Part 6

Vanhus kertoi: "Ennen minä jo olen maininnut, että muinoin myöskin vöyriläiset kävivät pyyntiretkillä. Kerran monta, monta, ehkäpä sata vuotta sitte oli joukko venekuntia, yhteensä 70 nainutta pyyntimiestä ja monta naimatonta, kokoutunut 'jäämajaan' eli 'kylmään pihaan'. Siksi me sanomme sellaisia paikkoja, joissa jäät ovat röykköytyneet korkeiksi seiniksi, niin että siinä on ikään kuin katoton huone. Pyyntimiehet usein etsivät suojaa niistä jäämajoista purevilta merituulilta. Hylkeetkin mielellään kokoutuvat sellaisiin paikkoihin, jos aukkoja on lähellä jäässä taikka se paikoittain on niin ohutta, että ne voivat omalla tavallaan käsillänsä sorvata siihen reikiä, noustaksensa ylös."

Suusta suuhun kulkenut tarina Hailuodon jäämajan tapauksesta kertoo, että vöyriläiset olivat kaivaneet reikiä viinalekkereihinsä, saadakseen helpommin imetyksi viinaa, sitte juopuneen ja pitäneen syntistä puhetta.

Punainen hansikas putosi taivaasta, ja eräs kippari otti hansikkaan ja katseli sitä vakavana, mutta toiset nauroivat. Silloin kuului ääni, kovempi kuin myrskyn pauhu, hitaasti lausuvan nämä sanat:

"Sinä nuori mies, joka hansikkaan otit, pidä varasi ja lähde rauhassa."

"Lähde pois täältä, sanoi ääni", huomautti Ullus-Gabbel, mutta useimmat arvelivat, että tottahan Rias-Matti, joka oli vanhin, sen myöskin paraiten tiesi.

Vanhus jatkoi: "Kippari, joka oli korjannut hansikkaan, läksi pois majasta ja kaikki hänen pyytäjänsä purkamaan telttaa. Eivät he monta askelta ehtineet astua, kuin jäämaja hirvittävällä rytinällä kaatui kokoon ja hautasi kaikki siinä olijat. Pelastunut venekunta pysähtyi kauhuissaan ja kippari luki vavisten Herra siunatkoon. Sitte he ottivat muista teltoista, jotka nyt olivat miehittä, pyssyt ja muut arvokkaimmat tavarat, sovittivat ne omaan hyljeveneesensä ja purjehtivat kotiinsa Vöyriin, jossa tuli suuri suru; ei siellä koskaan unhoteta synninrangaistusta Hailuodon jäämajassa. Monta Vöyrin miestä läksi korjaamaan telttoja, mutta myrsky oli särkenyt jään, ajanut kaikki Pohjanlahdelle ja murskannut kaikki veneet."

Joukko nuorukaisia seisoi rappusten edessä hartaasti kuunnellen Rias-Matin kertomusta. Minä kysyin, olivatko he valmiit kohta lähtemään pyyntiretkille, ja he katsahtivat toisiinsa tavalla, josta kyllä näkyi, että he kyllä olivat selvillä siitä asiasta.

"Kyllähän halu houkuttelee, mutta pitää ensin varttua valmiiksi mieheksi", sanoi Norrskatin Isakki.

"Minä tulin täysikäiseksi samana vuonna, kuin ensi kerran läksin pyyntiretkelle", sanoi Rias-Matti.

Minä nyt kehoitin miehiä tulemaan tupaan täyttämään lasejansa ja pyysin muistorikasta Mattia kertomaan retkiänsä. Kuin kaikki ehdimme istuutua pöydän ympärille ja juoda vanhuksen onneksi, alkoi hän.

Haaksirikko Finnin luodolla.

Kaksitoista vuotta minä olin pyytäjänä ja hyvä onni minulla oli retkillä. Minä saatan sanoa, että olin kelvollinen pyssymies, ja moni luuli minun tuottavan onnea sille venekunnalle, jossa minä olin. Kaikki kipparit sen tähden tahtoivat mielellään minua kanssansa. Enimmäkseen minä retkeilin setäni Erik Nymanin kanssa. Joka kevät me toimme kotiin runsaan lastin ja kaikki miehet terveinä.

