Part 6

— Se heistä. Teillä ei ole Meksikossa muuta tehtävää kuin työnhaku. Minä annan teille työtä. Olette iso mies ja väkevä kuin härkä. Jääkää luokseni, _señor_. Minä teen teistä kapteenin. Tarvitsen miestä, joka puhuu hiukan englanninkieltä ja on gringon näköinen. Te kelpaatte mainiosti. Hankimme paljon rahaa — te ja minä. Hankimme sitä, samalla kun taistelemme vapauttaaksemme Meksikko-poloiseni. Kun Meksikko on vapautettu, taistelemme vielä jonkun verran vapauttaaksemme sen uudelleen. Muullakin tavoin voi saada paljon rahaa, kun ratsastelee ympäri rikkaassa seudussa mukanaan sotilaita vapauttamassa vertavuotavaa isänmaa-parkansa. Ymmärrättekö?»

»Kyliä luullakseni», vastasi Billy, »ja ehdotuksenne kuulostaa varsin hyvältä. Pääseekö kumppanini mukaan?»

»Mitä?»

»Teettekö myöskin ystävästäni kapteenin?»

Pesita nosti käsiään ja mulkoili silmiään pyhän kauhun vallassa. Ottaa gringo hänen joukkueeseensa! Se oli kuulumatonta.

»Hänet ammutaan!» kiljaisi hän. »Olen vannonut tappavan! kaikki gringot. Minusta tulee isänmaani pelastaja. Puhdistan sen kaikista yhdysvaltalaisista.»

»No sitten ei minustakaan tule kapteenia», virkkoi Billy vakaasti. »Se mies on oikeata maata. Jos kukaan suuri öykkäri luulee saavansa nitistää pikku Bridgen, kun Billy Byrne on saapuvilla, niin hän saa nähdä erehtyneensä pahan kerran. Hän ja minä olemme nähkääs kuin veljeksiä.»

»Pidättekö tästä gringosta?» kysyi Pesita.

»Se on tietty», huudahti Billy.

Pesita mietti useita minuutteja. Hänen mielessään oli suunnitelma, jota varten hän tarvitsi juuri tämän muukalaisen kaltaisen miehen apua — hän tarvitsi henkilön, jota ei lainkaan tunnettu ympäristössä ja jonka ilmestymistä kaupunkiin ei paraskaan kuvittelija voisi panna yhteyteen rosvopäällikkö Pesitan puuhien kanssa.

»No niin», alkoi hän vihdoin, »annan ystävänne poistua vapaasti. Lähetän hänet varman turvajoukon saattamana El Orobon rancholle. Ehkäpä hän jonkun ajan kuluttua auttaa meitä siellä. Jos te jäätte, päästän hänet menemään. Muussa tapauksessa ammutan teidät kummankin ja Miguelin.»

»Miksi olette kiukuissanne Miguelille?» kysäisi Billy. »Hän on vaaraton miekkonen.»

»Hän on Villan puolella. Jos Villa voittaa, tulvii Meksikkoon gringoja. Hän menettelisi aivan samoin kuin Huerta olisi tehnyt, jos olisi saanut tilaisuuden.»

»Päästäkää se lallusrukka tiehensä!» penäsi Billy. »Silloin, jään seuraanne. Hänellä on vaimo ja lapsia — ette suinkaan tahdo jättää heitä hoivattomiksi tähän kirottuun maahan!»

Pesita myhäili suopeasti.

»Olkoon menneeksi, herra kapteeni», hän myönsi, kumartaen syvään. »Päästän Miguelin ja arvoisan ystävänne vapaiksi. Lähetän heidän mukaansa riittävän turvajoukon.»

»Sepä kelpo jehun puhetta!» huudahti Billy, ja Pesita hymyili hyvillään, sillä hän luuli saaneensa jonkun kohteliaan nimityksen 'Granavenuun' kielellä. »Minä lähden kertomaan sen heille», lisäsi Billy.

