Part 5
"Vanha Matti on nähnyt paljon maailmassa", sanoi emäntä.
"Kyllä, kyllä on," sanoi Jonk-Err, "ja hän muistaa, mitä on nähnyt, ja hän on aina katsellut hyvillä silmillä eikä koskaan pahoilla."
Sill'aikaa kuin Rias-Matti kertoi Tukholman matkaansa, oli Norrskatin Isakki istunut ja selaillut kertomusta karhunpyytäjästä Heinäkankaasta, ja toiset nyt kehoittivat häntä jatkamaan siitä, johon hän eilisiltana oli lopettanut lukunsa siitä metsämiehestä. Isakki olikin vain odottanut tätä lomaa ja alkoi heti sanella arvokkaasti ja juhlallisesti.
Minä en ollut hyvilläni tästä poikkeamisesta pois siitä keskustelun suunnasta, joka olisi paremmin soveltunut minun tarkoituksiini, mutta minä maltoin mieleni. Isakki pääsi sen jakson loppuun karhuntappajan kertomuksessa, jossa hän vietti talvisen yön salolla honkain juurella kituvan tulen ääressä, rohkea karhukoiransa sivullaan ja kaadettu karhu päänalusena.
"Ei hänellä siinä ollut mikään paha olla, luulen minä", sanoi Jonk-Err.
"Ei, kyllä Vilhelm Enströmin olo oli tukalampi, kuin Ullus-Gabbel pelasti hänet, kun hän jo makasi kuoleman kourissa tapetun hylkeen päällä kulkevalla jäälautalla", huomautin minä.
"Emme me luulleet hänessä enää olevankaan henkeä," sanoi Ullus-Gabbel, "mutta kuin kaadoimme viinaa häneen, niin virkosi hän kuitenkin." Hän kertoi lyhyesti sen tapauksen ja pyyntimiesten vaarat ajojäissä siinä kovassa myrskyssä.
Nyt oli lauantai-ilta, monta vaimoa oli vähitellen saapunut tupaan ja seisattunut ryhmään uunin luo, päähuivit kädessä ääneti kuuntelemaan miesten puhetta. Tuon tuostakin miehet ääneti ojensivat lasejansa vaimoilleen, jotka maistelivat imelää, vaan väkevää juomaa. Jopa oli aika kulunut myöhäiseksi, ja vieraat läksivät kotoihinsa.
Hyvästellessä minä kehoitin pyyntimiehiä palaamaan huomenna iltapäivällä, sillä minä tahdoin kirjoittaa muistiin heidän kertomuksensa pyyntiretkien seikkailuista. "Sunnuntainahan teillä on hyvä aika", sanoin minä. "Näyttääpä olevan sunnuntai joka päivä niin kauan, kuin te olette täällä Bergössä", virkkoi hyvänluontoinen Rias-Matti.
Minä saatoin Norrskatin Isakkia aina hänen kotiinsa asti. Sakeata sumua kohosi merestä, himmentäen kuun valoa; tuuli oli tyyntynyt ja meren pauhu oli vähenemässä.
"Jos sumu painuu maahan aamun tullessa, saamme huomiseksi kauniin päivän", sanoi Isakki. Me sovimme, jos hänen ennustuksensa kävi toteen, lähteä huomenna soutelemaan veneellä ja koettamaan ampua jotakuta hyljettä.
Minun palatessani Rias-Matin asuntoon oli emännällä illallinen valmiina pöydällä. Heti vahvan atrian jälkeen kävimme levolle ja nukuimme paikalla, ukolla purutupakkaa suussa.
Soutelu merellä ja hylkeen ammunta.