Ensimmäisenä vuonna, kuin minä olin kipparina, vuonna 1837, tapahtui suurin haaksirikko, kuin minä olen nähnyt ja kokenut. Me oleksimme kahden viikon kuluttua pyynnin alusta Grynskärin ja Gåshällanin seuduilla 4 peninkulman päässä Bergöstä. Kiikarilla näkyi 8 eri telttaa ja pyyntikävelyillä tapasimme usein toisten venekuntain miehiä. Jokapäiväinen saalis oli ollut hyvä ja ilma kaunis ja tyyni, öillä kova pakkanen, päivillä auringonpaiste. Maaliskuu on usein kauniin ulkona merellä, mutta jääsokeutta pitää varoa. Meillä oli silläkin kerralla yksi mies makaamassa veneenpohjassa ihan sokeana, silmät paisuksissa ja pakottavina.

Maaliskuun 20 päivänä, muutama tunti ennen auringon nousua alkoi koillisesta kohota pimeitä pilviä, sellaisia onnettomuutta ennustavia, joilla ei näy tarkkaa rajaa ylös taivaalle päin. Sellaiset ne siihen vuoden aikaan tullessaan tuovat lumipyryä. Me kiireimmiten panimme kokoon teltan ja lastasimme veneesen saaliin, monta kymmentä harmaata hyljettä, jotka olivat lumeen haudattuna veneen vieressä.

Ennen kuin saimme veneen ihan valmiiksi vedettäväksi jään reunaan, johon oli neljännespeninkulma matkaa, oli jo myrsky päällämme, lennätellen jäänhilsettä ja lunta niin tiheään, että hämärässä emme nähneet sylenkään päähän eteemme. Jää särkyili kamalasti räiskyen. Vähällä olimme joutua haaksirikkoon jo ennen, kuin saimme veneen avoveteen ja purjeen ylös.

Kuitenkin se onnistui meille sanomattomalla vaivalla. Kohta olimme avovedellä eikä enää ollut jäihin särkymisen vaaraa, vaan myrsky kiihtyi hirveän nopeasti aivan rajuksi, ja vei meitä suoraan ulos avaralle Pohjanlahdelle. Joka mies oli vakuutettu, että se oli meidän viimeinen matkamme, mutta ei kukaan uupunut raskaassa työssä pumpuissa. Pikku veneet myrsky jo aikaisin aamulla vei pois, ja raskas hyljeamme työnnettiin kohta samaa tietä. Kun masto purjeineen meni mereen, täytyi työntää sinne lastikin, sillä kun vene ei totellut peräsintä, hyökyivät aallot lakkaamatta yli laidan, ja ell'emme ajoissa olisi saanut pystyyn varamastoa ja siihen pientä purjetta, niin emme olisi jaksaneetkaan pitää pumpuilla ja muuten ammentamalla venettä tyhjänä. Jäähilse teki meille suurta vastusta, sitä kokoutui kasoittain veneen kokkaan.

Jääsokeutta sairastava Raippaluodon poika säälitti meitä hyvin. Me muut olimme kovassa työssä pelastamassa henkeämme, mutta hän makasi avuttomana ja kipuja kärsien. Joka kerran, kuin myrsky viskasi venettä aallonharjan poikki ja vettä tuli sisään, tunsi hän kuoleman esimakua ja siunaeli itseään. Usein huusi hän: "Rias-Matti, joko nyt loppu tuli?"

"Minä koetin rohkaista häntä ja kehoitin luottamaan Jumalan huolenpitoon ja kumppanien ponnistuksiin. 'Eihän vene vielä edes rutisekaan', sanoin minä, 'sen onkin tehnyt itse Hollkullan Jossi.'

