Part 11

Kahvin jälkeen, jota oli vastoin tavallisuutta ollut saattamassa kokonainen pataljoona pikku laseja, vaadittiin punssia. Tarjoilijalle, joka ei ollut tottunut saamaan heiltä näin suurisuuntaista tilausta, täytyi toistaa määräys kaks kertaa. Phémie, joka nyt ensi kerran sai kokea hienoa kahvilaelämää, näytti olevan seitsemännessä taivaassa ryypätessään oikeista pikareista. Marcel väitteli Musetten kanssa uudesta hatusta, jonka alkuperä näytti hänestä epäilyttävältä. Mimi ja Rodolphe, jotka vielä viettivät kuherruskuukauttaan, vaihtoivat keskenään mykkiä silmäyksiä ja äänekkäitä suudelmia. Colline taas siirtyi naisesta naiseen tarjoillen parasta, mitä imelän sievistelyn ja kohteliaisuuden alalta voi _Runo-Almanakasta_ löytää.

Sillä aikaa kun tämä hilpeä seura antautui nauttimaan elämän humusta, tarkkaili eräs vieras henkilö, joka istui yksinäisen pöydän ääressä salin perällä, omituisen tutkivin katsein silmiensä edessä esitettävää näytelmää.

Parin viikon verran hän oli istunut siellä joka ilta. Hän oli kaikista kahvilan vieraista ainoa, joka oli jaksanut sietää taiteilijoiden pelottavaa metelöimistä, ja hurjimmissakin kohtauksissa hän pysyi täysin kylmäverisenä ja tyynenä. Koko illan tuntematon istui äänettömänä itsekseen, imaisten matemaattisen täsmällisesti savuja piipustaan ja pitäen katseensa yhteen pisteeseen kiinnitettynä ikään kuin hänen vartioitavanaan olisi ollut aarre, ja kuunteli tarkkaavaisesti mitä hänen ympärillään puhuttiin. Hän näytti muutoin hyväluontoiselta ja varakkaalta, sillä hänellä oli kello, joka oli kultaketjulla kiinnitetty hänen taskuunsa. Ja kun Marcel eräänä päivänä oli kohdannut kassaluukun luona tuntemattoman, oli tämä hämmästyttänyt häntä vaihtamalla kultarahan maksaakseen laskunsa. Tästä hetkestä alkaen nimittivät nuo neljä ystävystä häntä _kapitalistiksi_.

Äkkiä Schaunard, jolla oli hyvät silmät, huomautti, että lasit olivat tyhjät.

— Voi pahus! huudahti Rodolphe. — Tänään on juhlailta ja me olemme kaikki hyviä kristittyjä. Meidän pitää saada jotakin ylimääräistä.

— Oikein puhuttu, sanoi Marcel. — Harrastelkaamme yliluonnollisia asioita.

— Colline, lisäsi Rodolphe, — soitapas tarjoilijaa.

Colline soitti vimmatusti.

— Mitäs otamme? kysyi Marcel.

Colline taivutti vartalonsa kaarevaksi kuin luokki ja sanoi osoittaen naisia:

— Näiden naisten asia on määrätä virvokkeiden laatu ja järjestys.

— Minua, sanoi Musette maiskauttaen kieltään, — ei samppanja lainkaan pelottaisi.

— Oletko hullu! huusi Marcel. — Samppanjaa?... Eihän se ole edes mitään viiniä!

— Sitä pahempi, mutta minä pidän samppanjasta, se kuohuu niin kauniisti.

— Ja minä, sanoi Mimi katsahtaen veikistellen Rodolpheen, — tahtoisin mielelläni Beaune-viiniä semmoisessa pikku koripullossa.

— Oletko päästäsi pyörällä! huudahti Rodolphe.

— En, mutta haluan päästä pyörälle, vastasi Mimi, jota tämä viinilaji merkillisesti viehätti.

Rodolphe meni äänettömäksi.