Aikaisin aamulla minun herätessäni oli emäntä jo pessyt lattian ja siistinyt tuvan, niin ett'ei näkynyt merkkiäkään monien vierasten olosta siellä eilisiltana. Ukko istui uunin edessä, puolikuppinen kädessä. Ovi selkoseljällään tuuletettiin tupaa, niin että tuntui melkoisen kylmältä. "Ei saa olla siivotonta pyhäpäivänä eikä muuten arkenakaan", sanoi emäntä kylväessään katajanhavuja ja kuivattua minttua lattialle. Kun ovi suljettiin, vaikutti suuri tuli pian, ja minä sain tuota pikaa vaatteet ylleni. Minun peseytyessäni haisteli emäntä minun saippuatani ja huomautti, että sillä oli "kelvottoman hieno ja hyvä haju", Rias-Matti ja minä läksimme yhdessä ulos rappusille tarkastelemaan ilmaa. Sumu oli kadonnut, ilma tyyni, ja lumi oli yöllä sulanut. Meren huokuminen kuului välipäiten, ilmoittaen maininkien harvakseen vyörymistä rantaan nukkuneen myrskyn jälkeen. Lännessä vielä pilkisteli tähtiä tummalla taivaalla, mutta idässä päin kalpea valo ennusti uutta päivää.
Me vielä seisoimme ulkona, kun Norrskatin Isakki jo tuli, pyssy kummassakin kainalossa. Hän kiirehti minua pian valmistautumaan lähtöön ja arveli ilman antavan hyvää toivoa jonkun rantahylkeen tapaamisesta "hyljekivillä". Minä pukeuduin vahvempiin vaatteihin ja panin mukaan evästä.
Kymmenessä minuutissa ehdimme alas rantaan. Pieni vene, Isakin pyyntiretki-varuksiin kuuluva, oli vedettynä piikivi-soraiselle rannalle, johon meri oli viskellyt joukottain raakunkuoria. Me työnsimme veneen ulos rannasta juuri samana hetkenä, kuin auringon ylälaita pilkisti näkörajan takaa. Sinä aamuna tulikin kaunein auringon nousu, kuin koskaan olen nähnyt. Kaikenkarvaisina heijastuivat säteet pitkistä, harvakseen vierivistä, sileistä maininkiaalloista ja meren päällä vielä siellä täällä viivähtävästä sumusta. Me sousimme taikka oikeastaan vain Isakki sousi pysähtymättä kokonaisen peninkulman Moikipään karille, mutta ei missään näkynyt ainoatakaan hyljettä ylhäällä makaamassa.
Auringonnousu-näytelmä muuttelehti, kunnes viimein kirkas lämmittävä paiste levisi taivaalle ja merelle, jättäen vain vähäisiä kirkkaansinisen ja teräsharmaan vivahduksia läntiselle näkörajalle, jossa yön sumut hitaasti haihtuivat auringon lämmön tieltä.
Me nousimme lukemattomista meren kuohun hivuttelemisista sileäksi hankautuneelle kalliolle, jolla oli vaalea pähkinän karva, kuten tavallista saariston äärimmäisillä kareilla. Kauan oli sielläkin turha kaikki tähysteleminen kiikarilla, ei yhtään hyljettä näkynyt lukemattomilla kivillä, jotka kohosivat merestä Moikipään luodon monien pikku kallioiden ympärillä.
Kirkkaan meren kohoileminen ja vaipuminen rauenneen mainingin jälkeen väheni vähenemistään ja päivemmällä lakkasi kokonaan kaikki rantakohina. Muutamia suuria joutsenparvia lepäili aikaisemmin aamulla etäällä luodosta tyynellä merenpinnalla. Me kuulimme, vaikka välimatka olikin pitkä, siipien räpinän ja näimme veden roiskinan, kun ne kaikki yht'aikaa nousivat ja kiilajärjestyksessä lensivät etelään päin.
Muutamia koskelopoikueitakin oli lauhan ja pitkän syksyn houkutuksesta viivähtänyt kauemmin tavallista; ne nyt lentelivät lipuellen pitkin vedenpintaa ja kokoutuivat suuriin parviin lähtemään pitkälle ulkomaan-matkallensa. Täällä pohjolassa on muuttolintujen koti; täällä he rakentavat rakkauden ja lisäytymisen pesiä.