"Pahin vaaramme oli se, että purjeemme oli liian pieni suuren veneen oman tuulialan rinnalla ja että vene ei totellut peräsintä, milloin noustiin aallon pohjasta ylös harjalle, niin että me monesti syöksyimme syrjittäin harjain ylitse. Moneen kertaan koetettiin purjehtia sen verran viistoon, että vene olisi hiukan kallellaan ruvennut tottelemaan peräsintä, mutta aallot aina viskasivat meidät aivan poikittain myrskyn eteen. Silloin sieti ponnistella ennen kuin vene kääntyi jälleen oikealle suunnalleen ja peräsimelle saatiin vähäkään tukea vedestä. Samalla venettä lakkaamatta ammennettiin millä hyvänsä astioilla, kuin kukin käteensä tapasi. Pumput olivat sitä paitsi lakkaamatta työssä. Lumipyry lakkasi illan tullen, mutta pakkanen kiihtyi ja jään kasvaminen veneesen teki meille suurta haittaa.

"Päivän pitkään näimme toisistakin hyljeveneistä monta ja yksi venekunta oli puolenpäivän aikaan ollut ihan likellä meitä, mutta sitäkin näkyi ainoastaan silloin, kuin satuimme yht'aikaa syöksymään aallonharjojen ylitse. Kun heitä sen jälkeen ei enää näkynyt, käsitimme me heidän matkansa loppuneen, ja valmiit me olimme ottamaan vastaan samanlaista loppua itsekin.

"Ihmeellistä, että meidän voimamme eivät vielä olleet lopussa pimeän tullessakaan.

"Minun täytyi ankarasti käyttää kipparinvaltaani, kun käskin, että kahden miehen kerrassaan piti vuorotellen etsimän virkistystä voimilleen makuusäkistä; ei kukaan olisi mielellään tahtonut lähteä ijankaikkisuuteen niissä kääreissä. Paksar-Erkki, hän, joka sittemmin hukkui jään laitaan saaren viereen, sanoi, ryömittyään vastahakoisesti säkkiin: 'hyvää yötä, Rias-Matti, me ehkä tapaamme toisemme meren pohjalla.'

"Auringon laskeutuessa hajautuivat pilvet, mutta myrsky oli pikemmin kiihtymässä kuin heikkenemässä. Myöhemmin nousi täys'kuu, ja sen valkoinen valo näkyi ja sammui pilvien halkeamista kuin vilkkumajakka. Pimeistä pitkistä kuohuaaltojen laaksoista nousimme kohti taivasta harjoilla kohiseviin kuun valossa välkkyviin hopeakoskiin ja sitte taas syöksyimme huimaavaa vauhtia alas. Kuolema silmäin edessä värisin minä kauhusta ja ihastuksesta, sillä kaunis ja juhlallinen on vihastunut, väkivaltainen meri, kuin taivaan myrskyt mylleröivät sen rauhaa. Mitä likempänä kuolema on, sitä vilkkaammin virtailee elämän kaipaus läähättävässä sielussa, ja kaikki aistimet valvovat ihmetellen Jumalan suurta työtä.

"Sairas pyytäjä Niilo oli lakannut valittamasta. Luullakseni hän oli sielunponnistuksista, joita hän kivuissaan kärsi, nukkunut tai ehkä vain uupunut horroksiin, sillä vasta aamun tullessa, jolloin myrsky oli kiihkeimmillään, heräsi hän siitä, että hyökylaineet huuhtelivat häntä. Alinomaisesta komentamisesta niille, joiden piti yhdellä airolla autellen estää venettä vaarallisista äkkikäännöksistä, oli minun ääneni jo ihan käheä. Suurinta varovaisuutta tarvittiin, ett'ei airo jäisi kiinni hankoihin ja kallistaisi venettä, jolloin suuri aalto olisi yht'äkkiä voinut hukuttaa meidät.