— Minä, sanoi Värjäri-Phémie hytkytellen itseään joustavassa sohvassa, — minä haluaisin _puhdasta rakkautta_. Se on hyvää vatsalle.

Schaunard puhisi nenä-äänellä muutamia sanoja, jotka saivat Phémien vapisemaan perustallaan.

— Entäpä sitten! huudahti nyt Marcel päättäväisesti. — Pankaamme kerran vaihteen vuoksi satatuhatta frangia likoon.

— Ja lisäksi, sanoi Rodolphe, — isäntämmehän aina marisee liian pienistä tilauksistamme. Tämä ällistyttäisi hänet perinjuurin.

— Niinpä niin, myönsi Colline, — pitäkäämme oikein kuninkaan kemut. Onhan meidän sitä paitsi osoitettava naisillemme ehdotonta kuuliaisuutta. Uhrautuvaisuus on rakkauden ruokaa, viini on ilon lientä, ilo on nuorison velvollisuus, naiset ovat kukkia, heitä on kasteltava. Kastelkaamme siis! Hoi tarjoilija!

Ja Colline tarrautui kuumeisen kiihkeästi soittonauhaan.

Tarjoilija tuli vihurina paikalle.

Kun hän kuuli puhuttavan samppanjasta, Beaunesta ja likööristä, kuvastui hänen kasvoillaan yllätyksen eri asteita.

— Vatsassani tuntuu niin tyhjältä, valitteli Mimi. — Ottaisin mielelläni hiukan kinkkua.

— Ja minä sardiinia ja voita, lisäsi Musette.

— Ja minä retiisejä ja hiukan lihaa... sanoi Phémie.

— Sanokaa vain suoraan tahtovanne illallista! huudahti Marcel.

— Sitä me tosiaan suuresti kalpaamme, vastasivat naiset

— Tarjoilija, tuokaa meille illallista! sanoi Colline arvokkaasti.

Tarjoilijan kasvot olivat tyrmistyksestä kolmiväriset.

Hän meni hitain askelin kassaan ilmoittamaan kahvilan omistajalle tästä ennenkuulumattomasta tapauksesta.

Isäntä piti koko juttua pilana, mutta kun kello uudelleen kilisi, meni hän itse saliin ja kääntyi Collinen puoleen, jota kohtaan hän tunsi eräänlaista kunnioitusta. Colline selitti nyt, että aikomuksena oli viettää jouluaattoa kahvilassa, ja pyysi isäntää hyväntahtoisesti toimittamaan, mitä oli tilattu.

Isäntä ei vastannut mitään, vaan poistui takaperin salista väännellen solmuja lautasliinaansa. Neljännestunnin ajan hän neuvotteli vaimonsa kanssa, joka Saint-Denisissä saamansa vapaamielisen kasvatuksen vaikutuksesta ja ihaillen kaunokirjallisuutta ja taidetta lopulta kehotti miestänsä täyttämään vieraiden pyynnön.

— No miksikäs ei, arveli isäntä, — saattaahan heillä kerran sattumalta olla rahaakin.

Ja hän antoi tarjoilijalle käskyn viedä saliin mitä oli tilattu. Sitten hän syventyi erään kantavieraan kanssa pelaamaan pikettiä. Turmiollinen varomattomuus!

Kello kymmenestä kahteentoista saakka tarjoilija ei joutanut muuta tekemään kuin juoksemaan portaita ylös ja taas alas. Joka hetki pyydettiin häntä tuomaan lisää. Musette vaati tarjoilemaan englantilaiseen tapaan ja otti joka suupalalta uuden ruokaliinan käyttöön. Mimi joi eri viinilajeja kaikista eri laseista. Schaunardin kurkku janosi kastetta kuin Saharan erämaa. Collinen silmät pitivät yllä ristitulta joka suunnalle ja pureskellessaan ruokaliinaa hän nipisti pöydänjalkaa luullen sitä Phémien polveksi. Mutta Marcel ja Rodolphe pysyivät koko ajan kylmäverisinä, odottaen levottomasti loppuratkaisun hetkeä.