Norrskatin Isakki oli hauska kumppani. Vakava ja hidaspuheinen hän oli, vaan samalla hänellä oli valpas ja ajatteleva mieli. Hylkeenpyyntiin ja kalastukseen veti häntä yhtä paljon taipumuksensa kuin elatuspakkokin. Me asettelimme itsellemme atrian kalliolle, ruoka ja juoma maistui hyvin, ja me olimme hyvillämme, että meille oli johtunut mieleen viettää pyhäpäivä merellä. Hän oli koko mestari havainnollisissa kuvauksissa esittämään tapauksia hyljeretkiltä ja kalastuksesta; usein hän pani yhä kasvavaa voimaa omituiseen Bergön murteesensa, milloin hän vakuuttavalla tavallaan kertoi jotakin mieleen erittäin painunutta seikkailua. Minä en ruvennut kirjoittelemaan niitä muistiin, että tähän vuodenaikaan katsoen niin tavattoman meri-huviretken viehätys ei haihtuisi. Illan vietossa Rias-Matin luona toivoin vielä kylliksi saavani sellaisia kertomuksia.
Norrskatin Isakki oli yhtä kiihkeä kyselemään metsästyselämää metsissä kuin minä talviretkiä merellä. Aavistavalla tarkkatuntoisuudella tajusi hän minun koetukseni kuvata pääpiirteiltään jylhää autiota metsää mäkineen ja notkoineen kuin pitkän pitkät aallokot; avaroita harjumaita, joihin ainoastaan myrskyt ja kulovalkeat ovat tehneet tilaa uusille puupolville; peninkulmain laajuisia kangasmaita, joissa itsestään kuolleet jättiläispuut todistivat, että yhä puuhaileva voitonhimo ei ole jaksanut korjata talteen, mitä salot ovat vuosisatoina kasvattaneet.
Hän kummasteli suuresti, mikä apu metsämiehellä on koiristansa. Minä huvikseni kuvailin hänelle, miten monenlaisia metsäkoiria, joista kullakin lajilla on erilainen vaisto, metsämiehet opettavat ja käyttävät apunansa metsästyksessä.
Enimmän kummastutti häntä "vainukoiran" kyky kulkea paljaallakin maalla pitkin vanhoja jälkiä, erehtymättä siitäkään, mihin päin eläin on juossut. "Miten ihmeellä se voi haistella jäljistä, missä jäljet ovat olleet sinne tai tänne päin?" sanoi hän ja samoin sanon minäkin.
Minä olin ottanut mukaan pulloon kahvimehua ja lämmitin sekaan merivettä väkiviinalampulla. Lämmin juoma maistui hyvältä, ja Isakista oli "konsti" käsittämättömän sukkela. Hän kertoi, miten he keittivät ruokansa pitkillä pyyntiretkillä. Koivunkanto (padan jalka) asetetaan jäälle ja neljän siihen lyödyn viisituumaisen naulan nojaan sovitetaan pata tulisijaksi; rei'istä padan pohjasta käy ilmanvetoa. Sen suuremman padan päälle ripustetaan rautakantimiin pienempi pata, jossa ruoka kahdesti päivään keitetään. Puina käytetään kuusituumaisia koivupuikkoja, jotka heti sammutetaan, kuin ruoka on valmis, sillä täytyy säästää puita. Pyyntiretkillä on lämpimänä ruokana keitettyä hylkeenlihaa, ohrajauhovelliä (matkavelliä) ja leipäsoppaa, jota keitetään edellä kerrotusta matkaleivästä, juustopalasista, voista ja merivedestä.