»Menkää!» sanoi Pesita. »Ja ilmoittakaa heille, että he lähtevät matkaan varhain huomenaamulla!»

KOLMASTOISTA LUKU

Pesita muuttaa suunnitelmiaan

Billyn poistuttua siihen suuntaan, johon sotilaat olivat vieneet Bridgen ja Miguelin, viittasi Pesita luokseen erään miehen, joka seisoi pyssyynsä nojaten vähän matkan päässä »kenraalistaan» — paljasjalkaisen retkaleen, joka oli pantu päämajan ajutantiksi.

»Lähettäkää kapteeni Rozales puheilleni!»

Sotilas löntysti pois, lähestyen pientä seuruetta erään puun varjossa loikoilevia, naureskellen ja savukkeita kierrellen pakinoivia miehiä, joilla kullakin oli päässään leveälierinen, metallilevyllä koristettu hattu. Hän teki kunniaa heistä yhdelle ja ilmoitti sanomansa, minkä jälkeen pitkä, luiseva kapteeni Rozales nousi ja meni Pesitan luokse.

»Tänään tuotu kookas mies ei ole gringo», virkkoi Pesita aloittaakseen keskustelun. »Hän on Granavenuusta. Hänestä voi koitua meille paljon hyötyä, sillä hän näyttää gringolta ja on minulle sopiva mies. Voimme käyttää häntä hyväksemme. Lisäksi hän on hyvin iso ja näyttää kovin vankalta. Hänestä pitäisi sukeutua hyvä taistelija, eikä meillä ole niitä liikoja. Nimitin hänet kapteeniksi.»

Rozales naurahti. Pesitan satamiehisessä joukkueessa oli jo nyt viisitoista kapteenia.

»Missä on Granavenuu?» tiedusti Rozales.

»Tarkoitatteko, rakas kapteeni», huudahti Pesita, »ettette te, niin hyvän kasvatuksen saanut mies, tiedä, missä Granavenuu on? Se minua hämmästyttää. Sehän on saksalainen siirtomaa.»

»Niin tietystikin. Muistan sen nyt varsin hyvin. Se oli vain hetkeksi hävinnyt mielestäni. Isoisäni, joka oli innokas matkailija, kävi siellä useita kertoja. Kuulin hänen monasti kertovan siitä.»

»Mutta en kutsunut teitä keskustelemaan Euroopan maantieteestä», keskeytti Pesita. »Pyysin teitä luokseni ilmoittaakseni teille, ettei muukalainen suostu palvelukseeni, jollen vapauta hänen gringoystäväänsä ja tuota nuuskivaa Miguel-vakoilijaa. Minun oli pakko taipua, sillä voimme käyttää muukalaista. Senvuoksi lupasin hänelle lähettää toiset huomenaamulla matkalle riittävän saattojoukon seuraamina, ja te, rakas kapteeni, lähdette vartioston komentajaksi.

— Henkenne tähden kunnioittakaa lupaustani, Rozales; mutta jos jotkut Villan hirtehiset sattuvat karkaamaan kimppuunne ja taistelussa, kun te koetatte puolustaa gringoa ja Miguelia, molemmat kaatuvat Villan miesten kuulista, niin — se olisi valitettavaa, Rozales, mutta se ei olisi teidän vikanne. Kukapa tosiaankaan voisi moittia teitä, joka taistelitte uljaasti ja panitte oman ja miestenne hengen vaaraan täyttäessänne pyhää velvollisuuttanne? Rozales, jos niin kävisi, niin mitäpä muuta voisin tehdä osoittaakseni tyytyväisyyttäni teitä kohtaan kuin korottaa teidät everstiksi?»

»Puolustan heitä oman henkeni uhalla, kenraali», huudahti Rozales, kumartaen syvään.

»Hyvä on!» kiitti Pesita. »Muuta asiaa ei minulla olekaan.»

Rozales kääntyi palaamaan tupakoitsevien miesten piiriin.