Vieras tarkasteli tätä näytelmää vakavan uteliaana. Tuon tuostakin vetäytyivät hänen huulensa hymyyn, ja sitten kuului kitinää kuin ikkunaa suljettaessa. Se oli vieraan hillittyä hihitystä.

Neljännestä vaille kaksitoista lähetti kassarouva laskun. Summa oli suorastaan huikea: viisikolmatta frangia seitsemänkymmentäviisi centimea.

— Jaha! sanoi Marcel, — vetäkäämme arpaa, kenen on mentävä neuvottelemaan isännän kanssa. Siitä on leikki kaukana.

Otettiin esille dominopeli: suurin lukumäärä silmiä ratkaisisi. Arpa määräsi valitettavasti Schaunardin täysivaltaiseksi neuvottelijaksi. Schaunard oli hyvä taiteilija, mutta huono diplomaatti. Hän astui konttoriin juuri silloin kun isäntä tapansa mukaan oli saanut piketissä selkäänsä. Kolme kertaa häviölle joutuneena ja siitä häpeissään Momus oli kärtyisellä tuulella ja yltyi jo Schaunardin ensi sanoista vihan vimmaan. Schaunard oli hyvä musiikkimies, mutta luonteeltaan valitettavasti hyvin kiivas. Hän antoi sanan sanasta ja kaksi parhaasta. Riita kävi yhä tuimemmaksi, kunnes isäntä lopulta hyppäsi pystyyn kiljuen pidättävänsä seurueen siihen asti sisällä, kunnes lasku oli maksettu. Colline koetti sävyisin puhein sovittaa riitaa, mutta huomatessaan ruokaliinan, jonka Colline oli järsinyt repaleiksi, isäntä kuohahti yli laitojensa ja meni niin pitkälle, että rohkeni kajota alhaisine käsineen filosofin pähkinänruskeaan päällystakkiin ja naisten turkiksiin, saadakseen edes jonkin pantin saatavansa vakuudeksi.

Taiteilijain ja isännän välillä sukeutui tästä oikein ilmisota.

Mutta nuo kolme naista lörpöttelivät sillä aikaa kaikessa rauhassa rakkausasioistaan ja koruistaan.

Vieras oli luopunut puutumuksestaan. Vähitellen hän oli noussut, astunut askeleen ja vielä toisenkin ja käveli lopulta kuin ihminen ainakin. Hän meni isännän luo, veti hänet syrjään ja puhui hänelle hiljaa Rodolphen ja Marcelin tarkatessa häntä katseellaan. Isäntä läksi vihdoin sanoen vieraalle:

— Tietysti suostun, herra Barbemuche, tietysti. Järjestäkää vain asia noiden toisten kanssa.

Herra Barbemuche palasi pöytänsä luo ottamaan hattunsa, pani sen päähänsä, astui kolme askelta eteenpäin ja seisoi Rodolphen ja Marcelin edessä. Kohottaen hattuaan hän kumarsi taiteilijoille, tervehti naisia, veti nenäliinansa esiin, niisti ja alkoi sitten aralla äänellä:

— Pyydän anteeksi, herrat, rohkeuttani, sanoi hän. — Olen jo kauan halunnut päästä tuttavuuteenne, mutta en ole tähän asti saanut tilaisuutta. Sallitteko minun nyt käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni?

— Tietysti, tietysti, olkaa niin hyvä, vastasi Colline, joka oivalsi, mitä vieras tarkoitti.

Rodolphe ja Marcel tervehtivät ääneti.

Mutta Schaunardin liiallinen hienotunteisuus oli vähällä turmella kaikki.

— Sallikaa minun huomauttaa, monsieur, sanoi hän vilkkaasti, — teillä ei ole kunnia tuntea meitä ja hyvät tavat vaativat, että.,. Voisitteko muuten antaa minulle piipullisen tupakkaa?... Tietenkin olen samaa mieltä kuin ystäväni.

