilön kattaessa pöytää.

— Hyvät herrat, sanoi Rodolphe puristaen ystäviensä käsiä ja osoittaen nuorta naista, — sallikaa minun esitellä teille talon emäntä. Mimi, jatkoi hän, — tässä ovat parhaimmat ystäväni. Tuopas nyt liemi pöytään.

— Ah, rouva! huudahti Schaunard rientäen Mimin luo, — te olette raikas kuin villiruusu!

Otettuaan selville, että lautasia tosiaan oli pöydällä. Schaunard tiedusteli, mitä ruokia aiottiin tarjota. Ja hänen uteliaisuutensa meni niin pitkälle, että hän nosti kattiloiden kansia nähdäkseen, mitä siellä kiehui. Hummerin läsnäolo teki häneen syvän vaikutuksen.

Colline puolestaan oli vetänyt Rodolphen syrjään kysyäkseen häneltä filosofisen artikkelinsa kohtaloa.

— Se on painossa, ystäväiseni. _Castor_ ilmestyy ensi torstaina.

Luovumme kuvailemasta filosofin iloa.

— Hyvät herrat, sanoi Rodolphe ystävilleen, — pyydän anteeksi, että olen ollut niin kauan antamatta tietoja itsestäni, mutta ymmärtänette minua, kun sanon, että vietin silloin juuri kuherruskuukauttani.

Ja hän kertoi ystävilleen avioliitostaan tämän viehättävän tytön kanssa, joka oli tuonut pesään myötäjäisinä kahdeksantoista ikävuottaan ja kuusi kuukautta, kaksi posliinilautasta ja punanauhaisen kissanpennun, jonka nimi myös oli Mimi.

— Ja nyt, herrat, lisäsi Rodolphe, — vietämme tupaantuliaisia. Ilmoitan näin edeltäkäsin, että saamme syödä vain tavallisen porvarillisen aterian, mutta tryffeleitä korvatkoon vilpittömin sydämellisyys.

Jämä rakastettava hengetär olikin koko ajan läsnä pöydässä. Vieraat huomasivat kuitenkin, että tästä muka vaatimattomasta ateriasta ei puuttunut siroa järjestelyä. Rodolphe ei ollut säästänyt kustannuksia. Colline kiinnitti toveriensa huomiota lautasien vaihtoon ja julisti kovalla äänellä, että neiti Mimi oli täysin ansiokas saamaan palkinnokseen »kulinaaristen keisarinnojen taivaansinisen vyöhikön», mutta se oli nuorelle tytölle hepreaa, kunnes Rodolphe tulkitsi sen sanoen, että »hän oli mestari keittotaiteessa».

Hummerin tulo näyttämölle herätti yleistä ihailua. Ottaen verukkeeksi entiset opintonsa luonnonhistorian alalla Schaunard tarjoutui leikkaamaan sen palasiksi. Hän käytti muutenkin tilaisuutta hyväkseen katkaisemalla veitsen ja varaamalla itselleen isoimman annoksen, herättäen pöytäkumppaneissa yksimielistä paheksumista. Mutta Schaunard ei ollut lainkaan arkaluontoinen, varsinkaan kun oli puhe hummerista. Ja kun vielä jäi yksi annos, kehtasi hän panna sen syrjään, selittäen tahtovansa käyttää sitä mallina erääseen tekeillä olevaan tauluun.

Suopeudessaan ystävät olivat uskovinaan tätä valhetta, joka kuitenkin oli vain kohtuuttoman herkuttelun tuote.

Colline puolestaan säästi myötätuntonsa jälkiruokaa varten ja töykeästi kieltäytyi vaihtamasta osaansa rommikakusta Versaillesin yrttitarhaan oikeuttavaan pääsylippuun, jota Schaunard hänelle tarjosi.

Keskustelu kävi nyt eloisammaksi. Kolmea punasineruista pulloa seurasi kolme vihreää. Niiden keskelle ilmestyi isomahainen pullo, joka hopeakypärisestä päästään tunnettiin kuninkaallisen samppanjakaartin ritariksi. Se oli jäljiteltyä samppanjaa, jota viljeltiin Saint-Ouenin viinitarhoissa ja myytiin Pariisissa kahdesta frangista pullo, »liikkeen lopettamisen johdosta», kuten viinikauppias selitti.