»Seis, kapteeni!» huusi Pesita. »Vielä yksi seikka. Suvaitsetteko ilmoittaa muille upseereille, että granavenuulainen muukalainen on kapteeni ja että häntä on kohdeltava hyvin, mutta ettei hänelle saa puhua pyhästä työstämme vapauttaessamme vertavuotavaa, onnetonta Meksikko-parkaamme, mitään sellaista, mikä voisi loukata häntä tai vahingoittaa hänen käyttökelpoisuuttaan?»

Taaskin Rozales kumarsi ja lähti. Tällä kertaa häntä ei kutsuttu takaisin.

Billy tapasi Bridgen ja Miguelin istumassa maassa kaksi likanaamaista sotilasta vartijoinaan. Viimemainitut olivat jonkun matkan päässä. He eivät estäneet Billyä lähestymästä vankeja, vaikka he olivat hieman kummastuneen näköisiä, kun hän asteli heidän luokseen vartioimattomana.

Billy istuutui Bridgen viereen ja purskahti nauramaan.

»Mikä sinua huvittaa?» kysyi Bridge. »Surmataanko meidät hirttämällä eikä ampumalla?»

»Ei kummallakaan tavalla», vastasi Billy. »Minä olen kapteeni. Mitä arvelet siitä?»

Hän selosti, mitä hänen ja Pesitan kesken oli tapahtunut Bridgen ja Miguelin kuunnellessa tarkkaavasti hänen kertomustaan.

»Se näytti minusta ainoalta jekulta pelastaaksemme nuppimme», selitti Billy. »Olimme pahemmassa klikissä kuin olin luullut.»

»Heitä sikseen jätkien sanat, Billy», kehoitti Bridge, »ja puhu siivoa kieltä. Tiedäthän itsekin osaavasi.»

»Olet oikeassa, veikko», myönsi Billy sävyisesti. »Minulta näet aina unohtuu se, kun minulla on jotakin perin tärkeätä jutusteltavana. Silloin turvaudun jälleen entiseen murteeseeni. No niin, kuten aioin sanoa, en olisi suostunut tekemään Sitä, jollet Sinäkin olisi saanut jäädä, mutta hän ei taipunut ottamaan sinua. Hän vihaa katkerasti kaikkia gringoja, ja se juttu, jonka latelit hänelle, että minä muka olin kotoisin jostakin vieraasta Granavenuu-nimisestä maasta, kävi täydestä kuin väärä raha. Hän ilmoitti, että jollen jäisi häntä auttamaan, hän nitistäisi meidät kaikki.»

»Miten on sen paukun laita, josta mainitsit?» tiedusti Bridge.

»Se on minulla vieläkin.» Billy hiveli jotakin kovaa esinettä, joka heilahteli paidan sisäpuolella hänen vasemmassa kainalossaan. »Mutta, hyvä Jumala, mies! Mitä mahdoin kokonaiselle joukkueelle? Olisin ehkä saanut kaadetuksi heistä muutamia, mutta loppujen lopuksi he olisivat surmanneet meidät kaikki. Tämä toinen keino on viisaampi, vaikka minusta on perin vaikea erota sinusta, vanha veikko.»

Sitten hän oli hiljaa hetkisen, katsoa tuijottaen maahan. Bridge vihelsi ja rykäisi.

»Olen aina halunnut viettää vuoden Riossa», hän sanoi. »Tapaamme toisemme siellä, Billy, kun pääset pujahtamaan täältä.»

»Sinäpä sen sanoit», varmensi Billy. »Siis Riossa niin pian kuin suinkin. Pesita lupasi vapauttaa teidät kummankin huomenaamulla ja lähettää teidät riittävän turvajoukon saattamina — Miguelin onnelliseen kotiinsa ja sinut El Orobon rancholle. Se vanha vintiö ei taida sittenkään olla tuiki ilkeä.»

Miguel herkisti korviaan kuullessaan mainittavan turvajoukosta. Hän kumartui eteenpäin lähemmäksi kumppanuksia ja kuiskasi:

»Kuka tulee komentamaan saattojoukkoa?»