— Hyvät herrat, jatkoi Barbemuche, — harrastan, kuten tekin, kaunotaiteita. Mikäli teidän keskustelujanne kuunnellessani olen itseeni nähden voinut todeta, käyvät mielipiteemme yhteen. Haluan kiihkeästi saada lukeutua ystäviinne ja tavata teitä täällä joka ilta... Tämän kahvilan omistaja on sivistymätön mies, mutta olen puhunut hänelle pari sanaa... saatte täysin vapaasti joko lähteä tai jäädä... Uskallan toivoa, ettette kiellä minulta keinoja, joiden avulla voin jälleen saada tavata teitä tässä paikassa, ja ellette hylkää vähäpätöistä palvelusta, jonka...

Suuttumuksen puna väritti Schaunardin kasvot.

— Hän käyttää hyväkseen meidän pulaamme! huudahti hän. Emme voi hyväksyä hänen tarjoustansa. Hän on maksanut laskumme... hyvä, minä pelaan kahdenkymmenenviiden frangin panoksella biljardia hänen kanssansa ja annan hänelle muutamia pisteitä etukäteen.

Barbemuche hyväksyi ehdotuksen ja oli kyllin älykäs hävitäkseen pelin. Tällä kauniilla teollaan hän nousi taiteilijoiden silmissä suureen arvoon.

Vihdoin erottiin ja sovittiin kohtauksesta seuraavaksi päiväksi.

— Tällä tavalla, sanoi Schaunard Marcelille, — emme ole hänelle mitään velkaa. Olemme säilyttäneet oman arvomme.

— Ja voimmepa melkein vaatia häneltä uutta illallista, lisäsi Colline.

XII

Kerhon jäseneksi ottaminen

Carolus Barbemuche oli samana iltana, jolloin hän kahvilassa oli omasta kukkarostaan maksanut taiteilijoiden illallisen, osannut järjestää niin, että Gustave Colline joutui saattamaan häntä kotimatkalla. Ollessaan näiden neljän ystävyksen mykkänä kuuntelijana hän oli alusta pitäen kiinnittänyt huomionsa Collineen ja tunsi jo merkillistä myötätuntoa tätä Sokratesta kohtaan, jonka Platon hänestä itsestään myöhemmin tuli. Tästä syystä hän oli päättänyt, että juuri Collinen piti auttaa häntä pääsemään liiton jäseneksi.

Matkalla Barbemuche ehdotti poikettavaksi erääseen kahvilaan, joka sattui vielä olemaan auki. Mutta Colline ei ainoastaan kieltäytynyt, vaan vieläpä kiirehti askeleitaan kahvilan ohi mentäessä ja painoi hattunsa huolellisesti syvälle silmien yli.

— Miksi ette halua tulla tähän kahvilaan? kysyi Barbemuche moitteettoman kohteliaasti.

— Syynsä kullakin, vastasi Colline. — Tuossa kahvilassa on kassanhoitajatar, joka harrastaa matemaattisia tieteitä, ja välttääkseni joutumasta hänen kanssaan pitkälliseen väittelyyn kartan tätä katua päivällä ja muulloinkin, milloin vain aurinko paistaa. Sehän on muutoin perin luonnollista, lisäsi Colline avomielisesti. — Olen näet Marcelin kanssa asunut tässä korttelissa.

— Olisin niin mielelläni tahtonut juoda kanssanne lasin punssia ja hieman keskustella, sanoi Barbemuche — Tuntisitteko ehkä näillä tienoin jonkin muun paikan, jonne voisimme pistäytyä tarvitsematta pelätä... matemaattisia vaikeuksia? lisäsi Barbemuche, pitäen tätä lisäystään melko sukkelana kompana.

Colline mietti hetkisen.

— Tosiaan, tuolla on semmoinen pikku paikka, jossa asemani on paljon luontevampi, hän vastasi.

Ja hän osoitti pientä viinitupaa.

Barbemuche nyrpisti huuliaan ja näytti epäröivän.

— Onko se säädyllinen ja sovelias paikka? hän kysyi.