Mutta viini kuin viini, ja taiteilijat antoivat mennä täydestä tämän nesteen, jota heille tarjottiin erikoisissa laseissa. Ja vaikkei korkki oikeastaan paukahtanut vähääkään, olivat kaikki ihastuksissaan tästä rypälemehusta nähdessään vaahdon paljouden. Schaunard käytti tajuntansa tähteitä ottaakseen kuin erehdyksessä Collinen lasin, ja Colline puolestaan kastoi juhlallisesti keksiään sinappiastiassa, selitellessään neiti Mimille filosofista artikkeliaan, jonka piti ilmestyä _Castorissa_. Sitten hän äkkiä tuli kalmankalpeaksi ja pyysi lupaa mennä ikkunan ääreen, katselemaan auringonlaskua, vaikka kello oli kymmenen illalla ja aurinko jo pitkät ajat ollut tipotiessään.

— Vahinko, ettei samppanja ole jäähdytettyä, lausui Schaunard yritellen yhä vielä vaihtaa tyhjää lasiaan naapurin täysinäiseen, mikä kuitenkin epäonnistui.

— Madame, sanoi Mimille Colline, joka oli saanut kylliksi — samppanja kylmennetään jäällä ja jää on taas tiivistettyä vettä, _aqua_ latinaksi. Vesi jäähtyy kahden asteen pakkasessa, ja vuodenaikoja on neljä: kesä, syksy ja talvi; siitä johtui myös pakomatka Venäjältä. Rodolphe, annahan minulle vielä hemistichium samppanjaa!

— Mitä sinun ystäväsi sanoo? kysyi Mimi Rodolphelta ymmärtämättä Collinen pyyntöä.

— Se on eräs vieraskielinen sana, vastasi Rodolphe. — Colline haluaa saada vielä puoli lasia.

Äkkiä Colline löi kovakouraisesti Rodolphea olkapäähän ja sanoi sammaltaen, ikään kuin hänellä olisi puuroa suussa:

— Huo-men-na on tors-tai, eikö niin?

— Eihän, vastasi Rodolphe, — huomenna on sunnuntai.

— Tors-tai, sa-sa-non mi-nä...

— Eikä kun sunnuntai vielä kerran.

— Ah... sunnuntai... mutisi Colline pudistaen päätään, — ei... huo-huo-men-na on tors-tai...

Ja sitten hän vaipui uneen painaen nenänsä pehmeään juustoon, jota oli hänen lautasellaan.

— Mitä hän tuosta torstaistaan oikein tahtoi? kysyi Marcel.

— Ahaa, jopa arvaan, vastasi Rodolphe, jolle alkoi selvitä, mihin filosofi niin itsepäisesti pyrki mielijohteensa vaivaamana. — Hän tarkoitti _Castorin_ artikkelia... Kuulkaahan, hän uneksii siitä ihan ääneen.

— Hyvä, sanoi Schaunard, — hän ei saa siis kahvia, eikö niin, madame?

— Jaha, hoksasi Rodolphe, — tuo siis meille kahvia, Mimil

Mimi aikoi juuri nousta, kun Colline, joka oli taas päässyt jonkin verran tajuihinsa, laski äkkiä kätensä hellästi hänen vyötäisilleen ja kuiskasi tuttavallisesti:

— Madame, kahvi on kotoisin Arabiasta, jossa sen keksi eräs vuohi. Sitten sitä alettiin käyttää Euroopassa. Voltaire joi sitä seitsemänkymmentäkaksi kuppia päivässä. Minä puolestani juon sitä mielelläni ilman sokeria, kunhan se vain on hyvin kuumaa.

— Voi taivas, kuinka oppinut tuo herra on! ajatteli Mimi tuodessaan kahvia ja piiput.

Sillä välin kului tunti toisensa jälkeen. Keskiyö oli jo aikoja sitten ohitse, ja Rodolphe koetti saada toverinsa ymmärtämään, että oli aika itsekunkin lähteä kotiinsa. Marcel, jolla järki oli tallella, nousi lähteäkseen.

Mutta Schaunard huomasi, että eräässä pullossa oli viet jäljellä rommia, ja selitti, ettei kello voinut olla kahtatoista, ennen kuin pullo oli tyhjä. Colline puolestaan ratsasti hajareisin tuolillaan ja hoilasi käheällä äänellä:

— Maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai...