»En tiedä», vastasi Billy. »Mitä väliä sillä on?»

»Siitä riippuu, jäämmekö me, ystävänne ja minä, henkiin vai kuolemmeko», virkkoi Miguel. »Minulle on saattojoukko aivan tarpeeton. Minä osaan liikkua kaikkialla Chihuahuassa yhtä hyvin kuin Pesita tai yksikään hänen hirtehisistään. Olen koko ikäni tullut toimeen ilman saattajia.

— Ystävänne laita on luonnollisesti toisin. Kenties olisi hyvä, jos hänellä olisi seuraa El Oroboon saakka. Ehkä on kaikki oikein ja paikallaan, mutta odotetaan, kunnes saadaan tietää, kuka tulee turvajoukon päälliköksi. Tunnen Pesitan hyvin. Tunnen hänen menettelytapansa. Jos Rozales ratsastaa huomenaamulla muassamme, niin saatte sanoa jäähyväiset ystävällenne, sillä ette enää milloinkaan kohtaa häntä Riossa ettekä muuallakaan. Hän ja minä olemme vainajia ennen kello kymmentä.»

»Mikä saa teidät luulemaan niin, mies?» kysyi Billy.

»En luule, _señor_», vastasi Miguel, »vaan tiedän.»

»No niin», sanoi Billy, »katsotaanpa!»

»Jos Rozales lähtee», jatkoi Miguel, »niin älkää hiiskuko mitään! Siitä ei olisi mitään apua. Mutta silloin osaamme olla varuillamme, ja jos suinkin voitte, niin hankkikaa meille pari revolveria! Siinä tapauksessa —» Hän kohautti olkapäitään, ja hänen huulillaan väreili heikko hymy.

Heidän puhellessaan lähestyi heitä eräs sotilas ja ilmoitti etteivät he enää olleet vankeja, vaan saivat vapaasti liikkua leirissä. »Mutta», hän lisäsi, »kenraali pyytää teitä pysyttelemään leirin alueella. Kukkuloilla on paljon rosvoja, ja kun te nyt olette hänen vieraitaan, on hän huolissaan teidän turvallisuudestanne.»

Mies puhui espanjankieltä, joten Bridgen oli käännettävä hänen sanansa Billylle, sillä tämä oli ymmärtänyt ne vain osittain.

»Tiedusta häneltä», pyysi Byrne, »koskeeko tuo määräys minuakin!»

»Hän selittää, ettei se koske», vastasi Bridge kysyttyään sotilaalta. »Kapteeni on muka nyt yksi heistä ja saa mennä ja tulla mielensä mukaan kuten muutkin upseerit. Niin on Pesita käskenyt.»

Billy nousi seisomaan. Sanansaattaja oli palannut vahtipaikalleen päämajaan.

»Näkemiin, kumppani», virkkoi Billy. .»Jos minun on mieli auttaa sinua ja Migiä, on sitä parempi, kuta vähemmän meitä nähdään yhdessä. Poistun luotanne tuonne mustalaisjoukkueeseen ja opettelen istumaan kantapäilläni. Se näkyy olevan yleinen tapa täällä, ja minun on harjaannuttava rosvoksi, kun kerran olen yksi heistä.»

»Hyvästi, vanha veikko! Muista Rioa!»

»Ja revolvereja, _señor_!» lisäsi Miguel.

»Olkaa huoleti!» vastasi Billy ja poistui savukkeita polttavien miesten pientä ryhmää kohti.

Hänen lähestyessään katsahti Rozales häneen hymyillen, nousi sitten pystyyn ja ojensi kätensä.

»Herra kapteeni, tervetuloa joukkoomme! Olen kapteeni Rozales.» Hän empi, odottaen Billyn ilmoittavan nimensä.

»Nimeni on Byrne», esitteli Billy itsensä. »Hauska tutustua teihin, kapteeni.»

»Siis kapteeni Byrne.» Ja Rozales alkoi esitellä tulokasta upseeritovereilleen.