Vieraan kylmästä, hillitystä käytöksestä, hänen harvapuheisuudestaan ja etenkin hänen kultavitjaisesta kellokaan Colline oli arvellut Barbemuchen kuuluvan johonkin lähetystöön ja luuli hänen pelkäävän ikävyyksiä moiseen kapakkaan menosta.

— Kukaan ei voi siellä nähdä meitä, sanoi hän. — Tällä hetkellä on koko diplomaattikunta jo makuulla.

Barbemuche päätti vihdoin astua sisälle viinitupaan, mutta sisimmässään hän toivoi, että edes hänen nenänsä olisi ollut väärässä. Varmemmaksi vakuudeksi hän tilasi yksityishuoneen ja ripusti vielä ruokaliinan oven lasiruudun eteen. Nämä varokeinot suoritettuaan hän näytti hiukan rauhallisemmalta ja tilasi maljallisen punssia.

Kuumasta juomasta lämmenneenä Barbemuche tuli hiukan puheliaammaksi ja annettuaan muutamia itseään koskevia tietoja rohkeni lausua sen toivomuksen, että hänet virallisesti otettaisiin taiteilijaseuran jäseneksi. Samalla hän pyysi Collinea auttamaan tämän kunnianhimoisen päämäärän saavuttamisessa.

Colline vastasi olevansa täysin hänen käytettävissään, mutta ei muutoin uskaltanut luvata mitään varmaa.

— Annan teille ääneni, hän sanoi, — mutta en voi sanoa toverieni äänistä mitään ennakolta.

— Mutta mitä syitä heillä voisi olla kieltäytyä ottamasta minua joukkoonsa? kysyi Barbemuche.

Colline laski pöydälle lasin, jota juuri oli ollut viemässä huulilleen, ja hyvin totisen näköisenä alkoi tehdä tälle uskalikolle erinäisiä kysymyksiä.

— Harrastatteko kaunotaiteita?

— Koetan kaikessa vaatimattomuudessa työskennellä näillä hengen ylevillä vainioilla, vastasi Carolus, joka katsoi tarpeelliseksi ilmaista tyylinsä värit.

Collinesta oli tämä vastaus hyvin tyylitelty, ja kumartaen hän jatkoi:

— Harjoitatteko musiikkia?

— Olen soittanut kontrabassoa.

— Se on filosofinen soittokone, arvokas ja syvä-ääninen. Jos siis ymmärrätte musiikkia, niin käsitätte myöskin ettei harmonian lakeja loukkaamatta voi liittää viidettä soittajaa kvartettiin, kvartetti kun lakkaisi silloin olemasta kvartetti.

— Siitä tulee silloin kvintetti, vastasi Carolus.

— Mitä sanoitte?

— Kvintetti.

— Tietenkin! Samoin käy, jos kolmiyhteisyyden jumalalliseen kolmikkoon lisätään yksi henkilö. Meillä ei silloin enää olisi kolmiyhteisyyttä, vaan neliö, ja siiloinpa olisi uskonto perusteissaan järkytetty!

— Sallikaahan, vastasi Carolus, jonka järki alkoi jo kompastella Collinen päätelmien mutkaisilla poluilla, — en oikein ymmärrä...

— Seuratkaa mukana, jatkoi Colline. — Tunnetteko tähtitiedettä?

— Jonkin verran. Olenhan suorittanut yliopistossa baccalaureat-tutkinnon.

— Siitä on viisukin olemassa, sanoi Colline. — Kuinka se kuuluikaan: 'Lisetten baccalaureus...' En muista enää... Siispä tietänette, että on olemassa neljä peruspistettä, jos ilmestyisi viides peruspiste, olisi koko luonnon sopusointu nurin narin. Semmoista sanotaan kataklysmiksi. Ymmärrättekö?

— Odotan loppupäätöstä.