Korkealla taivaalla purjehteli petolintu. Iisakki luuli sitä kalasääskeksi (falco haliaetus), mutta kuin se laskihe lähemmäksi ilmassa juuri meidän kohdallamme, ehkäpä katsomaan, voisiko siepata meidät kynsiinsä, huomasin minä sen merikotkaksi (haliaetus albicilla). Kysymykseeni, näkyikö merikotkia merellä pyyntiretkien aikana, vastasi Isakki ei näkyneen. Itämerellä ja Suomenlahdessa niitä lintuja hyvin usein nähdään talvella ajojäillä; sanotaan niiden joskus iskevän kyntensä pieniin hylkeihin, vaan ovat silloin aina vaarassa joutua veden alle.
Isakki kertoi tavattoman tapauksen viime pyyntiretkeltä. Venekunta, jossa oli Korsnääsiläisiä ja bergöläisiä, pyyteli aukealla Pohjanlahdella, johon ei maata näkynyt mistään päin. Kiikarilla katsellen näkivät he suurella jäälautalla ison eläimen seisovan pystyssä korkeilla jaloillaan. He luulivat sitä ensin hevoseksi, vaan purjehdittuaan likemmäksi näkivät he, että se oli suurempi kuin mikään hevonen. Heidän päästyään lähes pyssynkantomatkalle syöksyi eläin veteen, mutta kimpuroi suurella vaivalla kohta jälleen ylös pienemmälle lautalle ja jäi siihen hoipertelemaan sillä horjuvalla alustalla. Ihmetellen, mikähän eläväinen se oli, ampuivat he monta laukausta aivan läheltä, ja se iso eläin kuoli siihen pikkulautalle heidän käsiinsä.
He olivat luulleet sitä hirveksi, mutta olisihan heidän muistaakseen pitänyt hirvellä olla sarvet, mutta se eläin oli mulipää. He nylkivät eläimen ja paloittelivat ruumiin sekä kauan arveltuaan keittivät lihaa ja söivät ja huomasivat sen olevankin hyvänmakuista.
Vasta kotiin palattuaan ja taljaa näyttäessään saivat he varmaan tiedon, että se tosiaankin oli hirvi. Se oli eksynyt jäälle ja myrsky oli sitte ajanut sen ulos merelle.
Isakki nosti kiikarin siimalleen ja ilahutti minua sanoilla: "Nyt pian veneesen, hylje on tuolla kivellä, josta sitä on hyvä ampua."
Hän antoi minulle kiikarin ja viittasi kahta kalliota, joiden välillä näkyi pienempiä yksinäisiä kiviä. Eräällä kivellä makasi mustaturkkinen rantahylje päivänpaisteessa. Me sousimme pitkän kierroksen, päästäksemme toisen kallion turvissa lähelle, mutta kuin kiipesimme ylös sen päälle, oli matkaa hylkeen luo vielä pari sataa askelta.
Minä katsoin hyvällä kiikarilla hyljettä, ja se näytti olevan niin lähellä, että ikään kuin olisin voinut kädelläni taputtaa sen sileää leveää päälakea. Se makasi sivuttain meihin, kädet ja evät suorana, pursto ja pää matalalla kivellä.
Isakki souti nyt suurella vaivalla aaltojen matalikolle kokooman hauraruohon läpi, salaellen lähestymistämme kiven takaa aina toisen lähemmän kiven taa. Siten pääsimme kivelle, josta oli matkaa enintään 85 askelta hylkeen luo, joka makasi pursto meihin päin. Minä tahdoin ampua, mutta vielä katsoi Norrskatin Isakki matkaa liian pitkäksi. Siltä matkalta olisi tottunut pyssymies voinut hyvästi tähdätyllä ekspressi-stussarilla ampua joka luodin kahvikupin pohjaan. Soutaa lähemmäksi hän ei myöskään uskaltanut, kun näet pelkäsi hylkeen säikähtyvän ja sukeltavan pois kiveltä. Hän kysyi, tahdoinko minä kaalaa vedessä kivelle, jota hän osoitti ja josta saattoi olla enintään 50 askelta matkaa hylkeesen.