— Hemmetti sentään! sanoi Rodolphe pahassa pulassa — en voi mitenkään majoittaa heitä tänne täksi yöksi. Ennen se kävi päinsä, mutta nyt ovat olosuhteet toiset, lisää hän luoden silmäyksen Mimiin, jonka lämmin katse näytti kutsuvan heitä kahta yksinäisyyteen. — Mitä hittoa teemme? Sanohan, Marcel? Keksi jokin keino, jolla saamme heidät lähtemään.

— Ei, sanoi Marcel, — minä en aio keksiä, vaan jäljitellä. Mieleeni muistuu eräs huvinäytelmä, jossa älykäs kamaripalvelija sukkelin tempuin saa houkutelluksi kolme sikahumalaista lurjusta ulos herransa huoneesta ja talosta.

— Nyt muistan minäkin, sanoi Rodolphe, — se kohtain esiintyy _Keanissa_. Tilanne on tosiaan samanlainen.

— Hyvä, koettakaamme nyt, vastaako näytelmä todellisuutta, sanoi Marcel. — Malta, aloitetaan koe Schaunardista. Hei, Schaunard! huusi maalari.

— Häh, mikäs on hätänä? vastasi Schaunard näyttäen keinuvan suloisen juopumuksen sinisillä laineilla.

— Se vain, ettei täällä ole enää tippaakaan juotavaa ja että meillä kaikilla on hitonmoinen jano.

— Niinpä niin, mutisi Schaunard, — nuo pullot ovat pikku-ukkojakin pienempiä!

— Rodolphe on kuitenkin päättänyt, jatkoi Marcel, — että meidän on vietettävä yömme täällä, mutta silloin pitää meidän ensin hankkia lisää tavaraa, ennen kuin puodit suljetaan...

— Minun viinikellarini sijaitsee tämän kadun kulmassa, lisäsi Rodolphe. — Etköhän sinä, Schaunard, lähtisi hakemaan kaksi pulloa rommia minun laskuuni.

— No tottahan toki! vastasi Schaunard rynnäten päällystakkinsa luo, mutta erehdyksessä tulikin hänen ylleen väärä takki, jonka oikea omistaja, filosofi Colline, nukkui pöydän ääressä ja piirteli veitsellään vinoneliöitä pöytäliinaan.

— Numero yksi, sanoi Marcel, kun Schaunard oli mennyt — Nyt tulee Collinen vuoro, mutta hänestä emme suoriudu yhtä helposti. Nytpä tiedän!... Hei, Colline, huusi hän pudistaen voimainsa takaa filosofia.

— Mitä... mitä?

— Schaunard läksi äsken juuri ja otti erehdyksessä sinun palttoosi.

Colline silmäili ympärilleen ja havaitsi tosiaan, että sillä paikalla, missä hänen päällystakkinsa oli ollut, riippui Schaunardin pieni, ruudukas palttoo. Tämä huomio teki hänet hyvin levottomaksi. Colline oli näet tänäkin päivänä tapansa mukaan käynyt nuuskimassa vanhoja kirjoja ja ostanut viidellätoista soulia suomen kieliopin ja Nisardin pienen romaanin, jonka nimi oli »Maitoeukon hautajaiset». Näiden kahden ostoksen lisäksi sisälsi palttoo vielä seitsemän tai kahdeksan nidosta filosofista kirjallisuutta, jota hän aina laahasi mukanaan voidakseen mahdolliseen filosofiseen väittelyyn joutuessaan turvautua niihin ja penkoa perusteita väitteilleen. Se ajatus, että hänen kallis kirjastonsa oli Schaunardin käsissä, nostatti kylmän hien hänen otsalleen.

— Voi sitä lurjusta! huudahti Colline. — Miksi hän vei minun palttooni?

— Sehän tapahtui vahingossa...

— Mutta kirjani?... Hän voi pidellä niitä huonosti.

— Ole huoleti, hän ei lue niitä, rauhoitti Rodolphe.

— Kyllä hänet tunnen, hän voi vaikka sytyttää piippunsa niillä!

— No jos sellaista epäilet, niin ehdit hyvinkin saada hänet vielä kiinni. Hän läksi juuri äsken ja tavoitat hänet varmasti portailla.

— No sitten lähden heti ajamaan takaa, vastasi Colline vetäen päänsä verhoksi lakin, jonka lieri oli niin leveä, että sillä olisi voinut tarjota teetä vaikka kymmenelle hengelle.