"Pumppuaminen ja ammentaminen oli alinomaisena työnä. Jos minä en ajoissa olisi huomannut välttämättömäksi kahden miehen kerrassaan levähtää ja voimistua, niin olisivat nyt jo kaikki olleet uuvuksissa; mutta yhä kuitenkin vastustelivat ne, joiden oli vuoro ryömiä säkkiin. Totellaan sentään aina kipparia, ja kaikki kyllä käsittivät, että voimia meillä tarvittiin, jos tahdoimme pysyä heti uupumatta ja hukkumatta. Minä sain itsekin kokea, miten vaikea oli toimetonna syöksyä vaarallisesta silmänräpäyksestä toiseen, sillä auringon nousun edellä, kuin jo olin koko vuorokauden yhtä päätä istunut kiinni peräsimen varressa, väsyivät käteni ja Paksal-Erkki minut päästi levähtämään."

"Kokenut kyllä tietää," sanoi Jonk-Err, "miten perässä istuminen koettelee miestä, kuin myrsky ajelee hyljevenettä merellä."

"Jos silloin on liian pieni myrskypurje, niin että vene ei tottele peräsintä, niin pitääpä siinä olla kokenut ja sukkela kippari, joka saa veneen ja miehet pelastetuksi", sanoi Norrskatin Isakki.

"Kuinkas sitte kävi?" kysyin minä, ollen kiihkeä pidättämään Rias-Mattia laveassa kertomisessaan tästä hänen ensimmäisestä ja vaarallisimmasta pyyntiseikkailustaan.

Vanhus istui selkä suorana, vasen käsi nyrkkinä polvella, oikeassa kauan maistamatta unohtunut lasi, joka seisoi hänen edessään pöydällä.

"Meitä myrsky sillä tavalla viskeli aallolta toiselle yli koko Pohjanlahden", alkoi hän uudestaan.

"Te pysähdyitte siihen, kuin Paksal-Erkki päästi teidät peräsimestä."

"Niin se olikin", sanoi hän. "Minä vaivuin makuusäkkien päälle maston etupuolelle sairaan Niilon viereen. Kuinka sinä voit, Niilo?" sanoin minä.

"Minä olen valmis, sanoi hän; jos myrsky ei taukoa ennen, kuin tulemme jääpilstaleiden laitaan Ruotsin rannalle, niin on minun loppuni tiedossa. Jos te muut pelastutte ja palaatte kotirannoille, niin viekää terveisiä ja sanokaa minun kuolleen suuressa tuskassa. Vaikea on erota täällä sellaisissa kivuissa ja pakotuksissa, voimatta näkevin silmin katsoa ylös taivaasen. Minä olisin mielelläni tahtonut elää kauemmin.

"Hän oli jo kauan sitte lakannut tuntemasta mitään pelkoa veneen pahoista kallistumisista taikka aaltojen hyökymisistä hänen päällensä. Vähemmän hän myöskin aristeli päivänvalon ja myrskyn vahingollisuutta veristyneille silmille, eikä hän kuunnellut minun kehoituksiani, että hänen pitäisi koettaa kärsivällisesti lievittää kipujansa ja odottaa paranemistansa suojassa tuulelta kumarassa etuteljon alla, kuten tavallista on.

"Lyhyin sanoin meidän keskustelumme kävi, sillä joka hetki seisoi kuolema silmäimme edessä, eikä yhtään käynyt keskeyttää kenenkään ponnistuksia, kun jokaisen piti olla valmis ottamaan minä hetkenä hyvänsä vastaan pahinta hengen vaaraa. Lepo ei ollut minullakaan muuta kuin jäsenien, sillä kiihtyneillä sielunvoimilla minä tajusin lakkaamattomat hyökkäykset, joilla kuolema uhkasi meitä raivoavassa meressä."

Vanhus katsoi vakavasti minuun ja vetosi sitte muihin sellaista kokeneihin pyyntimiehiin. "Me olemme kaikki olleet sellaisilla matkoilla ja me tiedämme, että elämä on kallis, kun on kestetty koetus kiivaassa taistelussa kuolemaa vastaan", sanoi hän.

"Ja kuolema on kallis, kun on Rias-Matin tavalla kestetty koetus elämässä", pistin minä väliin.