Minä en huolinut ryhtyä tuohon turmiolliseen kylmävesi-parannukseen. Isakki riisui nutun, västin ja housut, vaan piti hylkeennahka-kengät jalassa, ett'ei ehkä leikkelisi jalkojaan teräviin kiviin ja lipeilisi paljain jaloin. Tietysti ne muutamat sanat, kuin me vaihdoimme, lausuttiin suurimpana salaisuutena, jota hylkeen ei pitänyt kuuleman.
Hiljaa hän lipui veteen, mutta lähestyminen kiveä olikin vaikeampi, kuin hän oli aavistanut. Tiheään sulloutuneet haurat kietoutuvat hänen jalkoihinsa ja sääriinsä ylös aina vyötäisiin asti, ja paikoittain ylettyi vesi hänelle vyötäisten yläpuolellekin.
Hitaasti hän kuitenkin tunkeutui eteen päin, pitäen raskasta pyssyä ylhäällä vedestä. Kiusaus ampumaan oli minulla suuri, mutta pelotti sen tosiaankin huvittavan kohtauksen lyhentäminen ohi osumisella. Isakin äsken tekemä, kaksileiviskäinen pyssy lepäävänä pitkin pituuttaan kivellä, tähtäsin minä maltillisesti keskelle hylkeen purstoa ja ajattelin, että minun vain tarvitsi nyäistä liipasinta, niin heti olisi eläin repaleina.
Viimein pääsi Isakki halukivellensä, hiivitti pyssynsä sen nojaan ja tähtäsi niin kauan, että minulta alkoi vavista sormi, joka oli valmiina nykäsemään liipasinta.
Samana silmänräpäyksenä, kuin kuulin Isakin laukauksen, laukasin minäkin kanuunan. Suuret ruutipilvet liitelivät karin kohdalla, mutta savun alitse näin minä hylkeen makaavan vielä kivellä. Molemmat luodit läpisivät pitkin veden tyyntä pintaa niin kauas, kuin silmä kantoi. Isakki taputti pyssyänsä sanoen: "Tämä on kohti-osuja!" Mutta käännyttyään näki hän savusta, että minäkin olin ampunut. En muista enää, mistä syystä varmaan tiesin minun luotini osuneen liian korkealle, mutta taputin kuitenkin kanuunaani minäkin ja sanoin: "Tämä myöskin!"
"Se voi virota", sanoi Isakki, jo ihan lähtemäisillään taas veteen kiiruhtamaan hylkeen luo. Hän osoitti pyynti-intoa, jota en olisi luullutkaan olevan niin paljoa muuten vakavassa miehessä. Hän oli viime pyyntiretkellä ampunut noin 100 hyljettä, kaksi vertaa kuin kukaan muu Bergön pyyntimies. Kiikarilla minä näin hylkeeseen käyneen takaraivaan ja ilmoitin havaintoni Isakille. Hän rauhoittui ja pyysi minua tulemaan veneellä sinne.
Minä sauvomalla tunkeuduin haurakasain läpi, me korjasimme hylkeen ja näimme pään musertuneen suuresta luodista, niin että aivoja näkyi haavasta ja oli niitä kivelläkin.
Ajatellen Isakin märkiä vaatteita kiirehdin minä kotimatkaa. Aurinko oli jo pari tuntia sitte ruvennut alenemaan puolipäiväisestä korkeudestaan ja meillä oli koko peninkulma matkaa kotirantaan.
Ihmeelliseltä tuntui minusta tämä viehättävä pyhämatka pohjaisella Pohjanlahdella pienessä soutuveneessä marraskuun lopulla, kuin jo olin muualla nähnyt maan lumisena ja kuullut matalain vesien kitisevän rannoilla jäätymäisillään.
Oli ihan kuin syyskuun päivä, ilma tyyni ja lauhkea siellä ulkona merellä auringonpaisteessa, mutta Isakki ennusti monesta merkistä, että vahva tuuli oli nouseva etelästä ehkäpä jo ennen meidän kotiin ehtimistämme, ja aivan oikein, jo puolivälissä alkoi merenpinta värehtiä ja tuuli kiihtyi vähitellen.