Jotkut heistä olivat samoin kuin Rozales sivistyneitä miehiä, jotka olivat olleet vakinaisen sotaväen upseereja edellisten hallitusten aikana, mutta muuttuneet rosvoiksi, mikä oli turvallisempaa kuin jättäytyä heti uhkaavan surman suuhun silloin vallassa olleen puolueen vainon alaisina. Muut olivat enimmäkseen puhdasverisiä intiaaneja, jotka täysikasvuisiksi tultuaan olivat viettäneet koko elämänsä lainsuojattomina pahantekijöinä.

Kaikki he olivat pienikokoisia paitsi jättimäistä Byrneä. Rozales ja kaksi muuta puhuivat englanninkieltä. Näiden kanssa Billy keskusteli. Hän koetti saada heiltä selville sen upseerin nimen, jonka tuli komentaa seuraavana aamuna Bridgeä ja Miguelia laaksoon saattavaa osastoa, mutta sekä Rozales että muut vakuuttivat, etteivät tietäneet sitä.

Kysyessään sitä Billy katsoi Rozalesia suoraan silmiin. Hän näki miehen silmäterien supistuvan ja pani merkille, että hänen ruumiinsa kallistui hieman taaksepäin, mikä myöskin on päättäväisyyden merkki. Siitä Billy päätteli, että Rozales valehteli, vaikka tiesi, kuka olisi saattojoukon päällikkönä, ja siinä tiedossa oli jotakin turmiollista, sillä muutoin hän olisi sen myöntänyt.

Billy alkoi pohtia suunnitelmia pelastaakseen ystävänsä siitä kohtalosta, jonka Pesita aikoi hänelle valmistaa. Myöskin Rozalesin ajatukset liikkuivat nopeasti. Hän ei ollut typerä. Miksi oli muukalainen udellut turvajoukon päällikön nimeä? Hän ei tuntenut henkilökohtaisesti ainoatakaan upseeria. Mitä eroa voisi niin ollen hänen mielestään olla sillä, kuka lähtisi saattamaan hänen ystäväänsä? Niin, mutta Miguel tiesi, että sillä oli eroa. Miguel oli kuiskutellut uudelle kapteenille ja herättänyt hänen epäluulonsa.

Rozales pyysi anteeksi ja nousi pystyyn. Vähän ajan kuluttua hän oli Pesitan puheilla, kertoi tälle epäilynsä ja esitti uuden suunnitelman.

»Älkää lähettäkö minua saattojoukon mukana!» hän neuvoi.

»Lähettäkää kapteeni Byrne!»

Pesita vihelsi sellaiselle ajatukselle.

»Malttakaahan!» pyysi Rozales. »Antakaa muukalaisten lähteä komennettavanaan puolikymmentä valittua miestä, jotka huolehtivat siitä, ettei mikään mene sekaisin. Tuntia ennen päivänkoittoa lähetän edeltäpäin kaksi miestä — parhaat ampujamme. He sijoittuvat meille kummallekin tuttuun paikkaan, ja keskipäivällä palaa kapteeni Byrne joukkueineen leiriin ja kertoo, että heidän kimppuunsa hyökkäsi osasto Villan miehiä ja että molemmat vieraamme ammuttiin. Se on surullista; mutta se ei ole meidän syymme. Me vannomme kostavamme Villalle, ja kapteeni Byrne vihaa häntä, kuten kunnon Pesitalaisen tuleekin.»

»Olette ovela kuin arosusi, hyvä kapteeni», huudahti Pesita. »Tapahtukoon teidän ehdotuksenne mukaan! Saatte mennä. Lähetän noutamaan kapteeni Byrneä ja annan hänelle määräykset huomisen varalta.»

Rozalesin astellessa verkkaisesti tiehensä, nousi Pesitan teltan varjosta hahmo, joka pujahti pimeyteen.