"Niin se on, kuin meidän vanha Matti puhuu", sanoi Jonk-Err.

"Lähellä kuolemaa on jokainen meistä ollut," sanoi Ullus-Gabbel, "mutta jos niin pitäisi käydä, että minun täytyisi jäädä pyyntiretkelle, niin kyllä minä tahtoisin nähdä meren ja taivaan viime hetkenäni; Niilolla oli pahin hätä, hän kun oli jääsokeana."

"Kuinkas se retki sitte päättyi?" kysyi Norrskatin Isakki.

"Niin se kävi, että kaikki purjehdus pysyi kerrassaan mahdottomana," vastasi Rias-Matti, "sillä turhaa vaivaapa oli veneen ohjaamisponnistukset. Suurimmalla vaivalla saimme pidetyksi veneen pystyssä ja käännetyksi aina perän kohti myrskyä lakkaamattomassa myrskyn viskelemisessä.

"Päivällä, kuin jo olin jälleen istumassa peräsimen vieressä, huomasin meren ja taivaan rajan lounaassa ihan suoraan myrskyn alla välähtelevän valkoiselta ja huusin silloin toisille: muutaman tunnin kuluttua olemme ajojäissä, ja siihen me hukumme, ell'ei ihmettä tapahdu. Niilo pyysi jotakuta meistä lukemaan virttä, kun vielä oli aikaa. Paksar-Erkki, joka silloin oli lepäämässä yritti alottamaan yhtä niistä virsistä, joita me usein luemme pyyntiretkillä, mutta jo parin säkeen perästä paiskasi iso hyökylaine veneen puolilleen vettä, niin että joka käsi tarvittiin estämään uppoamista. Saimme vielä silläkin kerralla veneen melkein tyhjäksi, vaan silloin toinen aalto aina lisäsi työtä.

"Valkoiset kuohut tuolla ajojäiden seassa alkoivat näkyä yhä selvemmin ja sitä mukaa väheni pelastuksemme toivo.

"Auringon vähän alettua keskikorkeudestaan näytti myrsky hiukan rupeevan heikkenemään, ja me koetimme kaikin voimin ohjata alas Ahvenanmerelle, niin että myrsky puhalteli hiukan vasemmalta takaa, toivoen siten välttävämme tai ainakin viivyttävämme vaarallista joutumistamme ajojäihin. Mutta samalla kasvoi veneen täyttymisen ja mereen hukkumisen vaara, eikä pieni purje kuitenkaan estänyt myrskyä kuljettamasta meitä mielensä mukaan. Ei siinä auttanut mikään, täytyi laskea vain kohti jäitä.

"Viimein havaitsimme ja tunsimme Finnluodon keskellä aaltoilevia ajojäitä, jotka olivat sille röykköytyneet kokonaisiksi vuoriksi. Me olimme siis Geflen lahdessa. Finnluoto on 7 peninkulman päässä manteresta.

"Monta hyljevenettä näkyi edellämme, mutta koska me näimme ainoastaan ne, joita myrsky paraillaan heitti aallon harjan ylitse juuri silloin, kuin itsekin olimme harjalla, niin emme osanneet arvata kuinka monta niitä oli. Aina siitä asti, kuin lumituisku lakkasi, olimme usein pitkällä merimatkalla nähneet jonkun veneen. Lähestyessämme ajojäitä näimme muutamia venekuntia jo taistelemassa lähellä Finnluotoa pauhaavien jäiden keskellä, toisia oli lähempänä edessämme ja sivullamme. Kaikki koettivat nyt pelastua luodolle.

"Meillä oli vielä pari meripeninkulmaa matkaa jäihin ja me huomasimme myrskyn yhä enemmän heikkenevän. Me emme jaksaneet estää aaltoja heittelemästä meitä yhä lähemmäksi, mutta nyt jo kuitenkin saatoimme kääntää keulan vastatuuleen ja ankaralle soudulla viivyttää joutumistamme jäihin. Toisista veneistä oli moni tehnyt samoin kuin mekin, ne olivat laskeneet alas myrskypurjeen ja sousivat hengen edestä. Niilo oli kuunnellut meidän keskusteluamme, hän nousi nyt istumaan ja huusi: Rias-Matti, onko vielä pelastuksemme mahdollinen? -- Herralle ei mitään ole mahdotonta."