Kuin saavuimme lähelle Bredskärin pohjoista nientä, pyysin minä Isakkia hiukan levähtämään, sillä minä näin jotakin omituista mykyrää kivellä niemen nokan edustalla. Kiikari käännettiin sitä kohti ja huomattiin hylje. Me sousimme suoraan sivulta eläintä kohti ja nousimme maalle eräästä lahukan pohjasta. Siihen asti, kuin niemi peitti meiltä kiven, näimme yhä sillä hylkeen, vaan kuin astumalla hiivimme niemen kärkeen, oli se sill'aikaa jo sukeltanut veteen.
Isakki kävi noutamassa eväämme, ja kiven takana me sitte kuiskaellen söimme päivällisemme niemeä nenässä, vähän päästä aina pilkistäen, nousisiko hylje jälleen ylös kivelle. Sill'aikaa tuuli kiihtyi ja meri alkoi kuohuen loiskia kiven yli.
Hämäräkin jo rupesi tulemaan, ja Isakki arveli, että oli turha enää toivoakaan saada ampua paennutta hyljettä. Me läksimme soutamaan.
Ihmeellistä oli nähdä, miten pian meren muoto oli muuttunut. Äsken vielä ihan kirkas vedenpinta kohoili nyt jo vaahtopäisiksi aalloiksi, ja soutumme Bergöhön pienessä veneessä ei suinkaan ollut enää vaaraton.
Ennen kuin ehdimme perille, oli kuu jo korkealla taivaalla sotkemassa valoansa laskeutuneen auringon vielä viivähtävään kajastukseen; siitä syntyi omituisia valon väreitä taivaalle ja merelle. Etäällä pohjoisessa on päivä lyhyt marraskuun lopulla.
Jättäen hylkeen rannalle kiiruhti Isakki kotiinsa saamaan kuivia vaatteita yllensä, ja minä astuin Rias-Matin kotiin. Siellä oli jo monta pyyntimiestä koolla.
Viimeinen ilta Rias-Matin luona.
Emäntä oli hyvää tarkoittaen tehnyt suuren tulen uuniin. Minusta, kun olin karaistunut koko päivän merellä olosta, tuntui liian umpinaiselta ja kuumalta tuvassa. Niinpä ehdotin, että istuisimme rappusilla. Vaikka emäntä liiankin selvään osoitti tyytymättömyyttänsä siihen puuhaan, pantiin minun ehdotukseni kuitenkin toimeen.
Me kävimme istumaan miten sattui, muutamat rapuille, toiset ulos viedyille tuoleille ja jotkut tikapuille, jotka seisoivat nojallaan kattoa vasten. Rias-Matti istui tuolilla keskellä rappusia.
Hyväntahtoisella eukolla oli vähä samaa vikaa kuin hylkeellä, "kuin se on tuore"; hän itsepäisesti purisi, että "vanhus on mukana kaikissa hullutuksissa'".
"Pankaa te vain vettä kiehumaan, eukkoseni, kuten vieraamme pyysi", sanoi pahastumatta Matti iloisesti, kuten hänen tapansa oli. Puhevalta oli alussa vapaa, ja keskustelu kierteli kaikenlaisia aineita. Sitte tuli Norrskatin Isakki ja kertoi hyvin laveasti, miten kaikki tapahtui, kun hän matkallamme ampui hylkeen Moikipään karilta, aivan kuin se olisi ollut joku hyvinkin merkillinen tapaus.
Muhkea emäntä ilmestyi ovelle ja sanoi, ystävällisesti vilkaisten minua kohti: "nyt kiehuu vesi."
Minä menin tupaan ja annoin hänelle teevarastoni, mutta sokuria sai hän panna itse.