— Juuri niin, loppupäätös on puheen loppu, niin kuin kuolema on elämän loppu ja avioliitto rakkauden loppu. No niin, hyvä herra, minä ja ystäväni olemme tottuneet elämään yhdessä ja pelkäämme, että vieraan henkilön liittyminen seuraamme voisi häiritä tapojemme, mielipiteittemme, makumme ja luonteemme sopusointua. Meistä tulee kerran nykyisen taiteen neljä peruspistettä, sanon sen teille suoraan, ja tähän ajatukseen tottuneina meistä tuntuisi ikävältä nähdä vielä viides peruspiste...

— Mutta missä neljä on, siinä voi yhtä hyvin olla viisikin, uskalsi Carolus väittää.

- Kylläkin, mutta sittenpä meitä ei enää olekaan neljä.

— Tuo veruke on joutava.

— Ei mikään ole joutavaa tässä maailmassa, kaikki on kaikessa, pienistä puroista paisuu suuri joki, pienistä tavuista tulee säkeistöjä, ja vuoret on koottu hiekkajyväsistä. Niin sanotaan _Kansakuntien viisaudessa_, jota yksi kappale on näytteillä rantakadulla.

— Luulette siis, että herrat estelevät minua saavuttamasta läheisen toveruutensa kunniaa.

— Pelkään perin, jopa juurin, sanoi Colline, joka mielellään käytti tätä puolisukkeluutta, milloin vain sopi.

— Kuinka te sanoitte? kysyi Carolus ihmetellen.

— Anteeksi... se on vain tyhjänpäiväinen alkusoinnun tavoittelu, vastasi filosofi ja jatkoi: — Sanokaapa, mikä on hengen ylevillä vainioilla se vako, jota mieluimmin kynnätte?

— Suuret filosofit ja vanhat klassikot ovat esikuviani: heistä imen ravintoa hengelleni. _Télémaque_ herätti minussa ensiksi sen intohimon, joka nyt kalvaa minua.

— _Télémaque_, se kirja on rantakadun kaupassa usein esillä, sanoi Colline. — Se on sieltä aina saatavissa. Vielä äskenkin ostin sieltä yhden kappaleen viidellä soulla... mutta se olikin onnen kauppa. Luovutan sen kuitenkin teille tehdäkseni mieliksi. Se on muuten oivallinen teos ja sen aikuiseksi kirjaksi kerrassaan hyvä tyylin puolesta.

— Niin, monsieur, jatkoi Carolus, — korkeampi filosofia ja klassillinen kirjallisuus on minun henkinen ilmakehäni. Minun mielestäni taide on uskontoa, pappiutta.

— Juuri niin, myönsi Colline, — ja siitä on laulukin.

Ja hän alkoi hyräillä:

Pyhyyttä täynnä taide lie, mut meille tuttu on sen tie.

— Luullakseni se on _Robert Paholaisesta_, hän lisäsi.

— Sanoin, että taide on pyhää toimintaa, jatkoi Barbemuche, — kirjailijan pitäisi siis lakkaamatta...

— Anteeksi, keskeytti Colline, joka kuuli tornikellon lyövän kovin myöhäistä hetkeä, — pian on aamu käsissä ja pelkään viipymiseni herättävän levottomuutta henkilössä, joka on minulle varsin rakas... Sitä paitsi, mutisi hän itsekseen, — lupasin tulla kotiin... huomenna on hänen nimipäivänsä.

— Onpa todellakin jo hyvin myöhä, myönsi Carolus. — Lähtekäämme siis.

— Asutteko kaukana? kysyi Colline.

— Royale-Saint-Honoré numero kymmenen.

Colline oli aikaisemmin sattunut kerran käymään tässä talossa ja muisteli, että se oli erittäin komea.

— Puhun teistä ystävilleni, hän sanoi Barbemuchelle heidän erotessaan. — Olkaa varma, että teen kaiken voitavani saadakseni heidät teille suosiollisiksi... Mutta sallikaa minun antaa teille eräs neuvo.

— Antakaa kuulua.