— Numero kaksi, sanoi Marcel Rodolphelle. — Nyt olet vapaa. Ohimennen sanon portinvartijalle, ettei saa avata, jos koputetaan.

— Hyvää yötä, vastasi Rodolphe, — ja suuret kiitokset

Palatessaan saattamasta ystäväänsä hän kuuli porraskäytävästä pitkällistä naukumista, johon hänen punanauhainen kissansa hellästi vastasi, koettaen samalla innokkaasti päästä raollaan olevasta ovesta armaansa luokse.

— Romeo parka, surkutteli Rodolphe, — siellä huutaa hänen Juliansa. No, ala laputtaa, lisäsi hän avaten oven, jolloin rakastunut kissa riensi pitkin hyppäyksin lemmittyään tapaamaan.

Jäätyään vihdoinkin yksin Mimin kanssa, joka kuvastimen edessä seisten palmikoi hiuksiansa viehättävän houkuttelevassa asennossa, Rodolphe tuli hiljaa hänen luokseen ja kietoi hänet syliinsä. Sitten hän, kuten soittaja ennen sävellyksensä esittämistä lyö muutamia säveliä saadakseen varmuuden soittimensa kunnosta, istutti nuoren tytön polvelleen ja painoi hänen olkapäähänsä pitkän suudelman, joka äkillisesti värähdytti nuoren olennon raikasta vartaloa.

Soitin oli vireessä.

XIV

Neiti Mimi

Oi, ystäväni Rodolphe, mitä onkaan sinulle tapahtunut kun olet noin muuttunut? Onko minun uskottava huhuja joita kerrotaan? Onko onnettomuus tosiaan voinut niin perinjuurin masentaa miehekkään filosofiasi? Kuinka voin noin iloisen, hupaisan boheemielämäsi kuvaajana kertoa kylliksi alakuloisin sanoin sen tuskallisen kokemuksen, joka on murheen huntuun käärinyt ainaisen iloisuutesi ja äkkiä vaimentanut paradoksiesi helinän?

Oi, Rodolphe, ystävä, myönnän, että sydänsurusi on suu ri, mutta eihän sen tähden tarvitse heti veteen hypätä. Neuvon sinua siis mitä pikimmin vetämään ristin menneisyyden ylitse. Karta etenkin yksinäisyyttä ja sen haamuja, jotka pidentäisivät surusi loppumattomiin. Pakene hiljaisuutta, missä muistojen kellot soivat menneitä iloja ja suruja. Heitä rohkeasti unohduksiin tuulien vietäväksi nimi, johon olet niin rakastanut, ja sen mukana kaikki, mitä sinulla on vielä jäljellä sen nimen kantajasta. Kiharat, joita huulesi kerran kiihkeästi suutelivat, kristallipullo ja sen mukana sitä tuoksua, jota sinun tällä hetkellä on vaarallisempi hengittää kuin kaiken maailman myrkkyjä; tuleen kaikki kukat, harso-, silkki- ja samettikukat, valkeat jasmiinit, Adoniksen verellä värjätyt vuokot, siniset lemmikit ja kaikki viehättävät kukkavihot, jotka hän sommitteli lyhyen onnesi paenneina päivinä. Siihen aikaan minäkin rakastin häntä, sinun Mimiäsi, enkä nähnyt mitään vaaraa siinä, että häntä rakastin. Mutta seuraa neuvoani: tuleen nauhat, nuo somat siniset, punaiset ja keltaiset nauhat, joita hän solmi kaulaansa katseen viehätykseksi ja kahleeksi; tuleen pitsit, myssyt liinat ja kaikki keimailevat hepenet, joita hän käytti hurmatakseen herra Césaria, Jeromea, Charlesia tai jotakuta muuta keikaria, sillä aikaa kun sinä odotit ikkunasi ääressä väristen talven purevasta pakkasesta; tuleen, Rodolphe, tuleen ilman armoa kaikki, mikä hänelle on kuulunut ja voisi vielä sinulle puhua hänestä; tuleen rakkauskirjeet! Katsos, tässä on juuri niistä yksi, johon kyyneleesi ovat tippuneet kuin suihkulähteen pisarat, onneton ystäväraukkani!

Koska sinua ei kuulu takaisin, pistäydyn tätiäni katsomassa. Otan kaikki rahat mukaani voidakseni maksaa ajurin.

— Lucile.