"Sitä ei pidä puuttuman", sanoi hän. "Ei teillä kaiketi ole laseja niin monelle miehelle", sanoin minä. Hän ojentihe: "Eikö ole? Onpa kyllä, vaikka pitäisin häitä vielä kerran." -- "Eihän ole tarviskaan kestittää kaikkia, kuin kokoutuu katsomaan, miten pitoja pidetään sunnuntai-iltana Rias-Matin rappusilla."
Minä luotin, että nöyrä emäntä kyllä tuli toimeen yksinäänkin teen puuhassa, ja läksin ulos muiden luo. Hauskalta näytti kokous ulkona sinertävän valkoisessa kuutamassa; vuori suojeli etelätuulelta ja ilma oli miellyttävän lauha.
Minä kävin istumaan Rias-Matin viereen, ja kun keskustelu ei ruvennut itsestänsä kääntymään sinne päin, kuin minä tahdoin, sanoin suoraan, että minä halusin sinä iltana kuulla heidän muistojansa pyyntiretkiltä ja merkillisimpiä seikkailuja.
"Rias-Matti se paraiten osaa kertoa teille hylkeenpyynnistä", sanoi Ullus-Gabbel.
Mustaverinen Finnis-Isakki virkkoi siihen syvällä passo-äänellään: "Kolmetoista vuotta kävin minä Rias-Matin kanssa pyyntiretkillä, me olimme joka vuosi yhdessä pyytämässä, eikä yhtään hukkunut koko sinä pitkänä aikana. Ne kolmetoista vuotta olivat minun ensimmäiset ja vanhuksen viimeiset käydä hylkeen pyynnissä."
Rias-Matti osoittaen Finnis-Isakkia sanoi: "Hän oli rohkein pyytäjä kaikista; hän ei ampunut paljoa, mutta hän kulkee railojen ja jääharjanteiden yli, mistä ei kukaan muu pääse, ja kuin pyynti päättyi, oli Finnis-Iisakki aina tuonut enimmän rasvaa teltalle. Hän on uuttera ryömimään ja sukkela käyttämään tuuraa, milloin on nuijittava harmaita hylkeitä ennen kuin ehtivät reikiinsä."
"En luule Bergössä olleen ketään, joka on käynyt niin monella pyyntiretkellä kuin Rias-Matti", sanoi Jonk-Err.
"Se on totta," sanoi vanhus, "44 keväänä peräkkäin minä en nähnyt lumenlähtöä maalta, ja aina minä terveenä ja eheänä palasin kotiin, vaikka monesti kyllä ilman lastia ja venettä. Ne olivat silloin menneet pohjaan ajojäiden seassa taikka oli myrsky ne ajanut jollekin karille palasiksi. Muut venekunnat, jotka myrsky oli ajanut samalle taholle, onneksi minut aina pelastivat."
"Rias-Matti oli aina iloisin mies kaikista pyytäjistä, eikä hän suvainnut korvissansa mitään valitusta", sanoi Finnis-Iisakki.
"Rohkeutta pitää pyyntimiehellä olla, pelkurit tulevat täihin, eikä kukaan tahdo maata samassa säkissä sellaisen kanssa", huomautti Ullus-Gabbel.
"Koko aikanani", sanoi Finnis-Isakki, "ei minulla kipparina ole ollut kuin yksi pelkuri pyytäjä, ja se oli korsungi, ensikertalainen. Hän hukkui samalla retkellä Isonkarin kulmaan pohjoisessa Merenkurkussa, jossa Norrskatin Isakki venekuntineen joutui kokonaan haaksirikkoon. Veneet ja lasti joutuivat ajojäissä hukkaan, mutta joka mies ryömi hengenhädin jäiden päällitse maalle, paitsi se pelkuri poika. Minä olen nähnyt monta hukkuvan sellaisessa vaarassa, mutta ei kukaan ole parkunut niin hirveästi kuin hän, vaikka pitihän hänen siinä toki ymmärtää, että kullakin oli kylliksi tekemistä oman itsensä pelastamisessa. Meitä kyllä säälitti se kaunis poika parka, hän aikoi keväällä pitää häänsä maalahtelaisen talollisen tyttären kanssa."