NELJÄSTOISTA LUKU

Väijytys

Ja niinpä Bridge ja Miguel lähtivät seuraavana päivänä aamiaisen syötyään laskeutumaan laaksoon kapteeni Billy Byrnen komentaman turvajoukon saattamina. Vanha asetakki ja leveälierinen hattu — molemmat upseeritoverien lahjoittamat — muodostivat kapteeni Byrnen upseerivaatetuksen. Hänen ratsunsa oli Pesitan sotajoukon hevosaitauksen kookkain. Billy kohosi huomattavasti miestensä yläpuolelle.

Tunnin verran he ratsastivat polkua myöten Billyn ja Bridgen keskustellessa monenlaisista asioista, visusti karttaen sitä kysymystä, joka alinomaa pyöri heidän kummankin mielessään. Miguel ratsasti ääneti ja omissa aatoksissaan. Edellisenä iltana hän oli kuiskannut jotakin Bridgelle ryömittyään pimeydestä nukkumaan tämän viereen, ja aamulla oli Bridge saanut tilaisuuden ilmoittaa meksikkolaisen tiedot Billylle.

Viimeksimainittu oli vain hieman kohauttanut kulmakarvojaan, mutta sittemmin hymyillyt tavallista enemmän. Joku seikka näytti huvittavan häntä äärettömästi.

Hänen vierellään joukkueen etunenässä ratsastivat Bridge ja Miguel. Heidän jäljessään tuli kuusi pienikokoista, tummaihoista ratsumiestä — valiomiehet, joihin Pesita saattoi luottaa.

Tällä kohdalla polku vei ahtaan ja syvän rotkon läpi, jonka sadeajan tulvat olivat uurtaneet pehmeään tomumaahan, mutta joka nyt oli kuivilla. Kummallakin reunalla kasvoi kaktuksia ja mesquitejä suojaisena verhona, jonka takana kokonainen rykmentti olisi voinut piileskellä. Se oli ihanteellinen väijytyspaikka.

»Tässä, _señor capitan_», supatti Miguel, kun he lähestyivät rotkoa.

Matala kukkula esti heidät näkemästä siitä muuta kuin suun ja piilotti samalla heidän näkyvistään kaikki kauempana mahdollisesti väijyvät viholliset.

Kuultuaan Miguelin sanat Byrne käänsi ratsunsa oikealle, poiketen tieltä, joka kulki veden uurtaman syvänteen pohjalla kukkulan juuritse, mutta samassa kannusti yksi ratsumiehistä hevostaan ja ajoi hänen kupeelleen, huutaen espanjankielellä, että hän oli väärällä polulla.

»Mitä tuo veitikka höpisee?» kysyi Billy Miguelilta.

»Hän väittää, että teidän on pysyttävä rotkossa, _señor capitan_», selitti meksikkolainen.

»Käskekää hänen pysyä lestissään!» oli Byrnen lakooninen vastaus, samalla kun hän hoputti hevostaan eteenpäin ratsastaakseen rosvon ohitse.

Sotilas syyti kokonaisen tulvan vastaväitteitä. Taaskin hän ohjasi ratsunsa Billyn eteen, ja tällä kertaa hänen viisi toveriaankin ehätti sulkemaan tietä.

»Tämä polku vie harhaan», he kiljuivat. »Tulkaa tätä toista tietä, kapteeni! Pesita määräsi niin.»

Billy käsitti, mitä he tarkoittivat, ja viittasi heitä väistymään.

»Tämän retken johtaja olen minä», hän huudahti. »Pois tieltä ja vikkelästi, jos tahdotte säilyä ehein nahoin!»

Hän kannusti ratsuaan uudelleen. Taaskin sijoittuivat ratsumiehet hänen tielleen, ja tällä kertaa heidän päämiehensä viritti karabiininsa hanan. Hänen liikkeensä olivat uhkaavat. Billy oli hyvin lähellä häntä. Heidän hevosensa lavat olivat vastakkain, rosvon ratsu melkein poikittain tiellä.