— Olkaa rakastettava ja kohtelias neitejä Mimiä, Musettea ja Phémietâ kohtaan. Heillä on suuri vaikutusvalta ystäviini, ja jos saatte nuo mainitsemani neitoset tukemaan pyrkimyksiänne, on teidän helpompi suostuttaa Marcel, Schaunard ja Rodolphe.

— Koetan parastani, lupasi Carolus.

Seuraavana päivänä putosi Colline kuin pommi keskelle taiteilijatarhaa. Oli aamiaisen aika, ja aamiaista todella syötiin. Kolme paria istui pöydässä ahmien artisokkaa pippurikastikkeen kera.

— Hitto vieköön! huudahti Colline, — kylläpäs täällä herkutellaan, mutta eipä sitä pitkälle piisaa. Minä tulen, jatkoi hän sitten, — sen jalon kuolevaisen lähettämänä, jonka eilen tapasimme kahvilassa.

— Mieliikö hän nyt jo vaatia takaisin rahansa? kysyi Marcel.

— Oh, huudahti Mimi-neiti, — enpä olisi sitä uskonut! Hän on niin säädyllisen näköinen.

— Nyt ei ole lainkaan puhe siitä, vastasi Colline. — Tämä nuori mies haluaa päästä joukkoomme, tahtoo ostaa yhtiömme osakkeita ja tietenkin olla mukana osingonjaossa.

Kaikki kolme taiteilijaa kohottivat päänsä ja katsoivat toisiinsa.

— Niin on asia, lopetti Colline. — Neuvottelu voi siis alkaa.

— Mikä on suojattisi yhteiskunnallinen asema? kysyi Rodolphe.

— Hän ei ole minun suojattini, selitti Colline. — Eilen erotessamme pyysitte minua saattamaan häntä, ja hänkin omasta puolestaan lausui sensuuntaisen toivomuksen. Seurasin siis häntä. Huomaavaisuuksillaan ja hienoilla likööreillään hän lyhensi minulta osan yötä, mutta minä säilytin kuitenkin kaikesta huolimatta itsenäisyyteni.

— Erittäin hyvä, sanoi Schaunard.

— Hahmottele meille joitakin hänen luonteensa peruspiirteitä, pyysi Marcel.

— Ylevä sielu, ankarat tavat, vieroo viinitupia, suorittanut baccalaureat-tutkinnon, soittaa kontrabassoa, suora ja rehellinen, muuten mies, joka joskus vaihtaa viisifrangisen.

— Hyvältä kuuluu, sanoi Schaunard.

— Mitkä ovat hänen toiveensa?

— Olen sen jo sanonut. Hänen kunnianhimonsa on rajaton. Hänen tekee mieli sinutella meitä.

— Se merkitsee, että hän tahtoo meistä hyötyä, selitti Marcel, — kerskailla meidän ystävyydellämme.

— Mikä on hänen taiteensa? kysyi Rodolphe.

— Niin, puuttui Marcel taas puheeseen, — mitä hän harrastaa?

— Hänen taiteensa? toisti Colline. — Mitä hän harrastaa? Kirjallisuutta ja filosofiaa sekaisin.

— Mitä hän filosofiasta tietää?

— Hänen filosofiansa on hiukan yksinkertaista. Hän sanoo taiteen olevan pappiutta.

— Pappiutta? toisti Rodolphe hämmästyneenä.

— Niin.

— Ja miten on kirjallisuuden laita?

— Hän tutkii _Télémaquea_.

— Hyvä sekin, sanoi Schaunard pureskellen artisokan juuripuolta.

— Mitä, onko se hyvä, ääliö? keskeytti Marcel. Älä missään nimessä toista mokomaa puhetta, kun muita ihmisiä on lähellä.

Schaunard pahastui tästä ojennuksesta, niin että antoi pöydän alitse potkun Phémielle, jonka hän yllätti lusikoimasta hänen kastikettaan.

— Vielä kerran, sanoi Rodolphe, — mikä on hänen asemansa maailmassa, mistä hän elää, nimi, asunto?