"Peninkulma minulla ja minun venekunnallani oli sillä kertaa matkaa maalle," sanoi Norrskatin Isakki, "siitä johon veneemme ja lastimme hukkui ajojäihin, ja silloinpa saimme koetella voimiamme painiskellessa kaatuvien jääkappaleiden kanssa, joita myrsky alinomaa särjeskeli yhä pienemmiksi. Jos putosi veteen, oli joka kerran yhä vaikeampi päästä ylös toiselle jäälautalle."
"Nuorille notkeille ja sukkeloille se käy päinsä," virkkoi Rias-Jukki, "mutta vanhain ja kankeiden ei ole helppo pelastua, kuin vene pirstautuu ja myrsky särkee ajojään pieniksi kappaleiksi."
"Totta on," sanoi Rias-Matti, "minä yksin olenkin niin onnellinen, että olen saanut käydä pyyntiretkillä 65 vuoden ikään asti."
"Erik Högback murskautui ja hukkui ajojäihin Raahen kohdalle, vaikka kaikki nuoremmat miehet pelastautuivat lähimmälle maalle."
"Erik Östman vanhus hukkui samalla tavalla tässä Bergön edustalla ihmisten näkyvissä."
"Johan Vest, aikomaan arvokkaimpia kippareja, kuoli pyyntikävelyllä ajojäihin keskellä Pohjanlahtea; ankara myrsky nousi äkkiarvaamatta, eikä hän koskaan palannut teltalle. Samalla kertaa olin minä samassa hengenvaarassa, mutta Pitkä Erkki, rohkeimpia miehiä, kuin minä olen tuntenut, uskalsi hengen uhalla lähteä toisella pikku veneellä rikki hankautuneen jään sekaan ja pelasti minut, kuin jo olin ottanut useampiakin kylmiä ryyppyjä. Hänen tehdessään työtä kuin jättiläinen myrskyssä jäiden seassa, makasin minä hyljeveneelle palatessa melkein tunnottomana pienen veneen pohjalla. Pitkä Erkki hukkui sitte kahden vuoden kuluttua itse samalla tavalla kuin Johan Vest."
Nyt emäntä taas muistutti läsnä oloaan, hän rykäsi kovasti, ikään kuin estääkseen ketään ottamasta puheen vuoroa sen jälkeen, kuin Rias-Matti sai luetelleeksi ne bergöläiset, jotka olivat vanhoina hukkuneet pyyntiretkillä. "Ettekö tule juomaan?" kysyi emäntä. Minä kyllä käsitin, että hän tahtoi houkutella meitä tupaan, mutta me viihdyimme hyvin siellä ulkona kauniissa kuutamassa.
Tuvassa seisoivat täydet lasit ja kupit rivissä pöydällä. Näyttääkseen vierasvaraisuuttansa oli emäntä kaatanut yli reunain, niin että taidokkaasti paikkaellut teevaditkin olivat puolillaan juomaa.
Hän käski joka miestä nimeltään ottamaan, sanoen: "Älkää säästelkö sokuria, kyllä sitä riittää, vaikka teitä olisi vielä enempi."
Me veimme lasimme kanssamme ulos, minä asetin pullon "jamaikkaa" rappusille niitä varten, jotka tahtoivat kaataa "vähän väkevää sekaan". Emännällä oli ollut kylliksi aikaa keittää tee katkeraksi, mutta täydestä se meni, ei sitä kukaan huomannut, sillä kaikkein mieli oli kiintynyt keskusteluun, joka kosketteli näille miehille perin mieluista ainetta.
Finnis-Iisakki vaati Rias-Mattia kertomaan onnettomuudesta "Hailuodon jäämajassa", jolloin 70 Vöyrin vaimoa jäi yht'aikaa leskeksi.
Synninrangaistus Hailuodon jäämajassa.