Ja sinä iltana, oi Rodolphe, et ollut mitään syönyt, muistatko? Sinä tulit luokseni säkenöiden leikkipuheita ja sukkeluuksia, jotka todistivat sielusi olevan rauhallisen. Sillä sinä uskoit, että Lucile oli tätinsä luona. Jos minä olisin sanonut sinulle, että hän oli herra Césarin tai jonkun Montparnassen näyttelijän luona, olisit ehkä vääntänyt niskani nurin. Tuleen tuo toinenkin paperipala, joka on täynnä ensimmäisen kirjeen vähäsanaista hellyyttä.

Menen tilaamaan itselleni kengät. Sinun on välttämättä hankittava rahaa voidakseni ylihuomenna mennä hakemaan ne.

Ah, ystäväni, niillä kengillä on tanssittu monta tanssia, joissa sinä et ollut vastakumppanina. Tuleen kaikki nuo muistot ja tuleen niiden tuhka!

Mutta sitten kohota itsesi jälleen, Rodolphe! Rakkaudesta ihmisyyteen ja _Iriksen vyön_ ja _Castorin_ kunnian nimessä tartu jälleen lujin käsin hyvän maun ohjaksiin, jotka surun itsekkyydessä päästit käsistäsi, sillä muuten voi tapahtua kauheuksia, joista olet vastuussa. Me voisimme vajota takaisin pussihihojen ja lämsähousujen käyttöön ja saisimme jonakin päivänä nähdä hattuja, joiden muoto loukkaa maailmankaikkeutta ja huutaa taivaan kostoa päällemme.

Ja nyt on hetki käsissä kertoa ystävämme Rodolphen ja neiti Lucilen eli liikanimeltään Mimin rakkaudesta.

Rodolphe oli ehtinyt puoliväliin neljättäkolmatta vuottansa, kun hänen sydämessään äkkiä syttyi tämä intohimo, jolla oli suuri vaikutus hänen elämäänsä. Sinä ajankohtana, jolloin Rodolphe kohtasi Mimin, hän vietti sitä liikkuvaa ja vapaata elämää, jota olemme koettaneet edellä kuvata. Hän oli varmaankin iloisimpia miekkosia boheemien suruttomassa seurakunnassa. Kun hän oli syönyt huonon päivällisen, mutta lingonnut hyvän sukkeluuden, hän asteli ylpeänä kivistä katua, joka usein oli hänen vuoteenansakin, ylpeänä kuluneessa mustassa takissaan kuin keisari purppuraviitassaan. Siinä piirissä, jossa Rodolphe eli ja vaikutti, käsiteltiin rakkautta, eräänlaisesta huomionherättämishalusta, mikä nuorissa ihmisissä on verrattain lavallinen ilmiö, ylellisyytenä ja ivattavana asiana. Gustave Colline, jolla oli jo pitkät ajat ollut suhde erään neulojattaren kanssa ja joka oli alinomaisilla käsikirjoitustensa ja filosofisten teoksiensa jäljentämistöillä näännyttänyt häneltä sekä sielun että ruumiin, väitti rakkauden olevan jonkinlaista purkausta, joka oli hyvä suorittaa vuosineljänneksittäin ruumiin vapauttamiseksi liiallisista nesteistä.

Näiden väärien epäilijöiden joukossa Rodolphe oli ainoa, joka uskalsi puhua rakkaudesta tavallaan kunnioittavasti, ja jos onnettomuudeksi satuttiin joutumaan hänen kanssaan juttusille tästä aiheesta, saattoi hän tuntikausia esittää elegisiä mietelmiä rakastettuna olemisen onnesta, tyynen järven syvästä sinisyydestä, tuulen kuiskeesta, taivaiden harmoniasta ja sen semmoisesta. Tästä tavastaan hän oli Schaunardilta saanut lisänimen »harmonikka». Marcel oli samasta syystä keksinyt hänelle toisen nimen, joka ei ollut vailla sukkeluutta sekään; viittaillen hänen iänikuisiin germaanilaista vetisyyttä ja hempeämielisyyttä uhkuviin puheisiinsa ja hänen aikaiseen kaljupäisyyteensä Marcel oli antanut hänelle nimen _Myosotis calva_, kalju lemmikki. Asianlaita oli todellisuudessa näin: Rodolphe uskoi siihen aikaan vakavasti sanoneensa lopulliset hyvästit nuoruudelle ja rakkaudelle. Hän lauloi ylimielisesti _De profundis_ sydämelleen, jonka hän uskoi kuolleen, vaikka se vain nukkui herätäkseen taas herkkänä iloille, herkkänä suloisille tuskille, joita Rodolphe ei enää toivonut saavansa kokea ja jotka nyt olivat saattaneet hänet epätoivon partaalle. Mutta itsepä niin tahdoit, oi Rodolphe, emmekä me surkuttele sinua, sillä sairaus, joka sinua vaivaa, on niitä tauteja, joita aina kaivataan, varsinkin silloin kun tiedetään, että siitä on iäksi päästy.