Vanhus oli vaiti hetkisen ja jatkoi sitte minulle erittäin puhuen: "Minä en jaksa niin tarkkaan, kuin teidän tähtenne tahtoisin, kuvailla toivottomia ponnistuksiamme ajojäissä aina seuraavaan aamuun saakka, jolloin myrsky jo oli tyyntynyt ja suuri onnettomuus Finnluodolla tapahtunut. Yksi venekunta hukkui väkineen kaikkineen ajojäihin, toinen venekunta oli hukkunut jo ennen Pohjanlahdella ja meidän veneemme särkyi, mutta me pelastuimme kaikki toiseen veneesen, jonka sallimus hädän hetkenä tai lähellemme. Niilo pelastui siten, että sidoimme irti leikatun purjenuoran hänen kainaloihinsa ja Paksar-Erkki ja minä sen avulla pidimme häntä ylhäällä, kunnes meidät pelastettiin. Hän eli kauan ja kävi monella pyyntiretkellä sen jälkeen."

"Hänen poikansa, myöskin Niilo nimeltään, oli minun kanssani pelastamassa Vilhelm Enströmiä silloin, kuin hän palellutti jalkansa", sanoi Ullus-Gabbel.

"Kuinka sitte pelastuitte Finnluodolta?" kysyin minä.

"Kolme venettä ja 16 miestä hukkui, muut veneet kärsivät enemmän tai vähemmän vahinkoa ja kaikki lasti joutui hukkaan. Kaksiviidettä miestä pelasti henkensä, mutta ei kukaan päässyt ilman verisiä ruhjehaavoja. Paitsi niitä venekuntia, joista kaikki miehet hukkuivat, hukkui muista ainoastaan kaksi miestä. Jäljellä olevat kuusi venettä laitettiin kuntoon, ja niillä purjehdimme hiljaisessa etelätuulessa meren yli ja saimme vielä hyvän saaliin ajojäistä, jotka pysyivät kevätsulamiseen asti meidän kotirannoillamme. Enimmät hylkeet sillä retkellä tapettiin nuijimalla, sillä paljo ampumaneuvoja ja monta pyssyä oli joutunut mereen Finnluodolla."

Vanhuksen vaiettua olivat kaikki muutkin kauan vaiti ja kaikkein silmissä näkyi harrasta myötätuntoisuutta, jolla he olivat seuranneet kunnian arvoisen, valkotukkaisen Rias-Matin vilkasta kertomusta ensimmäisestä ja pitkällisimmästä hengenvaarastaan pyyntiretkillä. Pikakirjoittajalla olisi ollut arvokas tehtävä kiinnittäessään paperille yksinkertaiset, voimakkaat sanat ja kuvaukset, joita hän lateli esiin muistostaan.

Keskusteluja ja kertomuksia onnettomuuksista pyyntiretkillä.

Me joimme kaikki Rias-Matin onneksi ja miehet antoivat sitte lasinsa vaimoilleen, kuten Bergössä on tapana.

Norrskatin Isakin vaimo pysähtyi lasi kädessä minun eteeni ja sanoi: "Kyllä arvaatte, että täällä kotona saarella on vaikea olo, milloin miehillä on myrsky merellä. Me emme hädässämme voi muuta kuin lapset ympärillämme rukoilla Jumalaa miestemme puolesta ja sitte tuskaisessa levottomuudessa odotella, kunnes ne palaavat, jotka eivät ole jääneet mereen, Isakki on palannut, mutta olenpa niiden surusta, jotka ovat kadottaneet miehensä, kylliksi nähnyt, miltä tuntuisi, jos hän kerran jäisi tulematta."