— Hänen asemansa on arvokas. Hän on kaikenkaltaisten aineiden professori rikkaassa perheessä. Hänen nimensä on Carolus Barbemuche, hän tuhlaa tulojaan ylhäisen anteliaasti ja asuu Royale-kadun varrella.

— Kalustetussa huoneessa?

— Ei, kalusto on oma.

— Pyydän puheenvuoroa, sanoi Marcel. — Minusta Colline on ilmeisesti lahjottu. Hän on jo edeltäkäsin myynyt äänensä muutamien likööripikarien hinnasta. Älä keskeytä, puhisi Marcel nähdessään filosofin nousevan panemaan vastalausettaan, — saat kyllä heti vastata. Collinella on kauppiaan sielu, hän on esittänyt teille tämän muukalaisen liian edullisessa valossa voidaksemme pitää sitä totena. Olen jo sanonut teille arvaavani tämän muukalaisen kavalat aikeet. Hän tahtoo keinotella meillä. Hän on sanonut itselleen: Kas tuossa on kelpo miehiä, jotka tulevat menestymään maailmassa. Pitääpä ryhtyä heidän kanssansa yksiin tuumiin kohotakseni heidän mukanaan maineen kukkuloille.

— Hyvin sanottu, virkkoi Schaunard. — Vieläkö siellä on kastiketta?

— Ei, vastasi Rodolphe,— painos on lopussa.

— Toiselta puolen, jatkoi Marcel, — tämä kavala kuolevainen, jota Colline suosittelee, tavoittaa nähtävästi toveruutemme kunniaa rikollisin ajatuksin. Emme ole täällä yksinämme, herrat, jatkoi puhuja luoden kaunopuheisen silmäyksen naisiin. — Tänä ventovieras, joka _kirjallisuuden verhossa_ pyrkii lietemme ääreen, voi ehkä olla vain ilkeä viettelijä. Harkitkaa tarkoin! Minä puolestani äänestän häntä vastaan.

— Pyydän puheenvuoroa, huusi nyt Rodolphe, — vain erästä oikaisua varten. Erinomaisessa, vaikka ennakolta valmistamattomassa puheessaan Marcel sanoi, että tämä Carolus tahtoi meitä häväistäkseen tunkeutua joukkoomme kirjallisuuden verhossa.

— Se oli puhetaidollinen kuvio, selitti Marcel.

— Hiiteen koko kuvio, se on huono. Kirjallisuudella ei ole verhoa.

— Koska kerran olen joutunut asian esittelijäksi, sanoi Colline nousten, — niin tahdon myös suorittaa osani loppuun saakka. Mustasukkaisuuden vallassa ystävämme Marcel näkee aaveita keskellä päivää, suuri taiteilija on kaistapäinen...

— Järjestykseen! kirkui Marcel.

— ...kaistapäinen siinä määrin, että hän, niin erinomainen piirustaja, käyttää puheessaan kuviota, jonka sopimattomuuden edellinen puhuja jo on musertavasti osoittanut.

— Colline itse on päästä vialla! huusi Marcel läimäyttäen pöytään nyrkiniskun, joka sai aikaan suurta meteliä läsnäolevissa lautasissa. — Colline ei ymmärrä rahtuakaan tunteen asioita, hän ei ole pätevä niistä puhumaan. Sydämen asemesta hänellä on madonsyömä kirjarämä rinnassaan! (Pitkällistä naurua Schaunardin puolelta.)

Tämän metelin kestäessä Colline käänteli arvokkaasti valkoisen kaulaliinan poimuihin verhottua puhe-elintään ja hiljaisuuden palattua jatkoi puhettaan näin:

— Hyvät herrat, haihdutan yhdellä ainoalla sanalla mielestänne sen turhan pelon, jonka Marcelin sanat ehkä ovat teissä herättäneet Carolusta kohtaan.

— Sopiihan koettaa, sanoi Marcel ivallisesti.

— Se käy yhtä helposti kuin tämä, vastasi Colline sammuttaen yhdellä puhalluksella tulitikun, jolla oli sytyttänyt piippunsa.