Billy Byrne oli enemmän kuin joltisenkin hyvin tutustunut äkillisten nujakkain tärkeimpiin ohjeisiin. Pelkäämättä erehtymistä voi sanoa, ettei hän ollut koskaan kuullut mainittavan Van Bibberiä; mutta hän tiesi yhtä hyvin kuin Van Bibberkin, että ensimmäisen iskun antajalla on etupuoli.

Virkkamatta sanaakaan ja varoittamatta millään tavoin hän iski, kumartuen eteenpäin antaakseen pontta nyrkilleen, joka osui suoraan miehen leukaan, niin että tämä lennähti satulastaan yhtä keveästi kuin juntan sinkauttamana.

Samassa tempasivat Bridge ja Miguel revolverit poveltaan, ja kun Billy pyöräytti ratsunsa jäljelläolevia viittä kohti, alkoivat hänen kumppaninsa ampua heitä.

Taistelu oli lyhyt ja hilpeä. Yksi oli vähällä päästä pakoon, mutta Miguel, joka sattui olemaan erinomainen revolverilla ampuja, kellisti hänet sadan askeleen päästä. Sitten meksikkolainen sivistyneen sodankäynnin säännöistä lainkaan välittämättä surmasi ne, jotka eivät vielä olleet kuolleet.

»Emme saa jättää ainoatakaan jäljelle kertomaan Pesitalle valheellisia juttuja», hän selitti.

Jopa Billy Byrnestäkin tuntuivat nämä kylmäveriset murhat säälimättömiltä ja häikäilemättömiltä; mutta hän ymmärsi, että ne olivat välttämättömät, vaikka hän ei olisikaan voinut pakottaa itseään suorittamaan niitä tekoja, jotka meksikkolainen pani toimeen niin kylmäverisesti, jopa ilmeisesti nauttien.

»Ja nyt käydään käsiksi toisiin!» huudahti Miguel varmistauduttuaan siitä, että kaikki kuusi olivat todella kuolleet.

Kannustaen hevostaan Billy ja Bridge ratsastivat hänen perässään, rosoista maata pitkin pikku kukkulan juurelle ja sitten yhdensuuntaisesti rotkon kanssa satakunta metriä, kunnes he havaitsivat kaksi intiaania, nämä seisoivat karabiinit kädessä ilmeisesti tyrmistyneinä odottamattoman ammunnan johdosta, jonka he olivat äsken kuulleet ja joka tuntui heistä käsittämättömältä.

Huomatessaan kolmikon tarkka-ampujat painuivat suojaan ja laukaisivat. Billyn hevonen tuupertui ensi pamauksen kajahtaessa, nousi jälleen pystyyn, kohosi takajaloilleen ja kellahti sitten kumoon kuolleena.

Ratsastaja heittäytyi sivulle ja oli pian jaloillaan, laukaisten kahdesti puolittain piilossa olevia miehiä kohti. Miguel ja Bridge ratsastivat vinhaa vauhtia lähemmäksi, samalla ampuen. Toinen miehistä, jotka Pesita oli lähettänyt väijymään ja murhaamaan vieraitaan, pudotti pyssynsä, painoi kädet rintaansa vasten, parkaisi ja vaipui mesquitepensaan taakse. Toinen kääntyi ja hypähti rotkon reunalle, suistuen sitten suinpäin rinnettä alas kierien uoman pohjalle ja nostattaen kokonaisen pilven kuivaa pölyä.

Noustuaan pystyyn hän lähti juoksemaan kuivuneen joen uomaa ylöspäin, syöksähdellen mutkaisissa kaarroksissa kehnosta suojapaikastaan toiseen. Billy Byrne meni rotkon reunalle ja vei karabiininsa poskelleen. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät säkenöivät, ja säännöllisillä kasvonpiirteillä väikkyi hymy.

»Tämä on elämää!» hän huudahti ja veti liipaisinta.

Alhaalla oleva mies, joka juoksi henkensä edestä kuin säikytetty jänis, kellahti vatsalleen, ponnisti kerran noustakseen ja retkahti sitten hervottomana maahan ikuisiksi ajoiksi.