"Jumalan olkoon kiitos minun puolestani", sanoi emäntä, ottaen vanhuksen lasin. "Minä näin ensimmäisen mieheni kuolevan kotisänkyyn ja saanen kyllä sen ilon, että näen vanhan Matin tekevän samoin."

"Kyllä minunkin luullakseni te saatte sen ilon", sanoi Rias-Matti ja kaikki yhtyivät hänen hyvänlaatuiseen nauruunsa.

"Olkaapa vääntelemättä sanojani", sanoi emäntä, pannen lasin maistamatta pöydälle. Hän ojensihe ja katsoi naisiin, jotka istuivat uunin nurkalla. "Ei täällä ole yhtään nuorta vaimoa, joka sydämmellisemmin suree miestään kuin minä, kuin Matti täältä lähtee."

"Sen tietävät kaikki ja minä paraiten", sanoi valkopäinen vanhus. "Ja muuten, kyllä te hoitelette minua niin, että hyvin näkyy, että tahdotte pitää minua kauan elossa."

Rias-Jukki sanoi, ikään kuin vaihtaakseen puheenainetta: "Kerran oli isä jo lähteä pois meiltä ihan minun näkyvissäni. Se oli 1854, kun jouduimme haaksirikkoon Östholmassa Ruotsin rannalla."

Vanhus katsoi kauan ja vakavasti poikaansa, vaan pysyi vaiti.

Jukki jatkoi: "Meitä oli kaksi venekuntaa sillä retkellä yksissä. Isä oli kipparina meidän veneessämme ja Paksar-Erkki toisessa. Me olimme oleskelleet jäillä Norrkallanin tienoilla 6 peninkulman päässä Bergöstä luodepohjoista kohti ja meillä oli 13 kymmentä hylkeitä veneessämme. Toisella venekunnalla oli vielä enempi. Ilma oli ollut kaunis aina retken alusta asti, mutta viime päivinä oli se muuttunut, ja eräänä aamuna nousi aurinko, pahannäköinen kajastus ympärillään. Noin kello 12 aikaan tapasi myrsky yht'äkkiä meidät."

Rias-Matti virkkoi väliin: "Ja se oli juuri Marianpäivänä, ja joka mies oli kotona teltan luona teurastelemassa hylkeitä ja erottelemassa rasvoja, joita oli kasoissa veneen vieressä. Jumalanpalvelus oli jo aikaisemmin pidetty." Hän antoi Jukin kertoa edelleen.

"Kiireesti ja vaivalla lastattiin rasva ja nahat veneesen ja teltta rikottiin. Oli runsas neljännespeninkulma matkaa jäänreunaan ja venettä vedettiin jäätä myöten niin kiireesti, kuin suinkin jaksoimme. Mutta myrsky oli jo särkenyt jäätä laidasta ennen, kuin me ehdimme sinne, niin että me odottelimme, kunnes irtonaiset jääkappaleet läksivät ajelehtimaan. Viimein pääsimme onnellisesti avoveteen. Muistanpa varsin hyvin, miten kiihkeä myrsky jo silloin oli, mutta meri ei vielä lainehtinut korkealla. Mannerjäästä irtautuneet ajojäät saimme hyvästi kierrellyksi, mutta sitte kiihtyi myrsky hillittömän kiihkeäksi, ja yht'äkkiä katkesi masto ja meni purjeineen mereen, että ei auttanut muu kuin leikellä poikki nuorat."

"Oli se kova päivä sekin", sanoi Rias-Matti.

Jukki jatkoi, ikään kuin erittäin minulle: "Me pyyntimiehet olemme kaikki olleet laskemassa myötämyrskyyn, ja isä jo kertoi teille, millainen se tanssi on. Me työnsimme mereen ensin lastin, sitte rasva-ammeen, ja joka mies oli joko pitämässä venettä tyhjänä vedestä taikka airoissa kipparin komennon mukaan estämässä venettä kääntymästä poikki myrskyyn."