Rodolphe kohtasi nuoren Mimin, jonka hän jo aikaisemminkin oli tuntenut, silloin kun tämä oli erään hänen ystävänsä rakastajatar. Ja hän otti Mimin omakseen. Ystävien kesken nousi tästä aluksi aika hälinä, mutta kun Mimi oli olemukseltaan varsin herttainen eikä turhan kaino ja kun hän lisäksi sieti tupakansavua ja kirjallisia keskusteluja, totuttiin häneen ennen pitkää ja kohdeltiin häntä kuten toveria ainakin. Mimi oli viehättävä nainen ja sen luontoinen, joka erityisesti tyydytti Rodolphen runollista ja plastillista aistia. Hän oli kahdenkolmatta ikäinen, pieni, hento, veikeä. Hänen kasvoissaan oli hiukan ylimyksellinen leima, mutta hänen piirteensä, jotka olivat erittäin hienot suurten, sinisten silmien kirkastamat, saivat eräinä ikävystymisen tai pahantuulen hetkinä kovan, melkeinpä julman ilmeen, jonka sielutieteilijä ehkä olisi tuntenut varmaksi itsekkyyden tai suuren tunteettomuuden merkiksi. Mutta useimmiten hänen raikkaat kasvonsa hymyilivät viehkeästi ja hänen silmänsä ilmaisivat hellyyttä tai ylpeää kiemailua. Nuoruuden veri virtasi kuumana ja levottomana hänen suonissaan ja väritti ruusuiseksi hänen läpikuultavan kamelianvalkoisen ihonsa. Tämä sairaalloinen kauneus otti Rodolphen valtoihinsa, ja hän saattoi usein yöllä tuntikausia ihailla ja suudella uneen vaipuneen rakastajattarensa kalpeata otsaa.

Mutta ennen kaikkea saivat Rodolphen mielettömästi rakastumaan Mimiin hänen valkoiset kätensä, jotka hän taloustoimistaan huolimatta osasi säilyttää valkeampina kuin joutilaisuuden jumalatar. Kuitenkin nämä niin hennot, sirot ja suudeltaviksi suloiset kädet, nämä lapsenkädet, joihin Rodolphe oli laskenut uudelleen elpyneen sydämensä, nämä valkoiset kädet repivät ennen pitkää ruusuisilla kynsillään runoilijan sydämen.

Kuukauden kuluttua Rodolphe jo huomasi olevansa tekemisissä tuulihatun kanssa, jolla oli eräs ikävä virhe. Mimi oli »kyläluuta», kuten sanotaan, ja saattoi viettää suuren osan ajastaan tässä kaupunginosassa »elätettävien» naisten luona, joiden tuttavaksi hän oli päässyt. Pian tulivat myös näkyviin ne seuraukset, joita Rodolphe oli pelännyt havaittuaan rakastettunsa ylläpitävän moisia suhteita. Joidenkuiden Mimin uusien ystävättärien vaihteleva rikkaus herätti Mimissä sylintäyden kunnianhimoisia toivomuksia. Tähän asti hän oli ollut vaatimuksissaan kohtuullinen ja tyytynyt siihen välttämättömään, mitä Rodolphe parastaan pannen sai hankituksi. Nyt hän alkoi uneksia silkistä, sametista ja pitseistä. Ja Rodolphen pyynnöistä ja kielloista huolimatta Mimi jatkoi seurusteluaan noiden naisten kanssa, ja nämä kaikki tietysti yksimielisesti koettivat taivuttaa häntä eroamaan taiteilijasta, joka ei voinut antaa hänelle edes sataaviittäkymmentä frangia verkahameen ostamiseksi.

— Noin kaunis tyttö kun te, sanoivat nämä neuvonantajat, — voi helposti hankkia itselleen paljon paremman aseman. Pitää vain etsiä.