Miguel ja Bridge olivat tällä välin laskeutuneet satulasta ja tulivat nyt Byrnen luokse. Meksikolainen myhäili leveästi.

»Kapteeni on mainio taistelija», hän kehui. »Kuinka suuresti rakas kenraalini ihailisikaan kapteenin kaltaista miestä. Epäilemättä hän korottaisi teidät everstiksi. Lähtekää mukaani, señor capitan, ja onnenne on varma!»

»Minne niin?» tiedusti Billy Byrne.

»Vertavuotavan Meksikko-paran vapauttajan, kenraali Francisco Villan, leiriin.»

»Se ei kävele», vastasi Billy. »Nyt olen liittynyt tämän Pesita-vekkulin joukkueeseen ja taidanpa pitää sanani. Hän on antanut minulle enemmän huvia viimeksikuluneina neljänäkolmatta tuntina kuin olen saanut erottuani rakkaasta ystävästäni Yokan valtiaasta.»

»Mutta, paras kapteeni», huudahti Miguel, »ette suinkaan aikone palata Pesitan luokse? Hän ampuu teidät omin käsin saatuaan tietää, mitä täällä on tapahtunut.»

»Sitä en usko», vastasi Billy.

»Sinun olisi paras lähteä Miguelin mukaan, Billy», suostutteli Bridge. »Pesita ei anna tätä sinulle anteeksi. Sinä olet tuhonnut häneltä tänään kahdeksan miestä, eikä hänellä ole sotilaita edes riittävästikään. Lisäksi olet tehnyt hänelle kepposen sotkemalla hänen suunnitelmansa, ja jollen erehdy, saat kyllä maksaa sen.»

»Ei», intti Billy, »minä melkeinpä pidän tästä Pesita-veijarista. Aion kuljeksia vielä jonkun aikaa hänen seurassaan. Ainakin tahdon nähdä hänen kasvonsa selostaessani hänelle retkeäni. Te, pojat, laputtakaa nyt tiehenne ja puikkikaa turvaan! Minä puolestani palaan leiriin.»

Hän meni kaatuneiden tarkka-ampujien ratsujen piilopaikkaan, päästi niistä toisen vapaaksi ja nousi toisen selkään.

»Näkemiin, pojat!» hän huusi. Heilautettuaan jäähyväisiksi kättään hän pyöräytti hevosensa ympäri, kannusti sitä ja lähti nelistämään takaisin samaa tietä, jota he äsken olivat tulleet.

Miguel ja Bridge katselivat häntä hetkisen; sitten hekin nousivat satulaan ja ratsastivat päinvastaiseen suuntaan. Bridge ei hyräillyt ainoatakaan säkeistöä koko sinä päivänä. Hänen sydämensä oli raskas, sillä hän kaipasi Billy Byrneä ja oli huolissaan siitä kohtalosta, joka tätä odotti rosvojen leirissä.

VIIDESTOISTA LUKU

Leijonaa ärsyttämässä

Hilpeänä kuin leivonen Billy Byrne ratsasti ripeätä vauhtia polkua myöten takaisin leiriin. Hän ajatteli perin huvitettuna tulevaa keskusteluaan Pesitan kanssa ja rajua, puolivilliä elämää, jota hän saisi viettää rosvopäällikön seurassa.

Koko elämänsä ajan Billy oli saanut kokea kiihottavia seikkailuja. Ollessaan sakilaisena, tappelupukarina, katurosvona ja murtotaiteilijana Billy oli löytänyt yllinkyllin mielenkiintoista Chicagon laajan Länsipuolen synkiltä, nokisilta, rotkomaisilta kujilta, ja sitten oli kohtalo viskannut hänet Yokan kolkoille rannoille uusiin seikkailuihin, jotka olivat omiaan kehittämään voimakkaan miehen parhaita puolia ankarassa taistelussa olemassaolosta raakalaisia ja vaikeita elinehtoja vastaan.