Vanhus keskeytti: "Hämärän tullessa oli rajumyrsky täynnä märkää lunta, niin sakeana, että minä perästä en enää nähnyt eteen sattuvia kuohulaineita. Ammentajat eivät mättäneet pois vettä, vaan lumisohjoa veneestä."

"Myrsky päiväpaisteisella merellä," sanoi Finnis-Isakki, "silloin edes näkee, mitä on tulossa, mutta lumimyrsky pimeässä, se on hirvakka."

"Ja sitte kestää niin kauan päästä meren yli", sanoi Norrskatin Isakki. "Kun purjehditaan hyvällä tuulella lyhyessä ajassa meren yli, niin viivytään kaksi vertaa silloin, kuin aallot heittelevät tyhjää venettä."

"Välistä se seisoo kuin siirapissa aallonnotkelmassa, kunnes se yht'äkkiä heilahtaa kuohuvalle harjalle", virkkoi Ullus-Gabbel.

"Sitte tuli pimeä yö," jatkoi Jukki, "ja se on siihen aikaan vuodesta yhtä pitkä kuin päiväkin, ja lumiräntää tuli koko ajan, mutta aamupuoleen myrsky hiukan laimeni. Samalla tavalla, kuin isä kertoi ajelehtimisesta Finnluotoa kohti, tapahtui silloinkin. Yöllä me sousimme vastamyrskyyn viivyttääksemme joutumistamme ajojäihin Ruotsin rannalla, mutta sinne sitä kuitenkin täytyi joutua. Päivän valetessa näimme yksinäisiä jäälauttoja ja maata parin peninkulman päässä tuulen alla. Kun myrsky yhä edelleen ihan huomattavasti laimeni, sousimme vastatuuleen, mikä meillä suinkin oli voimia, mutta meri kuohahteli hirvittävän korkealle, viskellen meitä yhä etemmäksi jäiden sekaan, jotka sillä kertaa olivat kovat ja terävät kuin vuoresta murretut kivenmöhkäleet. Puolen peninkulman päässä maasta särkyi veneemme yht'äkkiä, ja me hyppäsimme jäälautalle, joka ei ollut paljon suurempi tätä meidän pihamaatamme. Kaikki kokouduimme keskelle lauttaa, ja siinä isä luki: Herra siunatkoon meitä!"

"Se oli ihmeellinen pelastus", sanoi Rias-Matti. "Sillä lautalla pääsimme melkein virstan päähän maasta. Kokoutuneiden ajojäiden jyrinä oli kuin ukkosen räiske, ja korkeat kuohuaallot heittelivät pieniä jääkappaleita kuin lastuja."

"Jo auringon noustessa oli toinen hyljevene meistä ainoastaan muutaman sadan sylen päässä etelää kohti," jatkoi Jukki kertomustaan, "ja me kuulimme heidän huutelujansa, vaan silloin särkyi heidänkin veneensä. Kohtapa siinä ei enää ollut aikaa ajatella muuta kuin oman hengen pelastusta, sillä meidän jäälauttamme jysähti toiseen suurempaan ja halkesi ensin kahtia ja sitte moneksi palaksi. Minä olin veneen särkyessä saanut käteeni pyyntisauvan, ja siitä nyt tuli hyvä apu minulle ja isälle."

Vanhus keskeytti: "Minulla oli silloin ikää 50 vuotta ja Jukilla 27. Viime välillä lähimpänä maata olimme useammin kylmissä aalloissa kuin jäälautoilla."

"Me pysyttelimme yhdessä", sanoi Jukki, "painiskellessamme pyörivien jäämöhkäleiden kanssa."

"Jospa sama liha ja veri ei olisi pitänyt meitä yhdessä, niin ei 50-vuotias olisi koskaan tullut 80-vuotiaaksi", sanoi uljas vanhus, vakavasti ja pitkään katsoen harmaapäiseen poikaansa.

"Ihmeellistä se oli," jatkoi Jukki, "mutta kaikki me pelastuimme vähitellen maalle Östholman eteläniemelle, joka on Sundsvallin ja Hernösandin välillä."